Verkko-opetuksella kansainvälisemmäksi – tuo maailma luokkahuoneeseesi

Opettajat voisivat kansainvälistää opetustaan hyödyntäen verkon tarjoamia mahdollisuuksia. Tässä on listattuna Helsingin yliopiston verkko-opetuksen palveluita, joiden käyttöön opettajat saavat tukea yksiköiden verkko-opetuksen tukihenkilöiltä ja Opetusteknologiakeskukselta.

MOOC:it eli Massive Open Online Courses

Opettajat voisivat yhä enemmän hyödyntää kasvavaa MOOC-tarjontaa. Onko omalla alallasi tarjolla laadukkaita MOOC-kursseja? Tsekkaa mm. Coursera. Osallistu itse ja suosittele opiskelijoillesi.

Voisiko MOOC-kurssin suorituksella korvata opintoja Helsingin yliopiston tutkinnoista?

Helsingin yliopistokin on jo julkaissut myös englanninkielisiä MOOC-kursseja. Voisiko laadukkailla MOOC-kursseilla houkutella Helsinkiin opiskelijoita?

Miten MOOC:it hyödyntävät eri puolilta maailmaa tulevien tietotaitoa?

Adobe Connect –verkkokokous

Adobe Connect –verkkokokousjärjestelmä (AC) mahdollistaa ulkomaisten vierailijaluennoitsijoiden käytön – ilman matkakuluja. AC:ssa luennoija voi toteuttaa luennon dioineen. Luennot voidaan tehdä pelkiksi tallenteiksi tai ne voidaan myös välittää opiskelijoille omille kotikoneilleen/luokkahuoneeseen. Jos luennoitsija ja opiskelijat ovat samaan aikaan linjoilla, kannattaa hyödyntää myös reaaliaikaista vuorovaikutusta. Opiskelijat voivat kysyä AC:ssa omalla äänellään tai chatilla. Luennoija voi aktivoida opiskelijoita mm. äänestystyökalulla tai teettämällä ryhmätöitä.

Voit myös itse luennoida ulkomaille hyödyntäen AC:ta.

Blogit

Tutustu ja tutustuta opiskelijasi oppiaineenne kansainvälisiin tiede- yms. blogeihin. Arvioikaa blogeja ja kommentoikaa postauksia. Kirjoittakaa omia blogeja, verkostoitukaa ja pyytäkää kommentteja Suomen rajojen ulkopuolelta.

Wiki

Wiki mahdollistaa yhteiskirjoittamisen ajasta ja paikasta riippumatta. Perustaisitko vaikka oman oppiaineesi Wikipedian? Tai onko tarvetta tehdä yhteisiä kirjoituksia, nettisivuja tai vaikkapa artikkeleja Suomen rajojen ulkopuolella olevien kanssa? Wikin avulla voitte kirjoittaa yhdessä.

Verkkomateriaalit

Edellisten työkalujen avulla voit tehdä oppimateriaaleja ja kursseja hyödynnettäväksi myös Suomen ulkopuolella. Voit myös käyttää luentojen, paneelien ja haastatteluiden tallentamiseen UniTube-studiota tai –luentosaleja.

Ennen kuin teet oman materiaalisi, varmista ettei hyvää materiaalia ole jo olemassa.  Tsekkaa esim. Khan Academyn luennot.

Verkko-oppimisympäristö Moodle

Moodle on maailmanlaajuisesti käytetty verkko-oppimisympäristö. Opettajat ovat myös julkaisseet omia Moodle-kurssejaan. Joko olet tutkinut, löytyykö tarjonnasta kurssia, jota voisit hyödyntää?

Moodleen ei voida ottaa opiskelijoita ilman HY:n käyttäjätunnuksia, joten tämä hankaloittaa ulkomaalaisten opiskelijoiden pääsyä Moodle-kursseillemme.

Kotikansainvälistyminen

Edelliset esimerkit kurottavat Suomen rajojen ulkopuolelle. Muista myös kotikansainvälistyminen. Miten voisit hyödyntää esimerkiksi Helsingin yliopistossa opiskelevia kv-opiskelijoita oman oppiaineesi opetuksessa? Entä voisitko hyödyntää ulkosuomalaisia?

Kansallista menettelyä kansainvälisesti?

Mitä kaikkea kansainvälisyydellä voidaankaan tarkoittaa, on laaja kysymys, johon en edes yritä nyt vastata. Otan tietoisesti hyvin                  subjektiivisen lähestymistavan ja tarkastelen asiaa oman oppiaineeni opetuksen näkökulmasta. Tarkoitan kansainvälisillä opiskelijoilla ja kollegoilla sellaisia henkilöitä, jotka eivät ymmärrä, puhu ja kirjoita suomea tai ruotsia niin hyvin, että selviytyisivät opiskelusta tai opettamisesta oppiaineessani näillä kielillä. Tästä näkökulmasta kansainvälisyys tarkoittaa käytännössä ennen kaikkea englanninkielistä opetusta.

Oma oppiaineeni prosessioikeus kuuluu lakimiesammatissa tarvittavan osaamisen ytimeen. Perinteisissä lakimiesammateissa (tuomari, syyttäjä, asianajaja) ei voi toimia, jos ei tunne oikeudenkäyntimenettelyä tuomioistuimessa. Prosessioikeuteeen kuuluu muitakin aihealueita, mutta oikeudenkäyntimenettely muodostaa keskeisen osan siitä. Kansainvälisesti vertaillen oikeudenkäyntimenettely on hyvin kansallista: oikeudenkäynnissä noudatetaan tyypillisesti menettelyn osalta kyseisen maan oman kansallisen lain säännöksiä. EU:n asetukset muokkaavat tilannetta jonkin verran, mutta valtaosin oikeudenkäyntimenettelyt perustuvat kansallisiin säännöksiin.

