Author: myyry

Kulttuuristen erojen huomioimen ihmisten välisessä kanssakäymisessä ja toiminnassa edellyttää herkkyyttä tulkita tilanteita myös toisten ihmisten näkökulmasta. Moraalipsykologiassa tätä kykyä kutsutaan moraaliseksi sensitiivisyydeksi tai herkkyydeksi. Se määritellään usein kyvyksi ymmärtää, kuinka toimintamme vaikuttaa muihin ihmisiin ja mitä ovat eri osapuolten oikeudet ja velvollisuudet tilanteessa. Meidän täytyy siis pystyä tarkastelemaan tilannetta toisten ihmisen näkökulmasta. Moraalinen sensitiivisyys näyttäisi edellyttävän myös tietyn määrän empatiaa tai myötätuntoa – taipumusta, joka on ollut paljon tapetilla viime aikoina. Empatiantutkijoiden mielestä myötätunto, niin moraalisen toimintaan motivoiva tekijä kuin onkin, ei aina yksiselitteisesti ole vain hyvä asia, vaan voi johtaa myös empaattiseen vääristymään (tunnemmekin myötätuntoa vain joitain tilanteen osapuolia kohtaan) tai yliempaattisuuteen (esim. ammattilainen menee liikaa mukaan toisten tunteisiin, jonka johdosta uupuu tai ei pysty järkevään päätöksentekoon). Yliopisto-opettajalla tämä voisi tarkoittaa vaikka sitä, että hän paneutuu vaikeassa elämäntilanteessa olevan opiskelijan huoliin ja auttamiseen siinä määrin, että opiskelijoiden yhdenvertainen kohtelu kärsii ja opettaja itse kuormittuu.

Moraalinen sensitiivisyys on tutkimusten mukaan usein tilannesidonnaista: olemme erityisen herkkiä tulkitsemaan tapahtumia toisten näkökulmasta silloin kun tilanne ja muut osapuolet ovat meille tuttuja. Tilannetekijät vaikuttavat niinkin, että olemme erityisen herkkiä havaitsemaan toisten tekemiä rikkomuksia silloin, kun normin rikkoja on ulkoryhmän jäsen ja mahdollinen uhri sisäryhmän jäsen. Ulkomaalaista opiskelijaa voidaan helpommin epäillä tenttivilpistä tai plagioinnista, jos stereotypiamme tukevat käsitystä, että esimerkiksi italialaisiin ei voi täysin luottaa. Stereotypialla tarkoitetaan jaettuja uskomuksia, että tietyllä yksilöllä tai ryhmällä on tiettyjä ominaisuuksia kuten luonteenpiirteitä tai toimintatapoja. Toisaalta moraalista herkkyyttä voidaan myös edesauttaa muun muassa etiikan opetuksella, asioista keskustelemalla ja tarkastelemalla niitä eri näkökulmista. Aivan kuin tälläkin kurssilla tehdään.

Kulttuurista herkkyyttä voidaan pitää moraalisen herkkyyden yhtenä alalajina, ja se tarkoittaa taitoa tunnistaa kulttuurien erityispiirteitä ja reflektoida omaa kulttuuria ja sen vaikutusta omaan toimintaan. Tämä taas edellyttää omien arvojen, asenteiden ja stereotypioiden tiedostamista. Stereotypioita muodostetaan helpommin ulkoryhmän jäsenistä, osittain siksi, että ulkoryhmän jäseniä kohdataan usein sellaisissa tilanteissa, jossa he edustavat nimenomaan omaa sosiaalista ryhmäänsä. Toisaalta sosiaalinen identiteettimme vaihtelee tilanteen mukaan, ja ulkoryhmä – sisäryhmä – jaottelu muodostuu hyvinkin pienistä vihjeistä. Olemme akateemisia tutkijoita ja opettajia työyhteisössämme, tieteenalamme edustajia monitieteisessä tutkimusryhmässä ja suomalaisia tutkijoita kansainvälisessä kongressissa, jossa mieluusti ryhmitymme illanvietossa maamiesten kanssa samaan pöytään. Kukaan ei määrity siis vain yhden sosiaalisen identiteetin mukaan, ja äkkiseltään vieraalta tuntuvan ulkoryhmän jäsenen voi sisällyttää omaan sisäryhmään, kunhan löytää jonkin yhdistävän kategorian, oli se sitten tieteenala, työyhteisö, sukupuoli tai koko ihmiskunta.

