Author: Heli T Viljakainen

Koulutuksen positiivinen assosiaatio terveellisiin elämätapoihin on globaali ilmiö. ”Koulutuksen oletetaan lisäävän yleistä hyvinvointia ja poistavan sosiaalisia ongelmia loputtomiin, ikiliikkujan tavoin”, toteaa Mikko Aro (2013) väitöskirjassaan. Myös suomalaisen Terveys 2000 –raportin (Aromaa & Koskinen, 2002) mukaan korkeimmin koulutetut ovat keskimäärin normaalipainoisempia, kuluttavat enemmän kasviksia ja tupakoivat vähemmän. Kuitenkaan riittävä liikunta ei eronnut koulutusryhmittäin. Toisaalta taas korkeasti koulutetut miehet käyttävät enemmän alkoholia, vaikkakaan krapulakokemukset eivät eroa koulutustason mukaan, mikä saattaa heijastella erityyppistä juomakulttuuria.
Viime vuosikymmenenä on havaittu koulutusinflaatiota, jonka tulkitsen tarkoittavan, että hankittu koulutus ei täytä sille asettuja lupauksia. Tämä ilmenee ilmiöinä kuten liikakoulutuksena (määrällisesti liikaa) ja ylikoulutuksena, jossa henkilön koulutustaso on korkeampi kuin tehtävään vaadittava taso. Koulutusinflaatiota on tutkittu kasvatustieteen, sosiologian ja taloustieteen aloilla. Parhaiten koulutusinflaatio selittyy sosiaaliasemalla: heikommasta sosiaaliasemasta ponnistava ei osaa hyödyntää resurssejaan yhtä hyvin kuin korkeampaan sosiaaliasemaan syntynyt. Vaikuttaa siis siltä, että äidinmaidon välityksellä voidaan siirtää tiettyjä elämäntapoja ja -asenteita, jotka edesauttavat pärjäämistä, eikä koulutuksella voida näitä täysin kiriä kiinni.
Aro (2013) toteaa, että elämänhallinta ja henkilökohtaiset resurssit lisääntyvät koulutuksen myötä, vaikka palkkapussissa koulutuksen väliset erot näkyvät Suomessa heikommin. Terveyskäyttäytyminen on tietoista valintaa, jota muokkaavat kotoa opitut tavat sekä koulutuksen myötä hankitut tiedot. Veikkaan, että terveyskäyttäytyminen saattaa realisoitua juuri työkykynä. Heikompi työkyky altistaa aikaisemmalle työkyvyttömyyseläkkeelle ja eläkeiälle, mitkä vaikuttavat eläkekertymään, sillä nykyisissä eläkemalleissa viimeisien työvuosien ansioita painotetaan enemmän kuin varhaisia tuloja. Koulutuksen, terveyden ja tienistien välillä saattaa siis olla monimuotoisia interaktioita, joita haluan kurssin lopputyössä tarkastella.
Pelkkä rahan tienaaminen ei kuitenkaan lisää terveyttä. Tästä saattaa olla kyse yrittäjien kohdalla: koulutukseensa nähden heillä on suurempi palkkapussi ja pidemmät työvuodet kuin perinteisessä palkkatyössä työskentelevillä saman koulutuksen omaavilla. Ehkä juuri epäsuhta tulojen ja koulutuksen kesken altistavat kyvyttömyydelle hyödyntää resursseja järkevästi, mikä näkyy myös heikompana työterveytenä.
Elämänhallinta on ratkaisevaa myös syrjäytymisen kannalta (Kangas & Ritakallio 1996). Syrjäytymisvaara on suurinta matalasta sosiaalisesta asemasta ponnistavilla nuorilla, joiden omakin koulutustaso on matala. Myös epäonnistuneen yrittäjän syrjäytymisvaara on suurempi kuin palkkatyöstä työttömäksi jääneen. Keskiöön nousevat selkeästi yhteisöllisyys ja yhteisöön kuuluminen, jonka terveysvaikutuksia on myös ehditty selvittää. Työnkuvan muuttuminen, kuten etätyö ja työelämän projektiluontoisuus haastavat työhyvinvointiamme juuri irrallisuuden takia.

