Tekstin laativat EduDigi003 Yhteistyöverkostot -opintojakson (22–23) opiskelijat Maija Kaskinen, Emma Mäenpää & Joni Ollikainen
Yhteistyön ja yhteistyötaitojen merkitys 2000-luvun oppimisessa
Jatkuvasti muuttuva ja monimutkaistuva maailma vaatii uudenlaisia kykyjä omaksua, ymmärtää ja luoda tietoa. Teknisen osaamisen ohella tärkeitä 2000-luvun taitoja ovat kyky luovaan ongelmanratkaisuun ja kriittiseen ajatteluun, tutkimuksen tekemisen taidot sekä vuorovaikutus- ja yhteistyötaidot. Digitalisaation myötä kaikkien saatavilla olevan tiedon määrä on kasvanut niin, että periaatteessa kenellä tahansa on mahdollisuus hankkia ja omaksua tietoa mistä tahansa aiheesta, missä ja milloin tahansa. Tiedon ja asiantuntijuuden demokratisoituessa oppimisessa ja osaamisessa korostuvat lineaarisen tietosisältöjen omaksumisen sijaan tiedon soveltaminen ja uuden tiedon luominen (Hakkarainen, 2023). Hakkaraisen (2023) esittämän tiedonluomisvertauskuvan mukaan oppiminen on parhaimmillaan uuden tiedon luomisen prosessi, joka tapahtuu yksilön ja yhteisön vuorovaikutuksessa. Monimutkaisten ilmiöiden ymmärtäminen ja ongelmien ratkaiseminen edellyttävät enenevässä määrin voimavarojen yhdistämistä, osaamisen jakamista ja luovaa tiimityöskentelyä. Yhdessä tekeminen mahdollistaa itsensä ylittämisen ja yksi plus yksi voikin lopulta olla enemmän kuin kaksi.
Yhteiskunnan ja koulun digitalisoituminen ja uudenlaiset uutta luovan oppimisen pedagogiset mallit haastavat opettajien osaamista ja asiantuntijuutta. Jotta kouluissa voidaan opettaa 2000-luvun taitoja, myös opettajilla itsellään tulisi olla kyseistä osaamista. Hakkaraisen (2023) mukaan epälineaarinen pedagogiikka vie opettajan helposti oman mukavuusalueen ulkopuolelle. Enää ei riitäkään, että opettaja hallitsee tietyt oppiainesisällöt ja pedagogiset menetelmät, vaan opetuksessa tulee pystyä ylittämään oppiainerajoja ja luomaan monialaisia oppimiskokonaisuuksia. Uusien teknologiaa hyödyntävien pedagogisten mallien ja toimintatapojen omaksumisen lisäksi opettajan pitää opetella myös hänelle ehkä uusien ja vieraiden teknisten laitteiden, välineiden ja palveluiden käyttöä.
Opettajan ei kuitenkaan tarvitse tietää ja osata kaikkea itse. Myös opettajan työ on muuttunut ja muuttuu yhä enemmän yhteisölliseksi asiantuntijatyöksi, jossa oppijoita ohjataan pedagogisessa yhteistyössä toisten opettajien ja koulun muiden aikuisten tai koulun ulkopuolisten toimijoiden kanssa. Koulun aikuisten välinen vuorovaikutus ja yhteistyö toimii samalla esimerkkinä oppilaille ja mallintaa koulun toimintaa oppivana yhteisönä. Esimerkiksi tiimiopettajuus toisen opettajan tai opettajien kanssa mahdollistaa yhdessä tekemisen ja toisilta oppimisen ja sitä kautta yksittäisen opettajan osaamisen laajentamisen ja kehittämisen. Opettajien digipedagogista osaamista voidaan tukea ja vahvistaa myös esimerkiksi digitutortoiminnalla, jossa koulun oma tutoropettaja toimii muiden opettajien apuna ja tukena digitaalisen teknologian käyttöönotossa ja hyödyntämisessä opetuksessa. Osaamista voidaan vahvistaa myös erilaisilla koulutuksilla ja seminaareilla. Uusia toimintatapoja voidaan kehittää ja jakaa myös useampien koulujen kesken erilaisten yhteistyöverkostojen kautta. Hyvänä esimerkkinä tästä toimii Innokas-verkoston innovatiivisen koulun malli (Korhonen ym., 2016). Myös sosiaalisesta mediasta löytyy paljon erilaisia ryhmiä, joissa jaetaan ideoita ja hyväksi todettuja käytäntöjä. Digitaalinen teknologia toimii paitsi oppimisen kohteena, mutta myös uudenlaisen toiminnan ja verkostoitumisen mahdollistajana, kun tiedon jakaminen ja yhteiset kokoontumiset eivät ole enää ajasta ja paikasta riippuvaisia.