Suomessa oikeudenkäynnin (tuomioistuimen) kielenä on suomi tai ruotsi. Jos toimii Suomessa oikeudenkäynnissä tuomarina, syyttäjänä tai oikeudenkäyntiasiamiehenä, on pakko osata suomea tai ruotsia. Nämä taustapremissit vaikuttavat siihen pohdintaan, mitä minun pitäisi opettaa ja millä kielellä. Opettaisinko suomalaista oikeudenkäyntimenettelyä englanniksi? Kenelle? Jos opetan suomeksi, olenko lähtökohtaisesti ei-moderni, nurkkakuntainen, ei-kansainvälinen, jopa ei-tieteellinen?

Huomaan pohtiessani asiaa, että käytetyllä kielellä on suuri merkitys    juuri oikeustieteen alalla. Juridiset termit saavat sisältönsä tyypillisesti lainsäädännöstä ja oikeuskäytännöstä. Vaikka termi olisi sama, sen sisältö voi olla hyvinkin erilainen eri oikeusjärjestyksissä, koska asiaa koskeva lainsäädäntö ja oikeuskäytäntö eroavat valtioittain. On myös mahdollista, että jollekin termille ei ole lainkaan vastinetta toisessa oikeusjärjestyksessä.

Päädyn nyt ajatukseen, että opetettava substanssi vaikuttaa siihen, millä kielellä on järkevää opettaa ja vastaavasti kielivalinta siihen, mitä on järkevää opettaa. Asia on näin ainakin tutkintoon kuuluvan opetuksen näkökulmasta. Järkevällä tarkoitan sitä, että pystyn ilmaisemaan opetettavan substanssin riittävän tarkasti eli oikeustieteelle ominaisella tavalla, ja että opetukselle on olemassa kohderyhmä. Luulen, että oikeustiede (ainakin pääasiassa kansallisella lainsäädännöllä             säännellyillä oikeudenaloilla) on tässä suhteessa varsin erikoislaatuinen tieteenala.

 

 

 

 

Kulttuuriset erot: konfliktien siemenkö?

Regelski (2010: 95) kirjoittaa, että kulttuurisen essentialismin perusnäkemyksen vastaisesti yksilöiden ja ryhmien identiteetit tosiasiassa vaihtelevat huomattavasti ja että näihin identiteetteihin liittyvät sosiaaliset toiminnot ja niiden tulkinnat kuten esimerkiksi musiikki yhtä lailla vaihtelevat yksilöittäin ja ryhmittäin.

Regelskin esittämä väite on saanut viime vuosina melko paljonkin epäsuoraa tukea, ja näyttää siltä, että käsite kulttuuri on huomattavasti monisyisempi kokonaisuus kuin mm. kielitieteilijät ja antropologit ovat aiemmin ajatelleet. Esimerkiksi Mustajoki (2012) argumentoi artikkelissaan A speaker-oriented multidimensional approach to risks and causes of misunderstanding voimakkaasti sen näkemyksen puolesta, että todellisessa(kin) maailmassa jokaisen ihmisen ja erityisesti kielenkäyttäjänä toimivan ihmisen tulkinta ympäröivästä maailmasta on aina huomattavassa määrin yksilökohtainen (s. 220) ja että ihmisillä on systemaattinen taipumus nähdä homogeenisuutta sielläkin, missä sitä ei itse asiassa ole (s. 229) – mikä saa meidät uskomaan, että tulemme ymmärretyiksi silloinkin kun emme oikeasti tule.

Tämä liiallinen tai perusteeton usko ihmisten maailmankuvien tai niin kuin mm. kielentutkijat usein sanovat mentaalisten maailmojen samankaltaisuuteen ihmisten ja ryhmien välillä on seikka, joka osin selittää, miksi eri kulttuureita edustavat ihmiset saavat joskus melkeinpä väistämättä aikaan konfliktitilanteita välilleen. Kun omat oletukset toisen kulttuurin edustajien käyttäytymisestä tai näkemyksistä eivät esimerkiksi kansainvälisissä neuvotteluissa toteudukaan, tullaan tilanteeseen, jossa petytään toiseen osapuoleen. Pettymys taas johtaa helposti siihen, että omat ajatukset ja lähtökohdat koetaankin äkkiä uhatuiksi, kun toinen osapuoli ei niitä omilla menettelyillään vahvista, jolloin ruvetaan puolustamaan omaa maailmankuvaa. Tästä taas ei ole pitkäkään harppaus siihen, että ryhdytään tilanteeseen johtaneiden syiden analysoinnin sijaan etsimään syyllisiä. Suomalaisessa kulttuurissa tilannetta vaikeuttaa kielellisistä syistä vielä se, että suomen kielen syy voi tarkoittaa kahta eri asiaa: toisaalta syy voi viitata muuhun kuin ihmiseen liittyvään tekijään, joka aiheutti jonkin tilanteen (Mistähän syystä bussi on taas myöhässä? Rengasrikkoko?), toisaalta taas ihmiseen, jonka katsotaan olevan vastuussa jostakin ja siis toiminnallaan aiheuttaneen jotakin (Kenen syy on takavuosina tunnetuksi tulleen laulun nimi, ja se jos mikä kertoo siitä, että sanalla syy tosiaan on tämä toinenkin, ihmisissä joskus hyvinkin voimakkaita tunnereaktioita synnyttävä käyttö). Jos näitä eri käyttöjä ei osata (tai haluta) tilanteen kiihkeydessä erottaa toisistaan, konflikti on pian valmis.