Vuosi sitten oppilaani Johanna Saarentalo-Vuorimäki, Brysselissä asuva ekspatriaatin puoliso, väitteli aiheesta ”suomalaisten ekspatriaattien ja heidän puolisoidensa sopeutuminen monikulttuuriseen ympäristöön”. Brysseliä voi sanoa varsinaiseksi kulttuurien sulatusuuniksi, etenkin Suomeen verrattuna. Vaikka ekspatriaatit lähtevät työkomennukselleen vapaaehtoisesti ja he ovat ehkä keskivertoa avoimempia uusille kokemuksille, kertoivat haastateltavat sopeutumisestaan monia tarinoita ja ihmettelyn aiheita. Suomalaiseen niukkaan ilmaisuun tottuneille saattoi viedä aikaa ymmärtää, että töihin tullessa ja sieltä lähtiessä tulee tervehtiä/hyvästellä kaikki työtoverit kädestä pitäen tai ainakin nimeltä mainiten. Jos sanoo vain yhteisesti kaikille ”huomenta” tai ”heippa” työtoverit voivat loukkaantua. Sähköpostiviestittelyyn tulee kiinnittää huomiota ja lisätä niihin kaunopuheisia ilmauksia, jotteivat toiset ihmettele, onko jokin hullusti. Tennistunnille saapuessa ja lähtiessä tulee antaa poskisuudelmat kanssapelaajille, seikka mikä varsinkin miespuoleisia haastateltavia aluksi oudoksutti – eritoten jos pelikaverit olivat samaa sukupuolta. Erot aikakäsityksissä ja täsmällisyydessä olivat myös totuttelemista vaativa asia. Dead line oli vain päivä, jonka jälkeen aletaan kysellä projekti perään, liikenneruuhkat olivat aina hyväksytty syy myöhästymisille, ja pesukoneenkorjaaja tuli silloin kun tuli.

Johanna löysi haastatteluaineistostaan viisi sopeutumisen ulottuvuutta: avarakatseisuus (kuten suvaitsevaisuus, perspektiivinotto ja erilaisuuden hyväksyntä), joustavuus (tilanteen pakottamana tai kyvykkääseen tilannearviointiin perustuvana), ulospäinsuuntautuneisuus (tietoisena pyrkimyksenä tai luontaisena kykynä), usko omiin kykyihin (kuten kykyyn oppia kieltä) sekä seikkailunhalu. Näistä ulottuvuuksista avarakatseisuus oli läsnä jossakin muodossa kaikissa haastatteluissa ja joustavuus sekä ulospäinsuuntautuneisuus lähes kaikissa. Parhaiten sopeutuivat ne, joilla oli motivaatiota sekä taitoja, kuten kieli- ja sosiaalisia taitoja, sopeutua monikulttuuriseen ympäristöön. Ei-sopeutuneilla sekä motivaatio että taidot olivat muita heikompia. Ei-sopeutuneita oli  tutkittavista vähiten, mutta ehkäpä huonosti sopeutuvat olivat alun perinkin jääneet kotimaahan tai lähteneet pikaisesti takaisin.

Toisin kuin Bryssel, Helsinki ja suomalainen yhteiskunta ylipäänsä on edelleen hyvin monokulttuurinen. Johannan tulokset saavat miettimään, miten esimerkiksi Helsingin yliopistoon tulevat kansainväliset opiskelijat, tutkijat ja opettajat kokevat sopeutumisensa. Tästä saimme hieman vihiä ennakkotehtävänä olevasta videosta kansainvälisyydestä Aalto-yliopistossa. Siinä nousi esiin ainakin suomalainen täsmällisyys ja tarkkuus ajankäytön kanssa, ehkä myös suomalainen varautuneisuus ja vähäeleisyys. Toki Helsingin yliopistossakin on muun muassa varsin kansainvälisiä tutkimusryhmiä, mutta käyttäytymiskoodit voivat olla kuitenkin suomalaisia. Millaista avarakatseisuutta ja joustavuutta vaaditaan henkilöltä, joka on tottunut toisia huomioivaan kulttuuriin tai venyvään aikakäsitykseen? Riittääkö ulospäinsuuntautuneisuus kontaktien solmimiseksi suomalaisten kanssa? Auttaako seikkailunhalu selviytymään Suomen talvesta?

