Avainsana: jatko-opinnot

Kun kerron uudelle tuttavalleni tekeväni väitöskirjaa tai olevani jatko-opiskelija, saan vastaukseksi usein joko hiljaisuuden tai jatkokysymyksiä siitä, että mitä tarkalleen ottaen teenkään. Tästä oppineena yleensä kerronkin olevani tutkija ja tutkimukseni aihepiirin, jolloin työtäni on helpompi ymmärtää.

En ihmettele jatko-opiskelijuuden ympärillä vallitsevaa epätietoisuutta. Itselleni oli vielä maisteriopintojen loppuvaiheessakin hyvin epäselvää, mitä jatko-opinnot tarkalleen ottaen tarkoittavat. Niistä puhuttiin epämääräisesti ja ikään kuin olettaen, että jokainen yliopisto-opiskelija tietäisi, mistä opinnot koostuvat. Muistan kokeneeni noloutta siitä, etten tiennyt asiasta tarkemmin.

Käytännössä sain selvyyttä asiaa, kun itse hakeuduin jatko-opintoihin. Oppaana minulla oli graduohjaajani, joka rekrytoi minut omaan hankkeeseensa väitöskirjan tekijäksi. Sen virallisempaa perehdytystä en opintoihin tai työhön saanut. Yhdessä infotilaisuudessa muistan käyneeni sen jälkeen, kun jatko-opinto-oikeus oli myönnetty.

Tämä blogikirjoitus on kurkistus yhteiskuntatieteellisten perhetutkijoiden jatko-opiskelijuuteen. Keskustelimme aiheesta seminaarikertamme yhteydessä, ja jaan nyt omien kokemusteni lisäksi myös kollegoideni esiin nostamia havaintoja jatko-opiskelijuudesta ja siitä, millaisia oletuksia muut usein tekevät työstämme.

Pötköttelyä ja papereiden levittelyä

Teen tällä hetkellä töitä kotona, koska olen etätyösuhteessa Tampereen yliopistoon. (Tämäkin on työn erikoisuus: jatko-opinnot ja siihen liittyvä mahdollinen työsuhde tai apuraha ovat erillisiä asioita.) Kotona työskentelyn takia puolisollani, joka itse tekee tavanomaista palkkatyötä, on ollut näköalapaikka havainnoida, mistä työni ulkopuolisen silmin näyttää koostuvan.

Työni sisällöt ja muodot ovat saaneet huvittaviakin piirteitä keskinäisissä keskusteluissamme. Ergonomiasta välittämättä teen toisinaan töitä läppäri sylissä kotisohvalla. Kun puolisoni tulee työpäivän jälkeen kotiin, hän löytää minut usein viltti jalkojeni päällä, läppäri sylissä ja koira kyljessä kiinni. Hän onkin vitsaillut, että työni on ”pötköttelyä ja papereiden levittelyä”.

Iso osa työstä on yksin puurtamista aineiston käsittelyn, tutkimusjulkaisuiden lukemisen ja aineistoanalyysin parissa. Voisin erakoitua sohvalleni viikoiksi, eikä kukaan ihmettelisi missä olen. Toisaalta työ on aika ajoin jatkuvaa tapaamisissa käymistä, palautteen antamista ja saamista sekä verkostoitumista, mitä joutuu rajoittamaankin, jotta saisi ”varsinaiset” työt ajallaan tehtyä.

Opiskelua vai työntekoa?

Puolisolleni jatko-opintoni näyttäytyvät ensisijaisesti työnä eivätkä opiskeluna. Itse kuvailisin opiskelemisen ja työn suhdetta siten, että teen työtä, jonka tarkoituksena on oppia tutkijaksi. Kun kysyin asiasta kollegoiltani, että miten heidän sosiaaliset verkostonsa näkevät heidän tilanteensa, moni nosti esiin, että väitöskirjatyöskentelyn oletetaan usein olevan opiskelua, jota tehdään varsinaisen työn ohella. Toki osalla jatko-opiskelijoista tilanne on tämä. Omassa työyhteisössäni jatko-opiskelijuus on pääsääntöisesti kokoaikaista tutkimusta, jonka kautta tähdätään tutkijan tai muunlaiselle asiantuntijan uralle.

Eräs kollegani korosti, että ulkopuoliset eivät tiedä, että väitöskirjan valmiiksi saattaminen ei ole läheskään koko aikaa työn keskiössä. Vaikka tavoitteena on saada aikaiseksi konkreettinen, kansitettava muutaman sadan pituinen opinnäyte, sisältyy työhön paljon sellaista, joka ei koskaan tule näkyviin. Väitöskirja ei siis synny vain kirjoittamalla se.

Työ koostuu työryhmäesitysten valmistelusta, konferenssimatkoista, jatkuvasta tutkimusrahoituksen hakemisesta, muiden töiden lukemisesta ja kommentoinnista, yhteiskunnallisten asioiden seuraamisesta ja omasta tutkimuksesta viestimisestä sen lisäksi, että tekee varsinaista tutkimusta. Tämä blogikirjoituskin on yksi jatko-opintoihini liittyvä tehtävä, joka väitöskirjassani ei tule näkymään.

