Auttavatko suvaitseminen ja hyväksyvä tunnustaminen kohti toimivaa monikulttuurisuutta?

Kurssin aikana kävi selväksi, että monikulttuurisuus ja monet lähikäsitteet ovat kuin saippuapala käsissä: käsitettä käytetään kovin monin eri tavoin. Huippuyksikkö Järki ja uskonnollinen hyväksyminen tutkii mm. käsitteitä suvaitseminen (toleration) ja hyväksyvä tunnustaminen (recognition). Olisiko näistä käsitteistä apua, kun mietimme, mitä toimiva monikulttuurisuus opetuksen kontekstissa voisi tarkoittaa? Lähestyn kysymystä Peter Nigel Jonesin artikkelin Toleration and Recognition: What should we teach? (Educational Philosophy and Theory,Vol. 42, No. 1, 2010 ) avulla.
Jonesin mukaan arkikielessä suvaitsevalla ihmisellä tarkoitetaan usein henkilöä, joka suvaitsee ihan kaiken eteen tulevan sen enempää miettimättä – ”suvakkia” siis samassa mielessä kuin tämän hetken some-keskusteluissa. Tämä määritelmä ei kuitenkaan kestä tarkempaa tarkastelua. Jonesin mukaan suvaitsemisen ennakkoedellytys on, että sen kohdetta ei alun perin hyväksytä tai sitä pidetään vääränä. Todellista suvaitsemista on se, että siedämme jotain, jota emme hyväksy, mutta jonka voisimme halutessamme muuttaa:
”When we self-consciously tolerate x, we possess two sorts of reason: (a) reason to condemn x as bad or wrong or otherwise objectionable, which is also prima facie reason to prevent x if we can, and (b) reason not to prevent x in spite of its negative character and in spite of our ability to prevent it if we chose.”
Jos tässä tapauksessa teemme tietoisen ratkaisun suvaita jotain, pidämme ennakkoehtoa b) tärkeämpänä kuin ennakkoehtoa a). Jones huomauttaa, että jossakin määrin suvaitseminen on välttämätöntä ihan kaikkien ihmissuhteiden kannalta: kaikissa meissä on ärsyttäviä piirteitä, joihin läheisemme halutessaan voisivat puuttua mutta eivät sitä tee sovun säilyttämiseksi. Vaikeammaksi suvaitseminen käy siinä tapauksessa, että moraaliselta kannalta katsoen pidämme jotain vakavasti vääränä.
Jonesin mukaan suvaitsevaisuus on asenne, joka mahdollistaa sen hyväksymisen, että ihmiset voivat elää omien uskomustensa ja arvojensa mukaan, vaikka ne olisivat ristiriidassa omien arvojemme kanssa. Suvaitsevaisuus ei edellytä, että luopuisimme tai pitäisimme omia arvojamme väärinä tai huonompina kuin niitä, joita suvaitsemme. Toisaalta, suvaitsevaisuus tässä merkityksessä haastaa kysymään paitsi sitä, miksi ”meidän” pitäisi suvaita ”niitä”, niin myös miksi ”niiden” pitäisi suvaita ”meitä”. Suvaitsevaisuus haastaa asettumaan myös suvaitsevaisuuden kohteeksi, ei pelkästään sen subjektiksi. Tämä onkin usein vähemmän miellyttävä harjoitus.
Suvaitsevaisuus muuttuu Jonesin mukaan ongelmalliseksi myös silloin, jos suvaitsevaisuus laajennetaan kattamaan jotain, jonka ei alun perinkään tulisi kuulua suvaitsevaisuuden käsitteen alle. Jones käyttää esimerkkinä etnistä taustaa: Ajatellaan tilanne, jossa saman kadun varrella asuu kaksi eri etnistä alkuperää olevaa ihmistä. Asukas A vastustaa asukkaan B asumista samalla kadulla hänen etnisen taustansa vuoksi. Asukas A päättä kuitenkin suvaita asukasta B, eikä kiusaa häntä tai pyri ajamaan häntä pois kadulta. Tässä tapauksessa asukkaan A harjoittama suvaitsevaisuus on syytä torjua, koska kohteeksi asetetaan etninen alkuperä, jonka ei tulisi olla suvaitsemisen kohde Jonesin määritelmän mukaan. Tämän näkökulman tekee ongelmalliseksi sen normatiivisuuden vaatimus: kuka tai ketkä määrittelevät ne asiat, jotka eivät kuulu suvaitsevaisuuden piiriin?
