Kansainvälisessä oppilaiden koulumenestystä tutkivassa Pisa-tutkimuksessa suomalaiskoululaiset ovat pitkään sijoittuneet ensimmäiselle sijalle. Viime vuonna tosin sijoitus hieman heikkeni, mutta kolmannella PISA-sijallaan Suomi on edelleen koulumenestyksessä paras eurooppalainen maa.

Koulumenestyksen ehdoton edellytys on hyvä lukutaito. Kansan lukemaan opettamisessa kirkolla oli ratkaiseva rooli useiden vuosisatojen ajan. Kirjahistorialla ja teologialla on siis pitkät yhteiset juuret. Kirjahistorian osa-alueista lukemisella on niin ikään keskeinen merkitys. Ilman lukemista kaikki kirjan muu elämä olisi tarpeetonta. Kun puhutaan lukemisesta, ollaan siis kirjahistorian ydinkysymysten äärellä.

Viime vuosina lukemiseen liittyvä kiinnostus kirjahistorian piirissä on kääntynyt selvästi nousuun. On ryhdytty etsimään lukemiseen liittyvää lähdeaineistoa entistä avarakatseisemmin ja sen turvin on pystytty tuottamaan myös uutta tutkimusta. Esimerkiksi viimeksi kuluneen vuoden aikana on ilmestynyt lukuisia lukemiseen liittyviä laajoja artikkelikokoelmia eri puolilla. Kaikissa lukemista tarkastellaan paitsi yksittäisten tapauskertomusten kautta, myös metodisena kysymyksenä – miten, mistä ja millaista tietoa lukemisesta on mahdollista ylipäänsä saada. Lukemistutkimus ulottuu ajallisesti antiikissa nykypäiviin. Huomiota on alettu kiinnittää entistä enemmän myös erilaisten marginaaliryhmien lukemiskulttuureihin. Yhä useammat artikkelit käsittelevät lasten ja naisten lukemista, vankiloiden lukupiirejä tai lukemista sairaaloissa. Myös uskonnollinen lukeminen on saanut aiempaa suurempaa huomiota osakseen.

Lukemiseen liittyvä tutkimus voidaan karkeasti jaotella makro- ja mikrohistorialliseen. Makrohistoriallista tutkimusta on sellainen, jossa tarkastellaan lukemista jonkin instituution näkökulmasta, ylhäältä alaspäin. Tällaisena voidaan pitää esimerkiksi tutkimusta lukutaidosta, jota kirkko kuulusteluineen ja rippikirjoineen kontrolloi.

Nykyään suurempaa mielenkiintoa herättää lukemisen mikrohistoriallinen tarkastelu, jossa selvitetään yksittäisten ihmisten ja pienten ryhmien lukemiseen ja lukemiskokemuksiin liittyviä kysymyksiä. Suuntautumalla yksilöön ja tämän kokemuksiin päästään käsiksi aineistoihin, jotka ovat olleet virallisten tahojen näkökulmasta arveluttavia tai kiellettyjä ja kiehtovat sen vuoksi ihmismieltä enemmän kuin virallinen totuus. Tällaisia ovat esimerkiksi kielletyt kirjat ja käsikirjoitukset.

Yksilön lukukokemusten kartoittamiseen havahduttiin Britanniassa reilut kymmenen vuotta sitten. Perustettiin laaja, lukemiskokemukseen liittyvien lähteiden keruun tietokanta, Reading Experience Database. Keruussa hyödynnetään niin kirjeitä, päiväkirjoja, kirjojen kansi- ja reunamerkintöjä kuin oikeudenkäyntipöytäkirjoja, poliisiraportteja ja fiktiivistä aineistoa. Keruu ei kohdistu ainoastaan kirjojen lukemiseen liittyviin mainintoihin, vaan kaikenlaisten ja -muotoisten tekstien, muun muassa sanomalehtien, almanakkojen ja pienpainatteiden lukemisesta kertoviin lähteisiin. Hanke on sittemmin laajentunut eri maihin eri puolilla maailmaa.

Kirjahistorian tutkimuksen kannalta kysymys eri kielillä painetun kirjallisuuden lukemisesta ja käytöstä on kiinnostava. Mikä on ollut ja on tällä hetkellä pienten kielten asema ja merkitys yleensä, entä silloin, kun kielivähemmistöt toimivat suuremman valtakielen keskellä? Miten lapsia on opetettu ja opetetaan lukemaan monikielisten aapisten ja lukukirjojen avulla?.

Lukemisen tutkimus on entistä ajankohtaisempaa tänä aikana, jolloin keskustelu kirjan kuolemasta käy paikoin vilkkaana ja jolloin perinteisen painetun kirjan asema on vaakalaudalla internetin ja sähköisen julkaisemisen vuoksi. Lukemiseen liittyvä kysymyksenasettelu muuttuu ja monipuolistuu. Uudet mediat asettavat lukijansa uudenlaisten haasteiden eteen. Tarvitaan medialukutaitoa. Informaation saavuttamiseen ei riitä varsinaisen tekstin lukeminen, täytyy ymmärtää myös erilaisia merkkejä ja vihjeitä.