Johanna Saarentalo-Vuorimäen väitöskirja ”Finnish expatriates’ adaptation to a multicultural environment’ on luettavissa Heldasta: https://helda.helsinki.fi/handle/10138/144496

Yliopiston strategiassa korostetaan kansainvälisen oppimisympäristön tukemista. Tämä tarkoittaa muun muassa monikielisyyden ja monikulttuurisuuden tukemista eri tavoin, esimerkiksi siten että tarjotaan muun kuin suomen- ja ruotsinkielistä opetusta suomalaisille ja ulkomaalaisille opiskelijoille sekä tuetaan opettajia ja muuta henkilökuntaa kansainvälistymisen haasteissa.

Valtiotieteellinen tiedekunta on melko kansainvälinen, ainakin mitä opiskelija-ainekseen tulee. Olemme mukana seitsemässä englanninkielisessä maisteriohjelmassa, mikä on aika paljon tiedekunnan kokoon nähden, vuosittain täällä opiskelee noin 4300 tutkinto-opiskelijaa. Myös jatko-opiskelijoista yhä suurempi osuus on muualta kuin Suomesta. Opetusta tälle kasvavalle kansainväliselle opiskelijajoukolle tarjotaan vaihtelevasti. Yleisenä periaatteena on, että kaikki jatko-koulutus on englanninkieliestä, maisteriopinnoissa on vaihtelevuutta. Kv-maisteriohjelmat toki ovat sitoutuneet tarjoamaan riittävän määrän englanninkielistä opetusta, ja joissakin oppiaineissa, kuten taloustieteessä, maisteriopinnot ovat pääsääntöisesti englanniksi. Samalla koetetaan kannustaa kotikansainvälisyyteen, eli suomalaisten opiskelijoiden osallistumista englanninkielisille kursseille. Kielitaidon puolesta tähän ei liene nykyaikana esteitä esteitä: nykyopiskelijoiden kielitaito on keskimäärin korkeammalla tasolla kuin minulla ja opiskelutovereillani 1980–1990 –luvuilla. Ruotsinkielen asema sen sijaan tuntuu olevan aina vain heikompi. Muutama vuosi sitten tiedekunnassa aloitettiin kaksikielisyyspilotti, jossa muutamissa oppiaineissa olisi ollut mahdollista suorittaa kandiopinnot kaksikielisesti suomen- ja ruotsinkielellä, niin että toista kieltä tuli sisältyä tutkintoon tietty määrä. Opiskelijoille luvattiin runsaasti kielitukea tutkinnon suorittamiseen, mutta vain harva opiskelija o ollut kiinnostunut tästä polusta. Erään oppiaineen vastaava huokailee, kun opetushenkilöstöstä ei tahdo löytyä ohjaajia tai tarkastajia ruotsinkielisiin graduihin.

Englanninkielistä opetusta on siis tarjolla, vaikka varsinkin menetelmäopetuksessa sen riittävyys on välillä ollut ongelma. Olen itsekin pitänyt englanniksi opetusta niin maisteri- kuin jatko-opiskelijoille, ja monikulttuuristen ryhmät ovat toimineet isommitta ongelmitta, vaikka etenkin maisteriopiskelijoiden taustojen ja osaamisen heterogeenisuus on vaatinut tasapainottelua kurssien suunnittelussa. Jatko-opiskelijat ja tutkijat, jotka ovat jo pidempään olleet Suomessa ja kenties suunnittelevat jäävänsä tänne kaipaavat ehkä jo tukea toisinpäin: suomenkieleen ja suomalaiseen yhteiskuntaan integroitumiseen. Siksi yliopistopedagogiikan kursseillani onkin ollut useamman kerran opiskelija, joka ymmärtää jo hyvin puhuttua kieltä, mutta jonka kielitaito ei ehkä riitä kirjalliseen ja/tai sanalliseen ilmaisuun. Hyvin he ovat kuitenkin pärjänneet, hieman tuettuina ja joustavasti eri kieliä käyttäen, suomenkielisillä kursseilla.