Kansainvälisyys – itseisarvo vai itsestäänselvyys?

Kun yliopistojen kansainvälisyydestä on tullut jotain mitä mitataan ja verrataan on jouduttu valitsemaan ne asiat, joita mitataan, esim. kansainvälisen henkilökunnan tai opiskelijavaihtojen määrä. Suomella on vähän sellaisia tekijöitä, jotka houkuttelisivat tänne suuria määriä ulkomaalaisia opiskelijoita tai huippututkijoita. Näillä mittareilla emme ikinä tule pärjäämään esimerkiksi Ison-Britannian yliopistoille. Ja miksi oikeastaan pitäisi? Yliopistoilla on tärkeä kansallinen merkitys ja kansainvälisyyden tulisi olla osa sitä – hyvä renki, ei isäntä.

Kuinka paljon yliopistossa on tutkimusta, joka ei nykyään ole kansainvälistä? Tutkimusta, jossa ei olisi mukana minkäänlaista kansainvälistä yhteistyötä? Tietysti monet tutkittavat kysymiset ovat kansallisia, mutta ei ole alaa, jossa toimittaisiin ilman kansainvälisiä yhteyksiä. Kansainväliset yhteistyöhankkeet ovat se muoto kansainvälisestä tutkimuksesta, jota mitataan, kuten pidemmän tutkijavierailut, mutta onko muu kansainvälinen tutkijoiden vuorovaikutus ja kanssakäyminen tutkijoiden välillä itsestäänselvyys? En tarkoita, että näitä asioita pitäisi jotenkin laskea ja mitata, vaan sitä, että esimerkiksi sähköpostilla yhteyden pitäminen saman alan kansainvälisiin tutkijoihin voi tutkimuksen etenemisen kannalta olla joskus huomattavasti merkityksellisempää kuin mikään tutkimusvierailu yhteen paikkaan.

Verkko ja Skype ovat kutistaneet tutkimusmaailman yhden klikkauksen päähän, ja kansainvälisen projektin kokoukset voidaan pitää Skypen välityksellä, olivat tutkijat sitten missä maassa tahansa. Monien kansainvälisten kokousten esitelmät ovat verkossa erilaisina tallenteina, joita voi hyödyntää, jos ei itse ole päässyt matkustamaan. Tekniikka helpottaa kansainvälistä yhteydenpitoa huomattavasti ja monesta yhteydenpidon muodosta on tullut itsestäänselvyyksiä, joita osaa ehkä arvostaa enää me, jotka olemme joskus vuonna X aes. (ajalta ennen sähköpostia) lähetelleet kirjepostilla tiedusteluja ulkomaalaisille professoreille kysyäksemme heiltä neuvoa johonkin asiaan, johon Suomesta ei ole löytynyt asiantuntijaa.

Metsätieteet Helsingin yliopistossa – luontevaa kansainvälisyyttä

Kansainvälisyyttä voidaan mitata monella tapaa, otetaan näin alkuun vain yksi mittari. 2000-luvulla Helsingin yliopiston metsätieteissä väitelleistä 37 % on ollut kansainvälisiä opiskelijoita. Lukua voi pitää aika korkeana, keskiarvo kaikista tieteenaloista Suomessa kun on noin 15 prosentin luokkaa.
Miksi näin?
Voisi kuvitella, että metsäntutkimus on hyvin kansallista. Metsät pysyvät paikallaan ja ovat hyvin erilaisia eri kasvillisuusvyöhykkeillä. Metsätalous myös poikkeaa paljonkin maailman eri puolilla. Verrattuna esim. lääketieteeseen metsät ja metsätalous eivät ole samassa mitassa yleispäteviä. Miksi siis metsätieteet Helsingin yliopistossa ovat niin kansainvälisiä? Varmaa vastausta ei ole mutta pari helppoa selitystä voin antaa.
Ensinnäkin Suomessa metsäteollisuudella on ollut poikkeuksellisen suuri painoarvo. Teollisuus on myös aina ollut vientivetoista ja siksi kansainvälistä. Viime vuosikymmeninä myös metsäteollisuuden tuotanto on kansainvälistynyt laajasti. Voi sanoa, että jo 1900-luvun alkupuoliskolta metsätieteisiin on panostettu kansallisesti ja luotu edellytyksiä ja paineitakin kansainvälisesti korkeatasoiselle tutkimukselle.
Toiseksi opetuksen ja erityisesti Helsingin yliopiston metsätieteiden laitoksen historiassa myös muutamilla poikkeuksellisen kansainvälisillä opettajilla on ollut oma roolinsa. Dosentti Nyyssönen taisi tehdä aikoinaan yli sata matkaa Meksikoon, prof. emeritus Olavi Luukkainen aloitti pitkälti tyhjästä 1960-luvun lopulla trooppisen metsänhoidon tutkimuksen, joka myöhemmin muotoutui omaksi instituutikseen. Laitoksella on toiminut nyt jo 35 vuoden ajan monitieteinen Viikki tropical resources institute, VITRI. Sen toiminta levittäytyy niin Sahara eteläpuoliseen Afrikkaan kuin kaakkois-Aasiaankin. Instituutissa tehdyistä kymmenistä väitöskirjoista suurin osa on ulkomaalaisten kirjoittamia.
Metsätieteet tarjoavat nykyisin erinomaiset resurssit kansainvälistymiseen. Lähes kaikki maisteritason kurssit ovat englanninkielellä opetettavia. Metsätieteissä on oma englanninkielinen maisteriohjelma, jota kautta laitokselle tulee vuosittain noin 15 ulkomaalaista opiskelijaa. Tämän lisäksi on lähes yhtä paljon vaihto-opiskelijoita. Noin kolmasosa suomalaisista opiskelijoista lähtee vaihtoon ulkomaille.
Metsätieteiden opetus toimii kahden pääaineen alla. Metsien ekologia ja käyttö on osin ollut viime vuosikymmeninä kotimaahan painottuneempaa ja metsäekonomia ja markkinointi kansainvälisempää. Poikkeuksia näiden laajojen pääaineiden sisällä toki on runsaasti kuten ekologian parista alkunsa saanut VITRI osoittaa.
Nykyistä maisteriohjelmaa perustettaessa kymmenisin vuotta sitten oli jonkin verran keskustelua siitä, missä määrin suomenkielisiä maisteritason kursseja tulisi muuttaa englanninkielisiksi. Varsinkin ekologiaan ja käyttöön kuuluvassa suometsätieteessä oltiin sitä mieltä, että on tarpeetonta ja keinotekoista opettaa englanniksi kotimaisia suometsänhoidon asioita. Nykyisin soihin liittyvistä kursseista löytyvät niin ” Forests and Peatlands as Modifiers of Atmospheric Composition” kuin “ Turpeen käyttö Suomessa – tavoitteet ja ristiriidat”. Sekä kansainväliset suokysymykset kuten ilmastonmuutos että kotimaiset kysymykset kärjistyen turpeen käyttöön ovat siis opetusohjelmassa sulassa sovussa.
Kansainvälisyys on mielestäni löytänyt luontevan asemansa Metsätieteiden laitoksella.

