Author: Eija M Tuominen

Jatko-opintojeni professori oli omistautunut suomen kielen oikeaoppisuuteen. Hänellä oli tapana soitella kielenhuollon toimistoon, ja hän taisikin olla siellä yhtä tunnettu kuin vaikkapa laitoksemme opintotoimistossa. Hän kirjoitti itse omat oppikirjansa suomen kielellä ja käytti sellaisia ammatillisia erikoistermejä, joita en ole sitä ennen enkä oikeastaan sen jälkeenkään tavannut muissa alamme teoksissa. Hänen tutkimusryhmänsä oli kyllä hyvin monikulttuurinen, ja englanti oli sujuvasti ryhmän työskentelykieli. Silti en olisi voinut kuvitellakaan, että professorini olisi luennoinut peruskurssejaan jollain muulla kuin suomen kielellä.

Nykymeno olisi hänelle varmasti järkytys. Itsekin luennoin sujuvasti joko suomeksi tai englanniksi sen mukaan, keitä salissa sattuu istumaan. Niinpä täysin suomenkielinenkin yleisöni tyypillisesti saa katsottavakseen englanninkieliset kalvot, joiden päälle puhun suomeksi. Tosin kaikille alani termeille en edes tunne suomenkielisiä vastineita, joten käytän esityksissäni paljon ”finglismejä”. Ja niillä samoilla englanninkielisillä termeillä me suomenkieliset operoimme keskenämme tutkimusryhmässäkin. Tällainen ei olisi tullut kuuloonkaan jatko-opintojeni professorin aikana.

Englanti on ainakin kansainvälisissä luonnontieteissä uusi Lingua Franca. Mutta emmehän me läheskään kaikki oikeastaan käytä englantia vaan ennemminkin huonoa englantia. Jatkuvan kiireen keskellä sekä kirjallisten että suullisten esitysten päämääränä on saada viesti välitettyä, eikä niinkään tehdä se kielellisesti oikeaoppisesti. Esimerkiksi vain harvoin joku artikkeliemme referee valittaa huonosta englannin kielestämme, minkä jälkeen vasta lähetämme manuscriptin ammattilaiselle kielentarkistukseen. Itsekin vertaisarvioijana katson lähinnä artikkelin sisältöä ja huomautan kielestä vasta silloin, kun en enää ymmärrä, mitä käsikirjoituksessa halutaan sanoa.

Kansainvälisessä yliopistossamme tulee vastaan tilanteita, joissa englanninkielisen viestin välittymisessä on haasteita. Kirjoitettu englanti vielä menettelee, mutta puhuttua englantia kukin murtaa omalla tavallaan. Esimerkiksi omallakin syventävien opintojen luentokurssillani on edustettuna hyvin monia kansallisuuksia, ja minulla on toisinaan vaikeuksia ymmärtää joidenkin opiskelijoideni kysymyksiä ja kommentteja. Koevastausten käsialoissakin on joskus haasteita. Ja epäilen, etteivät kaikki opiskelijani aina ymmärrä minuakaan.

Suomessa koulujen ja yliopistojen tarjoama englanninopetus taitaa yhä olla pääosin puhdasta englantia eli ”British English”. Tämä siitä huolimatta, että suurin osa maailman englanninpuhujista ei puhu sitä äidinkielenään. Ehkäpä kansainvälistyvässä maailmassa meidänkin olisi hyvä hyvissä ajoin tutustua myös muiden suurten kieliryhmien edustajien lausumaan englantiin. Silti samaan aikaan voimme olla ylpeitä ainutlaatuisesta kielestämme ja kiinnittää erityistä huomiota sen säilymiseen myös tieteellisen ajattelun ja ilmaisun kielenä.

Vuoden 2017 syyslukukaudesta alkaen Helsingin yliopisto alkaa periä lukuvuosimaksuja EU- ja ETA-maiden ulkopuolelta tulevilta uusilta opiskelijoilta. Lukuvuosimaksu on tämänhetkisen suunnitelman mukaan 10000 – 25 000 euroa koulutusohjelmasta riippuen. Maksuja on tarkoitus käyttää kansainvälistymisen edistämiseen, mikä on sinänsä vallan mainio tavoite.

Itse opetan parhaillaan joka toinen vuosi luennoitavaa syventävien opintojen kurssia fysiikan laitoksella. Opiskelijoita kurssillani on noin tusinan verran, mutta mutu-tuntumalla sanoisin, että puolet heistä on EU- ja ETA-maiden ulkopuolelta. Näin ollen voin olettaa, että seuraavalla kurssillani keväällä 2018 tulee olemaan aika monta opiskelijaa, joiden kuuluu maksaa vuosittain opiskelustaan jopa 25 000 euroa.

Tietenkin näiden opiskelijoiden opintoihin kuuluu paljon muutakin kuin minun kurssini. Mutta annanko minä niin hyvää opetusta, että siitä on mukavaa maksaa näinkin suuri hinta? Totuuden nimessä pitää sanoa, että itse hoidan opetustani lähinnä vapaaehtoispohjalta. Minulla ei ole opetusvelvollisuutta, mutta eipä muilta työtehtäviltä ole varattu aikaakaan luentojen valmisteluun ja opiskelijoiden tehtävien tarkistamiseen. Niinpä teen mitä ehdin.

