Tervetuloa kotisivulleni www.nellihankonen.com!
Katso myös uuden Behaviour Change Science (BeCS) Finland Networkin sivut: www.behaviourchange.fi! BeCS Networkiin kuuluu sosiaalipsykologian ja lähialojen tutkijoita, jotka ovat kiinnostuneita asenteiden ja käyttäytymisen muutoksen sekä vaikuttamisen tutkimuksesta.
Suomen rajoitusten nopeatahtista avaamista verrattiin somessa Kanadan Albertan provinssiin. Siellä kehittyi koronatoimien lopettamisen jälkeen ja rokotekattavuuteen luottaen hätätila, kun sairaalahoitoiset covid-19-tapaukset lisääntyivät vauhdilla ja terveydenhuolto ylikuormittui.
Kiinnostuin asiasta, mutta en löytänyt mistään tarkempaa aikajanaa, miten tilanne kehittyi Albertassa. Koostin sellaisen uutislähteistä tähän oheen.
Olen poiminut nuo Albertan sairaalahoitoisten luvut tässä olevasta grafiikasta.
(Suora vertailukelpoisuus sikäli huono, että Albertassa on vain 4.3 miljoonaa asukasta ja varmaankin sairaalahoitoon/teholle pääsyn kriteerit eri jne, mutta ehkä silti suuntaa antavaa).
1.7.21
“On Thursday, Alberta will enter stage three of its reopening plan. Masks will only be required by the provincial government in some instances like public transit and inside city-owned buildings.”
19.7.21
“As of Monday, 74.8 per cent of those eligible have received one dose of vaccine; 59.7 per cent of those eligible are fully vaccinated.”
However, now that the province has re-opened, indoor gatherings and large-scale events, such as the Calgary Stampede, have been permitted, and Muhajarine said there is little motivation for the unvaccinated.
“It’s a big ask now for people, to ask people to get their first shot or second shot because they feel like we have put COVID-19 behind us.”
69 SAIRAALASSA, 27 ICU=intensive care unit, teho-osasto (Suomessa vastaava n.16.9.: 98, joista tehohoidossa 20)
29.7.21
“Alberta on Wednesday said it is dropping quarantine requirements for close contacts of COVID-19 cases, easing public health measures just as neighboring British Columbia reinstates a mask mandate in one region to tackle surging cases.
Quarantine for close contacts will shift from being mandatory to recommended from Thursday and Alberta is also scaling back contact tracing. The changes come as new cases in the province jump to 194, up from 134 the previous day.
Chief medical officer Deena Hinshaw told a news conference the province needs to scale back the focus on COVID-19 so resources can be deployed to tackle other respiratory illnesses that are likely to climb in the fall.
“COVID is not over, we just need to integrate how we manage it into how we manage other illnesses as well,” she said, while urging Albertans to get vaccinated. So far, 64% of Albertans have had two shots.”
3.8. 76 sairaalassa, 23 ICU
11.8.
“from Aug. 16, testing will no longer be routinely available to people with COVID-19 symptoms, unless they are referred by a family physician, or require hospital care. Additionally, isolation will be recommended, but no longer required by law for people who receive a positive COVID-19 test result. Close contacts will no longer be notified by official contact tracers; that responsibility will fall to the patient.
– – -reiterated it was necessary to learn to live with the virus.
“Testing every person with a runny nose or sore throat is an extraordinary measure that we cannot sustain, particularly through the respiratory virus season,” she wrote.
Furness said that there’s no suggestion that widespread COVID-19 testing must be maintained forever, but the emerging delta variant, and lack of vaccinations for kids under 12 must be taken into account.
“We need to get our way through this variant and we need to get our kids inoculated,” he said.
“Once we’ve got those two milestones, then I think we can start having conversations about how to move past being worried about COVID.”–
On Monday, the Alberta Medical Association’s Section of Pediatrics sent a letter urging Premier Jason Kenney to delay the changes until 85 per cent of all Albertans had been fully vaccinated. Currently, just under 57 per cent of Albertans are fully vaccinated.
“As we near the start of the school year, a lack of mitigation and monitoring measures will result in a situation where the fourth wave will cause COVID-19 to spread quickly throughout unvaccinated populations and children,” the letter warned.
17.8. 145 sairaalassa, 48 ICU (Suomessa ~vastaava nyt 16.10.: 192, joista tehohoidossa 36)
25.8.21
“While health officials in British Columbia are taking emergency action as COVID-19 case numbers continue to climb, Alberta has made no changes to its health protocols amid a strengthening fourth wave. – – –
Gasperowicz is calling on the government to bring back some health restrictions to prevent further deaths and severe outcomes or wait for certain metrics to get worse.
Alberta is expected to remove virtually all remaining measures in late September, a delay of the original plan to lift virtually all testing, tracing and isolating measures by Aug. 16.”
1.9.
400 sairaalassa, 116 ICU
3.9.21
“Starting Saturday, masks will be required in indoor spaces and licensed establishments will need to end liquor sales at 10 p.m.
Intensive care unit capacity is currently at 95 per cent provincewide and 97 per cent in Edmonton.
“It is clear that we are at risk of exceeding our province’s ICU capacity if we do not make changes to our approach now,” Hinshaw said.
“I wish we didn’t have to do this, but this is not a time for moral judgements — this is a time to get people vaccinated. We have done everything we can,” Kenney claimed, pointing to previous vaccination efforts.
“If you just haven’t gotten around to it, for the love of God please get vaccinated now — and if you do, we will pay you $100.”
But he acknowledged that Alberta’s vaccination rates are about five percentage points below the Canadian average.
“That is why we’re getting hit harder. If the choice is between a sustained crisis in our hospitals or, God forbid, widespread restrictions, which I want to avoid at all costs, or finding some way to get the attention of those vaccine latecomers, we’re going to choose the latter,” said Kenney.
Just over seventy per cent of Albertans 12 and older have received both of their doses of vaccine, and 78.3 per cent have received at least one dose.”
Kuvan lähde ja tarkka kuva CBC:n kotisivuilla.
15.9.
704 sairaalassa, 222 ICU
16.9.21
“The leader of the Canadian province of Alberta apologized Wednesday for his handling of the pandemic and said he is reluctantly introducing a vaccine passport and imposing a mandatory work-from-home order two months after lifting nearly all restrictions.
Alberta declared a public health emergency as Premier Jason Kenney said hospitals might run out of beds and staff in intensive care units within 10 days. – –
“The government’s first obligation must be to avoid large numbers of preventable deaths. We must deal with the reality we are facing. We cannot wish it away,” Kenney said.
Lähde:
“If measures are let go of too quickly, and vaccination rates aren’t going up fast enough … you’re giving room for this virus to accelerate if your vaccine coverage isn’t moving up faster than your reopening or easing measures.”
The province, which eased nearly all public health restrictions as part of its July 1 “Open for Summer” plan, is in the national spotlight for its current handling of the fourth wave.
On Wednesday, Premier Jason Kenney apologized to Albertans for his decision to peel back protections. He reintroduced a state of emergency and several public health measures including a vaccine passport and mandatory work-from-home rules, unless an employer determines a physical presence is required. – –
She put it plainly: “Don’t be complacent.”
“When you don’t have that many cases, the simpler measures such as masking, particularly indoors, spacing and other measures … can be done now to prevent an upsurge that can overwhelm the health system,” she said.
“If you are experiencing these kinds of surges, vaccines won’t be fast enough. You got to add on the additional measures.”
30.9.
827 sairaalassa, 264 teholla
2.10.21
“Alberta was reckless in dropping all restrictions and declaring the pandemic over. Jason Kenney infamously declared that we were in the post-pandemic era, that COVID was no longer a risk and basically threw caution to the wind — that was a grave misstep,” he said.
“But what made things much, much worse is the inability to respond to the data that demonstrated a rising number of cases.”
Manitoba has a key difference: it created a vaccine certificate in June, months before other provinces, which pushed its vaccination rate higher.
Alberta resisted implementing a vaccine passport system until late last month, but instead attempted to incentivize vaccination by offering unvaccinated residents $100 and entry into a $1-million draw to get the shot. Both had little impact on vaccine uptake.
“It didn’t increase vaccination, but it also cost us time when there could have been fewer new cases as a result of unvaccinated individuals frequenting indoor public spaces and infecting other people,” said Schwartz. – – –
Wong says the messaging from policymakers and public health officials in the Prairies throughout the pandemic has been one of “individual responsibility” when it comes to following guidelines, getting tested or getting vaccinated.
“Now the narrative is very much pushing the societal blame and anger and frustration away from, frankly, policymakers and toward people who are unvaccinated,” Wong said. In his view, the “shifting of blame” may have further increased vaccine hesitancy.
“Even when the whole healthcare system is literally collapsing you’re just not going to get any kind of buy-in at a societal level anymore to actually care.”