Henkilökunnan tiedotustilaisuudet pidetään ilman suurempia ongelmia englanniksi. Vierailevien tutkijoiden ja ulkomaalaisten tutkijakoulutettavien on ymmärtääkseni jokseenkin helppo sopeutua laitoksella työskentelyyn. Sen sijaan heidän kertomuksensa suomalaisten viranomaisten kanssa toimimisesta eivät aina ole mieltäylentävää kuunneltavaa. Samoin oma haasteensa on löytää valmistuttua työtä muualta kuin tutkimuksen parista. Vaikka metsäala on kansainvälinen, Suomen työmarkkinoille tuntuu olevan vaikea asemoitua ilman kunnollista suomen kielen taitoa.

Nationaliteten är inte det enda som gör oss till dem vi är

Kurserna på kandidatnivå i mitt ämne ordnas på finska och svenska, det vill säga det finns två parallella utbildningar på två språk. Från och med hösten kommer magisterkurserna att vara gemensamma för alla och trespråkiga, så att studenterna kan studera enbart på finska, svenska eller engelska, men den som kan och är beredd att välja kurser på två eller tre språk får också göra det och har då de största valmöjligheterna. Ett nytt färdigplanerat och godkänt magisterprogram med annan inriktning och med alla kurser på engelska är lagd på is på grund av ”Iso pyörä”.

Hittills har det bara erbjudits enstaka kurser på engelska och vi har fortfarande mestadels finländska studerande på de svenskspråkiga kurser jag undervisar. De som inte är finländare kommer i allmänhet från Sverige. De flesta doktoranderna kommer också från Finland, men internationellt forskarutbyte och forskarsamarbete hör till vardagen och där möter vi många nationaliteter. Professorn som ansvarar för den svenska sidan av mitt ämne har också bott och arbetat över 20 år utomlands. Jag hoppas att det nya studieprogrammet får grönt ljus nästa år och jag skulle gärna också ha fler kolleger med utländsk bakgrund. Det skulle kunna stimulera diskussionerna och göra dynamiken mer spännande. Själv är jag också med och planerar och undervisar på en engelskspråkig och tvärvetenskaplig kurs tillsammans med flera andra lärare på ett annat universitet. Förra året var deltagarna en mycket heterogen grupp. Det var inte bara brokighet när det gällde etnicitet, utan också minst lika brokigt vad beträffar ämnestillhörigheten och tidigare studieerfarenheter. Ändå var alla mycket engagerade och samarbetet under kursen lyckades bra. Likaså var diskussionerna mycket givande.

Trots att jag bara undervisat enstaka utbytesstudenter och studenter som flyttat från andra länder, har jag under flera års tid undervisat blandgrupper med barn och unga från andra kulturer. Lika så har jag själv studerat utomlands i en mångkulturell miljö och också bott i en studielägenhet där faktiskt alla åtta kom från olika länder. Under min doktorandtid hade jag också många forskarkolleger från andra länder. Dessutom har jag många år verkat inom internationella organisationer. Nu ser jag fram emot att få åka på lärar- och forskarutbyte och undervisa i andra universitetsmiljöer än de finska.