Aikana, jolloin lukemisesta on tullut jokapäiväistä, jolloin törmäämme kirjoitettuihin teksteihin jatkuvasti aina aamupalapöydän maitopurkista illan TV-sarjan tekstitykseen, jokaisella on omakohtaista kokemusta ja muistoja lukemisesta erilaisissa elämänvaiheissa. Lukemisen ja lukukokemusten tutkiminen tulee lähelle, se on osa myös omaa henkilöhistoriaamme. Se auttaa meitä ymmärtämään itseämme ja omaa menneisyyttämme ja kenties peilaamaan sitä menneiden sukupolvien lukutraditioiden ja -kokemusten taustaa vasten..

 (Juhlaluennon 30.5.2012 tiivistelmä)

Suomen kirjahistoriallisen seuran XVIII kirjahistoriallisessa seminaarissa Kansalliskirjastossa 20.4.2012 käytiin vilkasta keskustelua salanimistä, nimimerkeistä ja anonymiteetistä 1700-luvulta nykypäivään. Sateisesta ilmasta huolimatta aihepiiri kokosi paikalle parikymmenpäisen yleisöjoukon.

Seminaarin aluksi kuultiin dosentti Timo Kaitaron esitys 1700-luvun ranskalaisesta klandestiinikirjallisuudesta. Uskonnollista heterodoksiaa, hallitsijan kritiikkiä ja pornografiaa sisältävä kirjallisuus oli usein kiellettyä ja jouduttiin julkaisemaan salassa tai levittämään käsikirjoituksina. Tekijät ja painajat käyttivät teksteissään keksittyjä nimiä ja kuvitteellisia painopaikkoja, jotteivät lähteet olisi paljastuneet. Kolportöörit levittivät painatteita ja käsikirjoituksia piilossa “takin alta”.

Kirjallisuudentutkija, filosofian tohtori Heidi Granström johdatti kuulijat seuraavalle vuosisadalle, 1800-luvun naiskirjailijoiden pariin. Naiset kirjoittivat erityisesti kirjallisiin kalentereihin ja tekivät romaaneja, joita ei vielä tuolloin pidetty kovin merkityksellisinä kirjallisuudenlajeina. Tekstit ilmestyivät lähes poikkeuksetta nimimerkin tai salanimen varjossa. Toisaalta nimimerkin käyttö oli muutoinkin tavallista vähämerkityksellistä kirjallisuutta julkaistaessa,  ja useat miehet julkaisivat romaanejaan naisten nimillä, koska romaania kirjallisuuden lajina pidettiin feminiinisenä.

Akatemiatutkija, dosentti Kirsti Salmi-Niklanderin teemana olivat 1800-1900-lukujen vaihteessa ilmestyneet nuorten aikuisten käsinkirjoitetut lehdet. Niitä ilmestyi erityisesti ylioppilaiden ja työväenliikkeen parissa. Lehdissä oli tavallista käyttää nimimerkkejä ja salanimiä. Tähän tietyllä tapaa velvoittivat kollektiivisen taiteen perinteet. Myös sisällissodan traumat johtivat usein siihen, etteivät kirjoittajat halunneet nimiään julkisuuteen. Nimimerkkien tulkinta tästä aineistosta on suoranaista salapoliisityötä, koska käytettyjen nimimerkkien määrä on suuri ja niiden käyttötavat ja syyt nimimerkkien käyttöön moninaiset.

Tutkija Päivikki Karhula Tampereen yliopistosta toi omassa esityksessään anonymiteettikeskustelun tähän päivään tarkastelemalla teemaa verkkoympäristössä. Anonymiteetillä hän näki monia hyviä puolia – muun muassa se helpottaa ihmisten itseilmaisua ja itsestään kertomista sekä rohkaisee erilaisia kirjoittajaryhmiä tarttumaan näppäimistöön ilman, että tarvitsee pelätä leimautumista jonkin uskonnon, poliittisen suunnan tai rodun edustajaksi. Toisaalta anonymiteetti vastaavasti madaltaa kynnystä kirjoittaa vihapuhetta, kun kiinnijoutumisen vaaraa ei ole. Oma, keskustelussakin paljon kysymyksiä herättänyt, alueensa on yhteiskunnallinen valvonta – perusoikeudet takaavat muun muassa yksilövapauden, kokoontumisvapauden ja liikkumisvapauden, joiden taustalla on anonymiteetti, toisaalta yhteiskunnalla on keinoja ja tietyssä määrin myös velvollisuus seurata yksilöiden tekemistä. Suhteessa instituutioihin tai valtioon yksilön anonymiteetti on rajoitettu.

Seminaarissa nousi esiin monia mielenkiintoisia aiheeseen liittyviä teemoja, jotka vielä ovat tutkimusta vailla. Toivottavasti keskustelu tekijyydestä ja anonymiteetistä jatkuu myös uusien tutkimusten muodossa.