Mutta nuoret ja opettaminen on sydäntäni lähellä, ja aidosti innoissani opetan omaa erikoisosaamistani seuraavalle fyysikkosukupolvelle. Tosin töitä riittää iltaisin ja viikonloppuisin, mikä ei ole hyvä tilanne kotona olevan oman nuorison kannalta. Niinpä jos tämä tämä vapaaehtoistyöni menee liian vaikeaksi oman perheeni kannalta, antamani opetuksen laatu ei ainakaan parane.

Minä sentään olen tiedostava opettaja, ja olen sijoittanut paljon omaa aikaani ja vaivaani yliopistopedagogiikan opiskeluun ja hyväksi opettajaksi tulemiseen. Tässäkin sitä ollaan jo ypedan aineopintojen kurssilla. Mutta edelleenkin mutu-tuntumalla sanoisin, että laitoksellani näinkin suuri panostus pedagogisten taitojen kehittämiseen on melko harvinaista. Toki monet opettajakollegani ovat erinomaisia opettajia muodollisesta koulutuksesta tai sen puuttumisesta huolimatta.

Mutu-tuntumalla väittäisin, että keväällä 2018 kansainvälisten opiskelijoiden määrä kurssillani on joka tapauksessa melko pieni. Ehkäpä voin jopa aloittaa luennoimisen suomen kiellellä, mihin olen viimeksi pystynyt joskus muinaisella 1990-luvulla. Nimittäin huolimatta siitä, minkälaista opetusta minä, fyysikkokollegani tai koko yliopisto tarjoaa, maantieteelliselle sijainnillemme emme voi mitään. Rakkaassa kotimaassamme nyt vaan sattuu olemaan kylmä ilmasto ja vaikea kieli. Ja jos opetuksesta pystyy maksamaan 25 000 euroa vuodessa, erinomaisia opiskeluvaihtoehtoja alkaa jo löytyä muualtakin.

Toisaalta Helsingin yliopistolla on hyvä maine, ja Suomikin on kaunis ja turvallinen maa. Niinpä on hyvinkin mahdollista, että minunkin kurssilleni ilmaantuu näitä huomattavan lukuvuosimaksun maksaneita kansainvälisiä opiskelijoita. Oletettavasti he ovat tällaisen summan maksettuaan erittäin tiedostavia kuluttajia, ja odottavat saavansa sijoitukselleen asianmukaista ja riittävää katetta. Hyvinkin tuolla hinnalla opiskelija odottaa saavansa jotakuinkin yksityisopetusta. Sitä minä en todellakaan kellekään tarjoa.

Meille hiukkasfyysikoille monikulttuurisuus on niin itsestään selvää, ettei siihen tule kiinnitettyä mitään erityistä huomiota. Tyypillisesti suuri osa lähimmistä kollegoista on peräisin jostain Suomen rajojen ulkopuolelta, ja omakin tutkimus vie jatkuvasti ulkomaille joko lyhyiksi tai pitkiksi ajoiksi. Koti-instituuttini eli fysiikan tutkimuslaitoksen hallintopäällikkö laski juuri, että neljännes meistä on muun maan kansalaisia; sihteerit ja labrainssit mukaan lukien.

Oma työni, eli kokeellisen hiukkasfysiikan tutkimus vaatii valtavia infrastruktuureja, joiden rakentaminen ja ylläpito ovat teknisesti ja taloudellisesti mahdottomia yksittäisille maille. Esimerkiksi Euroopan hiukkastutkimuslaboratoriossa CERNissä Sveitsissä on maailman suurin kone eli LHC (Large Hadron Collider)-hiukkaskiihdytin ja sen koeasemat, joilla työskentelee tuhansittain fyysikoita kymmenistä eri maista etsimässä selitystä aineen perimmäiseen rakenteeseen.  Siellä olemme mukana myös me kolmisen kymmentä fysiikan tutkimuslaitoksen kokeellista fyysikkoa kokeita suunnittelemassa ja rakentamassa sekä mittausdataa keräämässä ja analysoimassa.  Meillä on ollut tärkeä rooli mm. Higgsin hiukkasen löytämisessä vuonna 2012.

Kansainvälisyys sinänsä on tietenkin meille hiukkasfyysikoille näköaloja ja maailmankatsomusta avartavaa. Mutta lisäksi tällaisessa yhteistyössä syntyy verkostoja, joiden kautta vaihdamme tehokkaasti tutkimustuloksia, ideoita, ratkaisuehdotuksia – ja ihmisiä. Meidän suomalaiset fyysikkomme ovat työllistyneet hyvin maailmalle mielenkiintoisiin tutkimusprojekteihin, ja toisaalta maailmalta on tullut paljon kansainvälisiä fyysikoita meidän ryhmäämme uusine ajatuksineen ja avauksineen.

Toisinaan kulttuuri- ja kielierot toki asettavat haasteita yhdessä työskentelylle. Väärinymmärryksiä ja tapojen yhteentörmäyksiä sattuu. Mutta yhteinen innostus fysiikkaan ja tieteentekoon yleensä kantaa yli vaikeiden aikojen. Loppujen lopuksi olemme kuitenkin kaikkialla melko samanlaisia: haluamme mahdollisuuden tehdä työmme hyvin, haluamme olla työstämme ylpeitä ja haluamme muiltakin arvostusta omaa työtämme kohtaan.