Miksi sitten näitä eri kulttuureja edustavien ihmisten menettelytapoja ei läheskään aina osata verrata toisiinsa asiantuntevasti ja sitä kautta estää väärinkäsityksiä tai väärinymmärryksiä? Uskon, että keskeinen tekijä tässä aina silloin tällöin perusteettomassa odotuksessa kulttuurien samankaltaisuudesta on vaikeus verrata kulttuureja toisiinsa ymmärrystä systemaattisesti lisäävällä tavalla. Tämä taas johtuu pitkälti siitä, että vieraan kulttuurin ja sen edustajien toimintojen analysointi ylipäätään on erittäin työlästä ja pitkää, monipuolista kyseiseen kulttuuriin perehtymistä edellyttävää työtä. Schuetz (1944: 504) argumentoi jo yli 70 vuotta sitten ilmestyneessä mutta keskeisiltä osiltaan edelleen ilmeisen pätevässä artikkelissaan The Stranger: An Essay in Social Psychology, että ulkopuolelta tuleva vieras, joka haluaa perehtyä johonkin toiseen kulttuuriin kuin omaansa, on erittäin vaativan tehtävän edessä:

”The approaching stranger has to ‘translate’ its terms into terms of the cultural pattern of his home group, provided that, within the latter, interpretive equivalents exist at. If they exist, the translated terms may be understood and remembered; they can be recognized by recurrence; they are at hand but not in hand. Yet, even then, it is obvious that the stranger cannot assume that his interpretation of the new cultural pattern coincides with that current with the members of the in-group. On the contrary, he has to reckon with fundamental discrepancies in seeing things and handling situations.”

Kyse on siis pitkälti siitä, että toiseen kulttuuriin voi perehtyä ja että sitä voi kuvata aidosti vain sen omilla ehdoilla, mutta kun tämä ei kuitenkaan aina ole mahdollista ymmärrettävyyden kärsimättä, on joskus pakko ”kääntää” tämän toisen kulttuurin menettelytapoja tutkijan oman kulttuurin kielelle ja sitä kautta pyrkiä hahmottamaan, mitä jokin tuon toisen kulttuurin menettelytapa sisältää, miksi se on sellainen kuin on ja mihin sillä pyritään. Läheskään aina ei kuitenkaan ole olemassa sopivia käännösvastineita, jotka eivät analyysin aikana vääristäisi suhteettomasti vieraan kulttuurin menettelytapojen hahmottamista, jolloin seurauksena on tahaton(kin) toisen kulttuurin osien samankaltaistaminen tutkijan oman, vastaaviksi otaksuttujen tai suorastaan pakotettujen osien kanssa. Tästä syystä ”täydellinen” kulttuurien välinen ymmärrys on yhtä mahdoton saavuttaa kuin ”täydellinen” käännös tekstien maailmassa – molemmat ovat samanlaiseen harhakuvaan tai kulttuurien perusolemusta koskevaan ymmärtämättömyyteen perustuvia ideaaleja, joihin ei siis kannata eikä tule pyrkiä. Ainakin aluksi riittää, että turhasta syyttelystä päästään irti niin että vältettävissä olevien väärinymmärrysten ja niistä seuraavien kansainvälistenkin konfliktien määrä saadaan nykyistä pienemmäksi. Tämä pätee mielestäni myös akateemisissa ympäristöissä esiintyviin pienen luokan ”kansainvälisiin” konflikteihin kantasuomalaisten ja Suomen ulkopuolelta tulevien ihmisten välillä.

LÄHTEET

Mustajoki, Arto (2012), “A speaker-oriented multidimensional approach to risks and causes of misunderstanding,” Language and Dialogue 2 (2): 216 – 243.

Regelski, Thomas A. (2010), “Culturalism, Multi-Culturalism, and Multi-Musical Prosperity,” Musiikkikasvatus 13 (1): 95 – 98.

Schuetz, Alfred (1944), “The Stranger: An Essay in Social Psychology,” American Journal of Sociology 49 (6): 499 – 507.

 

 

Ärsyttävä monikulttuurisuus

Tänään yliopistopedagogiikan Koulutus kansainvälisessä toimintaympäristössä-kurssilla teemana oli monikulttuurisuus, eli englanniksi “multiculturalism”. Tuo sana on minusta ärsyttävä. En ole aikaisemmin oikein osannut määritellä miksi, mutta uskon, että tämän päiväistä kurssitapaamista varten luetut tekstit sekä lähiopetuksen aikana käydyt keskustelut auttoivat minua pääsemään tuon ärsytyksen taustatekijöiden jäljille.

Kuten kurssillamme tänään vieraillut Tom Regelski totesi, monikulttuurisuus on käsite, joka on määritelty monella tavalla. Se on hyvin ajankohtainen käsite, ja sitä voisi sanoa jopa muotisanaksi, josta on joillekin ihmisille muodostunut kirosana. Monikulttuurisuutta viljellään aika huolettomasti eri yhteyksissä, hieman niin kuin mausteena jollekin puheelle tai kirjoitukselle. Kun joku sana on näin monimuotoisesti käytössä, tullaan helposti tilanteeseen, jossa sana vesittyy ja menettää merkityksensä sen takia, että sillä voidaan tarkoittaa oikeastaan mitä vaan. Samalla tavalla kävi sosiaalityössä psykososiaalinen-käsitteelle, josta joitain vuosia sitten todettiin, että koska sitä oli käytetty niin paljon ja niin eri merkityksissä käsitteen määrittelystä oli tullut lähes mahdotonta.