Perinteiset, vuosittaiset Leipzigin kirjamessut on jälleen saatu onnellisesti päätökseen. Historiallisesti katsoen messuista tuli Saksan suurimmat messut vuonna 1632, jolloin ne syrjäyttivät Frankfurtin messut laajuudeltaan. Nykyään Leipzig on saanut antaa jälleen tilaa Frankfurtille, jonka vuotuiset messut ovat Saksan suurimmat ja myös kansainvälisesti erittäin merkittävät. Kuitenkin myös Leipzigin messut ovat viime vuosina huomattavasti laajentuneet ja monipuolistuneet. Siellä jaetaan myös monia merkittäviä saksalaisia kirjallisuuspalkintoja.

Kirjamessuina Leipzigin messut sijoittuvat perinteisten ja modernien messujen välimaastoon. Vanhastaan messut ovat olleet nimenomaan ammattilaismessut, joilla kirjakauppiaat ovat vaihtaneet tuotteitaan myydäkseen niitä eteenpäin omilla kauppa-alueillaan. Sitä vastoin esimerkiksi Helsingin ja Turun kirjamessut on puolestaan suunnattu yleisölle ja siellä yksityishenkilöiden kirjanosto on vilkasta. Frankfurtin messuilla edelleenkään ei käydä juuri minkäänlaista suurelle yleisölle suunnattua kirjakauppaa, osa messupäivistäkin on tarkoitettu vain kirja-alan ammattilaisille. Leipzigissa sen sijaan pääpaino tosin on uuden kirjallisuuden esittelyssä ja esimerkiksi käännössopimusten solmimisessa, mutta Frankfurtiin verrattuna siellä on paljon suurellekin yleisölle suunnattua toimintaa ja kirjoja on myös myynnissä. Uutuutena muutaman vuoden takaisiin messuihin nähden oli suhteellisen laaja antikvaarisen kirjallisuuden myyntiosasto, jonka tarjonnassa erityisesti messujen pääteemat tulivat hyvin esiin.

Tänä keväänä Leipzigissa esillä olivat muun muassa lasten- ja nuortenkirjallisuus sekä itäisen Keski-Euroopan sekä Ukrainan ja Valko-Venäjän kirjat. Näistä näkyvimmin tulivat esiin lasten- ja nuortenkirjat, joille oli käytännössä omistettu kokonainen halli lapsille suunnattuine toimintoineen, kahviloineen ja lastenkirjakauppoineen. Pääpaino oli lasten ja nuorison nykyisessä kasvatuksessa ja opetuksessa, mutta kirjallisuutta oli julkaistu myös varhaisemmasta lasten- ja nuortenkirjallisuudesta. Antikvariaattiosastolta oli mahdollista ostaa niin vanhempaa länsisaksalaista kuin myös itäsaksalaista, venäläistä ja puolalaista lastenkirjallisuutta. Viimeksimainituissa yhdistyivät messujen pääteemat.

Kuten monet muutkin kirjamessut, ehkä Frankfurtin messuja lukuun ottamatta, myös Leipzigin kirjamessut ovat kielellisesti melko yksipuoliset. Eri maiden pieniä esittelyosastoja lukuun ottamatta muuta kuin saksankielistä kirjallisuutta on vaikea löytää. Kansainvälistä yleisöä ajatellen tämä on pienoinen puute ja rajoittaa varmasti myös ulkomaisen kävijäkunnan kiinnostusta messuja kohtaan.

Tällä kertaa sää suosi messuvieraita. Lämpötila ulkona oli poikkeukselllisen korkea, yli 20 astetta. Kun Suomen tiedekustantajien liitto teki edellisen kerran matkan Leipzigin messuille, oltiin silloinkin poikkeuksellisissa ilmasto-olosuhteissa – tuolloin näet maahan satoi ensi lumi. Nyt aurinko helli Suomen pakkasiin ja lumikinoksiin jo hieman kyllästynyttä joukkoamme ja matka oli tältäkin osin hyvin onnistunut.

Tervetuloa kirjahistorian pariin tämän blogin välityksellä!

Blogin tarkoituksena on välittää tietoa kirjahistorian opetuksesta ja tutkimuksesta sekä erilaisista tapahtumista, kuten konferensseista, näyttelyistä, verkostoista, lähdeaineistosta ja uusista kirjahistoriaan liittyvistä tutkimuksista. Blogissa on mahdollisuus keskusteluun ja kommentointiin tärkeinä pidetyistä aiheista. Toivon, että blogi auttaa kokoamaan yhteen kirjahistoriasta kiinnostuneita opiskelijoita, tutkijoita ja asianharrastajia ja sitä kautta lisää kontakteja ja tietoa kirjahistoriallisista kysymyksistä. Olisi mukavaa, jos kaikki voisivat kirjoittaa omalla nimellään, mutta eihän se toki ole välttämätöntä.

Tuija Laine