—
“This is not a pandemic of the unvaccinated, this affects absolutely everybody — it’s everybody whose surgeries are cancelled, and who won’t have access to urgent surgeries if they get into an accident, or if their appendix bursts or if they have an aneurysm,” Schwartz said.
*************
5.10.21
“The Alberta government is bringing back contact tracing in schools and plans to provide rapid testing kits to help parents in outbreak areas test their children twice a week at home.
Education Minister Adriana LaGrange announced Tuesday that schools will start notifying close contacts of students who were infectious at school.
The shift comes with the province in the midst of a deadly fourth wave of COVID-19 that has overwhelmed the province’s hospitals and ICUs and forced the government to accept medical help from the Canadian Armed Forces, the Red Cross and other provinces.”
Tilanne 15.10.
“Masks are mandatory:
****************************************************************
VERTAILUA
(Vertailujen kalenteriajankohdat eri: Suomen epidemia ja toimet n. 2 kk jäljessä)
Suomen kannalta positiivisia eroja:
Suomen kannalta epäedullisia eroja/yhtäläisyyksiä:
* Missä määrin Suomen koronapassi eroaa Albertassa käyttöön otetusta? Albertan passi ilmeisesti koskee ravintoloita, yökerhoja, kasinoja, konsertteja ja kuntosaleja kaikkina aikoina vuorokaudesta, mutta toimintaa voi jatkaa myös ilman passia rajoituksin. Rajoitukset näyttäisivät olevan paljon tiukempia kuin Suomessa: yksityiset kokoontumiset ilman rokotusta on kielletty ja rokotuksen kanssa alle 10. Ravintolassa saa tavata ilman rokotusta, jos 1/3 kapasiteetista ja saa istua vain perheen kanssa. https://www.alberta.ca/covid-19-public-health-actions.aspx
Koronapassinkin lisäksi on pakolliset maskit. (Kiitos Kaisa Sauriolle tarkistuksista!)
Koronakriisin jälkeen mietitään, miten rakennetaan Suomea, yhteisöllisyyttä ja ennaltaehkäistään mahdollisia ennakoitavia – ja ennakoimattomissa olevia ongelmia. Tämä on massiivinen kenttä, ja nostan seuraavassa esiin vain joitain sosiaalipsykologin mieleen ponnahtavia seikkoja.
Suomessa on ollut monia yhteiskunnallista resilienssiä lisääviä ja vahvistavia tekijöitä verrattuna moniin maihin. Näitä kannattaa vaalia jatkossakin.
Esimerkiksi Etelä-Koreassa tartunnat meinasivat lähteä käsistä, koska yksi keskeinen paikka olivat homobaarit.Ihmiset pelkäsivät mennä testeihin, koska pelkäsivät homofobian takia menettävänsä työpaikkansa. Toinen esimerkki: newyorkilaisella vähätuloisella tarjoilijalla ei ole varaa jäädä kotiin sairastamaan palkatta, saati mennä ilman sairausvakuutusta hoidattamaan sairauttaan. Täällä Suomessa kaikilla on säälliset elinolot, mikä auttaa estämään epidemiaa ja myös sen sosiaalisesti eriarvoistavia seurauksia.
Kriisi tuo siis näkyviin, että vähemmistöryhmien ja köyhien oikeuksien suojelu kantaa tällaisissa kriiseissä, joissa yhteisön jäsenten keskinäisriippuvuus tulee selkeällä tavalla esiin.
Lopulta on siis myös jokaisen etu, että Suomessa on turvaverkot syrjintää vastaan ja jokaisen meistä toimeentulon takaamiseksi.
Luultavasti vastaava yhteisöön satsaaminen ja kaikista huolehtiminen vahvistaa myös toisenlaisia kriisejä vastaan.
2. Luottamus yhteiskuntaan ja vähäinen korruptio
Suomessa on erittäin vahva luottamus yhteiskunnallisiin instituutioihin ja myös vallanpitäjiin. Meillä on kaikilla suhteellisen korkea peruskoulutuksen taso, ymmärrämme mitä on meneillään, ja seuraamme uutisia sanomalehdistä ja muusta mediasta, johon myös luotamme.
Verrattuna useimpiin muihin maihin, Suomessa ihmiset luottavat viranomaisiin ja siihen, että nämä ajattelevat kaikkien parasta. Suomessa valtaosa uskoo, että julkishallinnossa pyritään löytämään järkevimmät keinot pikemminkin kuin ajamaan omia etujaan. Tämä ei ole vain kansalaisten havainto: Suomi on myös monesti monipuolisin mittarein rankattu maailman vähiten korruptoituneeksi maaksi.
Päätöksentekijät perustelevat päätöksensä ja kunnioittavat erimielisiä. Kuka tahansa voi lähettää pääministerille kirjelmän, jossa haastaa hallitusta, ilman pelkoa seuraamuksista – tämä ei ole arkipäivää monissa maissa! Tätä pitää vaalia.
3. Luottamus toisiin ihmisiin
Sosiaalipsykologian emeritusprofessori Klaus Helkama on tutkimuksissaan havainnut, että luottamus ennustaa kansallista kilpailukykyä – sekä viranomaisiin kohdistuva luottamus, ja erityisen hyvin nimenomaan luottamus toisiin ihmisiin. Luottamus merkitsee siis myös sitä, että toiset oletetaan hyväntahtoisiksi (European Social Surveyn luottamusta kartoittava kysymys on “useimmat ihmiset yrittävät olla avuliaita”) ja vastaavasti siis ollaan itse hyväntahtoisia. Helkama toteaa: “Tämä näkyy sitten siinä, että rajoituksia noudatetaan myös sen takia, että halutaan olla avuliaita toisille ja huolehtia heidän hyvinvoinnistaan – ja tasa-arvoisissa yhteiskunnissa “toisten” piiri on vähän isompi kuin hierarkkisissa.”
Yhteiskunta, jossa ihmiset luottavat toisiinsa, on kriisinkestävämpi.
Tätä vaalimalla voidaan varautua myös uusiin, tuntemattomiin uhkiin.
Eri ihmiset tulevat kriisistä ulos todella erilaisin seurauksin: Joidenkin firmat ovat menneet nurin, joillain bisnes kukoistaa. Irtisanomiset vaikuttavat joihinkin aloihin pahasti, toisilla työpaikka turvattu. On tärkeää huolehtia jokaisen toimeentulosta ja turvasta, jottei tämä aiheuta uusia jakolinjoja.
2. Suomalainen hyvinvointivaltio on hirveän myötätuntoinen järjestelmä. Mutta myötätuntoisuuden ja välittämisen pitäisi näkyä myös kohtaamisten tasolla, ei vain näiden sosiaalipoliittisten rakenteiden tasolla.
Yksi keskeinen huoli on kaikkien nuorten kelkassa mukana pysymisestä. On toivottu konkreettisia poliittisia toimia, joilla mahdollistetaan tai jopa velvoitetaan työn tai koulutuksen kautta parempi kiinnittyminen yhteiskuntaan. Tämähän on todella välittävä ja myötätuntoinen tavoite.
Esimerkiksi monet sosiaalityöntekijät ja opettajat tekevät valtavan tärkeää työtä niissä henkilökohtaisissa kohtaamisissa, joissa he voivat valaa uskoa tulevaan, luottamusta nuoreen itseensä ja tukea voimavaroja. Mutta hyödynnetäänkö näiden kohtaamisten potentiaali ihan täysin? Vai kokevatko nuoret, että heitä kytätään tai velvoitetaan, ja sitten menee harmillisesti ihan ohi se hyvinvointivaltion pointti että tässä ollaan oikeasti sun edun asialla? Voisimmeko näissä ruohonjuurikohtaamisissa esimerkiksi työvoimaviranomaisen kanssa vielä paremmin varmistaa sen, että toimenpiteen kohteena oleva kokee tulevansa kuulluksi, että hänen näkökulmansa ymmärretään ja häntä kunnioitetaan, ja häneen uskotaan?
Ammattilaiset tarvitsevat ensinnäkin parempia resursseja jaksaakseen olla myönteisenä tukena – eli ei liian isoja asiakasvyöryjä per ammattilainen –, ja toisekseen myös ihan konkreettisia voimavaralähtöisen motivoinnin taitoja.
Voimavaralähtöisellä vuorovaikutustyylillä on todetusti vaikutusta ihmisen voimaantumiseen, aktivoitumiseen ja motivoitumiseen verrattuna neutraaliin tyyliin. Tämä on todettu monien eri alojen tutkimuksissa, myös sosiaalityöntekijöiden tyylejä verrattaessa. Näitä taitoja voivat ammattilaiset myös oppia.