No, mikä minua siinä monikulttuurisuudessa sitten oikein ärsyttää, muu kuin tuo, että sanaa käytetään kaikenlaisissa yhteyksissä, sen enempää reflektoimatta, mihin sillä oikein viitataan. Regelski (2010) tarkastelee Musiikkikasvatus-lehdessä julkaisemassa kolumnissa sanaa kulttuurisuus (culturalism) postmodernista viitekehyksestä. Hän painottaa sitä, että eri kulttuuristen ryhmien sisäiset erot voivat monesti olla suurempia kuin eri kulttuurien väliset erot. Toisin sanoen, me ollaan kaikki yksilöitä, ja yksilöiden ryhmitteleminen, jonkun abstraktin kulttuuri-käsitteen avulla on lähes mahdotonta.

Minä olen suomalainen, mutta isäni puolelta suomenruotsalainen. Minä vartuin pienessä kylässä ruotsinkielisellä pohjanmaalla, pienviljelijä- ja täysin ei-akateemisessa perheessä. Nykyään minä olen asunut yli puolet elämästäni Helsingissä, sekä lyhempiä jaksoja myös ulkomailla, Norjassa ja Yhdysvalloissa. Samoin puolet elämästäni olen hengaillut näissä akateemisissa piireissä ja kohta voin tituleerata itseäni tohtoriksi, jos katson sen olevan tarpeellista.

Minä käyn mielelläni oopperassa, mutta meidän bändi soittaa 1980-90-luvun ”sukkahousuheviä”, josta minä pidän valtavasti. Kotona kuuntelen Olavi Virran tangoja ja pienenä rakastin Vicky Rostin ”Kun Chicago kuoli”-biisiä, mutta osaan tietenkin myös Carolan ”Främling”- ja Herrey’sin Digiloo digilay-kappaleiden sanat ulkoa. Jooga on rentouttavaa ja se vahvistaa sekä kehoa että mieltä, mutta toisinaan on kiva käydä ampumaradalla, jossa voin harjoitella mielenhallintaa hieman eri tavalla.

Pointtini alkaa luultavasti olemaan jo aika selvä. Uskon, että jokainen ihminen on enemmän kuin joku ”kulttuuri”. Itse koen olevani sisäisesti monikulttuurinen ja uskon, että useimmat meistä maapallontallaajista on monikulttuurisia ihan luonnostaan. Mutta koska olen tuolta pohjanmaalta, pienestä yhteisöstä, ymmärrän sen, että tuo sisäinen monikulttuurisuus on eriasteista, riippuen siitä miten paljon erilaisia ihmisiä on kohdannut ja miten paljon erilaisille asioille on altistunut. Ajattelen, että olemalla kohtelias, sekä olemalla nöyrä ja huomioimalla toisten ihmisten eriasteinen sisäinen monikulttuurisuus pääsemme pitkälle paremman, turvallisen ja tasa-arvoisen maailman rakentamisessa.

Lähteet: Regelski (2010) Culturalism, Multi-Culturalism, and Multi-Musical Prosperity

Kansainväliseen ympäristöön sopeutuminen

Vuosi sitten oppilaani Johanna Saarentalo-Vuorimäki, Brysselissä asuva ekspatriaatin puoliso, väitteli aiheesta ”suomalaisten ekspatriaattien ja heidän puolisoidensa sopeutuminen monikulttuuriseen ympäristöön”. Brysseliä voi sanoa varsinaiseksi kulttuurien sulatusuuniksi, etenkin Suomeen verrattuna. Vaikka ekspatriaatit lähtevät työkomennukselleen vapaaehtoisesti ja he ovat ehkä keskivertoa avoimempia uusille kokemuksille, kertoivat haastateltavat sopeutumisestaan monia tarinoita ja ihmettelyn aiheita. Suomalaiseen niukkaan ilmaisuun tottuneille saattoi viedä aikaa ymmärtää, että töihin tullessa ja sieltä lähtiessä tulee tervehtiä/hyvästellä kaikki työtoverit kädestä pitäen tai ainakin nimeltä mainiten. Jos sanoo vain yhteisesti kaikille ”huomenta” tai ”heippa” työtoverit voivat loukkaantua. Sähköpostiviestittelyyn tulee kiinnittää huomiota ja lisätä niihin kaunopuheisia ilmauksia, jotteivat toiset ihmettele, onko jokin hullusti. Tennistunnille saapuessa ja lähtiessä tulee antaa poskisuudelmat kanssapelaajille, seikka mikä varsinkin miespuoleisia haastateltavia aluksi oudoksutti – eritoten jos pelikaverit olivat samaa sukupuolta. Erot aikakäsityksissä ja täsmällisyydessä olivat myös totuttelemista vaativa asia. Dead line oli vain päivä, jonka jälkeen aletaan kysellä projekti perään, liikenneruuhkat olivat aina hyväksytty syy myöhästymisille, ja pesukoneenkorjaaja tuli silloin kun tuli.