Yhteistyön ja koulun kumppanuuksien merkitys koulun toiminnassa ja sen kehittämisessä
Nykypäivän nopeasti muuttuva maailma ja digitalisaatio luovat suuria haasteita koulutusjärjestelmän ja kansallisen koulutusohjelman ajanmukaisuudelle. Erityisesti tästä syystä yhteistyöllä ja kumppanuuksilla on enenevässä määrin keskeinen rooli koulujen toiminnassa ja kehittymisessä. Verkostoitumisen, kumppanuuksien ja tiedon jakamisen avulla koulut voivat oppia toisiltaan ja ottaa olennaiset sidosryhmät kuten perheet ja yhteisöt mukaan päätöksentekoon, sekä tukea toisiaan ajankohtaisen ja tehokkaan kasvatuksen ja opettamisen toteuttamisessa. Nykypäivän maailmassa koulut eivät siis ole eristyksissä olevia kokonaisuuksia, vaan ne ovat yhteydessä yhteisön muihin organisaatioihin ja sidosryhmiin. Tämä yhteys voi olla monitasoista, konseptuaalisesti sisältäen muun muassa resurssien, tiedon ja asiantuntemuksen jakamisen, sekä erilaista enemmän tai vähemmän formaalia yhteistyötä ja tukea.
Hakkarainen argumentoi eri julkaisuissaan ja luentomateriaaleissaan kollektiivisen älykkyyden, yhteistyön, verkostojen ja kumppanuuden puolesta. Hän näkee yhteistyön ja kumppanuuden olevan kriittisiä kestävän kehityksen saavuttamiseksi koulutuksessa. Tiivis yhteistyö sidosryhmien kanssa mahdollistaa tehokkaampien oppimisympäristöjen luonnin, edistäen oppilaiden menestystä, sosiaalista yhteenkuuluvuutta ja yhteisön hyvinvointia. Lisäksi yhteistyö ja kumppanuus voi myös auttaa kouluja ymmärtämään oppilaiden ja niiden sidosryhmien tarpeita paremmin, sekä tätä kautta kehittämään näitä tarpeita palvelevia alotteita ja kasvatusmalleja nykypäivän yhteiskunnan monimutkaisten haasteiden kontekstissa (Hakkarainen, 2003 & Hakkarainen et al, 2021 & Hakkarainen, 2023). Hakkaraisen tavoin Hubers et al (2017) myös esittää, että tehokas tiedon jakaminen opettajien kesken voidaan saavuttaa vain yhteistyöllä, verkostoilla ja kumppanuudella.
Koulujen välinen verkostoituminen voi siis parantaa koulun tehokkuutta ja koulutuksen laatua, koulujen välisen oppimisen ja parhaiden käytäntöjen jakamisen kautta. Koulut voivat tehdä yhteistyötä kehittääkseen yhteisiä opetussuunnitelmia, jakaa opetusresursseja ja osallistua yhteiseen ammatilliseen kehittämistoimintaan. Erityisesti yhteistyö ja kumppanuudet ovat todettu olevan tärkeitä heikommassa asemassa olevia yhteisöjä palveleville kouluille, vaikkakin koulujen välinne “arvoasetelma” voi luoda tämmöisessä yhteistyössä haasteita (Mujis et al, 2010). Kumppanuudet koulujen ulkopuolisten sidosryhmien kanssa, kuten vanhempien, yritysten ja yhteisöjen kanssa, voivat edistää opiskelijoita osallistavamman ja tukevamman oppimisympäristön kehittämisessä (Mujis et al, 2010 & Epstein, 2018).
Epstein (2018) korostaakin koulujen, perheiden ja yhteisöjen välisten kumppanuuksien merkitystä opettajien työssä, sillä oppilaiden tuloksien parantamisen lisäksi, tällaiset kumppanuudet voivat myös lisätä opettajien tyytyväisyyttä ja motivaatiota. Kumppanuuksia voi esiintyä monenlaisissa erilaisissa muodoissa, kuten esimerkiksi vanhempien ja opettajien kokoukset, neuvottelu ja keskustelu yhteisöt, sekä yhteisöprojektit. Kumppanuuksien kautta koulut voivat hyödyntää perheiden ja yhteisöjen tietoja ja resursseja, sekä osallistuttaa näitä sidosryhmiä päätöksentekoon. Lisäksi yhteistyö ja kumppanuudet voivat auttaa kouluja pysymään ajan tasalla kasvatuksen teorian ja käytännön kehityksessä. Tekemällä yhteistyötä muiden koulujen ja koulutusorganisaatioiden kanssa, koulut voivat saada uusia ideoita, lähestymistapoja ja teknologioita, jotka voivat parantaa opetusta ja oppimista. Tämä voi johtaa innovatiivisempiin ja tehokkaampiin opetuskäytäntöihin, jotka vastaavat paremmin nykypäivän opiskelijoiden tarpeita (Epstein, 2018).