Ett problem som jag ser när vi diskuterar hur vi ska bemöta internationella studerande är att vi ofta ser dem som en enda grupp ”utländska studenter”, trots att de kan vara mycket mera olika sinsemellan vad beträffar erfarenheter och kulturella särdrag än vad en del av dem är lika oss. Det är så mycket mer än härkomsten som gör en människa till den hon är och bidrar till att vi kan uppleva likheter och olikheter med varandra. Jag tycker att Amartya Sen (2006, 10) uttrycker det jättebra i sin bok Identitet och våld: ”Samma person kan, utan motsägelse, vara amerikansk medborgare, komma från Västindien, ha sina rötter i Afrika, vara kristen, liberal, kvinna, vegetarian, långdistanslöpare, historiker, lärare, författare, feminist, heterosexuell, engagerad i kampen för homosexuellas rättigheter, älska teater, arbeta för miljön, spela tennis, uppskatta jazz och vara djupt övertygad om att det finns intelligent liv på andra planeter och att det är av största vikt att vi kommunicerar med dessa utomjordingar (helst på engelska)”. Det är just detta att vi alla är så mångbottnade, som gör att vi kan uppleva möten med andra så fascinerande, oberoende av varifrån de kommer. Jag har flera gånger snabbt blivit vän med någon jag träffat utomlands, trots att vår bakgrund har varit mycket olika. Det har nämligen också funnits mycket som förenat.

Kansainvälisyyttä vai kansainvälisyyttä?

Yliopiston strategiassa korostetaan kansainvälisen oppimisympäristön tukemista. Tämä tarkoittaa muun muassa monikielisyyden ja monikulttuurisuuden tukemista eri tavoin, esimerkiksi siten että tarjotaan muun kuin suomen- ja ruotsinkielistä opetusta suomalaisille ja ulkomaalaisille opiskelijoille sekä tuetaan opettajia ja muuta henkilökuntaa kansainvälistymisen haasteissa.

Valtiotieteellinen tiedekunta on melko kansainvälinen, ainakin mitä opiskelija-ainekseen tulee. Olemme mukana seitsemässä englanninkielisessä maisteriohjelmassa, mikä on aika paljon tiedekunnan kokoon nähden, vuosittain täällä opiskelee noin 4300 tutkinto-opiskelijaa. Myös jatko-opiskelijoista yhä suurempi osuus on muualta kuin Suomesta. Opetusta tälle kasvavalle kansainväliselle opiskelijajoukolle tarjotaan vaihtelevasti. Yleisenä periaatteena on, että kaikki jatko-koulutus on englanninkieliestä, maisteriopinnoissa on vaihtelevuutta. Kv-maisteriohjelmat toki ovat sitoutuneet tarjoamaan riittävän määrän englanninkielistä opetusta, ja joissakin oppiaineissa, kuten taloustieteessä, maisteriopinnot ovat pääsääntöisesti englanniksi. Samalla koetetaan kannustaa kotikansainvälisyyteen, eli suomalaisten opiskelijoiden osallistumista englanninkielisille kursseille. Kielitaidon puolesta tähän ei liene nykyaikana esteitä esteitä: nykyopiskelijoiden kielitaito on keskimäärin korkeammalla tasolla kuin minulla ja opiskelutovereillani 1980–1990 –luvuilla. Ruotsinkielen asema sen sijaan tuntuu olevan aina vain heikompi. Muutama vuosi sitten tiedekunnassa aloitettiin kaksikielisyyspilotti, jossa muutamissa oppiaineissa olisi ollut mahdollista suorittaa kandiopinnot kaksikielisesti suomen- ja ruotsinkielellä, niin että toista kieltä tuli sisältyä tutkintoon tietty määrä. Opiskelijoille luvattiin runsaasti kielitukea tutkinnon suorittamiseen, mutta vain harva opiskelija o ollut kiinnostunut tästä polusta. Erään oppiaineen vastaava huokailee, kun opetushenkilöstöstä ei tahdo löytyä ohjaajia tai tarkastajia ruotsinkielisiin graduihin.

Englanninkielistä opetusta on siis tarjolla, vaikka varsinkin menetelmäopetuksessa sen riittävyys on välillä ollut ongelma. Olen itsekin pitänyt englanniksi opetusta niin maisteri- kuin jatko-opiskelijoille, ja monikulttuuristen ryhmät ovat toimineet isommitta ongelmitta, vaikka etenkin maisteriopiskelijoiden taustojen ja osaamisen heterogeenisuus on vaatinut tasapainottelua kurssien suunnittelussa. Jatko-opiskelijat ja tutkijat, jotka ovat jo pidempään olleet Suomessa ja kenties suunnittelevat jäävänsä tänne kaipaavat ehkä jo tukea toisinpäin: suomenkieleen ja suomalaiseen yhteiskuntaan integroitumiseen. Siksi yliopistopedagogiikan kursseillani onkin ollut useamman kerran opiskelija, joka ymmärtää jo hyvin puhuttua kieltä, mutta jonka kielitaito ei ehkä riitä kirjalliseen ja/tai sanalliseen ilmaisuun. Hyvin he ovat kuitenkin pärjänneet, hieman tuettuina ja joustavasti eri kieliä käyttäen, suomenkielisillä kursseilla.

Mitä, mitä, mikä kansainvälisyys?

