Mikä tekee tutkimusyhteisöstä kansainvälisen? Sekö, että se koostuu ympäri maailmaa tulleista tutkijoista? Vai se, että yhteisö toimii kansainvälisten käytänteiden mukaisesti ja valmistaa kansainväliselle uralle?
Mikä kansainvälisyys riippuu ensimmäisestä, voi filosofian ja taiteentutkimuksen tohtoriohjelmaa vain vaivoin kutsua kansainväliseksi. Opettajista lähes kaikki ovat suomalaisia, samoin opiskelijoista. Myös tohtoriohjelmaan hakeneista leijonanosa on suomalaisia. Muunmaalaisten läsnäolo ohjelman toiminnassa on tällä hetkellä enemmän poikkeus kuin normi.
Mutta mikäli kansainvälisyys riippuu jälkimmäisestä vaihtoehdosta, voi ohjelmaa kutsua varsin kansainväliseksi. Tohtoriohjelman työkieli on englanti, ja seminaareissa puhutaan useammin englantia kuin suomea. Muutamat tohtoriohjelman oppiaineet kuuluvat kansainvälisiin PhDNet-verkostoihin, joiden myötä jatko-opiskelijoilla on mahdollisuus tehdä lyhyitä tutkimusvierailuja verkoston ulkomaisiin yliopistoihin ja osallistua sen seminaareihin. Samalla myös Helsinkiin tulee ajoittain vierailevia opiskelijoita ulkomailta. Kaikilla oppiaineilla, esimerkiksi edustamallani estetiikalla, ei tällaista mahdollisuutta kuitenkaan ole. Joka lukuvuosi Helsinkiin kutsutaan muutamia vierailevia tutkijoita pitämään vierailuluentoja. Ohjelma myös aktiivisesti kannustaa opiskelijoitaan esittelemään tutkimustaan kansainvälisissä seminaareissa ja verkostoitumaan ulkomaisiin tutkijoihin – kanslerin matkatuen avulla jokaisella opiskelijalla pitäisi olla mahdollisuus saada tukea ainakin yhteen konferenssimatkaan joka vuosi. Väitöskirjojen tarkastajat ja vastaväittäjät tulevat hyvin usein ulkomailta, mikä osaltaan takaa, että väitöstutkimukset täyttävät kansainväliset standardit.
Tietenkään näin karkea kahtiajako ei täysin tavoita kansainvälisyyden kaikkia ulottuvuuksia, mutta nähdäkseni sen avulla voidaan havainnollistaa hyvin tohtoriohjelman kaksinaista suhdetta kansainvälisyyteen. Voisi sanoa, että tohtoriohjelmalla on hyvät mahdollisuudet opettaa kansainvälisessä akateemisessa maailmassa tarvittavia taitoja, mutta varsinainen vuorovaikutus muunmaalaisten kanssa voi jäädä vähäiseksi. Kysymys toki on, jääkö opiskelijoille syntyvä käsitys kansainvälisyydestä ontoksi. Täytyy myöntää, että moni tässä blogissa aiemmin esiin nostettu kansainvälisyyteen liittyvä ilmiö tuntuu itsestäni hieman vieraalta, koska ympäristöni ei ole kansainvälinen sanan ehkä täydessä merkityksessä.
Näkisin kuitenkin, että tohtoriohjelmalla on edellytyksiä kasvaa kansainväliseksi yhteisöksi myös ensimmäisessä mainitsemassani mielessä. Kysymys on ennen kaikkea siitä, että ohjelma tehdään houkuttavaksi kansainvälisten opiskelijoiden näkökulmasta. Ohjelman olisi tarjottava jotain, mitä muualla ei ole. Esimerkiksi oma oppiaineeni on ollut vahvasti näkyvillä viime aikoina muotiin nousseessa arjen estetiikan tutkimuksessa, mikä on jo houkutellut Helsinkiin yhden ulkomaisen jatko-opiskelijan ja epäilemättä houkuttelee jatkossa vielä lisääkin. Lukukausimaksujen toteutuessa on alettava tosissaan kysyä, mitä sellaista annettavaa tohtoriohjelmalla on, jotta se saisi houkuteltua hakijoita ulkomailta ja voisi kehittyä kansainväliseksi sanan täydessä mielessä.
Tulevien lukukausimaksujen ja opetuksen houkuttelevuuden välinen yhteys on aito kysymys. Miksi maksukykyiset opiskelijat tulisivat Helsinkiin kun vastaavaa koulutusta on muuallakin. Olennaista lienee se, että eri ohjelmissa pystytään tunnistamaan omaa erityisosaaminen ja että kansainväliset ohjelmat ovat aidosti kansainvälisiä. Se ei kuitenkaan tarkoittane sitä, etteikö suomalainen opetus voisi olla kansainvälistä ja ennen kaikkea kansainvälisesti kiinnostavaa.