Johanna löysi haastatteluaineistostaan viisi sopeutumisen ulottuvuutta: avarakatseisuus (kuten suvaitsevaisuus, perspektiivinotto ja erilaisuuden hyväksyntä), joustavuus (tilanteen pakottamana tai kyvykkääseen tilannearviointiin perustuvana), ulospäinsuuntautuneisuus (tietoisena pyrkimyksenä tai luontaisena kykynä), usko omiin kykyihin (kuten kykyyn oppia kieltä) sekä seikkailunhalu. Näistä ulottuvuuksista avarakatseisuus oli läsnä jossakin muodossa kaikissa haastatteluissa ja joustavuus sekä ulospäinsuuntautuneisuus lähes kaikissa. Parhaiten sopeutuivat ne, joilla oli motivaatiota sekä taitoja, kuten kieli- ja sosiaalisia taitoja, sopeutua monikulttuuriseen ympäristöön. Ei-sopeutuneilla sekä motivaatio että taidot olivat muita heikompia. Ei-sopeutuneita oli  tutkittavista vähiten, mutta ehkäpä huonosti sopeutuvat olivat alun perinkin jääneet kotimaahan tai lähteneet pikaisesti takaisin.

Toisin kuin Bryssel, Helsinki ja suomalainen yhteiskunta ylipäänsä on edelleen hyvin monokulttuurinen. Johannan tulokset saavat miettimään, miten esimerkiksi Helsingin yliopistoon tulevat kansainväliset opiskelijat, tutkijat ja opettajat kokevat sopeutumisensa. Tästä saimme hieman vihiä ennakkotehtävänä olevasta videosta kansainvälisyydestä Aalto-yliopistossa. Siinä nousi esiin ainakin suomalainen täsmällisyys ja tarkkuus ajankäytön kanssa, ehkä myös suomalainen varautuneisuus ja vähäeleisyys. Toki Helsingin yliopistossakin on muun muassa varsin kansainvälisiä tutkimusryhmiä, mutta käyttäytymiskoodit voivat olla kuitenkin suomalaisia. Millaista avarakatseisuutta ja joustavuutta vaaditaan henkilöltä, joka on tottunut toisia huomioivaan kulttuuriin tai venyvään aikakäsitykseen? Riittääkö ulospäinsuuntautuneisuus kontaktien solmimiseksi suomalaisten kanssa? Auttaako seikkailunhalu selviytymään Suomen talvesta?

Johanna Saarentalo-Vuorimäen väitöskirja ”Finnish expatriates’ adaptation to a multicultural environment’ on luettavissa Heldasta: https://helda.helsinki.fi/handle/10138/144496

Kansainvälisestä opiskelusta HY:ssä

Yliopistomme on panostanut suuresti kansainvälisyyden lisäämiseen. Tutkimuksen lisäksi tämä heijastuu myös opetukseen. Strategian loogisena seurauksena monimuotoisuus lisääntyy myös opiskelijoiden keskuudessa. Yliopisto-opettajat saavat tutustua erilaisiin opiskelukulttuureihin, mutta joutuvat samalla vastaamaan kulttuurieroista aiheutuviin haasteisiin. Kuinka toisenlaisesta opiskelukulttuurista tulevia opiskelijoita tulisi huomioida koulutusta suunniteltaessa ja opetustilanteissa?

Olen lukenut kannanottoja Helsingin yliopiston koulutusjärjestelmän vanhanaikaisuudesta ja kansainvälisyyden puutteesta. Opetus on suunnattu suomalaisille opiskelijoille. Lääketieteellisen tiedekunnan opettajana olen tästä kärjistyksestä vähän toista mieltä. Perusopetuksemme kulkee digitaalisen koulutuksen eturintamassa. Opiskelijalähtöinen pedagoginen suuntautuminen ja menestyksellä sisäänajettu iPad-projekti ovat modernin yliopistokoulutuksen referenssitasoa. Lääkärin ammatissa suomenkielinen koulutus on kuitenkin ensiarvoisen tärkeää asiakaskunta huomioiden ja perusopiskelijoista lähes kaikki tulevat suomalaisen lukiojärjestelmän läpi. Olemme siis kaukana vanhanaikaisuudesta ja suomenkielinen opetus on perusteltua.

Miten sitten on kansainvälisyyden laita? Kulttuuritaustoista mahdollisesti syntyvät tilanteet lääketieteellisessä tiedekunnassa liittyvät kansainväliseen Transmed-maisteriohjelmaan. Haastavia opetustilanteita voidaan kuitenkin välttää kouluttamalla Tranmed-ohjelmaan pääsevät opiskelijat etukäteen suomalaiseen korkeakoulujärjestelmään. Eroja todellakin löytyy. Suomessa käytetty jämpti viittauskäytäntö tulee monille opiskelijoille yllätyksenä. Plagioinnin suhteen täällä on hyvin erilainen suhtautuminen kuin monessa muussa kulttuurissa alkaen plagioimisen määritelmästä. Suomalainen opiskelutehtävien ohjeistus on moniin kansainvälisiin verrokkeihin nähden enemmän vapauksia antava ja voi sellaisena tuntua epämääräiseltä.

