Kategoria: Puhuminen

Julkaistu

Lesket muistelevat puolisoa ja etsivät yhteyttä edesmenneeseen

Mitä vesiputous kuvaa?

Olen valinnut tämän blogin kuvituskuvaksi vesiputouksen. Virtaava vesi kuvaa ikääntyvien lesken kokemuksia kiintymyssuhteen ylläpitämisen tai muokkaamisen merkityksestä menetyksen jälkeen. Kiintymyssuhteella tarkoitan tässä tunnesidettä edesmenneeseen puolisoon, tämän siteen ylläpito saa eri ihmisillä erilaisia muotoja.  Vesi virtaa putouksessa kuten ennenkin, mutta saattaa löytää uusia uomia, joita myöten ryöpsähtää alaspäin. Samalla tavalla haastattelemamme lesket kokivat, että yhteys puolisoon jatkuu kuoleman jälkeen, mutta vähän erilaisena kuin tämän eläessä.

Leskien kokemuksen pohjalta etsin vastausta kysymykseen: miten kiintymyssuhde puolisoon vaikutti leskien kokemukseen elämän merkityksellisyydestä? Tutkimuksessamme tuli ilmi kolme päätulosta: merkityksettömyyden kokemukset menetyksen jälkeen, vainajakokemukset ja muistorituaalit tapana etsiä elämän merkityksellisyyttä. Kerron seuraavassa lyhyesti näistä kaikista.

Kokemus merkityksettömyydestä

Puolison menetys on suuri muutos elämässä ja tästä johtuen kaikki haastattelemamme lesket kokivat elämässään merkityksettömyyden tunteita. Tuloksemme osoittavat, että ne lesket, joilla oli ollut haastava suhde puolisoonsa ennen kuolemaa kärsivät merkityksettömyyden kokemuksista myös puolison kuoleman jälkeen. Toinen ryhmä, jolle puolison menetys oli haasteellinen, olivat he, jotka eivät uskoneet elämään kuoleman jälkeen. Heillä ei ollut toivoa jälleennäkemisestä. Kolmas ryhmä, jolla oli haasteita suruprosessissa, olivat he, joiden suruun liittyi tavalla tai toisella kolmansia osapuolia esimerkiksi aikaisempia puolisoita tai puolison kuoleman jälkeen tavattuja uusia kumppaneita. Nämä erilaiset haasteet vaikeuttivat kiintymyssuhteen ylläpitämistä tai muokkaamista puolison kuoleman jälkeen.

Vainajakokemukset korostavat kiintymyssuhdetta

Toinen päätulos oli, että vainajakokemukset toimivat leskille kanavana etsiä elämän merkityksellisyyttä. Vainajakokemukset muodostuivat näyistä, unista ja puolison kuvalle puhumisesta. Osalle nämä vainajakokemukset olivat yliluonnollisia kokemuksia, osalle arjen kommunikointia edesmenneen puolison kanssa. Vainajakokemukset toivat menetyksen kokeneen puolison elämään merkityksen tunnetta ja auttoi pitämään yllä kiintymyssuhdetta edesmenneeseen. Vainajakokemukset olivat yksi tapa neuvotella kiintymyssuhteesta, joko pitää kiinni vanhasta suhteesta tai muokata sitä uudeksi menetyksen jälkeen.

Rituaalit apuna oman elämän merkityksen näkemisessä

Leskillä oli erilaisia tapoja muistella puolisoa hautajaisten jälkeen. Osalle heistä oli luontevaa muistella puolisoa perinteisten luterilaisten rituaalien kuten vaikkapa haudalla käynnin avulla. Suurin osa hyödynsi persoonallisia arjen rituaaleja, joiden avulla muistelivat puolisoa ja ylläpitivät tai muokkasivat kiintymyssuhdetta edesmenneeseen. Lesket kertoivat rituaaleistaan ja niiden merkityksestä innokkaasti. Rituaaleihin liittyi niin musiikin kuuntelua tai kuoleman vuosipäivän muistamista jollakin tietyllä tavalla. Rituaalit auttoivat leskiä näkemään oman jatkuvan elämänsä merkityksen surun ja merkityksettömyyden kokemusten keskellä.