Meidän pitäisi myös kiinnittää vahvemmin huomiota, mitä asioita työllisyyskursseilla tehdään: Onko niiden sisältö sellaista, että voidaan hyvin perustein uskoa sen johtavan tuloksiin (ns. ohjelmateoria), vai onko sisältö höttöä. Ei riitä, että järjestetään kursseja työttömille – niiden sisällön ja tyylin pitää myös perustua tietoon siitä, mikä parhaiten ihmisiä auttaa.
Suomalaisissa palveluissa tulisi entistä enemmän tarkastella kriittisesti vaikuttavuusnäyttöä eri palveluissa.
3.Palveluita ja vertaisryhmiä myös nettiin paremmin saavutettavaksi
Koronakriisin aikana on havaittu, että kansalaisyhteiskunnan toiminta on lähes pysähtynyt, esimerkiksi vertaistukiryhmätoiminta. On oltu myös huolissaan perheiden kriisiytymisestä, viiveellä, ja palveluiden tarpeen piikkiä odotetaan syksyllä.
Kasvokkaispalveluiden tarjontaa ei saa vähentää. Mutta voisiko tätä toimintaa osin siirtää verkkoon, osin tämän hyvin alkaneen korona-digiloikan jälkimainingeissa? Palvelujen suurempi vieminen nettiin lisäisi myös alueellista tasa-arvoa. Nettiverkostot vahvistaisivat Suomen sosiaalisia verkostoja uusien korona-aaltojen ja mahdollisten muiden kriisien varalta.
On jo olemassa hyviä, vaikuttavaksi osoitettuja palveluita ja terapioita digivälitteisesti – ja näitä pitäisi kehittää eteenpäin jatkossa. Esimerkiksi vanhemmuustaitokursseja, joiden on havaittu vähentävän lasten käytöshäiriöitä, voi tuottaa netissä. Tämä on etu myös Suomen välimatkoilla.
Vertaistukea voisi myös pyrkiä mahdollistamaan netin kautta ja löytämään parhaat tavat.
Toki tulee varmistaa digilaitteiden saatavuus ja tasa-arvo sen suhteen, mutta Suomen etuna on jo pitkällä oleva digitalisaatio verrattuna moniin muihin maihin. (Työelämän rakenteenkin takia Suomessa oli parhaat mahdollisuudet siirtyä etätöihin ja vähiten työtuntien vähenemistä.)
Palveluja ja koulutusta voidaan toimittaa suht helposti netitse. Tähän tutkijat mukaan tekemään ja koordinoimaan!
4.Puhummeko meistä, vai meistä ja muista, jakolinjoista? Myös puhe tuottaa niitä: Olemmeko matkalla lamaan, vai olemmeko nousemassa yhdessä kriisistä?
On ehdotettu, että kannattaa valaa ihmisiin mieluummin turvallisuuden ja luottamuksen tunnetta, ei pelkoa. Tästä olen täysin samaa mieltä. On muistettava: Ennenkin kriiseistä on noustu. Vaikka sota on hyvin erilainen koettelemus ja tämän metaforan käyttöä on kritisoitu, kansa voi saada ajatuksen tasolla voimaa siitä, että sellaisestakin olemme yhdessä nousseet. Ihmisyhteisöt ovat kautta aikain kohdanneet kriisejä, ja voidaan myös ajatella antifragiliteetin hengessä, että se joka ei tapa, vahvistaa: Kun tällaisia ei-toivottuja koettelemuksia kohdataan, niistä selviytymisessä syntyy myös hyviäkin asioita ja keksintöjä.
5.Yrittäjien kokemus oikeudenmukaisesta kohtelusta
Kokemus epäoikeudenmukaisuudesta on leimannut yrittäjien auttamista 1990-luvun lamassa, ja olisi tärkeä välttää vastaavanlaisen tilanteen syntymistä. Hyödyllistä on myös tiedostaa, että kysymyksessä ole vain jaon lopputulosten oikeudenmukaisuus, vaan myös menettelytapojen, prosessien koettu oikeudenmukaisuus. Menettelytapojen oikeudenmukaisuuden kokemus on vähintään yhtä tärkeää kuin jaon lopputulokset.
Menettelytavat koetaan oikeudenmukaiseksi mm. silloin, kun perusteet ovat läpinäkyvät, puolueellisuutta ei ole, ratkaisuista voi valittaa, ja ne eivät kestä hirveän kauan. Prosessien oikeudenmukaisuus esim. työpaikalla on havaittu olevan yhteydessä stressiin ja sitä kautta jopa sydäntautikuolleisuuteen, eli se miten ihmiset kokevat tulevansa kohdelluksi, on myös ihan elämän ja kuoleman kysymys.
6.Absoluuttista tietoa ei ole nyt kellään, lähinnä valistuneita arvauksia – paljon on epävarmuutta.
Ongelmat ovat monitekijäisiä, ratkaisut eivät ole helppoja, ja niitä kannattaa kehittää yhteistoiminnassa. Esimerkiksi mikään edellä mainittu yksittäinen keino ei tietenkään yksin ratkaise Suomen tai hyvinvoinnin suuntaa, vaan monia yhtäaikaisia toimia vaaditaan monella eri saralla. Monet tässä esitetyistä kysymyksistä vaativat tuumausta isolla joukolla ja monet tutkijat ovat lähteneet tätä työtä jo tekemään.
On myös huomautettava, että tieteestä olisi ollut hyötyä etukäteen: Pandemiaan olisi voitu varautua paremmin. Ennaltaehkäisy olisi yleensä halvempaa ja helpompaa kuin jälkien korjaaminen vahingon tapahduttua, mutta näkymättömät uhat ovat aina kovin abstrakteja, ja ennaltaehkäisyn vaikutuksia ei pysty näyttämään yhtä konkreettisesti toteen: “Tämä hyödytti.” Ehkä usko tieteeseen lujittuu tämän prosessin aikana. Tieteellinen prosessi ei ole täydellinen, mutta se on vähiten huono vaihtoehto maailman ongelmien selvittämiseen.
Edit 27.5.2020: Tekstiä on tiivistetty viemällä yksi asiasisältö omaksi blogikseen.
Fyysisten kontaktien rajoittaminen on epidemiologien ja terveysviranomaisten mukaan nyt avainasemassa, jotta saisimme suojeltua terveydenhoitojärjestelmää ja vältettyä turhia kuolemia. Akuutissa koronaviruksen kaltaisessa kriisissä valtiovallan tulisikin käyttää selkeää ohjausta.
Suomessa on tehty hyviä päätöksiä isojen tapahtumien rajoittamisesta, koulujen sulkemisesta ja monien muidenkin julkisten palveluiden ja tilojen sulkemisesta.
Silti esimerkiksi kauppakeskuksia ja kauppoja saa pitää auki, baarit ja ravintolat toimivat, ja laskettelu- ja lomakeskuksetkin saivat luvan jäädä auki.
Poliitikot ihmettelevät lehtijutuissa, miksi ihmiset menevät näihin paikkoihin. Mutta moni ihmettelee, miksi poliitikot sallivat paikkojen olla auki.
Pääministeri laskee ihmisten vastuullisuuden varaan: “Vasta jälkikäteen näemme senkin, toimivatko ihmiset riittävästi ohjeiden mukaisesti. Itse haluan ajatella, että suomalaiset ovat vastuullisia ja noudattavat ohjeita ja suosituksia.” Arvostan pääministeriä monella saralla, mutta pelkään pahoin, että tämä luottamus ei perustu tutkimusnäyttöön ihmisten rationaalisuudesta ja kollektiivisesta käyttäytymisestä.
Yhtä huono kuin vastuullisen kuluttajan ideaali ilmastonmuutoksen ratkaisemisessa, on vastuullisen yksilön ideaali tartuntatautien rajoittamisessa. Miksi? Kokosin alle liudan sosiaalipsykologisia ja psykologisia ilmiöitä, jotka selittävät asiaa. Listaa koostaessani olen myös suomentaen soveltanut koronavirustilanteeseen ajatuksia toisesta, sosiaalipsykologian apulaisprofessori Mads Nordmo Arnestadin blogitekstistä ”Bad Psychology: Why Climate Change Won’t Be Solved by Better Decisions at the Supermarket”, jossa perustellaan, miksi ilmastonmuutokseen pitää vaikuttaa korkeamman tason päätöksillä ja ohjauksella sen sijaan, että luotetaan yksittäisten ihmisten järkeviin valintoihin.
On hurjan (kurjan!) paljon näyttöä ihmisten valintojen epärationaalisuudesta, tiedollisista vääristymistä ja kyvyttömyydestä käsitellä tietoa tehokkaasti. Toki vääristymistä pystyy tulemaan tietoiseksi ja ohittamaan ne, mutta se vaatii tietoa, taitoa ja yritystä. Meillä monella on rajallinen energia käytettävissä harkintaan, ja moni toimii autopilotilla, Arnestad muistuttaa.