Mitä haasteita kansainvälisyys aiheuttaa? Blogiaiheeseen oli jotenkin vaikea tarttua. Onko kansainvälisyys haaste vai mahdollisuus? Mitä se kansainvälisyys oikeastaan edes tarkoittaa? Sitä, että tutkintoon tähtäävässä koulutuksessa on opiskelijoita muista maista? Että opiskelijoita on erilaisissa vaihto-ohjelmissa? Että koulutukset ja tutkinnot ovat kansainvälisesti mitoitettuja ja rakennettuja, eli siis kansainvälisesti yhdenmukaisia ja vertailukelpoisia? Että meillä on englanninkielisiä maisteriohjelmia ja muita opintoja? Että henkilökunta kansainvälistyy kun rekrytoidaan osaajia ulkomailta? Että opettajat ja muu henkilöstö osallistuvat vaihto-ohjelmiin ulkomailla? Onko kansainvälisyys sitä, että tutkimusta julkaistaan kansainvälisesti, lähinnä siis englanniksi? Onko kansainvälisyys yhtä kuin englanninkielisyys? Onko se tutkimus- ja muuta yhteistyötä eri (maiden) yliopistojen kanssa? Miten monikulttuurisuus nähdään osana kansainvälisyyttä, ja miten se otetaan huomioon (suomen tai ruotsinkielisessä) opetuksessa? Pitäisikö se jollain erityisellä tavalla ottaa huomioon? Miten kansainvälisyys ja monikulttuurisuus huomioidaan yliopiston toiminnassa? Vai onko kansainvälisyys kaikkea tätä, ja sitä, että osaisimme suhtautua asioihin avarakatseisesti ja avoimesti?

Etsin vastauksia Kotimaisten kielten keskuksen kielitoimiston sanakirjasta, joka määrittelee kansainvälisyyden eri kansojen tai valtioiden väliseksi, niitä koskevaksi tai niille yhteiseksi tai muunmaalaisiin verrattuna kilpailukelpoiseksi. Tältä pohjalta kansainvälisyyttä olisi mm. edellä mainittu tutkintojen yms. koulutusten yhdenvertaisuus ja kaikenlainen yhteinen toiminta. Osittainhan tähän on päästy Bolognan prosessin myötä, mutta yliopistossa on myös täydentäviä koulutusohjelmia, jotka eivät ole suoraan vertailtavissa muualla järjestettävän koulutuksen kanssa (esimerkiksi erikoislääkärikoulutuksessa).

Tarkastelin myös Helsingin yliopiston opetuksen ja opintojen kehittämisohjelmaa 2007-2009, jossa painopistealueena on ollut kansainvälinen oppimisympäristö. Kansainvälinen oppimisympäristö on tässä ohjelmassa määritelty monikielisyytenä ja monikulttuurisuutena, opiskelijoiden liikkuvuuden mahdollistamisena (niin täältä muualle kuin muualta tänne), suomen- ja ruotsinkielen opintojen tarjoamisena sekä opettajien ja muun henkilöstön tukemisena kansainvälisyyden haasteissa. Mutta onko tämä liian suppea näkemys, ja edustaako tämä jo hieman vanhentunutta näkemystä kansainvälisyydestä? Näissä esimerkeissä kansainvälisyys nähdään toimintoina.

Kunnes löysin Cimon ja Demos Helsingin julkaisun (2013) Piilotettu osaaminen: selvitys kansainvälisyyden merkityksestä työelämässä. Selvityksessä kansainvälisyyttä käsitellään osaamisena, jota perinteisesti on edustanut kielitaito, laajat verkostot omalla toimialalla, ymmärrys kansainvälisestä toiminnasta, kyky työskennellä monenlaisten ihmisten kanssa, ulkomailla opiskelu tai asuminen. Raportissa tämän rinnalle esitetään laajennettu näkemys kansainvälisyydestä, jonka mukaan kansainvälinen osaaminen pitää sisällään kyvyn ajatella omaa kokemuspiiriään laajemmin, laajat verkostot poikki toimialojen, taitojen oppimisen myös vapaa-ajalla, monenlaisissa yhteisöissä toimimisen sijainnista tai kielestä riippumatta sekä globaalin median seuraamisen. Ehkäpä tässä alkaisi näkyä jo kansainvälisyyden ymmärtäminen avoimuutena erilaisille toimintatavoille, osaamisena ja kenties jopa yksilön ominaisuutena. Tällainen avoimuus luo kuvaa kansainvälisyydestä mahdollisuutena, johon voi tarttua kun siihen on tilaisuus.

 

Kansainvälisyys maisteriohjelmassa

Vuosia sitten laitokselle perustettiin englanninkielinen maisteriohjelma. Tämän myötä kaikki maisteritason opetus päätettiin järjestää englanninkielisenä. Minulle yhtenä opettajista ajatus oli ensin alkuun kauhistuttava. Kaikki olemassa oleva opetusmariaali oli suomeksi ja toimintakieli oli suomi – tai ruotsi. Tosin kaikki alan kirjallisuus on englanniksi. Miten osaan puhua sellaista englantia, että kuulijat ymmärtävät, miten muistan sanat? Etenkin, kun jo ennestään osa sanoista tuli mieleen itsepintaisesti vain englanniksi, kun piti puhua suomea ja suomeksi, kun piti puhua englantia. Ja entäpä sitten ne kysymykset, joita minulle esitetään. Montako kertaa joudun kysymään takaisin ihmetellen mistä puhutaan?

Mutta myös opiskelijat olivat alussa hieman jännittyneitä kurssien suhteen. Alkuaikoina tuli jonkin verran valituksia siitä, miksi kurssit oli pidettävä tankeroenglannilla, englanti kurssikielenä haittaisi opintoja ja asioiden ymmärtämistä ja valittipa joku jopa eduskunnan oikeusasiamiehelle. Tämän jälkeen olemmekin antaneet kaikille mahdollisuuden tehdä tehtävät tai tentit suomeksi, ruotsiksi tai englanniksi. Nykyisin tilanne on ilmeisesti hieman toinen, sillä tiedusteltuani juuri syksyllä, mitä mieltä opiskelijat olisivat siitä, että yksi entinen kanditason kursseista järjestettäisiin jatkossa englanniksi, kannatus oli yksimielinen. Mutta nostaako englanti silti kurssikielenä kynnystä ottaa osaa keskusteluun tai tehdä sitä mielessä piinaavaa kysymystä?