Merkityksen etsintä osa suruprosessia

Tulokset osoittavat, että ikääntyvät lesket kohtaavat useita elämän merkityksettömyyden haasteita. Merkityksen etsinnässä auttoi kiintymyssuhteen ylläpitäminen edesmenneeseen tai sen muokkaaminen menetyksen jälkeiseen tilanteeseen sopivaksi. Tässä identiteettiprosessissa auttoi usko kuoleman jälkeiseen elämään, aiempi hyvä suhde puolisoiden välillä, positiivisina koetut vainajakokemukset ja muistelu erilaisten rituaalien avulla.

Kirjoitin leskien kokemusten pohjalta pidemmän tutkimusartikkelin Suvi-Maria Saarelaisen ja Jonna Ojalammin kanssa.  Lue lisää tuloksistamme seuraavan linkin kautta löytyvästä englanninkielisestä artikkelista

http://link.springer.com/article/10.1007/s11089-021-00979-w

 

Julkaistu

Kuolemantutkija vierailee opetuksessa

Ensi viikolla olen kiinnostavan tilanteen äärellä: minut on kutsuttu mukaan lukion oppitunnille puhumaan kuolemasta. Ilahtuneena otin tämän kutsun vastaan, sillä uskon vakaasti, että yhteiskunnassamme pitäisi pysytä puhumaan enemmän kuolemasta. Oppituntia varten lukiolaiset ovat valmistelleet minulle tukun kysymyksiä, joihin he toivovat minun avaavan näkökulmia. Tässä kirjoituksessa jaan pari näistä kysymyksistä sekä siitä, millaisia ajatuksia kysymykset minussa herättävät.

 

Kuka kuolemaa tutkii ja miksi? Miksi kuolemaa pitää tutkia ja millaisia asioita siitä saadaan selville?

Tutkimusalana kuolemantutkimus lienee yksi eniten eri tutkimusaloja yhdistävä teema. Kuolemaa voi tarkastella niin fysiologisena, hoitotieteellisenä tai vaikkapa lääketieteellisenä tapahtumana. Toisaalta kuolevaisuus, kuolemisen prosessi ja niihin kytkeytyvät tunteet: menetys, viha, suru, luopuminen helpotus, pelot, ristiriidat (vain joitakin mainitakseni) ovat niin ikään näkökulmia, joita tarkastellaan varsin poikkitieteellisesti. Ei voi siis sanoa, että kuolemantutkijoilla olisi yhtenäistä koulutusta tai opintotaustaa.

Oma erityinen kiinnostukseni on kuolemaan liittyvässä tutkimuksessa ollut se näkökulma, miten elämää voidaan tukea mahdollisimman kokonaisvaltaisesti vielä aivan viimeisiin hengenvetoihin asti. Mitkä ovat ne tekijät, joilla kokemusta eksistentiaalisesta hyvinvoinnista voidaan tukea kuoleman läheisyydessä. Lisäksi olen ollut erittäin kiinnostunut siitä, miten kuoleman uhan kohdatessa ihmiset löytävät elämäänsä merkityksellisyyttä tai miten merkityksellisyyden kokemusta olisi mahdollista tukea tällaisissakin hurjissa tilanteissa.

Kuolemaa tutkittaessa pystytään esimerkiksi saamaan tietoa näistä edellä mainituista asioista: tutkimusten kautta on mahdollista rakentaa palvelu-, hoito- ja hoivajärjestelmää sellaiseksi, että kokonaisvaltainen ihmisten tukeminen olisi mahdollista.

Uraauurtava surututkimus on esimerkiksi osoittanut, että kuolema ei katkaise ihmisten välistä ihmissuhdetta. Kun ihminen menettää itselleen rakkaan läheisen, ajansaatossa tämä ihmissuhde saa uusia muotoja ja rakentuu uudelleen. Ei ole syytä ajatella, että kuolleista ihmisistä tulisi päästää irti tai että heidät pitäisi unohtaa. Päinvastoin. Nykyinen tutkimus korostaa, että tällainen ihmissuhde kuolleeseen on normaali – hyvääkin tekevä – osa surua. Muistoissa säilytämme merkityksellisen osan rakkaistamme myös kuoleman jälkeen.