Kuten ilmastonmuutoksessa, myös koronaviruksen yhteiskunnallisessa hillitsemisessä on kolme tahoa: Poliitikot, yritykset ja kansalaiset. Poliitikot säätävät lakeja, jotka vaikuttavat yritysten toimintaan. Yritysten täytyy noudattaa näitä – toki he voivat tehdä halutessaan ja pystyessään enemmänkin. Yritysten päätöksiin toki vaikuttaa kuluttajien vaatimukset – esimerkiksi ison ketjun näyttävä kuntosalien sulkeminen voi tuoda hyvää mainetta vastuullisena toimijana alalla, asiakkaiden terveyden suojelijana. Baarien aukipitäminen toisaalta voi myös olla vastausta ”koronahömpötykseen” kyllästyneiden kuluttajien kysyntään (ks. kohta 6 & loppusanat).
Sosiaalipsykologi Arnestadin sanat käyvät yhtä hyvin koronakriisiin kuin ilmastonmuutokseenkin: “But holding the individual consumer responsible is a dangerous fallacy. The climate crisis will never be avoided by the voluntary efforts of five billion powerless, selfish, uninformed and self-centred individuals, who keep fanciful climate karma scorecards and who are not cognitively adapted to the sort of problem-solving required.”
Jos poliitikot haluavat noudattaa terveysviranomaisten linjauksia, heidän tulee tehdä korkeamman rakenteellisen tason päätöksiä, jotka rajaavat ihmisten välisiä fyysisiä kontakteja niin selkeästi ja tehokkaasti kuin vain mahdollista. Yksittäisten ihmisten suostutteluun ja vapaaehtoiseen toimintaan ei kannata nyt nojata.
Jopa yksilön vapauden ideaalin kehdossa, Yhdysvalloissa, on muitta mutkitta määrätty sulkemaan ravintolat ja baarit useassa osavaltiossa.
Kun rajoituksiin siirrytään ja ihmisten liikkumisvapautta rajoitetaan, on toki tärkeää samanaikaisesti informoida ja perustella näitä päätöksiä. Psykologian asiantuntijat ovat yhtä mieltä siitä, että voimallisimmin ihmisten käyttäytymiseen voidaan vaikuttaa siten, että säädetään laki ja aletaan sanktioida sen rikkomuksia JA samalla informoidaan ja perustellaan ihmisten määräysten noudattamisen motivaation kasvattamiseksi. Yhtä aikaa siis vaikutetaan sekä ympäristön tuottamiin pakotteisiin että ihmisen asenteiden muutokseen. Näin meneteltiin esimerkiksi turvavöiden käytön yleistymisessä. Ei ihmisillä aina tarvitse ENSIN olla motivaatiota, myös ympäristön ja ohjauksen muutoksilla – yhdistettynä valistukseen – voi yhtäaikaisesti luoda motivaation ja toiminnan.
Epidemian kasvaessa eksponentiaalisesti elämme jo nyt menneisyydessä – nyt tehtävät rajoitukset vaikuttavat vasta 2-3 viikon päästä. Epidemia pitkittyy, mitä kauemmin rajoituksia lykätään. Koko kansan ymmärryksen saavuttaminen ja vapaaehtoinen toiminta voi yksinkertaisesti viedä liian kauan aikaa.
Ei tarvitse ajatella, että valintana on joko autoritäärinen määräily tai ihmisten vapaaehtoisuuteen luottaminen. Hyvin perustellut, yksiselitteiset määräykset ja rajoitukset akuutissa yhdistettynä tehokkaaseen, selkeään perustelevaan viestintään akuutissa kriisissä voivat hyvin olla osa länsimaista liberaalia demokratiaa, myös Suomea.
* * * * * * * *
Tilanne on kuitenkin kaikille uusi, ja on vaikea valita paras toimenpidekokonaisuus tilanteessa, jossa kaikki hoputtavat ratkaisuja. Tsemppiä kaikille, jotka joutuvat punnitsemaan konkreettisia ratkaisuja tässä erittäin kompleksisessa ja nopeasti eskaloituvassa ongelmassa.
***********
Lisäys 21.3.20 klo 19.15:
– Demos Helsingin Lari Hokkanen muistutti hyvästä täsmennyksestä: Kriisiaikana, kun pitää saada *heti* tulosta aikaiseksi, on turha miettiä hienovaraisia tapoja muuttaa käyttäytymistä. Vaikka tässä esitellyt periaatteet sinänsä pätevät myös normaalisti, silloin on pelivaraa enemmän pohtia ei-pakkokeinoja. Näihin käyttäytymistieteillä on myös paljon nykyistä enemmän annettavaa.
– Listaan voisin lisätä vielä psykologisen reaktanssin, eli mutta se pätee kaikkiin vaikuttamisyrityksiin. Kirjoitan tästä joskus myöhemmin oman blogauksensa!
* * * * * * * *
Loppusanat: En ole taloustieteilijä, mutta myös pienyritykset ovat hankalien päätösten edessä, jossa he tavallaan myös kohtaavat yhteismaan dilemman:
”Liikunta-alan yrittäjät peräänkuuluttavat selkeämpää viestiä valtiojohdolta.
– Pelkkä suositus sulkemisesta asettaa yrittäjät moraalia kyseenalaistavaan asemaan. Tässä kamppaillaan oman talouden ja tietyllä tavalla koko elämän puolesta ja yritetään selvitä, Äikäs sanoo.
Hänen mukaansa pk-yrittäjä on aivan erilaisessa asemassa kuin ovensa jo viikko sitten sulkenut markkinajohtaja Elixia.
– Siellä on ihan mieletön pääoma taustalla, ja he selviävät tästä kyllä, mutta pk-yrityksille on annettu paljon vastuuta. Jos sulkemisesta tulee määräys, olemme kaikki samalla viivalla. Nyt viesti jää liian väljäksi.” (Ilta-Sanomat 20.3.20)
Ajatteletko, että tieteen ja käytännön sovellusten suhde on seuraavanlainen:
Tieteellinen tutkimus -> tieteelliset löydökset -> soveltaminen käytännön toimintaan (“translaatio”)
Jatko-opintojeni keskivaiheilla luin kirjan, joka viimeistään vakuutti siitä, miksi tutkijoiden pitää olla alusta asti tiiviissä yhteistyössä käytännön toimijoiden kanssa, kun tehdään ongelmia ratkaisevaa interventiotutkimusta. Intervention Mapping -lähestymistavan mukaan interventio-tutkimusprojektia ei voi aloittaa oma lempiteoria edellä, vaan sen mukaan, mi(t)kä teoria(t) on/ovat tarkoituksenmukaista käyttää kuhunkin ongelmaan, kohderyhmään ja kontekstiin – ja sen jälkeen kun on perinpohjaisesti tutustuttu ihmisiin ja käytäntöihin, heidän tarpeisiinsa ja resursseihinsa.
Pidän nykyään niin itsestäänselvänä kohderyhmän osallistamista ja stakeholder-verkoston yhdistämistä tutkimusprojekteihin, että välillä unohdan mainita siitä. Muistan sen aina silloin, kun joku vihjailee tutkimuksen olevan norsunluutornista huutelua, käytännöstä irrallaan. Vaikka kansainvälisistä tutkimuskatsauksista voi saada laajaa ymmärrystä ja suuntaviivoja, tutkijana minun on välttämätöntä viedä tämä käytännön kokeiluiksi ja interventioiksi yhdessä käytännön asiantuntijoiden kanssa. Esimerkiksi valmennusvuorovaikutuksesta en unelmoisi tekeväni konkreettista interventiotutkimusta ilman (a) vankkaa käytännön kokemusta omaavaa tutkimushenkilöstöä ja (b) kentän toimijoiden, ml. valmentajien edustajia.
Ilman tällaista yhteistyötä kehitettävien ratkaisujen hyväksyttävyys, implementoitavuus (toimeenpantavuus) ja siten vaikuttavuus olisi lähtökohtaisesti uhattuna.
Esimerkiksi ammattiin opiskelevien liikuntaa koskevassa Let’s Move It -hankkeessa interventiokokonaisuuden kehittämiseen v. 2013-14 vaikutti suoraan ja välillisesti satoja nuoria, opettajia, muun henkilöstön edustajia ja käytännön toimijoita kentältä.
Sen lisäksi itse Let’s Move It -interventiokokonaisuuden henkeen kuuluu toimenpiteiden osallistavuus, muokkautuvuus ja valinnanvara sen raamien sisällä. Omiin tarpeisiin ja preferensseihin räätälöitävyys (sekä yksilö- että koulutasolla) siis kuuluu sekä opettaja- että oppilas-interventiopaketin periaatteisiin.