Kulttuuri määrittää edustajaansa ja tukee identiteettiämme. Samaa kulttuuria edustavat, jakavat saman yhteisen historian, jolloin kulttuuri toimii eräänlaisena yhdyssiteenä myötävaikuttaen kanssakäymiseemme. Ihmisellä on halu tulla ymmärretyksi ja kuulua ryhmään – samaa kulttuuria edustavien parissa se toteutuu todennäköisemmin. Suomalaisuutta pidetään yhtenä kulttuurina, mikä lyhyen tarkastelun jälkeen osoittautuu virheelliseksi ajatukseksi. Suomennimeä ovat alkuperäiskansana asuttaneet saamelaiset, joiden kulttuuri on nipin napin säilynyt poliittisista sulattamisyrityksistä. Oma kulttuurinsa on romaneilla, jotka ovat asuneet Suomessa vähintään viiden sadan vuoden ajan. Muita kulttuureita ovat mm. suomen-ruotsalaiset ja karjalaiset eli monimuotoisuutta löytyy, jos sitä haluttaan nähdä.
Pyrkimys monikulttuurisuuteen, jossa eri kulttuureita arvostetaan ja vaalitaan on Suomessa verrattain tuoretta. Suomalaisuus nähdään tässä asettelussa monikulttuurisuuden vastinparina (Riitaoja 2013). Varsinkin kansallismieliset korostavassa propagandassaan yhtenäistä suomalaisuutta ja kansallisvaltion sisäisistä eroista vaietaan. Näitä piirteitä on tunnistettavissa tämänhetkisessä maanmuuttokeskusteluissa: me vastaa muukalaiset. Pelkään, että valtakulttuurin, jota edustavat valkoiset, suomenkieliset, keskiluokan, heteroseksuaalit, ydinperheelliset, luterilaiset miehet (Riitaoja 2013), näkemys monikulttuurisuudesta on itsekeskeistä ja varsin suvaitsematonta. Ei ymmärretä tai ollaan haluttomia näkemään, mitä hyötyä monikulttuurisuudesta on. Oma maailmankatsomus, arvomaailma ja tavat toimia on opettavaista kyseenalaistaa silloin tällöin ja miettiä voisimmeko oppia toisesta kulttuurista jotain. Tähän tarvitaan kulttuurien välistä kanssakäymistä ja aitoa kiinnostumista.
Ja mikä olennaisinta, asioista on mahdollista olla erimieltä ja silti kunnioittaa toista. Tätä kutsutaan suvaitsevaisuudeksi. Itse pyrin opettamaan ja iskoistamaan tämän lapsilleni sekä lähiympäristööni. Itsensä altistaminen vähemmistöasemaan opettaa miksi ja mihin suvaitsevaisuutta tarvitaan. Suvaitsevien ihmisten eli suvakkien herjaus somessa on tätä päivää. Minusta tämä kuvastaa, että kansallinen itsetuntomme ponnistaa melko kapealla pohjalta ja monet ovat epävarmoja omasta identiteetistään. Suvaitsevaisuus on rakentava voima, joka mahdollistaa integroitumisen yhteiskuntaan. Tästä on näyttöä menneiltä ajoilta ja toivottavasti myös tulevilta.

Kansainvälisyydestä on tullut tavoiteltava itseisarvo (yliopisto)maailmassa ja viimeisin kannanotto tähän on sen sisällyttäminen Helsingin yliopiston uusimpaan strategiaan. Mutta mitä kansainvälisyys tarkoittaa omalla tieteenalla? Ravitsemustiede on oppiaineen varsin nuori, sillä 70-vuotisjuhlia vietetään vasta lähitulevaisuudessa. Sijoittuminen tai ”koti” maatalousmetsätieteellisessä tiedekunnassa on asettanut omat haasteensa ja kehittymisedellytykset oppiaineelle. Mainittakoon, että from farm to fork -lausahdus, jolla kuvataan tiedekunnan osaamisskaalaa diskriminoi kliinisen ja fysiologisen ravitsemustieteen piirissä toimijoita ja kuin piikki lihassa muistuttaa pakotetusta huostaanotosta, jota on vaikea ulkomaalaisille kollegoille selittää.

Kansainvälisyys opiskelijalle näyttäytyy perehtymisenä globaaleihin ongelmiin aina aliravitsemuksesta lihavuusepidemiaan. Oppimismateriaalit ovat pääsääntöisesti englanninkielistä ja opettajilla vahvaa kansainvälistä kokemusta. Toisaalta ruoankäyttö ja ruokaan liittyvät uskomukset ovat kuitenkin vahvasti kulttuurisidonnaista, jota opetettiin aikaisemmin ravitsemusantropologian kurssilla. Tämän tyyppisiä opintoja rikastuttaisi, että vieraista kulttuureista ja uskonnoista luennoisi vähintäänkin niissä kulttuureissa vieraillut ja ne omaksunut henkilö. Muutaman viikon takainen sianlihaskandaali puistatti maahanmuuttajien ohella myös ravitsemustieteilijöitä.

Vaikka makrotason ravitsemuskysymykset ovat hyvinkin globaaleja, ravitsemustieteen opetukseen sisältyy myös aihepiirejä, joista kansainvälistä näkökulmaa joutuu etsimään. Esimerkiksi itäisen ja läntisen ruokakulttuurin lisäksi Suomessa on useita hyvinkin paikallisia ruokakulttuureita. Myös paikkalliset kasvuolosuhteet ja maaperä asettavat omat ehtonsa – eikä niukka seleeninen ja jodinen maaperä ole ideaali kaikelle luomutuotannolle. Näiden ymmärtäminen ja vaikutuksien oivaltaminen ovat osa asiantuntijuutta, jota edesauttaa perehtyneisyys paikallisiin ja kansallisiin faktoihin. En väitä etteikö vastaavia haasteita muulla maailmassa olisi, mutta paikallinen asiantuntijuus on myös arvokasta.

Vielä. Vaikka useiden elintarvikkeiden markkinat ovat hyvin kansainväliset, on elintarvikevalikoimissa maakohtaisia eroja. Suomessa tuotetut laktoosittomat maitotuotteet ovat haluttuja Venäjällä, mutta näiden lisäksi Venäjän markkinoille valmistetaan venäläiseen makuun osuvia maitotuotteita, joita pääsi Suomen markkinoille talouspakotteiden myötä. On ymmärrettävää, että elintarvikkeiden koostumustietokannat ovat myös paikallisia. Ja on vain järkevää, että ”koodaava” ravitsemustieteilijä tuntee elintarvikevalikoiman omakohtaisesti. Samasta syystä ruokavaliomallien terveyshyötyjen tutkiminen on väestökohtaista. Niin kutsutut prudent diet tai traditional diet kuvaavat aina paikallisia tottumuksista eikä vastaava ”pullakahvi-kulttuuria” välttämättä löydy muualta maailmasta. Oma havaintoni on, että ravitsemustutkimuksen parissa työskentelee yllättävän vähän kansainvälisiä, vierailevia tutkijoita. Mikä tähän lääkkeeksi?