Haluamme edistää  kaikkien opiskelijoiden itsenäistä työskentelyä ja pitää kiinni tieteellisen tekstintuoton ja tieteentekemisen säännöistä. Ei medän koulutushjärjestelmällä ole hävettävää. En pidä tarkoituksenmukaisena mukauttaa koulutusohjelmaa ulkomaalaisten tarpeisiin sopivaksi vaan ohjeistaa ulkomaalaiset opiskelijat ymmärtämään suomalaisen koulutusmaailman pedagogista ajattelua ja ennen kaikkea täällä vallitsevia käytäntöjä. Tällä hetkellä kulttuurieroista johtuvien ongelmien torjuminen lepää yksittäisten opettajien asiantuntemuksen varassa. Suomeen tulevien opiskelijoiden Studyinfo.fi –sivustolla on runsaasti ohjeita yliopistoihin hakemisesta, mutta hyvin vähän tietoa suomalaisista opiskelukäytännöistä. Yliopiston omilta sivuiltakaan ei opiskelukäytännöistä löydy asiaa helposti. Rajallisten opettajaresurssien mielekkään kohdentamisen kannalta näitä asioita tulisi kouluttaa perusteellisesti ja keskitetysti opiskelun alkaessa. Näin opettajille jää enemmän aikaa keskittyä varsinaisen substanssin opettamiseen.

Meillä on erinomainen järjestelmä, joka edistää opiskelijoiden itsenäistä työskentelyä, vastuunottoa ja tuottaa taidoiltaan päteviä tutkijoita. Siitä kannattaa pitää kiinni jatkossakin maailman melskeistä huolimatta.

Vem äger forskningen? – Forskaren, universitet, förlaget eller mänskligheten?

Innan jag kom in på forskarbanan hade jag skrivit ett stort antal populärvetenskapliga artiklar i dagstidningar och tidskrifter av olika slag. Ibland kom uppdraget från tidningen eller tidskriften i fråga, men ofta kom också idén till vad jag skulle skriva om enbart från mig själv. En tanke som jag fann intressant eller angelägen utformades till en konkret tråd att ta fasta på och utveckla i skrift efter nödvändig utforskning. Efter att artikeln skickats in, så tog det några dagar och i undantag ett par veckor tills artikeln publicerades. Inom kort därefter trillade sedan ersättningen in på mitt bankkonto – inga stora summor, men helt skälig timpenning. När jag inbjöds att hålla föredrag på seminarier och konferenser så fick jag också skälig ersättning. Ingen jämförde eller mätte det jag gjorde enligt någon given måttstock. Det räckte att det var aktuellt, välskrivet och intressant. För den som var av annan åsikt var det fritt fram att öppet polemisera. Numera innehåller dagstidningarna sällan långa populärvetenskapliga inlägg eller debattartiklar. De flesta sidor fylls av snuttexter och bilder eller skidringar av enskilda personers liv och leverne. Ett viktigt forum för populärvetenskap har försvunnit och övertagits av olika publiceringskällor på Internet, mer eller mindre seriösa.

De vetenskapliga forskningsresultaten däremot, som många fler än forskare kunde ta del av, publiceras i dag oftast oåtkomliga för allmänheten. I den akademiska världen är policyn en helt annan än den var under min tid som skribent i dagspressen (och jag medger att valet av den akademiska banan var mitt eget). Som akademiker förmodas jag publicera mig med täta intervaller, i allmänhet oftare än vad den egentliga arbetstiden räcker till. Likaså ska jag gärna dela med mig av min forskning på konferenser så ofta jag kan. Ett stort arbete förväntas jag också lägga ner på att söka pengar för forskning och resor. Inte ett skvatt extra får jag för att ha rest utomlands och satt ner flera dar på att hålla ett 20 minuters anförande. Av goodwill ställer jag också upp och sakgranskar artiklar för flera akademiska journaler – någon ska ju också utvärdera det jag skriver frivilligt, så i rättvisans namn ställer jag upp gratis.

Universitet får 13 % av sin finansiering genom att jag och andra forskare vid universitetet lyckas få publicerat våra alster i internationella journaler som A1 artiklar (enl. Kultur- och Undervisningsministeriets klassificering). Ju högre Julkaisufoorumi sedan har klassat de journaler vi valt att publicera oss i, desto mer pengar genereras. Det lustiga i denna finansieringsmodell är dock att universiteten blir tvungna att betala stora summor för att de internationella forskningsjournaler, som vi forskare behöver i vårt dagliga arbete ska kunna finnas tillgängliga för oss i vår forskning för att vi sedan i vår tur ska kunna få våra artiklar publicerade i dessa journaler. Antalet journaler blir bara fler och fler och likaså gör systemet att allt fler försöker få bli en del av detta sammanhang – också som forskare och skribenter. Konkurrensen blir en grogrund för ekonomiska intressen, som styrs av stora förlagshus. Värst drabbas den enskilda forskare som av en eller annan anledning inte är kopplad via forsknings- eller arbetsavtal till ett universitet. För en sådan person är mycket av det som publiceras i dag otillgängligt. Inte ens de största universiteten har råd att köpa tillgång till alla akademiska publikationskanaler. Att det finns ett logiskt fel i denna internationellt verkande policy är lätt att se. Universiteten får sin basfinansiering via det vi forskare lyckas få publicerat, men de betalar stora summor för att vi ska få tillgång till en del av det basmaterial vi som skrivande forskare behöver. Vi lägger sedan ner en stor del av vår arbetstid (och även fritid) på att få externa bidrag för att forska och bli publicerade, och en stor del av den tiden går upp i rök – efter flera försök är resultatet: ingen finansiering och ingen publicering. Det oaktat kunde den ratade forskningen ha stor relevans i ett nationellt perspektiv eller som grundforskning. Det är en hel del som borde förändras i detta, men någonstans måste man börja och till det behövs modiga personer, som vågar ta strid mot väderkvarnarna.