Entä mitenkäs käytännön toiminnasta syntyneet ja nousseet erinomaisesti toimivat keinot? Tuttava kerran kysyi, miksette tutki huippuhyviä personal trainereita ja sitten sisällytä heidän käytäntöjään interventioihinne. Tällaisia periaatteita laadukas interventiotutkimus oikeastaan hyödyntääkin, eli opitaan myös käytännön menestyksistä.
Niin ihmisten osallistaminen ja kuuleminen tutkimuksen kehittämisvaiheessa että käytännön menestysten ottaminen tieteellisen tarkastelun kohteeksi usein luetaan “käänteiseksi translaatioksi” (Reverse Translation).
Laajasti ottaen kyse on siis sen perinteisemmän ideaalin vastakohdasta, että tieteellinen tutkimus kehittää idean joka viedään käytäntöön (kliinisessä lääketieteessä “From Bench to Bedside” vs “From Bedside to Bench”, esimerkiksi kun halutaan ymmärtää odottamattomia tuloksia saaneita tapauksia kenttäkokeissa, ja lähteä rakentamaan tästä uusia testattavia hypoteeseja).
Käänteisen translaation käsitteen alle voi lukea myös paljon muuta (ks. Health Psychology -lehden uuden Reverse Translation -sarjan tavoitteet täältä), mutta johtavana ideana on, että tutkijoiden pitäisi aktiivisesti hankkia tutkimustaan varten vaikutteita kentältä.
* * * * * * * * * * * * * *
“Researchers can have a strong impact on evidence-based practices only if their research goals are guided by the real-world needs of patients, practitioners, and other stakeholders in the practice of evidence-based clinical health psychology.
Thus, health psychology researchers need input from practicing health psychologists, from their patients, and from others who are involved in multidisciplinary health care services.”
(Health Psychology -lehden Reverse Translation -sarja)
* * * * * * * * * * * * * *
Tämä kytkeytyy osaksi maailmanlaajuista kehitystä saada tiede lähemmäksi käytäntöä, (joka on saanut joskus myös ylilyöntejä).
Useissa tilanteissa nähdäkseni kaikki pääsääntöisesti hyötyvät, kun tiede ja käytäntö kietoutuvat toisiinsa syklisenä prosessina.
Argumenta-hankkeemme puitteissa järjestämme symposion tästä aiheesta erityisesti käyttäytymiseen vaikuttamisen interventioiden kontekstissa: “Reverse Translation: Practice-Based Evidence“, 21. helmikuuta 2020. Symposio on jo lähes täynnä, mutta se livestreamin kautta voi seurata tilaisuutta myös etänä.
Tervetuloa keskustelemaan näistä asioista yhdessä!
Sain ilon ja kunnian toimia sparraajana sekä tuomariston jäsenenä tänä keväänä järjestetyssä PsyHack-haastekilpailussa, joka kuuluu Helsingin yliopiston Think Companyn toimintaan. Tiimien tehtävinä tällä kerralla oli luoda ratkaisuja kahteen haasteeseen – työn merkityksellisyys sekä elintapojen muuttaminen.
Tunnustan olleeni etukäteen hieman skeptinen: Mitenkäs lienee mahdollista luoda äärimmäisen lyhyessä ajassa ratkaisu monimutkaiseen ongelmaan tiimeissä, joista kaikilla ei ole välttämättä juurikaan perustietoa psykologiasta?
Mielestäni ThinkCompanyn ohjaama prosessi sisälsi keskeiset asiat ratkaisujen (interventioiden) muotoilun perusteista. Ratkaisuja ei kiirehditty pohtimaan ennen ongelman huolellisen määrittelyn ja täsmentämisen vaihetta. Luovuuteen kannustettiin, ryhmäprosessia fasilitoitiin.
Oivalsin myös, että tämä on konseptina tarkoitetustikin hurjan intensiivinen, tiukan aikataulun täsmäisku johonkin ongelmakokonaisuuteen – ja tällä on oma paikkansa ja aikansa. Ihmiset oppivat interventiomuotoilun perusprosesseja, ideat lähtevät kytemään… Pidempiäkin ideakiihdyttämöprosesseja on, ja niillä on oma paikkansa.
Loppupitchaukset – wau! Todella lyhyessä ajassa aivan upeasti joka ikinen tiimi oli saanut kiteytettyä ongelman ja ratkaisun sekä luotua & harjoiteltua todella hienon esittelyn – osa jopa jo liiketoimintasuunnitelmaa ja konkreettisia etenemisen steppejä. Olisinko itse pystynyt tähän opiskeluaikana tai edes nyt? Tuskin! Hienoa nähdä, kuinka nykyään osataan tiiviisti ja innostavasti esittää isoja asioita.
Entä mitä mielestäni jäi puuttumaan? Lista huomioistani alla. Näiden pohtiminen olisi voinut auttaa kiteyttämään ongelmaa ja kehittämään vakuuttavaa ratkaisua vielä pidemmälle! Ehkäpä näistä on jatkossa hyötyä muillekin haastekilpailuihin osallistujille, erityisesti niissä haasteissa jossa keskiössä on käyttäytymisen muutoksen muotoilu.
Tässä muutamia ajatuksia. Kaikkiaan kuitenkin todella hienoa, että tiedettä pyritään laittamaan käytäntöön ja autetaan ihmisiä ajattelemaan ratkaisuja tiedepohjaisesti.
Innolla odotan tulevaisuutta ja uusia PsyHackista nousevia ratkaisuideoita!
Törmään aina välillä siihen, että nudgingia (“tuuppausta”) ja vähän muunkinlaista ajatteluun, valintoihin ja käyttäytymiseen vaikuttamista kutsutaan käyttäytymistaloustieteeksi. Myös tässä tänään ilmestyneessä Psykologi-lehden jutussa, jossa kerrotaan sinänsä erinomaiselta kuulostavista psykologian opintokokonaisuuksista, yhdistettiin nudget vain käyttäytymistaloustieteeseen kuuluvaksi.
On ihan totta, että erilaisia valinta-arkkitehtuurin keinoja on tutkittu paljon käyttäytymistaloustieteeksi kutsutussa taloustieteen haarassa liittyen erityisesti taloudelliseen päätöksentekoon. Mutta erilaisten nudgejen käyttö käyttäytymiseen vaikuttamiseksi ei ole (yksinomaan) käyttäytymistaloustiedettä (jota kyllä arvostan korkealle) vaan yksinkertaisesti psykologiaa ja sosiaalipsykologiaa – käyttäytymiseen vaikuttamista koskevaa tiedettä.
Tämän on myös taloustieteen nobelisti, psykologi Daniel Kahneman monesti tuonut esiin.
“- – the kinds of things that behavioral economists are supposed to do, that’s really social psychology.” [Taloustieteen nobelisti Daniel Kahneman]
Juuri sen takia psykologian tutkija Kahneman sai taloustieteen Nobelin, että hänen tutkimusohjelmansa kognitiivisista vääristymistä oli auttanut taloustieteilijöitä innostumaan rationaalisen ja epärationaalisen taloudellisen päätöksenteon empiirisestä tutkimuksesta.
Esimerkiksi tässä artikkelissa vuodelta 2013 nobelisti Kahneman selittää, miksi hänen mielestään on ongelmallista käyttää termiä käyttäytymistaloustiede (behavioural economics):
“The intrepid readers who get close to the end of my long tome will find an enthusiastic endorsement of the policy applications that have come under the label of behavioral economics. I am very optimistic about the future of that work, which is characterized by achieving medium-sized gains by nano-sized investments. But I hope that the work will eventually be recognized for what it is and relabeled. In the U.K., for example, there is a unit doing that work at 10 Downing Street. Its informal name is “the Nudge Unit” and its formal name is the “Behavioural Insights Team.” It is headed by a psychologist. The value of proper labeling is that good psychologists are more likely to be drawn to participate in efforts that explicitly recognize their discipline.“
Hän on myös sanonut Krista Tippettin On Being -podcastissa vuonna 2017:
“I’d like to observe that the term behavioral economics, as it is used today, the kinds of things that behavioral economists are supposed to do, that’s really social psychology. It’s principles about how to affect behavior. It is remarkable, and some people find it sad, that social psychology had to disguise itself as economics before it had an impact on the culture.”
Ja vielä suomennettuna:
“On huomionarvoista, ja joidenkin mielestä surullista, että sosiaalipsykologian piti naamioida itsensä taloustieteeksi, ennen kuin se pääsi vaikuttamaan kulttuuriin.”
Vaikka tietysti itse lienen sosiaalipsykologina jäävi ja tämä ryhmäjäsenyys varmasti jonkin verran vääristää rationaalista ajatteluani (heh), niin ehdotan, että käytämme jatkossa täsmällisiä ja tarkoituksenmukaisimpia termejä 🙂
***Jatkoa edelliselle blogaukselle ***
Olen kuullut joskus ajatuksen, että yliopistolla tehdään perustutkimusta ja soveltamista sitten ammattikorkeakouluissa ja yrityksissä. Tämä on väärinymmärrys ja loogisesti virheellinen dikotomia (ks. myös blogaukseni Pasteurin kvadrantista).