Tämä nyt itsestään selvältä tuntuva ajatus surututkimuksen parissa on kuitenkin vielä verrattain uusi ja vielä muutama vuosikymmen sitten valalla oli vahva käsitys siitä, että suruprosessin myötä kuolleet kuuluu jollakin tasolla unohtaa ja jättää taakse. Ajattelen, että tämä on oivallinen esimerkki siitä, miksi tutkimusta kuoleman teemojen parissa tarvitaan.

Onko suomalainen kuolema jotenkin erilainen kuin muualla maailmassa? Ainakaan se ei näy täällä missään eikä ihmiset oikein halua puhua siitä.

Suomalainen kuolema taitaa jollakin tavalla edelleen sisältää sekä sosiologista että psykologista tabua. Sosiologinen tabu viittaa siihen, että kuolemasta puhuminen julkisuudessa ja tiedotusvälineissä on rajallista. Psykologinen tabu puolestaan viittaa siihen, että omasta kuolevaisuudesta puhuminen on haastavaa – toisinaan jopa niin ihon alle menevää, että oman kuolevaisuuden reflektointi käy miltei mahdottomaksi.

Vaikka Suomessakin sosiologinen tabu on vähentynyt viimevuosien saatossa, kuolema on silti rajatusti esillä yhteiskunnassamme. Lehdistöstä ja mediasta saamme seurata julkisuudenhenkilöiden vakavia sairastumisia ja joitakin saattohoitotarinoita media on myös jakanut. Silti tarinat ovat edelleen useammin niin sanottuja sankarinarratiiveja, joissa ihminen selviää vakavasta sairaudesta. Julkisuudessa on edelleen huomattavan vähän tarinoita, kokemuksia ja todellisuutta siitä, millaista on olla kuoleman äärellä: mitä yksilö ja läheiset kokevat kuoleman lähestyessä.

Ennen koronaa Suomessakin alkoi ilmentyä Kuoleman kahvila nimisiä tapahtumia. Kuoleman kahviloiden (Death cafe) idea on nimenomaan siinä, että ihmiset tulevat yhteen kahvikupin äärelle keskustelemaan kuoleman ja kuolevaisuuden herättämistä ajatuksista. Nähdäkseni tästä on vielä pitkä matka siihen, mikä monessa maassa tunnetaan nimellä death education – kuoleman kohtaamisen opetusta, joka on kiinteä osa perusopetuksen opetussuunnitelmaa kouluissa.

Vain puhumalla kuolemasta, ihmettelemällä kuoleman äärellä, hahmottaen kuoleman todellisuutta voimme murtaa tabuja kuoleman äärellä. Kuoleman ja kuolevaisuuden herättämää ahdistusta emme voi ratkaista tai kokonaan poistaa, mutta voimme liennyttää ahdistuksen määrää sillä, että puramme näitä tabuja.

 

Julkaistu

Koronan vaikutus ikääntyneiden elämän merkityksellisyyden kokemukseen

Koronaepidemian vuoksi ikäihmisten eksistentiaalinen – kokonaisvaltainen – hyvinvointi on entistä ajankohtaisempi kysymys. Koronaa voidaan pitää sekä kansallisena että globaalina haasteena ikääntyvien eksistentiaaliselle hyvinvoinnille. Suomen hallituksen määrätessä poikkeustilan maahamme, kohdentuivat tiukimmat rajoitukset 70-vuotta täyttäneisiin, joita kehotettiin välttämään kontakteja ja kodista poistumista. Kevään 2020 koronaepidemia ja syksylle 2020 jatkunut toinen korona-aalto ovat omiaan haastamaan erityisesti ikääntyvien ihmissuhteiden ylläpitoa, osallisuutta ja kuulumisen kokemusta.

