Kansainvälisyys saa hieman toisenlaisen merkityksen silloin kun kyse on lähtökohtaisesti kansainvälisestä ja monitieteisestä työyhteisöstä. Rajapintoja tulee silloin usealla tasolla, joista kenties helpoin on kieli. Yleinen työkieli on englanti, joka on kaikille siinä mielessä helppo, että se on yleinen akateemisen julkaisun kieli myös monitieteisellä aluetutkimuksemme alalla. Varsinainen tutkimuksen ja aineistojen kieli onkin sitten joku muu, joka sekä yhdistää että erottaa. Saman alueen tutkijoilla vaihtoehtoja keskinäisen kommunikaation kieleksi on siten lukuisa määrä, mutta englanti on sikäli helppo, että kaikki ovat joutuneet pohtimaan omaa tutkimustaan englannin kielellä. Tämä luo helpottavan lingua francan yhteiseen kommunikaatioon.
Kieltä haastavampi rajapinta on tieteenalojen erilaisuuden ja näkökulmien erilaisuus, jotka kumpuavat kulttuurisista eroista mutta ennen kaikkea tieteenalojen välisistä traditiosta – ja eroista. Kysymyksenasettelut, käsitteet ja lähestymistavat saattavat olla näennäisesti samoin termein kääntyviä mutta sisällöllisesti merkitykset ovatkin aivan toisia. Parhaimmillaan tämä johtaa yhteisten teemojen moniulotteiseen tarkasteluun kun ongelmaa valotetaan useasta eri näkökulmasta yhteisin käsittein, jolloin voidaan löytää aivan uusi näkökulma asiaan. Pahimmillaan se on juuri sitä, että tuodaan esiin vain lukuisa määrä toisiinsa kiinnittymättömiä tuloksia, jolloin tieteellisen yhteistyön hedelmät jäävät niukoiksi. Tämä on onneksi mahdollista välttää jakamalla kokemuksia, seulomalla hyviä käytäntöjä (best practices) ja miettimällä mitä oikeasti ollaan tekemässä.
Kansainvälisen työyhteisön paras anti onkin mielestäni se, että ei-suomalaiset eri kulttuurista (myös akateemisesta) tulevat tutkijat löytävät yhteisen tavan käsitellä asioita. Tämä on parhaimmillaan todellista kansainvälistymistä, josta hyötyy sekä vierailija että suomalainen tutkija. Meillä on lukuisa määrä hyviä esimerkkejä mainiosti toimivista tutkimusryhmistä, yksiköistä ja ohjelmista, joissa on vahva kansainvälinen ote. Ne operoivat kansainvälisellä tieteen kentällä ja kouluttavat siinä ohessa niin tohtoreita kuin perustutkinto-opiskelijoitakin. Suomalaiset tutkijat ja opettajat ovat ”kansainvälisiä”, sillä tuskin kukaan pidempään akateemisella alalla työskennellyt on täysin vailla kansainvälistä kokemusta ja kansainvälisiä verkostoja.
Oman yhteisöni tuottama tutkimukseen perustuva opetus on ollut alusta saakka kansainvälistä. Kun tutkimuksen ja opetuksen kohde kiinnittyy Suomeen ja suomalaisuuteen vain kontekstina, kaikki on jo lähtökohdiltaan kansainvälistä. Sekä opettajat että opiskelijat ovat pääsääntöisesti kansainvälisiä – ei välttämättä ulkomaalaisia vaan eri puolilla maailmaa opiskelleita, asuneita ja työskennelleitä. Tämä tuo oman mausteensa opetuksen suunnitteluun ja toteutukseen, sillä opiskelijoiden odotukset ovat korkealla. Monikulttuurisessa ryhmässä oppimistavoitteiden pohtiminen on jo lähtökohdiltaan haastavaa mutta vaikeusastetta nostaa se, että opetuksen kohde (ja asenteet sitä kohtaan) muuttuu koko ajan. Omassa yhteisössäni on vaikeaa erottaa missä suomalaisuus loppuu ja kansainvälisyys alkaa. Tästä syystä yliopiston kansainvälistymistrategiat tuntuvat paikoitellen ylimitoitetuilta. Lieneekö ongelma kansainvälisyys-käsitteen monimerkityksellisyydessä eikä niinkään käytännön toiminnassa?
Kirjoitit, että Sinun yhteisössäsi tutkimukseen perustuva opetus on alusta asti ollut kansainvälistä ja että on vaikea erottaa, missä suomalaisuus loppuu ja kansainvälisyys alkaa. Niin se on minullakin fysiikan tutkimuksessa ja opetuksessa. Fysiikan sisältö on jotakuinkin samaa kaikkialla maailmassa, ja lisäksi kokeellista fysiikkaa tehdään niin valtavissa infrastruktuureissa, että niitä on rakennettava ja ylläpidettävä monen eri maan resurssien voimin.
Mutta eri tieteenalat taitavat olla kansainvälistymisessään hieman eri vaiheissa. Esimerkiksi voisin kuvitella, että oikeustieteessä tai vaikkapa Suomen historiassa tutkimusaiheissa ei ole samanlaista sisäänrakennettua kansainvälistä yhteistyötä kuin luonnontieteissä.
Silti meillä luonnontieteissäkin saattaa olla parannettavaa. Esimerkiksi siinä, kuinka toivotamme kv. kollegamme tervetulleiksi osaksi yhteisöämme. Minunkin kv. jatko-opiskelijani ovat tuoneet esiin, kuinka haasteellista on tutustua suomalaisiin ja jopa integroitua oleelliseksi osaksi vakiintunutta tutkimusryhmää. Tässä meillä yhä saattaa olla peiliin katsomisen paikka, mikäli haluamme lisätä kansainvälisyyttä yliopistossamme.