Käyttäytymistieteellinen interventiotutkimus on erinomainen mahdollisuus kerätä arvokasta dataa ja löytää perustutkimuksellisia oivalluksia käyttäytymismuutoksen ilmiöistä. Ei ole niin, että havainnoivat tai laboratoriotutkimukset olisivat perustutkimusta, ja käytännön kannalta hyödyllisiä sovelluksia sitten olisivat ne muut ja tapahtuisi akateemisen tutkimuksen ulkopuolella. Interventiot (esim. elintapamuutoksen tukemiseen pyrkivä mobiili-app tai ohjattu tukiryhmä) voisi jaotella seuraavanlaisesti: Interventio…
Kuten Louis Pasteur sanoi: SEKÄ käytäntö ETTÄ teoria ovat tärkeitä. Näytön tukemat teoriat ovat parhaita tiivistyksiä ns. todellisen elämän ja käytännön syy-seuraus-mekanismeista – eivät erillisiä siitä. Teoriat tietysti ovat jatkuvasti täsmennykselle ja korjaamiselle avoimia ja alttiita.
Ns. puhdas perustutkimus on toki tärkeää, mutta tieteen tehtävä on auttaa myös etsimään ratkaisuja. Ratkaisuja etsivä tutkimus voi jopa tuottaa tärkeitä oivalluksia perustutkimukselle. Viime aikoina eräs LSE-blogi esitti, että jos tieteenalat perustettaisiin nyt, sosiaali- ja yhteiskuntatieteissä ei välttämättä edes tehtäisi jaottelua basic ja applied. Arvostetun Nature Human Behaviour -lehden viime vuoden luetuimpia artikkeleita on sosiologi Wattsin kirjoitus, joka väittää, että sosiaalitieteiden kehitys junnaa paikoillaan, koska teorioita kehitetään liikaa ERILLÄÄN käytännön toiminnasta ja ratkaisuista. Hän väittää, että ratkaisuorientoitunut tutkimus parantaisi oleellisesti sosiaalitieteiden ongelmallista, keskenään ristiriitaisten teorioiden ja jargonviidakon leimaamaa tilannetta. (En ole kaikesta täysin samaa mieltä, mutta Watts on oikeilla jäljillä.)
Vaikka olenkin promonnut ratkaisuhakuisen interventiotutkimuksen osuuden lisäämisen puolesta, en tietystikään näe, että olisi tarkoituksenmukaista valjastaa 100% tieteestä ratkaisuhakuisuuden alle. Puhdas perustutkimus on tärkeää turvata. Suomalainen akateeminen yhteisö ymmärrettävästi kavahti viime vuonna Tampere3:n hallituksen vahvasti missiolähtöisestä visio- ja strategia-työstä kuullessaan.
Strategisen tutkimuksen rahoituksen lisääntyessä monissa maissa tutkijoille kuulee tulleen harmaita hiuksia poliitikkojen tai muiden tilaajien yleisistä epärealistisista odotuksista: Usein ei tunnu olevan hajuakaan siitä, kuinka kauan ratkaisuhakuinen tutkimus kestää. ”We want this solution YESTERDAY!”
Epärealistiset odotukset johtuvat osin myös siitä, miten sekä lehdistö että tutkijat itse ovat aiemmin tottuneet viestimään tuloksistaan. Me tutkijatkin olemme ehkä välillä antaneet suhteettoman suurta painoarvoa tutkimuksille, joissa on löytynyt ”tilastollisesti merkitsevä yhteys”, ja tuloksia on puffattu ”mullistavina” tai muuten ylisanoilla – osin ehkä johtuen paineista rahoittajaan päin. Epäonnista ja epäsopivaa on myös dikotominen tapa kirjoittaa käyttäytymistieteen löydöksistä, jotka ovat oikeasti enemmänkin todennäköisyyksiä ja tendenssejä. Tämä liittyy 1. luuloon: Kukaan ei väitä, että jokin interventiotutkimus, koe tai piirre ratkaisisi koko asian koko väestössä, vaan tarvitaan monen eri tekijän ja useiden interventioiden (useilla tasoilla) yhteistyötä.
Onneksi replikaatiokriisi on saanut tolkkua tutkijoiden tapaan kirjoittaa sekä omiin julkaisuihinsa että pressitiedotteisiin, vaikka ylilyöntejä esiintyy vielä. Enää pitäisi saada suuri yleisö ja lehdistö havahtumaan siihen, että valtaosa tutkimuksesta ON tylsää. Suuresta osasta tutkimuksesta EI saa revittyä ”groundbreaking!”-shokkiotsikoita. Arvokasta tutkimusta ovat myös ns. tylsät replikaatiotutkimukset tai interventiotutkimukset, joissa ei näy mullistavaa muutosta – tällaisistakin tutkimusta kertyy arvokasta tietoa monin tavoin, joka ei kuitenkaan maallikolle välttämättä heti aukene.
Käyttäytymisen muutos on erittäin vaikeaa (ainakin useimmiten saatavilla olevilla keinoilla): Siksi käyttäytymismuutostutkimus pureutuukin usein pähkinään, miten saada muutos aikaan / tukea ihmisten muutosta niukoilla resursseilla kustannusvaikuttavasti. (Nykyisellä käyttäytymismuutostieteellä pystyttäisiin luomaan aivan varmasti merkittäviä tuloksia saavia ohjelmia, jos resursseja ja skaalautuvuuden mahdollisuuksia ei tarvitsisi ajatella! Esimerkiksi Let’s Move It -interventiokokonaisuus toisen asteen opiskelijoiden liikuttamiseksi näyttäisi aivan erilaiselta, jos ei olisi lähdetty optimoimaan mahdollisimman halpaa mutta samalla vaikuttavaa ratkaisua.) Tämä on todellinen älyllinen pähkinä.
Jos muutos tapahtuisi ja kestävä tottumusten luominen syntyisi käskyttämällä tai pelkästään tietoa jakamalla, käyttäytymismuutostiedettä tuskin olisi syntynyt.
Se, miten käyttäytymismuutostiede kontribuoi ongelmien ymmärtämiseen ja ratkaisuun – osana monitieteellisiä tiimejä – on periaatteessa sama kuin monesti tieteellisen ymmärryksen kontribuutio: Tarjoamalla struktuurin, viitekehyksen, metodin ja teoreettisen käsitteistön ongelman jäsentämiseen ja siten parempaan hallitsemiseen, ja sen pohjalta systemaattisten ratkaisuvaihtoehtojen tuottamiseen.
Euroopan komission raportti (2016) toteaa käyttäytymistieteiden hyödyistä julkishallinnolle:
“Overall, the evidence shows that insights from behavioural sciences are contributing to reshaping public policy in a wide range of domains, in particular employment, consumer protection, health, taxation, environment and transport. Furthermore, some successful behavioural initiatives seem to be replicated or adapted across countries, and this includes well-known examples (e.g. receipt-based tax lotteries) but also less obvious ones (e.g. the penalty points system for driving offences).”
Monissa maissa on perustettu valtionhallinnon piiriin kokonaisia yksikköjä käyttäytymistiedon sekä kenttäkokeiden hyödyntämiseksi julkishallinnon parantamisessa.
Monissa maissa – mm. Britanniassa, Saksassa, Ranskassa – on perustettu valtionhallinnon piiriin kokonaisia yksikköjä käyttäytymistiedon sekä kenttäkokeiden hyödyntämiseksi julkishallinnon parantamisessa. Suomessa asian edistämiselle on Valtioneuvoston kansliassa toistaiseksi hieman pienempi porukka. Sektoritutkimuslaitoksissa tunnutaan havahdutun siihen, että nykyajan viheliäisten ongelmien ytimessä on käyttäytymisen muutos – joko kansalaisten tai ylemmän tason organisaatioiden toimijoiden. Esimerkiksi Luonnonvarakeskukseen on perustettu käyttäytymismuutoksen ryhmä.
Vaikka käyttäytymismuutoksen tutkimus on tällä hetkellä hajaantunut useaan eri alaan ja käyttäytymismuutoksen ongelmaan, on ennakoitu, että Suomeenkin perustetaan lähitulevaisuudessa käyttäytymismuutoksen teoriaan ja metodologiaan keskittyvä tutkimuskeskus. Se vauhdittaisi sekä käyttäytymismuutoksen perustutkimuksen, soveltavan tutkimuksen että yhteiskunnallisten sovellusten etenemistä.
Tulevaisuus on valoisa!