Uskonnollisen uskon alueella suvaitsevaisuudella voi Jonesin mukaan olla merkitystä. Jones nostaa esimerkiksi tässä yhteydessä suhtautumisen aborttiin ja homoseksuaalisuuteen. Ajatellaan taas henkilöt A ja B. A ei usko samalla tavoin kuin B, ja ei siten pidä henkilön B uskonnollista uskoa totena, mutta hyväksyy sen, että B:llä on tällainen uskonnollinen usko. B:n uskonnollinen usko pitää aborttia ja homoseksuaalisuutta moraalisesti vääränä. Henkilö A ei näin ajattele, joten hänen kannaltaan katsoen abortti ja homoseksuaalisuus eivät asetu suvaitsemisen kategorian alle. Sen sijaan henkilön A tulee hyväksyä se, että henkilölle B abortti ja homoseksuaalisuus ovat asioita, jotka B:n tapauksessa kuuluvat suvaitsevaisuuden piiriin.
Jonesin keskeinen väite on, että voimme – ja meidän pitää – vastustaa suvaitsemattomuutta, mutta paras tapa siihen ei ole suvaitsemisen lisääminen. Sen sijaan Jones ehdottaa ratkaisuksi hyväksyvää tunnustamista, rekognitiota. Tunnustamisen ja suvaitsemisen ero on Jonesin mukaan siinä, mikä etumerkki objektille annetaan: suvaitsevaisuudessa negatiivinen, tunnustamisessa positiivinen. Siten ihmiset eivät kaipaa persoonansa tai statuksensa suvaitsemista, vaan sen tunnustamista.
Tunnustamisen teorian klassikoihin kuuluva Charles Taylor (1994) tekee eron universalismin politiikan ja erojen politiikan välillä. Universalismi viittaa käsitykseen, jonka mukaan meidän tulisi keskittyä siihen, minkä kaikki ihmiset jakavat, mitä oikeuksia ja velvollisuuksia kaikilla yhtäläisesti on. Erojen politiikka taas painottaa, että ihmisten ja ihmisryhmien erot pitäisi tunnustaa, ja jokaisen yksilön ja/tai ryhmän yksilöllinen identiteetti ansaitsee tunnustetuksi tulemisen. Tämä ero auttaa hahmottamaan myös suvaitsevaisuuden ja tunnustamisen välisen käsitteellisen eron: tunnustaminen on mahdollista vain siinä tapauksessa, että ihmisten väliset erot saavat positiivisen arvon. Me itse taas voimme vaatia tunnustetuksi tulemista vain siinä tapauksessa, että voimme olettaa toisten näkevän meidän ja heidän välisillä eroilla olevan positiivista arvoa. Sen vuoksi siirtyminen suvaitsevaisuudesta tunnustamiseen edellyttää ihmisten välisten erojen näkemistä lähtökohtaisesti positiivisena arvona.
Kysymys siitä, minkälaista tunnustamista voimme vaatia, liittyy läheisesti kysymykseen siitä, miten isoa erimielisyyttä voimme pitää hyväksyttävänä. Tämä kysymys koskee Jonesin mukaan myös kasvatuksen ja koulutuksen aluetta. Kysymyksen asettaminen voi johtaa siihen, että opettaja auktoriteettinsa nojalla määrittelee hyväksyttävän ja ei-hyväksyttävän rajat, ja sen myötä sen, mitä voidaan suvaita ja mitä tunnustaa. Tämä ei Jonesin mukaan ole hyvä ratkaisu. Tällainen tuomarivallan käyttäminen olisi absurdia ja arroganttia vallan käyttöä. Sen sijaan Jonesin mukaan opettajan tulisi itse asettua ja rohkaista muita asettumaan tasavertaiseksi osapuoleksi erimielisyyteen, katsomaan kiistana olevaa asiaa toisen osapuolen näkökulmasta, ja arvioida siitä asemasta käsin, minkä suvaitsemista, suvaitsemattomuutta ja tunnustamista itse kultakin voidaan odottaa. Kuten jo aiemmin todettiin, avoimeksi jää kysymys siitä, kenellä on oikeus ja valta määritellä hyväksyttävän ja ei-hyväksyttävän rajat.
Erojen politiikan perusvirhe on Jonesin mukaan olettaa, että universalismi välttämättä johtaisi yhdenmukaisuuteen. Näin ei tarvitse olla. Jones antaa esimerkiksi uskonnonvapauden ja ihmisarvon. Jos uskonnonvapautta pidetään universaalina ihmisoikeutena, se on edelleen oikeus, joka mahdollistaa hyvin erilaisten uskontojen harjoittamisen. Samoin, jos jokaisella ihmisellä katsotaan olevan arvo persoonana, se edelleen mahdollistaa hyvin monenlaisten elämäntapojen noudattamisen.

Published by

Deleted User

Special user account.

Leave a Reply

Your email address will not be published. Required fields are marked *