“Mikään ei kasva pellossa, jota koko ajan kynnetään” 

 

 

”Kyntö on toimenpide, jolla pyritään saamaan viljelykasveille hyvä kylvöalusta” – Wikipedia 

 

 

 

Jos kyntö luo hyvää kasvualustaa, niin eikö olisikin parasta kyntää niin paljon kuin vaan pystyy? –Ei aivan.  

Tai näin ainakin ajattelee haastattelemamme professori Heikki Ruismäki. Ruismäen haastattelun perusteella jäi ajatus siitä, että opettajan koulutuksen muutokset ovat tuoneet mukanaan juurettomuutta ja painopiste on siirtynyt tehokkuusajatteluun eikä pysähtymiselle ole enää sijaa.  

Viljan kylväminen ei ole hätäisen hommaa, mutta jo kylvöjä suunnitellessa jokaisen maanviljelijän ajatukset suuntautuvat siihen elokuiseen sadonkorjuun aamuun kuin kultainen, kypsä vilja loistaa pellolla kilpaa auringon kanssa ja on valmis puitavaksi. Palkinnoksi kärsivällisyydestä ja kovasta työstään maajussi saa taattua perheelleen elannon. Samoin meihin tuleviin (musiikinkin)opettajiin istutettu siemen tähtää siihen hetkeen, kun kylvö alkaa tuottamaan satoa. 

Olimme varsin yllättyneitä, kun Ruismäki kertoi omista opettajaopinnoistaan 70-luvulla, jolloin musiikin opetusta tarjottiin yhteensä 300 tuntia. Jokaiseen musiikinopetuksen alueeseen panostettiin. Esimerkiksi mies- ja naislaululle, musiikkiteknologialle ja musiikkiliikunnalle oli omat huippuluokan opettajat. Myös Henna Suomen (2019) väitöskirja tukee näitä ajatuksia. Väitöskirjassa kerrotaan, että Ahosen (2009) mukaan musiikilla oli luokanopettajakoulutuksessa vahva asema vielä 1950-luvulla. Tilanne alkoi kuitenkin muuttua, kun seminaarit lakkautettiin 1970-luvulla ja luokanopettajakoulutus siirtyi yliopistoihin. 1980-luvulla ainedidaktinen osaaminen kuitenkin korostui, mikä korotti muusikin tuntimäärää. 1990-luvulla taloudellinen tilanne johti kuitenkin siihen, että erityisesti taito- ja taideaineita leikattiin. Tämän jälkeen motivaatio musiikin opettamiseen on laskenut vastavalmistuneiden luokanopettajien keskuudessa. 

Nykypäivänä kontaktiopetusta on huomattavasti vähemmän verrattuna Ruismäen opiskeluaikoihin. Muutama ryhmämme jäsenistä on aloittanut juuri vapaan säestyksen kurssin, jossa opetus tapahtuu noin 10 opiskelijan ryhmissä. Opiskelijat harjoittelevat pianoa kuulokkeilla yhteisessä tilassa, ja opettaja kiertelee kuuntelemassa jokaista muutaman minuutin. Tämä minimaalinen hetki opettajan kanssa ei ole varmastikaan mitään verrattuna siihen, jos saisi yksityisopetusta esimerkiksi edes 30 minuuttia viikossa. Oppiminen ei luultavasti ole yhtä tehokasta kuin ennen. Samalla meidän opettajiksi opiskelevien taidot eivät välttämättä ehdi kehittyä niin paljon, että olisimme tai kokisimme olevamme tarpeeksi itsevarmoja musiikinopettajia alakoulussa. 