Keväällä ennakoitiin, että erityisesti ikääntyneiden yksinäisyyden kokemus tulisi kasvamaan sosiaalisten etääntymissäännösten vuoksi (esim. Brook & Jackson 2020). Ensimmäiset tutkimustulokset Yhdysvalloista kuitenkin osoittavat, että ikääntyvien sosiaalinen yksinäisyys ei juurikaan keväällä lisääntynyt: osin ikääntyneet saivat tukea lähiverkostoltaan enemmän kuin arjessa ennen koronaa. On kuitenkin huomioitava, että pienelläkin lisääntyneellä yksinäisyyden kokemuksella voi olla kauas kantoisia seurauksia kokonaisvaltaisen hyvinvoinnin näkökulmasta. (Luhchetti et al. 2020).

Olen ollut kevättalvesta alkaen osana kansainvälistä tutkimusryhmää, joka tarkastelee elämän merkityksen kokemusta koronan ensimmäisen aallon aikana. Huhtikuussa 2020 keräsimme tutkimusaineistoa: kyselyymme osallistui 1162 henkilöä. Osallistujat tulivat pääosin Suomesta, Italiasta, Espanjasta ja Puolasta. Osallistujien ikä vaihteli 18 ja 86 vuoden välillä. Osallistujistamme yhdeksän prosentti oli 66-vuotiaita tai vanhempia.

Tuloksemme antavat osviittaa siitä, että mitä enemmän vastaajalla oli ikää, sen vahvempi oli kokemus elämän merkityksellisyydestä. Yhteydenpito pohjoismaisiin tutkijoihin on osoittanut, että ympäri Eurooppaa on muodostumassa samanlaisia tuloksia: korona-aikana vanhempi ikä vaikuttaa vahvistavan kokemusta elämän merkityksellisyydestä. Toisaalta on olemassa osviittaa siitä, että ikääntyneet ovat kuitenkin suhtautuneet pelokkaasti koronan olemassaoloon yhteiskunnassa. Ilmiön kokonaisuus on siis varsin kompleksi ja vielä tarvitsemme lisää tutkimusta ymmärtääksemme, miten korona-arki vaikuttaa merkityksellisen elämän kokemiseen.

Mikä sitten on suojannut ikäihmisiä merkityksen kriisiä vastaan koronan keskellä? Tähän meidän määrällinen kyselymme ei suoraan anna vastausta. Arvailuja voi suomalaisittain esittää muutamia. Suomalaiset ikäihmiset ovat sen sukupolven ihmisiä, joiden omissa tai ainakin omien vanhempien lapsuusmuistoissa sota ja pula-aika ovat olleet elämän realiteetteja. Samoin suomalaisessa yhteiskunnassa erilaiset sairaudet ja kulkutaudit kiersivät monen lapsuusvuosina vielä torpasta torppaan ja talosta taloon. Korona ei ole ikäihmisille ensimmäinen vakava sairaus, joka on arjessa läsnä. Tavalla tai toisella sairauksista ja niiden aiheuttamista koettelemuksista on ennenkin selvitty.

Iän karttuessa kuolemasta ja kuolevaisuudesta tulee osa arkea eri tavalla: mitä korkeampi ikä, sen suuremmalla todennäköisyydellä ihminen on kohdannut menetyksiä lähipiirissään sekä kohdannut ajatuksen myös omasta kuolevaisuudesta. Ikääntymisen teorioissa usein esitetäänkin kuolevaisuuden kohtaaminen yhtenä eksistentiaalisena teemana: Osalle kuolevaisuuden kohtaaminen aiheuttaa ahdistusta. Tasapainoinen ikääntyminen kuitenkin edellyttää tämän ahdistuksen kohtaamista ja oman kuolevaisuuden hyväksymistä jollakin tasolla. Kenties se, että ajatukset kuolemasta ja kuolevaisuudesta ovat luontainen osa vanhenemista on myös vähentänyt koronaan liittyvää kuolemanpelkoa. Tutkimukset nimittäin osoittavat, että korona on lisännyt pelkoa kuolemasta ennen kaikkea nuorten ihmisten parissa.