Lähteitä ja lisälukemistoa:
Käyttäytymisen muutosta koskeva tutkimus käsittelee sitä, miten ja millä ehdoin ihmiset muuttavat käyttäytymistään – tapahtui se sitten asenteiden, fyysisen ympäristön muutosten tai vaikka sosiaalisen paineen kautta. Tutkimusalan piiriin kuuluu populaaria ja Nobel-huomiotakin saanut tuuppaus-lähestymistapa (ns. nudging), joskin käyttäytymisen muutosta koskeva tutkimuskenttä on paljon tätä monipuolisempi ja laajempi. Monissa tilanteissa käyttäytymisen muutos on kuitenkin paljon kompleksisempi ongelma kuin nudge-lähestymistapa antaa ymmärtää.
IPCC:n erikoisraportista ilmastonmuutoksen pysäyttämiseksi saa lukea tukun toimenpiteitä, joissa avain on monien eri toimijoiden käyttäytymisen muutoksessa. Tuotannon piirissä tulee hyödyntää vähäpäästöisiä alumiininvaihtoehtoja, kansalaisten tulee osallistua enemmän politiikkaan, ruoan osalta tulee vähentää ruoan poisheittämistä ja kuluttaa vähemmän liha- ja maitotuotteita; liikenteen osalta tulee kävellä ja pyöräillä enemmän lyhyillä välimatkoilla, ja niin edelleen. Energian kulutuksen vähentämiseen tähtäävässä TRED-projektissa tunnistettiin tukku eri energiankulutuksen kannalta olennaisia toimia – ja identifioi peräti 240 eri käyttäytymistä (esim. 40 lämmittämiseen ja viilentämiseen liittyvää käyttäytymistä, 18 viihdelaitteistoon liittyvää käyttäytymistä, jne…).
Niin ympäristön pelastamisessa kuin muillakin alueilla vaikuttaminen on tehokkaampaa, kun systemaattisesti pilkotaan ongelma konkreettisiin osasiin – käyttäytymisinä. Näin voidaan tunnistaa oleellisimmat käyttäytymismuodot, joihin sitten kohdistetaan toimenpiteitä. Samalla on tärkeää tunnistaa näihin käyttäytymisiin vaikuttavat tekijät sekä vaikuttamiskeinot. Tiedottaminen ei useinkaan riitä käyttäytymisen muuttamiseksi.
Käyttäytymismuutos-ohjelmien rakentamisen lähtökohta onkin systemaattisesti pilkkoa ongelma palasiksi. Sitten kääritään hihat, ja analysoidaan miten kohderyhmässä näitä käyttäytymisiä parhaiten voidaan edistää.
Tutkimusryhmässämme tutkimuksen kohteena olevia käyttäytymisiä ovat liikunta, mielen hyvinvoinnin ylläpitoon & stressin hallintaan tähtäävien harjoitteiden tekeminen, terveellinen syöminen, liiallisen istuminen vähentäminen, hyvinvointia edistävän luokkahuoneympäristön luominen, voimaannuttava ja motivaatiota tukeva vuorovaikutus sekä terveyteen liittyvän geenitiedon viestiminen. Arvioimme ja kehitämme teorioita sekä tieteellisiä menetelmiä muutoksen tutkimukseen. Käyttämämme teoriat ja viitekehykset soveltuvat monipuolisesti erilaisten käyttäytymisongelmien analyysiin.
Käyttäytymisen muutosta ja siihen vaikuttamista on sosiaalipsykologia tutkinut jo sata vuotta, mutta systemaattisempana kokonaisuutena se on alkanut nousta esiin erityisesti viimeisimmän vuosikymmenen aikana. Varhainen tutkimus keskitty 1900-luvun alussa asenteisiin ja niiden muuttamiseen, sen jälkeen rakentaen teoriaa moninaisista muista käyttäytymiseen vaikuttavista tekijöistä, niiden keskinäisistä suhteista ja niihin vaikuttamisen tavoista. Erityisen vahvasti aihe on kehittynyt terveyspsykologian piirissä: Ensinnäkin sairaanhoitokulujen hillitsemiseksi elintapamuutos sairauksien ennaltaehkäisyksi on ollut kiinnostavaa – monissa maissa on haluttu suunnata rahoitusta sen ymmärtämiseksi, millä keinoin saataisiin vaikutettua ihmisten terveyteen vaikuttaviin käyttäytymismuotoihin kuten liikuntaan, ravitsemukseen – ja siksi psykologian sisällä rahoitusta on monissa maissa (ei Suomessa) suunnattu tähän tutkimuskenttään. Toiseksi, terveyspsykologian kehittyessä läheisesti lääketieteen kyljessä, se on joutunut enemmän kuin muut psykologian sovellusalat – haastetuksi metodien systemaattisuuden ja täsmällisyyden osalta, lääketieteen tiukkuuden näkökulmasta, ja myös siten laadullisesti kehittänyt voimakkaasti aihepiirin edistysaskelia.
Käyttäytymisen muutosta koskeva tutkimus käsittelee sitä, miten ja millä ehdoin ihmiset muuttavat käyttäytymistään – tapahtui se sitten asenteiden, fyysisen ympäristön muutosten tai vaikka sosiaalisen paineen kautta. Tutkimusalan piiriin kuuluu populaaria ja Nobel-huomiotakin saanut tuuppaus-lähestymistapa (ns. nudging), joskin käyttäytymisen muutosta koskeva tutkimuskenttä on paljon tätä monipuolisempi ja laajempi. Monissa tilanteissa käyttäytymisen muutos on kuitenkin paljon kompleksisempi ongelma kuin nudge-lähestymistapa antaa ymmärtää.
Mihin kaikkiin käytännön tilanteisiin käyttäytymismuutostiede on relevantti? Yhteiskunnan eri puolille. Suuri osa ongelmistamme – jättimäisistä arkisiin – olisi ratkaistavissa jos ihmiset saataisiin muuttamaan käyttäytymistään (esim. ilmastonmuutos, kansanterveysongelmat, arjen stressi, kohtaamiset arjessa). Euroopan komission raportti (2016) totesikin, että käyttäytymistieteeseen perustuvasta tai sen informoimasta suunnittelusta olisi usealla eri julkishallinnon alalla hyötyä ja listaa mm. liikenteen, terveyden, verotuksen, työllisyyden, ympäristön ja kuluttajansuojan alueet. Raportissa esitellään monia kustannusvaikuttaviksi osoitettuja ’behavioural insights’-interventioita.
Tutkimusalana tämä on järjestynyt – tai järjestymässä – vasta hiljattain: Suomessakaan en tiedä käytetyn ’behaviour change science’ -nimitystä ennen omaa väitöskirjaani vuodelta 2011.
Alalle omistettuja oppituoleja ei juuri vielä ole. Termiä aletaan hiljalleen käyttää enenevissä määrin. University College London perusti uutena käyttäytymismuutoskeskuksen vuonna 2014. Scienceofbehaviorchange.org on tuore amerikkalainen projekti. Alaa kehittävät tutkijat tekevät tätä monen eri tieteenalan piirissä ja julkaisevat eri alojen lehdissä – sosiaalipsykologian, psykologian, käyttäytymislääketieteen, käyttäytymistaloustieteen, jne…
Tutkimusalueen nuoruus saattaa olla yksi syy, miksi olen usein kohdannut seuraavia harmillisia väärinymmärryksiä – sekä tutkijoiden että maallikoiden joukossa.
Yleisimmin kohtaamme virhekäsityksen, että käyttäytymismuutostutkijat keskittyvät tutkimaan yksilön käyttäytymistä, yksilön käyttäytymisvalintoihin suuntautuvien keinojen (”käyttäytymisen muutostekniikoiden”) toimintamekanismeja, ja/tai yksilön psykologista toimintaa esim. motivaatiota käyttäytymisen päävaikuttimena.*
Tähän harhaluuloon kuulee kytkettävän lause: ”Mutta rakenteet ovat paljon tärkeämmät!” – tai ”Yhteiskunnallisilla, rakenteellisilla keinoilla vaikuttaminen on paljon tehokkaampaa.” – tai ”Poliitikkoihinhan meidän pitää vaikuttaa.”
Käyttäytymismuutostutkimuksessa otetaan hyvin usein monitasonäkökulma. On päivänselvää, että yhteiskunnallisilla, kulttuurisilla, rakenteellisilla tekijöillä on merkittävä vaikutus käyttäytymiseen. Lisäksi ihmisten välittömät interpersoonalliset kontaktit, vertaisryhmät ja työtiimit ovat merkityksellisiä. Monet käyttäytymismuutostutkijat suunnittelevat interventioita, jotka operoivat sekä sosiaalisen ja fyysisen ympäristön että yksilön psykologian tasoilla. Ei pelkästään yksilöön keskittyen.