Onko tutkija harharetkeilijä vai uuden ajan renessanssi-ihminen?

Valmistuvaa väitöskirjaa kuvaillaan ultimaattisena tiivistymänä koko siitä työstä, joka jatko-opiskelijana on tehty. Tämä on kuitenkin vain osittain totta.

Työhön liittyy oleellisesti tutkimukselliset ”harharetket”, joita useinkaan ei monisanaisesti väitöskirjassa esitellä. Joskus kyseessä on myös runsauden pula, jota tutkimuksessa ei katsota hyvällä, vaan tiukan rajauksen ulkopuolelle jäävät osiot kylmästi sahataan raportista pois. On kuitenkin hyvä ymmärtää, että nämä harharetket ovat tutkimuksen vaiheita, jotka usein opettavat asiasta eniten ja mahdollistavat briljantin väitöskirjan valmistumisen.

Yksi kollegoistani kuvaili, että väitöstutkimuksen tekeminen on yhden ilmiön tai sen osan syvää penkomista, ymmärtämistä ja sen tiedollista haltuun ottamista. Väitöskirjan jälkeen sinusta ei tule uudenajan renessanssi-ihmistä, joka tietäisi kaikesta kaiken tai kaikesta edes vähääkään; sen sijaan sinusta tulee oman aihealueen asiantuntija, joka paradoksaalisesti usein tulee matkan varrella oppineeksi sen, ettei lopulta tiedä tutkimastaan asiasta lähellekään kaikkea vaan ainoastaan pienen osan.

Tutkittava aihepiiri imee luokseen myös vapaa-ajalla

Oma työni voi siis näyttäytyä leppoisana, yksiulotteisena läppärin kanssa istuskelemisena, jota voin tehdä missä ja milloin haluan. Vaikka työn joustavuus on toki työn etuja, kollegani kuitenkin korostivat työn vaativat paljon itsensä johtamista, projektinhallintaa ja valtavasti sisäistä motivaatiota. Läheiset myös todistavat sen, että henkiset ja psyykkiset voimavarat ovat usein tiukilla.

Olen myös omakohtaisesti havainnut, että työstä on vaikea päästä vapaa-ajalla eroon. Tutkijan työssä ei usein riitä, että sulkee läppärin tiettyyn kellonaikaan tai ei tarkasta sähköpostia iltaisin ja viikonloppuisin. Sosiaalinen media on täynnä työni kannalta kiinnostavia ryhmiä, sivustoja ja uutisia. Toisaalta hakeudun niiden äärelle, vaikka niitä ei automaattisesti silmiini työntyisikään. Aivoni ja silmäni hakeutuvat tutkimani aihepiirin äärelle jatkuvasti. Toisaalta olen unelmatyössäni, koska voin tehdä työtä aiheen äärellä, jota kohtaan tunnen intohimoa.

Konkreettista tietoa jatko-opinnoista pitäisi olla paremmin saatavissa

Tätä blogitekstiä varten googlasin, mitä hakusanat ”jatko-opinnot Helsingin yliopistossa” antaa tulokseksi. En löytänyt sivua, jossa kerrottaisiin konkreettisesti, mitä jatko-opiskelijuus tai mikä tohtorintutkinto on.

Oma ajautumiseni jatko-opintoihin ei ollut varsinainen tietoinen päätös, enkä osannut valmistautua siihen tarpeeksi hyvin. Onkin onni, että olen päätynyt työyhteisöön, jossa omaan työhön liittyviä haasteita saa reflektoida.

En tiedä sisältyykö nykyään maisteriopiskelijoiden opintoihin parempaa perehdytystä jatko-opintoihin kuin vielä neljä–viisi vuotta sitten, kun itse olin jatko-opintokysymysten äärellä. Uskon, että olisin itse hyötynyt rehellisestä ja avoimesta informoinnista työn sekä hyvistä että välillä ahdistavistakin puolista sen lisäksi, että joku olisi konkreettisesti kertonut, että mitä työhön kuuluu. Jatko-opintoihin ryhtyminen ilman riittävää perehdytystä ei ole kenenkään etu.

Suuri kiitos Vaula Tuomaala, Aino Luotonen, Heidi Ruohio ja Aino Peltokangas kommenteistanne ja näkemyksistänne, joita sain käyttää tässä kirjoituksessa!

Kuvat: Adolfo Felix / Unsplash

Kaisa Kivipuro on aloittanut jatko-opinnot Helsingin yliopistossa vuonna 2015 ja hänen tutkimusaiheenaan on tahaton kohduttomuus ja siihen liittyvä lapsettomuus. Voit lukea hänestä ja hänen tutkimuksestaan lisää täältä. Kaisa kuuluu yhteiskuntatieteellisten perhetutkijoiden kirjoittajaverkostoon, joka julkaisee tutkimuksen innoittamia kirjoituksia läheissuhteista blogissa Perhe, suhteet ja yhteiskunta.