Opetuksen muututtua englanninkieliseksi aloimme saada yhä enemmän ERASMUS-opiskelijoita kursseillemme. Monet heistä ovat erittäin aktiivisia ja innostuneita ja omalla osallistumisellaan saattavat jopa edistää koko ryhmän oppimista. Maisteriohjelmaan rekisteröityneet ulkomailta tulleet opiskelijat ovat muutamia poikkeuksia lukuunottamatta olleet erittäin motivoituneita. Nämä motivoituneet ja oppimisesta ja oppimastaan innostuneet ihmiset ovat kursseilla olleessaan usein myös innostaneet ns. natiiveja. Monet ovat maisterintutkinnon suorittamisen jälkeen jatkaneet tohtorintutkintoon ja iso osa jatko-opiskelijoista alkaakin olla jo muita kuin ns. natiiveja. Jatko-opinnoista osa järjestetään yhteispohjoismaisena koulutuksena ja tällöin kurssikielenä on ollut jo ilmeisesti vuosikymmeniä englanti. Nämä yhteispohjoismaiset kurssit ovat olleet erittäin pidettyjä juuri siksi, että niiden parissa on päässyt tutustumaan oman yliopiston ulkopuoliseen elämään ja luomaan uusia kontakteja. Vaikka kulttuurierot pohjoismaiden välillä eivät suuria olisikaan, osallistujat ovat olleet erittäin kansainvälisiä.

Keskusteluissa on paljon esillä se, että tietyistä kulttuureista tulevat ihmiset toimivat tietyllä tavalla tai ovat tietynlaisia. Vuosien varella olen joskus havainnut joidenkin henkilöiden todella täysin vastaavan kulttuurista stereotypiaa, mutta hyvin monet ovat olleet omia persooniaan aivan kuten ns. natiivit. Useimmiten heihin on suhtauduttu tavallisena ryhmän jäsenenä ja he ovat suhtautuneet muihin tavallisina ryhmän jäseninä. Joskus kulttuuriero-ongelmia esiintyy ja joissakin tapauksissa opittua käytösmallia on hankala muuttaa, mutta voidaan ainakin sopia yhteisistä pelisäännöistä helpottamaan toimintaa ja vähentämään konflikteja. Täysin ongelmatonta ja ristiriidatonta kansainvälisyys opetuksessa ei ole ollut, mutta sekä opettajat että opiskelijat ovat oppineet ja kehittäneet toimitatapoja, kuten jatkossakin.

Kansainvälisyys kansainvälisessä yhteisössä

Kansainvälisyys saa hieman toisenlaisen merkityksen silloin kun kyse on lähtökohtaisesti kansainvälisestä ja monitieteisestä työyhteisöstä. Rajapintoja tulee silloin usealla tasolla, joista kenties helpoin on kieli. Yleinen työkieli on englanti, joka on kaikille siinä mielessä helppo, että se on yleinen akateemisen julkaisun kieli myös monitieteisellä aluetutkimuksemme alalla. Varsinainen tutkimuksen ja aineistojen kieli onkin sitten joku muu, joka sekä yhdistää että erottaa. Saman alueen tutkijoilla vaihtoehtoja keskinäisen kommunikaation kieleksi on siten lukuisa määrä, mutta englanti on sikäli helppo, että kaikki ovat joutuneet pohtimaan omaa tutkimustaan englannin kielellä. Tämä luo helpottavan lingua francan yhteiseen kommunikaatioon.

Kieltä haastavampi rajapinta on tieteenalojen erilaisuuden ja näkökulmien erilaisuus, jotka kumpuavat kulttuurisista eroista mutta ennen kaikkea tieteenalojen välisistä traditiosta – ja eroista. Kysymyksenasettelut, käsitteet ja lähestymistavat saattavat olla näennäisesti samoin termein kääntyviä mutta sisällöllisesti merkitykset ovatkin aivan toisia. Parhaimmillaan tämä johtaa yhteisten teemojen moniulotteiseen tarkasteluun kun ongelmaa valotetaan useasta eri näkökulmasta yhteisin käsittein, jolloin voidaan löytää aivan uusi näkökulma asiaan. Pahimmillaan se on juuri sitä, että tuodaan esiin vain lukuisa määrä toisiinsa kiinnittymättömiä tuloksia, jolloin tieteellisen yhteistyön hedelmät jäävät niukoiksi. Tämä on onneksi mahdollista välttää jakamalla kokemuksia, seulomalla hyviä käytäntöjä (best practices) ja miettimällä mitä oikeasti ollaan tekemässä.

Kansainvälisen työyhteisön paras anti onkin mielestäni se, että ei-suomalaiset eri kulttuurista (myös akateemisesta) tulevat tutkijat löytävät yhteisen tavan käsitellä asioita. Tämä on parhaimmillaan todellista kansainvälistymistä, josta hyötyy sekä vierailija että suomalainen tutkija. Meillä on lukuisa määrä hyviä esimerkkejä mainiosti toimivista tutkimusryhmistä, yksiköistä ja ohjelmista, joissa on vahva kansainvälinen ote. Ne operoivat kansainvälisellä tieteen kentällä ja kouluttavat siinä ohessa niin tohtoreita kuin perustutkinto-opiskelijoitakin. Suomalaiset tutkijat ja opettajat ovat ”kansainvälisiä”, sillä tuskin kukaan pidempään akateemisella alalla työskennellyt on täysin vailla kansainvälistä kokemusta ja kansainvälisiä verkostoja.