(*) Yksinkertainen termisekaannus voi olla yksi syy hämmennykseen. Behavioristinen sekoitetaan usein behavioraaliseen. Behaviorismi on 1920-60-luvuilla vallinnut psykologisen tutkimuksen paradigma, jonka nykymuotoja tutkivat neobehavioristit lähinnä Amerikassa. Termi ”behavioraalinen” liittyy kaikenlaiseen käyttäytymiseen, eikä se sisällä mitään ihmiskuva- tai epistemologisia oletuksia tai kuten behaviorismi. Käyttäytymistaloustieteilijätkin harmittelevat joskus journalistien virheellisestä käännöksestä behavioristinen taloustiede – kyse on toki behavioraalinen eli käyttäytymistaloustiede.
BLOGAUKSEN SEURAAVA OSA VALOTTAA YLEISTÄ VÄÄRINYMMÄRRYSTÄ NRO 2 – MIKÄ SE LIENEE, ARVAATKO? STAY TUNED! 🙂
Ps. Palaute on arvokasta ja tervetullutta!
Kiitos Marja Kinnuselle ensimmäisen version lukemisesta (jo elokuussa 2018, apua!) ja parannusehdotusten esittämisestä!
Yleinen jakolinja tutkimuksessa on soveltavan ja perustutkimuksen välillä. Näin myös tuoreessa artikkelissa, jossa nostettiin esiin, että viime aikoina on lisääntynyt ongelmiin kohdistuva soveltava tutkimus. “Jo vuosikymmeniä tieteentutkimuksessa on puhuttu uuden tiedon tuottamisen mallista, joka eroaa perinteisestä tieteentekemisestä. Tämä uusi muoto on soveltavaa ja siinä tähdätään käytännön hyötyyn, ongelmanratkaisuun. Uudessa tutkimustavassa tavoitteita asettaa rahoittaja.”
On kuitenkin yksinkertaistavaa sanoa, että soveltava tutkimus olisi lisääntynyt ja perustutkimus vähentynyt, tai että tällainen uusi muoto tähtäisi vain käytännön hyötyyn – kyseessä on lähtökohtaisesti virheellinen dikotomia.
Donald Stokes on esittänyt, että tieteellisiä ja teknologisia näkökulmia voi ymmärtää kahtena ulottuvuutena, ja osa tutkimuksesta osuu sekä soveltavan että perustutkimuksen alueelle. Tämän hän nimeää “Pasteurin kvadrantiksi”.
Puhdas perustutkimus on kiinnostunut syvällisen ymmärryksen lisäämisestä (esim. Curie, Bohr), ja puhdas soveltava tutkimus suuntautuu käytännön sovellusten synnyttämiseen (esim. Edison). Sen sijaan “käytöstä inspiroitunut perustutkimus” pyrkii molempiin: Sekä tuottamaan käytännön hyötyä että lisäämään syvällistä tieteellistä ymmärrystä.
Tämä nurkka nimettiin Pasteurin kvadrantiksi – Louis Pasteur on paraatiesimerkki tutkijasta, joka on intohimoisen kiinnostunut ymmärtämään perustutkimuksellisen jättipähkinän mutta samalla haluaa edistää konkreettista käytännön ongelman ratkaisua.
Stokesin nelikentän kolmesta kulmasta yhtäkään ei arvoteta ylitse muiden – myös puhdas perustutkimus ja puhdas soveltava tutkimus ovat tärkeitä. Toisaalta alakulman nelikentän alue, jossa ei ole pyrkimystä ilmiöiden syvällisen ymmärryksen lisäämiseen eikä käytännön hyötyyn, kuvaa ehkä tutkimusta, jonka tekemiselle ja rahoittamiselle on hankala löytää hyvää perustelua.
Itselleni käyttäytymisen muutoksen tutkijana on käynyt vuosien varrella yhä selvemmäksi, että käyttäytymisen muutoksen ja siihen vaikuttamisen problematiikkaa ei ymmärretä laisinkaan riittävästi. Tieteellisiä pähkinöitä on tällä alueella kasakaupalla. Näiden ratkaisu havainnoivalla tutkimuksella tai tutkijan nojatuolissa on mahdotonta, ja konkreettisten ratkaisujen testaaminen tuottaa empiiristä dataa joiden avulla voi arvioida, koetella ja edelleenkehittää teorioita.
Sosiaalipsykologian klassikko Kurt Lewinin sitaatti sopiikin tähän hyvin: “If you truly want to understand something, try to change it.”
Ongelmiin kohdistuva, asioita muuttamaan pyrkivä tutkimus voi myös olennaisesti lisätä perustavaa laatua olevaa tieteellistä ymmärrystä.
Ratkaisuja hakevaa tutkimusta ja perustutkimusta onkin hölmöä laittaa vastakkain. Sosiologi ja fyysikko Duncan Watts on esittänyt, että itse asiassa ongelmalähtöinen, ratkaisujen etsintään suuntautunut tutkimus voi edistää myös teoriankehitystä. Teorialähtöiset havainnoivat tutkimukset eivät pysty kiihdyttämään teoriakehitystä yhtä hyvin.
Yhteiskuntatieteilijänä on tottunut siihen, että aina silloin tällöin kuulee soveltavaa tutkimusta halveksuvia ilmaisuja, ikään kuin aidosti akateemisten ja intellektuaalien yliopistoihmisten pitäisi pysyä sellaisesta mahdollisimman kaukana, jonkin kriittisen etäisyyden päässä, ja jättää sovellusten kehittäminen käytännön ihmisille. Tässä kuultaa implisiittisenä oletus, että sovellusten kehittäminen on jotain vähemmän arvokasta, vähemmän älyllistä ja akateemiseen maailmaan heikommin istuvaa puuhaa kuin “todellinen perustutkimus”.
Erilaiset käyttäytymismuutoskysymykset ja “äppsien” kehittely voi kuulostaakin yksinkertaiselta ja tylsältä näpertelyltä ensi kuulemalta. Mutta todellisuudessa ihmisen käyttäytyminen kytkeytyy monimutkaisiin sosiaalisiin verkostoihin, ja on osa käyttäytymisten systeemien verkostoa, ja siihen vaikuttavat hyvin monet eri tekijät yksilöpsykologisista aina organisatorisiin ja kulttuurisiin sekä rakennetun ympäristön piirteisiin. Tämä on toki itsestäänselvää, mutta juuri tämän kompleksisuuden ymmärtäminen ja mallintaminen – ja tähän kokonaisuuteen vaikuttamisen tieteellinen ymmärtäminen – on tällä hetkellä lapsenkengissä.
Käyttäytymiseen vaikuttaminen on yleensä hankalaa monista eri syistä. Jos on suhtautunut oikealla analyyttisyyden tasolla mihin tahansa yhteiskunnalliseen ja käyttäytymisenmuutos-ongelmaan ja miettinyt ratkaisuja sekä pohtinut näiden luotettavia arvioinnin menetelmiä, ratkaisuorientoituneen tieteen väheksyminen triviaalina ja sen leimaaminen helpoksi puuhasteluksi on älyllisesti epärehellistä.
Joidenkin tutkijoiden penseys soveltavaa tutkimusta kohtaan saattaa osin johtua riippumattomuuden uhan pelosta. Poliitikkojen ja rahoittajien talutusnuorassa ei haluta olla. Kaikkea rahoitusta ei tietenkään pidä suunnata soveltavaan tai Pasteurin kentään, puhtaalla perustutkimuksella on tärkeä roolinsa ja ihmiskunta ja yhteiskunta tarvitsevat kaikkia kolmea kvadranttia. Sitä paitsi – myös perustutkimuksen piirissä voi syntyä innovaatioita, vahingossa. Lisäksi tutkimuskysymysten tarkka sanelu ei kuulu asiaan missään nelikentän nurkassa, tai strategisten painopisteiden valinnassa – professori Hanskin sanoin – tieteellisen tutkimuksen tavoitteena ei toki tulisi olla “yksin taloudellinen menestyminen, vaan tavoitteena olisi samalla edistää kestävää kehitystä ja parempaa tulevaisuutta.”
Tutkijatkin voisivat paremmin hyödyntää mahdollisuudet yhdistää perus- ja soveltavan tutkimuksen tavoitteita saman tutkimusprojektin sisällä.
Summa summarum: Nyt, kun rahoitusta on siirretty jossain määrin ratkaisusuuntautuneeseen tutkimukseen, tätä ei tarvitse nähdä uhkana perustutkimukselle. Voisimmeko me tutkijat paremmin hyödyntää mahdollisuuksia yhdistää perus- ja soveltavan tutkimuksen tavoitteita saman tutkimusprojektin sisällä? Kun on ongelma, se voidaan tiedeperustaisesti yrittää ratkaista, mutta samalla oppia jotain uutta, fundamentaalista koko ilmiöalueesta.
Lähteitä & lisälukemistoa: