Tekstin laativat EduDigi003 Yhteistyöverkostot -opintojakson opiskelijat Mona Jäppinen, Leena Närhi ja Toni Palkamo
Helsingin yliopiston EDUDIGI opintokokonaisuuden kolmannen kurssin kattoteema käsittelee yhteistyöverkostoja ja niiden hyödyntämistä kasvatusalan ammattilaisena. Yhteisöllisen blogitekstimme aihe, yhteistyöverkostot digipedagogisen osaamisen kehittämisen tukena, tarjoaa uuden tarkastelukulman oman ammatillisen kehittymisen edistämiseen. Työelämässä aika ja resurssit ovat meillä kaikilla hyvinkin rajalliset, joten onkin mielenkiintoista pohtia, millä tavoin yhteistyöverkostojen kanssa työskentely voisi edistää omaa ammatillista digipedagogista osaamista työn ohessa.
Yhteistöverkostot digitaalisessa arjessamme
Kaikenlaisen digitaalisuuteen ja laitteisiin kytkeytynyt toiminta on meille jo jokapäiväistä arkea. Kuitenkaan erilaisten toimintaympäristöjen käytännöt ja toiminnan vastuullisuus eivät ole sisäsyntyisiä ihmisellä, joten on tärkeää, että kasvatukseen osallistuvat tahot ottavat huomioon näiden asioiden opettamisen ihan lapsesta lähtien. Suomi tunnetaan hyvistä oppimistuloksista, jonka takana voisi yksi tekijä olla opettajien osallisuus koulujen kehittämistyössä. Korhonen, Lavonen, Kukkonen, Sormunen ja Juuti (2016, s. 236) kertovat, että Suomessa on toteutettu jo pitkään koulun toiminnan kehittämis- ja tutkimustyötä. 2000-luvun toimintatapoja on jo otettukin yksittäisissä kouluissa, kunnissa ja opettajien koulutuksissa käyttöön. Silti Suomessa tarvitaan entistä enemmän rohkeutta, uskallusta ja yhteistyötä, jotta voidaan tarjota opettajille valmiudet opettaa 2000-luvun taitoja. On tärkeä ymmärtää, että osa opettajan työtä on ajassa eläminen, ajan seuraaminen ja kehittämistyö. (Korhonen ym., 2016, s. 236.) Taitojen kehittäminen lähtee kuitenkin opettajan omasta kiinnostuksesta ja halusta oppia uusia taitoja.
Yhteistyö eri yritysten ja järjestöjen kanssa vaatii opettajalta niihin tutustumista, jotta hän pystyy perustelemaan hyödyn yhteisestä toiminnasta myös yhteistyötaholle. Esimerkiksi Suomen ja USAn erot ruohonjuuritason toiminnassa tai hyväntekeväisyystyössä ovat varsin erilaisia, vaikka kyseessä on kaksi erittäin länsimaalaista hyvinvointivaltiota (Epstein, 2002, s. 51–53, 63–66). Tästä näkökulmasta katsottuna opettaja tosiaan on ”teacherpreneur”, kuten Lindsay (2019, s. 103) ehdottaa. Hän näkee globaalin opettajan johtajana, joka jakaa ja edistää yhteistyöhön perustuvaa huippuosaamista koulutuksen globaaleilla markkinoilla (Lindsay 2016, s. 103). Aktiivisuus, itsenäinen toiminta ja johtaminen liittyvät kyllä opettajan työhön, mutta mielestämme peruskoulun ydintehtävä on yleissivistävä kasvatus. Jääkö sivistäminen jalkoihin, jos koulumaailmaan tuodaan liikaa yritystoiminnan piirteitä? Toisella asteella sekä ammattikorkeakoulussa yritysyhteistyö ja yrittäjämäinen toiminta on loogista, sillä opiskelijat valmistuvat ammattiin ja työmarkkinoille, mutta perusasteella yleissivistävät oppiaineet ovat edelleen tärkeä perusta yksilön kasvun rakentamisessa.
Yhteistyötä voi tehdä myös eri oppilaitosten välillä, mikä vähentää tarvetta tutustua eri yritysten toimintaan. Lindsay (2016, s. 27) ehdottaa kontaktien rakentamista lokaalisti ja globaalisti. Vuorovaikutus voi tapahtua samanaikaisesti internet-välitteisissä kokouksissa tai asynkronisesti erilaisilla alustoilla. Tällöin luonteva ”työkalu” yhteistyön rakentamisessa ja ylläpidossa on digitaalinen osaaminen. Lindsay kuvailee, että globaalin kouluttajan tulevaisuuden oppimisympäristö on yhteydessä maailmaan ja oppiminen tapahtuu opiskelijajohtoisesti, eikä oppikirjavetoisesti. Hän jatkaa, että opettajan tulee käsittää tämä konseptuaalinen muutos, jos haluaa tulla globaaliksi kouluttajaksi. (Lindsay 2016, s. 27–29.) Tähän mielipiteeseen suhtaudumme kriittisesti. Vaikka ajatus opettajuudesta on muuttumassa laajemmassa mittakaavassa lähemmäs Lindsayn näkemystä, niin ei sovi unohtaa hyväksi todettuja materiaaleja sekä toimintatapoja kokonaan. Professori Hämäläinen totesi Educa-messuilla 24.1.2020, että suomalaiset oppikirjat ovat perinteisesti olleet korkeatasoisia, eikä hyviä oppikirjoja kannata vaihtaa huonoon digitaaliseen materiaaliin. Lisäksi opettaja on aina lopulta vastuussa oppimateriaalin valinnasta ja sen pedagogisesta soveltuvuudesta. Jos oppilaat valitsevat opiskelumateriaalin, siitä seuraa entistä enemmän eriarvoisuutta. (Hämäläinen 2020.)
Mitä ja miten digipedagogista osaamista kehitetään tavoitteellisesti?
Jotta digipedagogisten taitojen opiskelu ei jää vain sen vahvistamiseksi mitä jo osataan, on oleellista määritellä mihin pyritään. Koulutyön ohessa tehtävä verkostoihin kytkeytyvä yhteistyö voisi mahdollistaa uusien näkökulmien hankkimisen siitä, miten ulkopuolisen hankkima digiosaaminen ja laitteen käyttötaito auttaisi yksilöitä oppimaan.
Perinteisesti koulun ulkopuolinen yhteistyö nähdäänkin pääasiassa koulun ja kodin välisen toiminnan vahvistamiseksi. Yhteistyö voi tapahtua kuitenkin monien eri tahojen kanssa. Epstein (2002, s. 166) luokittelee myös menestyksekkään koulun ulkopuolella toteutettavan yhteistyön piirteitä erilaisiin osa-alueisiin, jotka keskittyvät pääasiassa koulun ja kodin välisen yhteistyön ja kasvatuksen yhteiseen toteuttamiseen. Perusta sujuvalle yhteistyölle luodaankin yhdessä, asioista keskustellen ja tarvittavien kompromissien kautta luotujen yhteisten sopimusten myötä. Yhteistyö vaatii siis eri osapuolten ja eri taustoista tulevien huomioimista, aikatauluttamista ja ennen kaikkea koordinoimista. (Epstein 2002, s. 14–17.)
Kukkonen & Lavonen (2014, s. 162) kertovat artikkelissaan, että useimmat hankkeeseen osallistuneet kokivat kouluttautumisen paremmaksi työajalla, kuin vasta työpäivän jälkeen. Sama huomio toistui Hämäläisen (2020) tutkimuksen löydöksissä, jonka mukaan suomalaiset opettajat toivovat mahdollisuutta kouluttautua digitaalisten laitteiden käyttöön työajan puitteissa. Näkemyksemme on, että kun jotain otetaan mukaan, jotain jää väkisinkin pois.
Mistä osaamista voisi hankkia?
Monet meistä haluavat olla työssään hyviä, mutta hei – voisiko verkostoitumalla saavuttaa osaamista ja oppia? Yhteistyö esimerkiksi koulun ja sen lähialueen kanssa edistäisi oppilaiden oppimisen tukemista koulussa ja vapaa-ajalla (Kukkonen & Lavonen, 2014, s. 153). Pohdimme sitä, että yhteistyö edistäisi myös opettajan ammatillista digipedagogista osaamista, sillä opettaja voi myös itse toimia yhteistyön aikana oppijan roolissa. Kuten hankkeessa, jota Kukkonen ja Lavonen (2014, s. 158) esittelevät artikkelissaan, tutor-oppilaat jakoivat opettajalle ja toisille oppilaille oppimiaan taitojaan. Oppilaiden pitämät opetustuokiot mahdollistivat opettajille uusien asioiden oppimisen (Kukkonen & Lavonen, 2014, s. 158). Uusien taitojen oppiminen vaatii opettajilta sitä, että taitoja aloitetaan käyttämään päivittäin, jotta taidosta tulee osa arkea ja toiminnasta tulee rutiinia. Näin uudet digipedagogiset taidot jalkautuvat kouluarkeen, eikä niitä koeta enää niin suurena haasteena.
Yhteistyö koulun kanssa voidaan toteuttaa esimerkiksi kirjaston, päiväkodin tai hoivakodin kanssa (Kukkonen & Lavonen, 2014, s. 152). Mielestämme näiden yhteistyötahojen kautta voidaan esimerkiksi oppia uusia digipedagogisia taitoja, mutta opettaa myös toisille uusia tieto- ja viestintätekniikan taitoja. Kuten Kukkonen ja Lavonen (2014, s. 161) kertovat yhteistyön aikana tapahtuvasta tieto- ja viestintätekniikan käytöstä, joka mm. rikastutti työskentelyä ja tuki opitun soveltamista erilaisiin tilanteisiin. Mielestämme tämä tarkoittaa sitä, että monipuolinen verkostoituminen mahdollistaa asioiden avartumista ja monipuolisten taitojen oppimista. Lisäksi on tärkeää, että taitoa osataan soveltaa, jottei se jää irralliseksi ja siten suurella todennäköisyydellä myös hyödyntämättä.
Lopuksi
Verkostoissa ja siten eri yhteistyössä tapahtuva digipedagoginen oppiminen on opettajille tärkeä työkalu uusien työvälineiden ja menetelmien oppimiselle. Korhonen ym. (2016, s. 230–231) pohtivat sitä, että tulisiko suomalaiseen opettajankoulutukseen ottaa mukaan entistä enemmän muun muassa verkostoissa toimimista. Opettajilta ja opettajien kouluttajilta vaaditaan tänä päivänä uudenlaista osaamista, joten täytyisikin pohtia ryhdymmekö toimeen vai jäämmekö pohtimaan, mitä tulevaisuudessa tulisi tehdä. (Korhonen ym., 2016, s. 230–231.) Maailman ollessa jatkuvassa muutoksessa on opettajien tärkeää pysyä näissä muutoksissa mukana. Erityisesti oman ammatillisen kehittymisen takia, mutta ennen kaikkea kasvatusvastuunsa kantavana ammattilaisena. Tämän takia myös opettajien jatkuva kouluttautuminen erilaisia kanavia hyödyntäen on tärkeää muuttuvassa maailmassa.
Lähteet
Epstein, J. L. (2002). School, family, and community partnerships: Your handbook for action (2nd. ed.). Thousand Oaks, Ca: Corwin Press.
Hämäläinen, R. (2020). Digiloikka. Educa-messut 24.1.2020
Korhonen, T., Lavonen, J., Kukkonen, M., Sormunen, K. & Juuti, K. (2016). Päätössanat. Innovatiivinen koulu ja tulevaisuuden opettajuus. Teoksessa H. Cantell & A. Kallioniemi (toim.) Kansakynttilä keinulaudalla. Miten tulevaisuudessa opitaan ja opetetaan? (s. 215–239). Jyväskylä: PS-kustannus.
Kukkonen, M. & Lavonen, J. (2014). Koulu, kirjasto, päiväkoti ja hoivakoti oman kylän verkostossa. Teoksessa H. Niemi & J. Multisilta (toim.) Rajaton luokkahuone. (s. 152–172). Jyväskylä: PS-kustannus.
Lindsay, J. (2016). The Global Educator. Leveraging Technology for Collaborative Learning & Teaching. Eugene, Orgeon: International Society for Technology in Education.