Helsingin yliopisto
Kuva: kirjoittajan ottama 2017
Meitä tutkijoita on tunnetusti monennäköisiä, mutta myös monenikäisiä. Tämä kirjoitus on ennen kaikkea kuvaus siitä, miltä opiskelu on tuntunut kymmenien vuosien tauon jälkeen, kun rakennukset ovat pysyneet samana, mutta rakenteet ovat nytkähdelleet suuntaan jos toiseenkin. Siihen todellisuuteen tupsahtaminen on kyllä ottanut aikansa.
Salaisuuksien kammio
Teidän lisäksenne kukaan muu ei tiedä tästä. No perhe tietysti ja ohjaaja ja muutama vääntäjäystävä, mutta muuten olen saanut ihmetellä ja pohtia kaikkia tiede-elämän kiemuroita ihanasti omassa rauhassa. Oikein hykerryttää, kun voi töiden jälkeen vapaasti kävellä pitkiä ja sokkeloisia yliopiston käytäviä eikä kukaan kysele tai kyseenalaista mitään. Välillä pysähdyn aistimaan vuosien takaisia tunnelmia ja istahdan virkistävälle kahvikupposelle. Silloin kauan sitten oli toisenlaista. Luettiin kirjoja suomenkielellä ja kirjoitettiin vihkot täyteen pikakirjoituksella.
Nyt on kaikkialla erilaisia polkuja: on lapsuuden polku, koulupolku, opintopolku, urapolku, tutkijan polku, elämän mittainen polku. Tuntuu aika kapealta tämä polkuajattelu. Eikö valittavana voisi olla jotain selkeämpää ja suoraviivaisempaa tietä, joka veisi tutkimukseni sukkelasti perille saakka? Vai onko polku jotenkin turvallisempi? Entä jos valitsenkin väärän polun, kuka silloin ohjaa tien takaisin? Voihan siitä toki erkaantua sivupolkuja, joita pitkin sitten tehdään harharetkiä ja löydetään taas uusia polkuja…
Ja sitten tämä sivistävien sanojen määrä! Konventio, kontrapunkti, koherenssi, kopsis!
Referointi, referenssi, relevantti, repsis! Eihän kammioni kirjahyllystä edes löydy kaikkia näitä koukeroisia sanoja. Kontrapunkti taisi kyllä olla yhden musiikkiohjelman nimi joskus muinoin..
Piilopaikassakaan ei ole aina täysin turvassa. Eräänä päivänä työpaikalleni ilmestynyt luennoitsija näytti yllättäen kovin tutulta. Luennon edetessä hän vilkuili suuntaani yhä ahkerammin. Kunnes – esityksen loputtua määrätietoiset askeleet kopisivat minua kohti. Nytkö paljastuisin? Tein nopean liikkeen ja kiiruhdin häntä vastaan. Halasin ja pelastuin! Vaihdoimme kuulumisia ja muistelimme hetken yhteistä kurssiamme viime vuodelta. Kollegani totesi myöhemmin, että sinäkö jo heti ryhdyit verkostoitumaan.
Ajoittain tutkijan kammiossani hämärtyy. Ei ole ketään, joka sytyttäisi sinne valot. Samat sanat ja lauseet vaihtavat paikkaa kerta toisensa jälkeen eikä lopputulos ole aikaisempaa kummempi. Kirjoittamisesta katoaa suunta ja syvyys. Silloin pitää ottaa yhteys artikkelinvääntäjiin. Nuo ihanat kanssasiskot nostavat minut jälleen kerran pystyyn ja lappavat viisaita ajatuksia päähäni. Aivot tuulettuvat ja sanoja alkaa tipahdella tajuntaan yhdistyen soljuvaksi tietovuoksi. Olo on taas auvoinen. Vaikka arvostankin mahdollisuutta käyttää vapaa-aikaani kotona tutkimuksen tekemiseen, ei vertaiskohtaamisia voita mikään. On tämä väitöskirjan tekeminen vaan niin mahtava harrastus!
Tuulikki
Kun luen Tuulikin blogitekstiä ymmärrän paremmin kuin koskaan, että jokaisen jatko-opiskelu ja tutkimustyö on ainutlaatuinen. Emme ainoastaan tutki täysin eri tieteen haaroja – meillä on myös täysin erilaiset lähtökohdat. Joku on jo päässyt elämässä pitkälle, on työ ja oma perhe. Joku on vasta eräitä kuukausia sitten valmistunut maisteriksi ja edustaa hiukan nuorempaa sukupolvea. Minä olen esimerkki tällaisesta tutkijasta. Olen lähempänä 20 kuin 25 vuotta vanha, asun vielä ”kotona” ja opiskelen täyspäiväisesti.
Maailma muuttuu yhä nopeammin. Voin ainoastaan kuvitella minkälaista opiskelu on kun lukiota käyvä pikkusiskoni eräiden vuosien jälkeen toivon mukaan ryhtyy opiskelemaan yliopistolla. Varmaankin hän tulee kokemaan jotain täysin muuta kuin minä tänään.
Mutta yhteistä meille kaikille on toteamus, että väitöskirjan tekeminen on mahtavaa!
Tutkijan työ on sekä yksinäistä puurtamista että yhdessä tekemistä. Tämä asetelma käy mainiosti ilmi kirjoituksesta. Oman turvallisen tutkijayhteisön löytäminen etenkin silloin kun vääntää tekstejä töiden jälkeen yölampun valossa on haastavaa. On kuitenkin tärkeää päästä sparrattavaksi ja löytää lohduttava olkapää epätoivon hetkellä. Hienoa kuulla että tällainen piilopaikka on olemassa!
Tunnustaudun yhdeksi näistä kanssasiskoista. Täytyy myöntää, Tuulikki, että veit ”jalat suustani” tekstiä lukiessa. Tämä on juuri näin! Huomenna taas sparrataan toisiamme!