Yhteistyöverkostojen rakentaminen ja niiden toiminnan tukeminen ja ylläpitäminen
Yhteistyöverkostojen rakentaminen on ehto yhteistyöverkostojen hyödyntämiselle opetuksessa. Yhteistyöverkostoa voidaan lähteä rakentamaan keskittyen eri yhteistyötahojen tarpeisiin ja niiden rajapintaan. Kukkonen ja Lavonen (2014) on tiivistänyt yhteistyön rakentamisen kannalta keskeisiä seikkoja artikkelissaan Koulu, päiväkoti, kirjasto ja hoivakoti oman kylän verkostossa. Yhteistyöverkoston luomiseksi tulee kartoittaa yhteistyön osapuolten tarpeet ja muodostaa yhteistyötiimi (Kukkonen & Lavonen, 2014). Esimerkiksi koulussa toteutettavien hankkeiden kohdalla on tyypillistä hyödyntää vastuuopettajaa tai vastuuopettajatiimiä hankkeen pyörittämiseen, mutta myös tarjota eri koulujen vastuuopettajille mahdollisuus verkostoitua keskenään.
Erilaisten yhteistyöverkostojen tavoitteita ja työtapoja voi olla lyhyen, keskiptkän tai pitkän aikavälin työskentelyyn (Muijs ym., 2010). Verkostoa rakentaessa on siis syytä perehtyä eri tahojen toiveisiin sikäli syvällisesti, että osapuolet tietävät kuinka intensiivisesti verkoston toimintaan on hyödyllistä uppoutua. Lyhyen aikavälin tavoitteet, esimerkiksi opettajien käytännön taitojen kehittäminen ja ideointi verkoston välityksellä, voidaan saavuttaa nopeallakin yhteistuumaillulla, kun taas pidemmät, kenties rakenteellisia muutoksia vaativat tavoitteet tarvitsevat huomattavasti enemmän aikaa.
Voisi kuvitella, että verkostojen toimintaa tukee parhaiten se, että opettajille mahdollistetaan työn oheen tilaa täydennyskouluttautua ja verkostoitua. Kyse on avoimuudesta verkostojen voimaa kohtaan ja sitä, että koulujen henkilökunnalle annetaan tilaa olla oman alansa asiantuntijoita. Korhonen ym. (2016) on avannut laajemmin ajatusta innovatiivisesta koulusta ja yksi osa innovatiivisen koulun rakentumista on tehokkaan täydennyskoulutuksen järjestäminen, jotta opettajat pystyvät vastaamaan muuttuvan ajankuvan haasteisiin. Innovatiivisessa koulussa myös täydennyskoulutusta osataan tarkastella uudella tapaa, ja keskitytään yhdessä pohtimiseen, innovointiin, mitä ongelmien ratkomiseen tulee (Korhonen ym., 2016).
Ylipäänsä verkostojen syntymistä, toiminnan tukemista ja ylläpitoa kannattelee monipuolinen käsitys siitä, mitkä kaikkia asiat vuorovaikuttavat koulun oppilaiden kanssa. Oli kyseessä lähialueen yritykset, järjestöt, seurakunnat, kodit tai harrastukset, voi ongelmia ratkoa tuomalla niitä laajemman osaajajoukon piiriin. Muuttuva yhteiskunta kaipaa koulumaailmaa, jossa ymmärretään monipuolisen osaajajoukon voima opettajien ammatillisen kehityksen vauhdittajana.
Lähteet
Epstein, J. L. (2018) School, family, and community partnerships in teachers’ professional work. Journal of Education for Teaching (JET), 44(3), 397–406.
Hakkarainen, K. (2003) Kollektiivinen älykkyys. Psykologia, 38 (6), 384–401.
Hakkarainen, K. (2023). Yhteistyötä yli rajojen – tutkimuskäytäntökumppanuus toimintaperiaatteena. Luento 3.2.2023 opintojaksolla Yhteistyöverkostot. Helsingin yliopisto.
Hakkarainen, K. & Härkki, T. & Vartiainen, H. & Seitamaa-Hakkarainen, P. (2021) Co-teaching in non-linear projects: A contextualised model of co-teaching to support educational change. Teaching and Teacher Education. 97
Hubers, M. & Moolenaar, N. & Schildkamp, K. & Daly, A. & Handelzalts, A. & Pieters, J. (2017) Share and succeed: the development of knowledge sharing and brokerage in data teams’ network structures. Research Papers in Education, 33(2), 216–238
Korhonen, T., Lavonen, J., Kukkonen, M., Somunen, K. & Juuti, K. (2016). Innovatiivinen koulu ja tulevaisuuden opettajuus. Teoksessa Cantell, H. & Kallioniemi, A. (toim.), Kansankynttilä keinulaudalla (s. 215-239). Jyväskylä: PS-kustannus.
Kukkonen, M. & Lavonen, J. (2014). Koulu, päiväkoti, kirjasto ja hoivakoti oman kylän verkostossa. Teoksessa H. Niemi & J. Multisilta (toim.), Rajaton luokkahuone (s. 152–174). Jyväskylä: PS-kustannus.
Muijs, D. & West, M. & Ainscow, M. (2010). Why network? Theoretical perspectives on networking. School Effectiveness and School Improvement, 21(1), 5–26