Oman yhteisöni tuottama tutkimukseen perustuva opetus on ollut alusta saakka kansainvälistä. Kun tutkimuksen ja opetuksen kohde kiinnittyy Suomeen ja suomalaisuuteen vain kontekstina, kaikki on jo lähtökohdiltaan kansainvälistä. Sekä opettajat että opiskelijat ovat pääsääntöisesti kansainvälisiä – ei välttämättä ulkomaalaisia vaan eri puolilla maailmaa opiskelleita, asuneita ja työskennelleitä. Tämä tuo oman mausteensa opetuksen suunnitteluun ja toteutukseen, sillä opiskelijoiden odotukset ovat korkealla. Monikulttuurisessa ryhmässä oppimistavoitteiden pohtiminen on jo lähtökohdiltaan haastavaa mutta vaikeusastetta nostaa se, että opetuksen kohde (ja asenteet sitä kohtaan) muuttuu koko ajan. Omassa yhteisössäni on vaikeaa erottaa missä suomalaisuus loppuu ja kansainvälisyys alkaa. Tästä syystä yliopiston kansainvälistymistrategiat tuntuvat paikoitellen ylimitoitetuilta. Lieneekö ongelma kansainvälisyys-käsitteen monimerkityksellisyydessä eikä niinkään käytännön toiminnassa?

Kansainvälisyyden haasteita kieliaineen opetuksessa

Kieliaineen opetuksessa kansainväliset opiskelijat ovat ilman muuta rikkaus, mutta joillakin kursseilla myös haaste. Esimerkiksi käännöskursseilla, joilla joko lähtö- tai kohdeteksti on suomenkielinen, kansainvälisten opiskelijoiden integroiminen opetukseen voi olla haastavaa. Käytännössä heille joudutaan useimmiten keksimään jokin korvaava suoritustapa. Tämä aiheuttaa tietenkin lisätyötä opettajalle ja johtaa helposti myös siihen, että korvaava suoritustapa on melko kaukana kurssin alkuperäisestä suoritustavasta. Tällöin kansainvälisiltä opiskelijoilta jää tavallaan yksi opinto-ohjelman osa-alue opiskelematta, mikä on oppimisen kannalta harmillista. Ongelmaa on kuitenkin vaikea kiertää, jos kansainvälisillä opiskelijoilla ei ole lainkaan suomen kielen taitoa, mikä on tietenkin tavanomainen tilanne.

Joskus opettaja saattaa luonnollisestikin olla kykenevä arvioimaan käännöksiä, joissa suomen tilalla on käytetty jotakin muuta kieltä. Tämä ei kuitenkaan ole mitenkään itsestään selvää, koska etenkin edistyneillä tasoilla käännöksissä pyritään ottamaan huomioon myös erilaisia tyyliseikkoja ja vivahteita sekä kulttuurisidonnaisia implisiittisiä viittauksia, joiden tuntemus edellyttää hyvin korkeatasoista kielitaitoa ja syvällistä kulttuurintuntemusta. Ei voida edellyttää, että jonkin tietyn kieliaineen opettajalla olisi riittävää asiantuntemusta kovin monesta eri kielestä. Jonkinlainen laaja oppiaineiden välinen yhteistyö saattaisi tietysti olla ratkaisu tähän ongelmaan. Kansainvälisten opiskelijoiden äidinkielien kirjo on kuitenkin niin laaja, että niitä kaikkia olisi vaikea kattaa edes minkään yhteistyöverkoston avulla. Useimmat tietysti osaavat sujuvasti englantia, mutta jos englanti ei ole opiskelijan eikä opettajan äidinkieli, eikä myöskään se kieli, johon opetus kyseisellä kurssilla kohdistuu, ei voida edellyttää, että opiskelijan ja/tai opettajan englannin kielen taito olisi riittävällä tasolla, jotta englannin käyttäminen suomen sijaan olisi mahdollista.

Myös muilla kuin käännöskursseilla kansainvälisten opiskelijoiden integroiminen opetukseen voi olla toisinaan haastavaa. Erityisesti alemmilla tasoilla opetuskieli on usein suomi. Tällöin kansainvälisen opiskelijan voi olla vaikeaa tai mahdotontakin seurata opetusta, jos hänellä ei ole suomen kielen taitoa. Ratkaisuksi jää kansainvälisten opiskelijoiden henkilökohtaisten opintosuunnitelmien muokkaaminen sellaisiksi, että he osallistuvat vain kohdekielellä järjestettyyn opetukseen ja suorittavat suomenkieliset kurssit korvaavasti esimerkiksi kirjatenttien avulla. Ongelma voi taas kerran olla se, että korvaavat suoritustavat eivät välttämättä vastaa kovin läheisesti kurssin sisältöä. Lisäksi kaikenlaiset korvaavat järjestelyt työllistävät tietenkin opettajaa.