År 2011 fick den ryska neuroforskaren Alexandra Elbakyan nog och beslöt att ändra på förlagsmonopolet. Hon har helt enkelt gjort 48 miljoner vetenskapliga artklar fritt tillgängliga på Internet. Enligt henne är det förlagen gör i grunden fel och hon ser det som allas rätt att ha tillgång till forskning av hög kvalitet. Det innebär enligt hennes logik att i jämlikhetens namn ska forskningsresultaten göras tillgängliga för alla. Det skulle också vara ett sätt att motarbeta den fördumning som sker när så många skriver om sådant de inte vet i olika öppna sammanhang på Internet och denna kvasikunskap sedan läses av många som inte inser att det är just kvasikunskap. Alexandra visar exempel på vad verklig bildning innebär. Vad vore bildning utom just mod att gå emot det rådande? Eller med Immanuel Kants ord Sapere aude! Våga veta! (Have the courage to use your own understanding!)

Läs mer om Alexandras förehavanden här:
http://www.sciencealert.com/this-woman-has-illegally-uploaded-millions-of-journal-articles-in-an-attempt-to-open-up-science

Och förslag till förändring av beräkningen av hur publikationerna värderas i Finland här:
https://www.tsv.fi/sites/tsv.fi/files/media/yo_rahoitusmalli_05062015_0.pdf

Hiukkasfysiikka on monikulttuurista

Meille hiukkasfyysikoille monikulttuurisuus on niin itsestään selvää, ettei siihen tule kiinnitettyä mitään erityistä huomiota. Tyypillisesti suuri osa lähimmistä kollegoista on peräisin jostain Suomen rajojen ulkopuolelta, ja omakin tutkimus vie jatkuvasti ulkomaille joko lyhyiksi tai pitkiksi ajoiksi. Koti-instituuttini eli fysiikan tutkimuslaitoksen hallintopäällikkö laski juuri, että neljännes meistä on muun maan kansalaisia; sihteerit ja labrainssit mukaan lukien.

Oma työni, eli kokeellisen hiukkasfysiikan tutkimus vaatii valtavia infrastruktuureja, joiden rakentaminen ja ylläpito ovat teknisesti ja taloudellisesti mahdottomia yksittäisille maille. Esimerkiksi Euroopan hiukkastutkimuslaboratoriossa CERNissä Sveitsissä on maailman suurin kone eli LHC (Large Hadron Collider)-hiukkaskiihdytin ja sen koeasemat, joilla työskentelee tuhansittain fyysikoita kymmenistä eri maista etsimässä selitystä aineen perimmäiseen rakenteeseen.  Siellä olemme mukana myös me kolmisen kymmentä fysiikan tutkimuslaitoksen kokeellista fyysikkoa kokeita suunnittelemassa ja rakentamassa sekä mittausdataa keräämässä ja analysoimassa.  Meillä on ollut tärkeä rooli mm. Higgsin hiukkasen löytämisessä vuonna 2012.

Kansainvälisyys sinänsä on tietenkin meille hiukkasfyysikoille näköaloja ja maailmankatsomusta avartavaa. Mutta lisäksi tällaisessa yhteistyössä syntyy verkostoja, joiden kautta vaihdamme tehokkaasti tutkimustuloksia, ideoita, ratkaisuehdotuksia – ja ihmisiä. Meidän suomalaiset fyysikkomme ovat työllistyneet hyvin maailmalle mielenkiintoisiin tutkimusprojekteihin, ja toisaalta maailmalta on tullut paljon kansainvälisiä fyysikoita meidän ryhmäämme uusine ajatuksineen ja avauksineen.

Toisinaan kulttuuri- ja kielierot toki asettavat haasteita yhdessä työskentelylle. Väärinymmärryksiä ja tapojen yhteentörmäyksiä sattuu. Mutta yhteinen innostus fysiikkaan ja tieteentekoon yleensä kantaa yli vaikeiden aikojen. Loppujen lopuksi olemme kuitenkin kaikkialla melko samanlaisia: haluamme mahdollisuuden tehdä työmme hyvin, haluamme olla työstämme ylpeitä ja haluamme muiltakin arvostusta omaa työtämme kohtaan.

Kansainvälisyys ravitsemustieteessä

Kansainvälisyydestä on tullut tavoiteltava itseisarvo (yliopisto)maailmassa ja viimeisin kannanotto tähän on sen sisällyttäminen Helsingin yliopiston uusimpaan strategiaan. Mutta mitä kansainvälisyys tarkoittaa omalla tieteenalla? Ravitsemustiede on oppiaineen varsin nuori, sillä 70-vuotisjuhlia vietetään vasta lähitulevaisuudessa. Sijoittuminen tai ”koti” maatalousmetsätieteellisessä tiedekunnassa on asettanut omat haasteensa ja kehittymisedellytykset oppiaineelle. Mainittakoon, että from farm to fork -lausahdus, jolla kuvataan tiedekunnan osaamisskaalaa diskriminoi kliinisen ja fysiologisen ravitsemustieteen piirissä toimijoita ja kuin piikki lihassa muistuttaa pakotetusta huostaanotosta, jota on vaikea ulkomaalaisille kollegoille selittää.