Ruismäen haastattelusta jäi mieleemme erityisesti hänen käytännönläheisyytensä sekä mieltymyksensä humanistisiin lähtökohtiin. Hänestä soittamisessa ja soiton opiskelussa on tärkeää, että opiskelija hyväksyisi sen tason, millä on, ja toisaalta rohkaistaisiin myös aloittelijoita. Ruismäen sanoin ”pitäisi kehittää motivaatiota niistä lähtökohdista, jotka on”. Olemme tästä samaa mieltä: 

“Yhdeksän vuotta viulua musiikkiopistossa soittaneena käteeni jäi soittotaidon lisäksi valtava suorituskeskeisyys ja se, että ei saanut pysyä sillä tasolla millä oli ja nauttia siitä, vaan piti koko ajan kehittyä paremmaksi ja paremmaksi.”-Milja, luokanopettajaopiskelija 

Samalla, jos aloittelija ei saa rohkaisua soittoonsa, lopahtaa motivaatio nopeasti muiden tasoon vertailun keskellä. Rohkaisemisen kautta voikin syntyä kasvun ajattelun asenne, ja taidossaan voi kehittyä. Kuinka paljon tällaisella ajattelutavalla voitaisiinkaan vähentää virheiden ja epäonnistumisen pelkoa! 

Ruismäen opiskeluaikoina motivaatio ja innostuneisuus palkittiin. Ruismäki sai yksityistunteja ja jopa avaimet yliopiston musiikkiluokkaan, jotta pääsisi vapaasti soittamaan. Aiemmin musiikkiopinnot myös sisälsivät paljon valinnaisia opintoja, sillä raha ei ollut keskiössä. Kukaan ei kysynyt mitä maksaa, vaan pyrittiin vahvistamaan opiskelijan omaa kiinnostusta. Nykypäivänä voimme vain haaveilla tällaisesta. 

Oktaavi ei ole niitä helpoimpia intervalleja, mutta senkin soittamiseen sormet tottuvat, kun saavat soittaa. 

 

Ruismäen ajatukset saivat meidät myös pohtimaan, että nykyään yliopiston on vaikeaa tukea opettajaopiskelijoiden omaa taiteellista harrastuneisuutta ja innokkuutta. Ryhmämme luokanopettajaopiskelijat ovat kohdanneet taideaineiden opiskelussa pahoitteluja puuttuvista resursseista. Opetettavien aineiden hinta on tullut keskiöön ­- enemmän maksavat aineet ovat supistusten kourissa.  

Lukemassamme tutkimuksessa (Sepp ym. 2018) pohdittiin opettajaopiskelijoiden minäpystyvyysuskomuksia suhteessa pianonsoittoon ja säestykseen. Tutkimuksessa mainittiin, että Tereskan (2003) mukaan yksi kolmesta alakoulun opettajista kieltäytyy opettamasta musiikkia ja lisäksi Anttilan (2010) tutkimuksessa havaittiin, että suurimmalta osalta suomalaisista opettajaopiskelijoilta puuttuu itseluottamusta laulamisen suhteen ja moni heistä ei osaa soittaa mitään soitinta. Tutkimuksen tulosten mukaan minäpystyvyydellä on vaikutusta siihen millaiset tavoitteet opettajaopiskelija asettaa itselleen ja miten motivoitunut hän on pianonsoiton ja säestyksen kurssiin. Suomen (2019) väitöskirjassa vain 6% luokanopettajiksi opiskelevista koki olevansa päteviä opettamaan musiikkia. 

Tämä kaikki saa pohtimaan sitä, mikä on musiikinopetuksen tulevaisuus, jos opettajaopiskelijoiden kompetenssi ja motivaatio laskevat ja innokkaillekaan opiskelijoille ei ole resursseja taitojensa hiomiseen.  