Kansainvälisten opiskelijoiden lähtötaso ei välttämättä aina ole samanlainen kuin Suomessa koulunsa käyneiden lähtötaso (jossa toki on myös runsasta yksilöllistä vaihtelua, sehän on selvä). Toisaalta on mahdollista, että joku kansainvälinen opiskelija on opetettavan kielen syntyperäinen puhuja. Tämä tilanne luo tietenkin haasteita opetukseen, joka on suunnattu pääasiassa kohdekieltä vieraana kielenä opiskeleville. Syntyperäinen puhuja hallitsee tietenkin kohdekielen paremmin kuin vieraskielinen puhuja, mutta hänellä ei välttämättä ole samanlaista kielen säännöstön tuntemusta kuin vieraan kielen opiskelijalla. Toisaalta on myös mahdollista, että kansainvälisen opiskelijan kielitaito on selvästi heikompi kuin tyypillisen suomalaisen opiskelijan kielitaito – etenkin, jos opiskelija ei ole tullut opintojen pariin valintakokeen kautta vaan esimerkiksi jonkin kansainvälisen yhteistyösopimuksen kautta. Kansainvälisillä opiskelijoilla saattaa myös olla erilaisia näkemyksiä esimerkiksi tehtävien tekemiseen liittyvistä eettisistä periaatteista sekä tehtävien palauttamiseen liittyvistä yleisistä käytänteistä (määräpäivät, jne.).

Kuitenkin on selvää, että kansainvälinen väri on rikkaus myös kieliaineiden opetuksessa. Kansainväliset opiskelijat ovat tyypillisesti rohkeita puhumaan ja esiintymään, ja he osallistuvat opetukseen aktiivisesti esimerkiksi esittämällä kysymyksiä ja kannanottoja, joita suomalaiset opiskelijat eivät välttämättä rohkenisi esittää. Myös kirjallisissa tuotoksissa heillä voi olla sellaisia lähestymistapoja, jotka ovat opettajan kannalta uusia ja piristäviä ja jotka voivat täten rikastuttaa tulevaa opetusta.

Kahdenlaisen kansainvälisyyden välissä

Mikä tekee tutkimusyhteisöstä kansainvälisen? Sekö, että se koostuu ympäri maailmaa tulleista tutkijoista? Vai se, että yhteisö toimii kansainvälisten käytänteiden mukaisesti ja valmistaa kansainväliselle uralle?

Mikä kansainvälisyys riippuu ensimmäisestä, voi filosofian ja taiteentutkimuksen tohtoriohjelmaa vain vaivoin kutsua kansainväliseksi. Opettajista lähes kaikki ovat suomalaisia, samoin opiskelijoista. Myös tohtoriohjelmaan hakeneista leijonanosa on suomalaisia. Muunmaalaisten läsnäolo ohjelman toiminnassa on tällä hetkellä enemmän poikkeus kuin normi.

Mutta mikäli kansainvälisyys riippuu jälkimmäisestä vaihtoehdosta, voi ohjelmaa kutsua varsin kansainväliseksi. Tohtoriohjelman työkieli on englanti, ja seminaareissa puhutaan useammin englantia kuin suomea. Muutamat tohtoriohjelman oppiaineet kuuluvat kansainvälisiin PhDNet-verkostoihin, joiden myötä jatko-opiskelijoilla on mahdollisuus tehdä lyhyitä tutkimusvierailuja verkoston ulkomaisiin yliopistoihin ja osallistua sen seminaareihin. Samalla myös Helsinkiin tulee ajoittain vierailevia opiskelijoita ulkomailta. Kaikilla oppiaineilla, esimerkiksi edustamallani estetiikalla, ei tällaista mahdollisuutta kuitenkaan ole. Joka lukuvuosi Helsinkiin kutsutaan muutamia vierailevia tutkijoita pitämään vierailuluentoja. Ohjelma myös aktiivisesti kannustaa opiskelijoitaan esittelemään tutkimustaan kansainvälisissä seminaareissa ja verkostoitumaan ulkomaisiin tutkijoihin – kanslerin matkatuen avulla jokaisella opiskelijalla pitäisi olla mahdollisuus saada tukea ainakin yhteen konferenssimatkaan joka vuosi. Väitöskirjojen tarkastajat ja vastaväittäjät tulevat hyvin usein ulkomailta, mikä osaltaan takaa, että väitöstutkimukset täyttävät kansainväliset standardit.

Tietenkään näin karkea kahtiajako ei täysin tavoita kansainvälisyyden kaikkia ulottuvuuksia, mutta nähdäkseni sen avulla voidaan havainnollistaa hyvin tohtoriohjelman kaksinaista suhdetta kansainvälisyyteen. Voisi sanoa, että tohtoriohjelmalla on hyvät mahdollisuudet opettaa kansainvälisessä akateemisessa maailmassa tarvittavia taitoja, mutta varsinainen vuorovaikutus muunmaalaisten kanssa voi jäädä vähäiseksi. Kysymys toki on, jääkö opiskelijoille syntyvä käsitys kansainvälisyydestä ontoksi. Täytyy myöntää, että moni tässä blogissa aiemmin esiin nostettu kansainvälisyyteen liittyvä ilmiö tuntuu itsestäni hieman vieraalta, koska ympäristöni ei ole kansainvälinen sanan ehkä täydessä merkityksessä.