Kansainvälisyys opiskelijalle näyttäytyy perehtymisenä globaaleihin ongelmiin aina aliravitsemuksesta lihavuusepidemiaan. Oppimismateriaalit ovat pääsääntöisesti englanninkielistä ja opettajilla vahvaa kansainvälistä kokemusta. Toisaalta ruoankäyttö ja ruokaan liittyvät uskomukset ovat kuitenkin vahvasti kulttuurisidonnaista, jota opetettiin aikaisemmin ravitsemusantropologian kurssilla. Tämän tyyppisiä opintoja rikastuttaisi, että vieraista kulttuureista ja uskonnoista luennoisi vähintäänkin niissä kulttuureissa vieraillut ja ne omaksunut henkilö. Muutaman viikon takainen sianlihaskandaali puistatti maahanmuuttajien ohella myös ravitsemustieteilijöitä.

Vaikka makrotason ravitsemuskysymykset ovat hyvinkin globaaleja, ravitsemustieteen opetukseen sisältyy myös aihepiirejä, joista kansainvälistä näkökulmaa joutuu etsimään. Esimerkiksi itäisen ja läntisen ruokakulttuurin lisäksi Suomessa on useita hyvinkin paikallisia ruokakulttuureita. Myös paikkalliset kasvuolosuhteet ja maaperä asettavat omat ehtonsa – eikä niukka seleeninen ja jodinen maaperä ole ideaali kaikelle luomutuotannolle. Näiden ymmärtäminen ja vaikutuksien oivaltaminen ovat osa asiantuntijuutta, jota edesauttaa perehtyneisyys paikallisiin ja kansallisiin faktoihin. En väitä etteikö vastaavia haasteita muulla maailmassa olisi, mutta paikallinen asiantuntijuus on myös arvokasta.

Vielä. Vaikka useiden elintarvikkeiden markkinat ovat hyvin kansainväliset, on elintarvikevalikoimissa maakohtaisia eroja. Suomessa tuotetut laktoosittomat maitotuotteet ovat haluttuja Venäjällä, mutta näiden lisäksi Venäjän markkinoille valmistetaan venäläiseen makuun osuvia maitotuotteita, joita pääsi Suomen markkinoille talouspakotteiden myötä. On ymmärrettävää, että elintarvikkeiden koostumustietokannat ovat myös paikallisia. Ja on vain järkevää, että ”koodaava” ravitsemustieteilijä tuntee elintarvikevalikoiman omakohtaisesti. Samasta syystä ruokavaliomallien terveyshyötyjen tutkiminen on väestökohtaista. Niin kutsutut prudent diet tai traditional diet kuvaavat aina paikallisia tottumuksista eikä vastaava ”pullakahvi-kulttuuria” välttämättä löydy muualta maailmasta. Oma havaintoni on, että ravitsemustutkimuksen parissa työskentelee yllättävän vähän kansainvälisiä, vierailevia tutkijoita. Mikä tähän lääkkeeksi?

Examining Change in Rothblatt’s “Place of Knowledge”: The Case of Translation Studies in Finland

While it seems clear that “historical continuities…resist innovation,” as argued by Rothblatt (1997: 247), it is also worth our while to note that such lethargy on the part of these continuities, including academic traditions, is not necessarily only negative in character. Specifically, it appears that the sluggishness exhibited by many forms of academic as well as non-academic culture may also serve the distinctly positive function of filtering out at least some emergent developments which might not prove all that felicitous in the end while allowing other, more appropriate changes to establish themselves properly in the course of time. A good case in point is the current state of translation studies in the Finnish academia.

That universities wish to appear as “dynamic” or “attractive” research centres and places of study is hardly surprising, given that “the research university is critically dependent upon outside support,” as also argued by Rothblatt (p. 259). Since government funding alone can no longer guarantee that universities can provide all the teaching and research facilities they need to, the obvious way out of the dilemma is to change the university profile in ways which will (hopefully) make the academic milieu more interesting in the eyes of the general public. To this end, universities typically seek to emit various types of signals which they hope will make people interested in their programmes apply for admission. A good way of achieving this goal – in the opinion of surprisingly many academic administrators, it seems – is to make sure that the university is constantly engaged in some sort of change or “development”. (I insist on the quotation marks here.) The absence of stability which accompanies such constant change coupled with impatience and the ensuing lack of willingness to wait for the results of previous changes may, however, produce a state of affairs where it is no longer possible for anyone to tell which change caused which effects. While it may take more than just a modicum of historical continuity to resist such an unwarranted fear of almost any kind of stasis, I do not think that the situation in present-day academia is hopeless.

Consider the case of the discipline of translation studies in Finland. Up until the early 1980s translator and interpreter training in Finland was provided by four language institutes, which were non-academic institutions. In 1981, however, the four institutes were all made university departments and amalgamated with their respective universities. There were many people who more or less publicly opposed the change. This resistance or the desire to keep the universities involved “as they had always been” (especially with regard to the status of their language departments) resulted in a number of meetings and discussions which nevertheless ultimately resulted in the emergence of four academic translation studies departments.

This change in turn brought about another change: while the previous language institutes had concentrated on the practical aspects of translation and interpreting, the new academic departments assumed a different role and started producing research-based knowledge to an extent which would not have been possible in the old system and which, in a span of some two decades, made Finnish scholars in the field widely recognised experts not only in Europe but also worldwide. Thus a well-argued, persistent response to criticism from the establishment resulted in what most if not all of those involved in translation studies now consider a happy end.

That the situation has recently changed again, mostly because of cuts in university spending, is another, different story altogether.

REFERENCE

Rothblatt, Sheldon (1997), “The ‘Plce’ of Knowledge in the American Academic Profession,” Daedalus 126 (4): 245 – 264.