Tänään yliopistopedagogiikan Koulutus kansainvälisessä toimintaympäristössä-kurssilla teemana oli monikulttuurisuus, eli englanniksi “multiculturalism”. Tuo sana on minusta ärsyttävä. En ole aikaisemmin oikein osannut määritellä miksi, mutta uskon, että tämän päiväistä kurssitapaamista varten luetut tekstit sekä lähiopetuksen aikana käydyt keskustelut auttoivat minua pääsemään tuon ärsytyksen taustatekijöiden jäljille.
Kuten kurssillamme tänään vieraillut Tom Regelski totesi, monikulttuurisuus on käsite, joka on määritelty monella tavalla. Se on hyvin ajankohtainen käsite, ja sitä voisi sanoa jopa muotisanaksi, josta on joillekin ihmisille muodostunut kirosana. Monikulttuurisuutta viljellään aika huolettomasti eri yhteyksissä, hieman niin kuin mausteena jollekin puheelle tai kirjoitukselle. Kun joku sana on näin monimuotoisesti käytössä, tullaan helposti tilanteeseen, jossa sana vesittyy ja menettää merkityksensä sen takia, että sillä voidaan tarkoittaa oikeastaan mitä vaan. Samalla tavalla kävi sosiaalityössä psykososiaalinen-käsitteelle, josta joitain vuosia sitten todettiin, että koska sitä oli käytetty niin paljon ja niin eri merkityksissä käsitteen määrittelystä oli tullut lähes mahdotonta.
No, mikä minua siinä monikulttuurisuudessa sitten oikein ärsyttää, muu kuin tuo, että sanaa käytetään kaikenlaisissa yhteyksissä, sen enempää reflektoimatta, mihin sillä oikein viitataan. Regelski (2010) tarkastelee Musiikkikasvatus-lehdessä julkaisemassa kolumnissa sanaa kulttuurisuus (culturalism) postmodernista viitekehyksestä. Hän painottaa sitä, että eri kulttuuristen ryhmien sisäiset erot voivat monesti olla suurempia kuin eri kulttuurien väliset erot. Toisin sanoen, me ollaan kaikki yksilöitä, ja yksilöiden ryhmitteleminen, jonkun abstraktin kulttuuri-käsitteen avulla on lähes mahdotonta.
Minä olen suomalainen, mutta isäni puolelta suomenruotsalainen. Minä vartuin pienessä kylässä ruotsinkielisellä pohjanmaalla, pienviljelijä- ja täysin ei-akateemisessa perheessä. Nykyään minä olen asunut yli puolet elämästäni Helsingissä, sekä lyhempiä jaksoja myös ulkomailla, Norjassa ja Yhdysvalloissa. Samoin puolet elämästäni olen hengaillut näissä akateemisissa piireissä ja kohta voin tituleerata itseäni tohtoriksi, jos katson sen olevan tarpeellista.
Minä käyn mielelläni oopperassa, mutta meidän bändi soittaa 1980-90-luvun ”sukkahousuheviä”, josta minä pidän valtavasti. Kotona kuuntelen Olavi Virran tangoja ja pienenä rakastin Vicky Rostin ”Kun Chicago kuoli”-biisiä, mutta osaan tietenkin myös Carolan ”Främling”- ja Herrey’sin Digiloo digilay-kappaleiden sanat ulkoa. Jooga on rentouttavaa ja se vahvistaa sekä kehoa että mieltä, mutta toisinaan on kiva käydä ampumaradalla, jossa voin harjoitella mielenhallintaa hieman eri tavalla.
Pointtini alkaa luultavasti olemaan jo aika selvä. Uskon, että jokainen ihminen on enemmän kuin joku ”kulttuuri”. Itse koen olevani sisäisesti monikulttuurinen ja uskon, että useimmat meistä maapallontallaajista on monikulttuurisia ihan luonnostaan. Mutta koska olen tuolta pohjanmaalta, pienestä yhteisöstä, ymmärrän sen, että tuo sisäinen monikulttuurisuus on eriasteista, riippuen siitä miten paljon erilaisia ihmisiä on kohdannut ja miten paljon erilaisille asioille on altistunut. Ajattelen, että olemalla kohtelias, sekä olemalla nöyrä ja huomioimalla toisten ihmisten eriasteinen sisäinen monikulttuurisuus pääsemme pitkälle paremman, turvallisen ja tasa-arvoisen maailman rakentamisessa.
Lähteet: Regelski (2010) Culturalism, Multi-Culturalism, and Multi-Musical Prosperity