Musiikkikasvatuksen tutkimuksen kysyntää pohtiessaan Ruismäki nosti esille, ettei sillä tietenkään ole yhtä paljon kysyntää kuin esimerkiksi ihmishenkiä pelastavalla lääketieteellisellä tutkimuksella. Vaikka ymmärrämmekin ajatuksen taustan, meitä silti hieman kirpaisee tällainen tyypillinen vertaus ”elintärkeään” lääketieteeseen ja ”ei-elintärkeään” musiikkikasvatukseen. Olkoonkin, että varmasti lääketieteen suuret löydöt esimerkiksi nousevat median otsikoihin mahtipontisemmin, on musiikkikasvatuksen tutkimuksella myös omat jalkansa, joilla se jylhästi seisoo ja juurensa, joihin sen perinteet perustuvat. Toivoisimmekin, että vaikka ulkopuoliset tahot saattaisivatkin aika ajoin väheksyä taiteisiin ja taideaineisiin liittyvää tutkimusta, vähättelyä ei tapahtuisi alan sisäpuolelta. Musiikkikasvatus kuitenkin koskettaa monia, aina yhtä kokonaista ikäluokkaa, joka sen tielle astuu joka vuosi. 

”Olisin huolissani, jos musiikki ei merkitsisi ihmisille enää mitään” –Ruismäki 

Musiikki on ihmisen perustarve. Peltoon kylvetyllä viljalla ihminen tyydyttää näläntunteensa ja työllistää itsensä, musiikilla ihminen sanoittaa ja purkaa tunteitaan, irrottautuu arjesta, kokee yhteenkuuluvuutta samanhenkiseen ryhmään ja luo elinikäisiä tunnemuistoja.  

 Haastattelutilanteessa Ruismäellä oli myös paitsi monia, puntaroituja ajatuksia, myös nimensä mukaisesti ruista ranteissa, kun hän useaan otteeseen istahti pianon penkille kesken keskustelun demonstroimaan soittamalla erilaisia asioita. Yhden kerran soittaminen liittyi improvisaatioon ja toisella kertaa hän soitti ja lauloi pienen pätkän John Lennonin Imagine-kappaletta ja sanoi sitten, että näin pieni pätkä musiikkia, jonka tunnistaa, herättää heti meissä jonkinlaisia ”fiiliksiä ja tunnelmia”. Tämä oli mielestämme oivaltava esimerkki siitä, miten musiikki on juurtunut sen verran tiukasti monen, ellei jopa karrikoidusti kaikkien ihmisten olemiseen, ja miten musiikin kautta on mahdollisuus viestiä erilaisilla tavoilla, laulamalla ja soittamalla, rummuttamalla siinä missä kirjoitetuin ja lausutuin sanoin. Musiikki matkustaa elimistössämme kuin pitkien hiilihydraattien viljat tarjoten ravintoa jopa niin pitkäksi aikaa, että kun jonkin kappaleen kuulee uudestaan vuosien päästä, se saattaa viedä yhdessä sujahduksessa takaisin hetkeen, jonka luuli jo unohtuneen. Myös koulussa voisi tarjota ja tarjoutuukin oppilaille tällaisia kokemuksia, kun palataan kuulemaan tai soittamaan joku aiemmin tuttu kappale. 

 Taito- ja taideaineista leikkaaminen vaikuttaa auttamatta niitettävän sadon laatuun. Jatkuvasti kynnettävän pellon vilja ei ehdi juurtua, ja sateisina kesinä uutisoidaan laajasti siitä, kuinka vilja uhkaa jäädä peltoon pilaantumaan. Nälkävuosina leivän sekaan keksittiin laittaa pettua puuttuvien jauhojen tilalle ja se sisälsikin noin 40% ihmisen tarvitsemista ravintoaineista. Taito- ja taideaineiden viikkotunteja taas korvataan lukuaineilla ja matematiikalla, jolloin oppilaat löytävät taideaineita pääosin valinnaisten aineiden luetteloista. Mitä tapahtui matalalle kynnykselle ja harrastusmahdollisuuksien tasa-arvoistamiselle? Kaikille siis tarjotaan kyllä mahdollisuus opiskella näitä aineita, mutta kynnys kursseille osallistumiseen ei ehkä ole matalin mahdollinen. Ravintoarvot eivät ole ideaalit. Toki tämä vastakkainasettelu on vahvasti karrikoitu, mutta se on tekstissä osaltaan myös tarkoituksenmukaista. Huomioon on otettava kuitenkin tasapuolisuuden nimissä myös ilmastonmuutosta torjuvat uudet innovaatiot, kuten sirkka- ja juuresleivät. Nyt ehkä tarvittaisiinkin kekseliäitä uusia innovaatioita musiikin integrointiin muihin aineisiin. Miksi opiskeltavien aineiden pitäisi olla toisilleen vaihtoehtoisia tai tosiaan poissulkevia?  