Näkisin kuitenkin, että tohtoriohjelmalla on edellytyksiä kasvaa kansainväliseksi yhteisöksi myös ensimmäisessä mainitsemassani mielessä. Kysymys on ennen kaikkea siitä, että ohjelma tehdään houkuttavaksi kansainvälisten opiskelijoiden näkökulmasta. Ohjelman olisi tarjottava jotain, mitä muualla ei ole. Esimerkiksi oma oppiaineeni on ollut vahvasti näkyvillä viime aikoina muotiin nousseessa arjen estetiikan tutkimuksessa, mikä on jo houkutellut Helsinkiin yhden ulkomaisen jatko-opiskelijan ja epäilemättä houkuttelee jatkossa vielä lisääkin. Lukukausimaksujen toteutuessa on alettava tosissaan kysyä, mitä sellaista annettavaa tohtoriohjelmalla on, jotta se saisi houkuteltua hakijoita ulkomailta ja voisi kehittyä kansainväliseksi sanan täydessä mielessä.

Parikymmentä vuotta ja yliopistomme ovat täysin englanninkielisiä?

Opiskelun kansainvälistyessä on yliopistojemme kursseilla tehtävä valinta opetuskielestä. Erityisesti harkinta koskee luentoja, joita ei voi mielekkäästi pitää kuin yhdellä kielellä kerrallaan. Kurssien opetukseen liittyy kuitenkin yleensä paljon muutakin kuin luennot. Tentit ja oppimistehtävät on mahdollista tarjota opiskelijoille useilla eri kielillä samallakin kurssilla. Omalla laitoksellani tenttien kysymykset saa aina pyytämällä suomeksi, ruotsiksi ja englanniksi. Vastaukset voi antaa näillä samoilla kielillä.

Joitakin vuosia sitten Hesarin yleisönosastopalstalla käytiin keskustelua yliopistojen opetuskielestä. Keskustelun aloittanut suhtautui kriittisesti siihen, että kun luentosaliin astuu ensimmäinen opiskelija, joka ei osaa suomea, niin kieli vaihtuu heti englanniksi. Kirjoittaja oli myös sitä mieltä, että samalla hetkellä opetuksen taso laskee roimasti, koska englanti ei ole luennoijan äidinkieli.

Mutta eihän luennoijalla ole muuta vaihtoehtoa kuin käyttää englantia, jos kuulijoissa on joku, joka ei osaa suomea tai ruotsia. Riittää yksikin kotimaisia kieliä ymmärtämätön opiskelija. Hän ei tule luennolle, jollei ymmärrä, mitä siellä puhutaan. Muita kielivaihtoehtoja kuin englanti ei tällöin ole, koska suomalaiset eivät yleisesti osaa muita vieraita kieliä. Kansainvälisten opiskelijoiden osallistumista kursseillemme kannattaa joka tapauksessa edesauttaa kaikin tavoin. Loppujen lopuksi tästä saavat vaihto-opiskelijaa suuremman hyödyn kotimaiset opiskelijamme.

On ymmärrettävää, ettei vuoden Suomessa viettävä vaihto-opiskelija tai vieraileva tutkija yritä oppia suomea tai ruotsia täällä viipymisensä aikana. Ei välttävän suomen kielen oppiminen vuodessa kuitenkaan mahdotonta ole, vaikka niinkin kuulee monen ulkomaalaisen – ja myös suomalaisen – väittävän. 1960- ja 1970-lukujen vaihteessa Suomessa vuoden viipyneet sittemmin maailmanmaineeseen nousseet matemaatikot, toinen amerikkalainen ja toinen japanilainen, päättivät tänne tullessaan, että pitävät ennen kotimaahansa paluuta Suomessa viimeisen luentonsa suomeksi. Kummatkin onnistuivat aikeessaan.

Aika oli tuolloin kuitenkin toinen. Suomalaisten kielitaito oli heikompi ja suuntautui eri kieliin kuin nykyisin. Jos ulkomaalainen opettaja halusi sanottavansa laajan opiskelijajoukon ymmärtämäksi, piti käyttää suomea tai ruotsia. 2000-luvulla nimenomaan haluamme, että meillä vierailevat professorit luennoivat englanniksi, jotta omien opiskelijoittemme oppiainespesifi kielitaito karttuu. Vaikka arkienglantia osataankin kohtuullisen hyvin, niin omaan tieteenalaan liittyvä sanasto on myös opittava.

Erityissanasto tulisi pääpiirteittäin tietää silti myös suomeksi tai ruotsiksi. Oppimateriaalit ovat yleensä englanninkielisiä, eikä kaikkia sanoja ole välttämättä edes olemassa omilla kielillämme. Oudoksun sitä, että vuosikymmenen ja enemmänkin Suomessa viettänyt ulkomailta tänne muuttanut ja täältä työpaikan saanut tutkija ei vaivaudu opettelemaan kumpaakaan kielistämme. Opetuksessa tarvittavan suomen tai ruotsin kielitaidon vaatiminen ei mielestäni tällöin ole kohtuutonta.  Suomen ja ruotsin säilymistä tieteen kielinä voidaan näin ainakin vähän edesauttaa.

Kuinka kauan voimme kansainvälistymisen ja englannin kielen valta-aseman edetessä pyristellä omilla kielillämme suomeksi ja ruotsiksi? Arvelen, että vielä 2020-luvulla merkittävän osan opinnoista voi Suomessa suorittaa suomeksi tai ruotsiksi, mutta ei enää 2030-luvulla. Ensin tulee kapenemaan mahdollisuus opintoihin ruotsiksi Suomessa. Vielä pidemmälle tulevaisuutta voi raottaa Sannin laulun sanoja mukaillen ”En ehkä osaa sulle puhua, jos annetaan ajan kulua. Mulla on ikävä sua, suomi, kakstuhattakaheksankyt-luvulla”.