Musiikkikasvatuksen merkityksestä pitää keskustella, mutta ihanne olisi, että sen arvo tunnustettaisiin ja sen toteuttamiseen panostettaisiin, oli taloustilanne mikä tahansa. Musiikkikasvatuksen potentiaali on musiikkitoiminnan elämänlaatua parantavissa ominaisuuksissa, jotka ylettyvät tunne-elämän syövereihin ja fyysiseen hyvinvointiin. Musiikinopetuksen tehtävä ei ole enää vain soittotaidon opettaminen ja hyvän musiikkisuhteen luominen, vaan myös oppilaan henkisen kasvun tukeminen ja sosiaalisten taitojen vahvistaminen. Musiikki onkin siihen paras väline, sillä musiikillisen toiminnan kautta on mahdollista kehittää niin itsetuntemusta kuin -ilmaisua, tunne- ja sosiaalisia taitoja sekä vuorovaikutusta toisten ihmisten kanssa. Musiikki tuottaa harrastajalleen mielihyvää aivoissa syntyvien endorfiinien kautta ja musisoimisen ja musiikkielämysten kautta syntyvät hyvän olon tunteet perustuvat todellisiin fysiologisiin reaktioihin. Ihminen virkistyy ja aktivoituu fyysisesti. (Ahonen 1997: 310–311.) Musiikki toimii myös turvallisena ympäristönä ja globaalina kielenä, kuin lääkkeenä tunne-elämän pahoinvointiin. Siksi se onkin avainasemassa nykyisin haastaviksi muodostuneiden vuorovaikutus- ja tunnetaitojen kehittymiselle. Näistä perustaidoistako olemme valmiita säästämään? 

 

”Jos opetat lapselle laulun, hän laulaa sitä kunnes kyllästyy siihen, mutta jos opetat hänelle keinot oppia itsenäisesti, hän voi nauttia musiikista koko ikänsä.” (Ahonen 2004: 168.) 

 

 

 

Lähteet: 

Ahonen, Heidi 1997: Musiikki, sanaton kieli. Musiikkiterapian perusteet. Finn Lectura, Helsinki. 

Ahonen, Kari 2004: Johdatus musiikin oppimiseen. Finnlectura, Tampere. 

https://www.google.com/url?sa=i&source=images&cd=&ved=2ahUKEwiEy_vmh5LlAhVHAxAIHY1dDIIQjRx6BAgBEAQ&url=https%3A%2F%2Fpixabay.com%2Fphotos%2Fpiano-hand-music-1531788%2F&psig=AOvVaw2scuF6GqjUcFPsQDpoOx99&ust=1570809570881182 

Suomi, Henna 2019: Pätevä musiikin opettamiseen? Luokanopettajaksi valmistuvan musiikillinen kompetenssi perusopetuksen opetussuunnitelman perusteiden toteuttamisen näkökulmasta: 2.2 Musiikin muuttuva asema luokanopettajakoulutuksessa ja 7 TULOSTEN TARKASTELU, University of Jyväskylä, Jyväskylä 

Sepp, Hietanen, Enbuska, Tuisku, Ruokonen, Ruismäki 2018: STUDENTS’ EXPECTATIONS AND REFLECTIONS ABOUT PIANO COURSES IN FINNISH PRIMARY SCHOOL TEACHER EDUCATION, University of Helsinki & University of Lapland, Finland 

 

 

Julia Tuoma, Aino Malmi, Sonja Järvinen, Mari Aarnipelto, Maaria Taipale, Milja Niemi, Anni Mokkila, Liina Lehtimäki