Joulunajan lähestyessä ajankohtaiseksi kysymykseksi nousevat: Miten korona vaikuttaa joulun viettoon? Onko yhteiset suku- ja perhejoulut mahdollisia vaiko eivät? Miten pitkään korona vaatii meitä pitämään etäisyyttä toisiimme? Oli tulos sitten millainen tahansa, vaalitaan yhteisiä hetkiä: Pidetään yhteyttä ihmisenä ihmisellä kasvokkain, puhelimitse ja kuvayhteyksillä. Etsitään keinoja, joilla tukea ihmissuhteita ja ikääntyvien kuulumisen kokemusta perheyhteisöön. Pidetään yhdessä huoli siitä, että koronankin keskellä kokemus elämän merkityksellisyydestä säilyisi vahvana.

Julkaistu

Art of Dying – Moniääniset kysymykset kuoleman äärellä

Kirjassaan Art of Living, Art of Dying. Spiritual care for a good death. professori Carlo Leget kirjoittaa keskiaikaisesta Ars Moriendi traditiosta. Perustuen tähän vuosisatojen takaiseen traditioon Leget pyrkii muotoilemaan kokonaisvaltaisen keskustelumallin, joka ottaa huomioon ihmisen moninaiset kysymykset kuoleman ja kärsimyksen äärellä.

Ars moriendin avulla muodostuu viisikulmainen timantti: timantin jokaiselle sivulle on annettu oma teemansa ja keskelle muodostuu yksilön ”sisäinen tila”. Legetin mukaan kuoleman herättämät kysymykset vievät ihmisen moninaisten ajatusten, äänten ja ristiriitojen viidakkoon. Tässä viidakossa on avuksi, jos yksilö pystyy löytämään tasapainon sisäisen tilan avulla. Kirjassa sisäinen tila määritellään toisaalta kommunikaatiotekniikaksi, jonka avulla ihmisen on mahdollista reflektoida omia tuntemuksiaan. Toisaalta sisäinen tila on spirituaalinen asenne, joka mahdollistaa yhteyden yksilön omaan mielenmaisemaan.

Timantin viisi sivua muodostuvat kysymys- tai asennepareista, joita ihminen kohtaa kuoleman todellisuuden ollessa elämässään läsnä:

1. Minä & Muut

Yksilön vapaus on nykyajan vahva sosiaalinen arvo. Vapaus rinnastetaan jopa onnellisuuden kokemukseen. Jopa hoito ja hoitoon hakeutuminen näyttäytyvät nyky-yhteiskunnassa vastuunottamisena itsestään. Jonkinlainen ihanne ihminen on autonominen ja itsepystyvä yksilö. Kuoleminenkin on tullut yksilölliseksi ja yksityiseksi asiaksi vaikka ihminen on sosiaalisissa suhteissa elävä, haavoittuvainen ja toisia tarvitseva.

Kuoleman äärellä on tärkeää löytää sisäinen ääni, joka ääni edustaa omaa itseä: mistä muodostuu itselle tärkeä elämäntarina? Sosiaalisissa suhteissa elävinä emme koskaan ole täysin itsenäisiä. Ihmisinä olemme ympäröivän kulttuurin, koulutuksen, ympäristön luomia. Jatkuva kommunikointi muiden kanssa vaikuttaa omaan autonomiaani ja ymmärrykseeni: minuus rakentuu kielen ja tarinan kerronnan välityksellä peilaamalla omia kokemuksia lähellä oleviin ihmisiin ja ympäristöön.

Kuoleman ja kärsimyksen äärellä ihminen kysyy itselle tärkeitä kysymyksiä: Kuka minä olen, Mitä minä haluan? Tärkeää on, että ihminen ei jää kysymysten kanssa yksin, sillä yksinäisyys tuo mukanaan eristyneisyyden. Kuoleman äärellä ihminen on yksin, mutta tarvitsee ympärilleen muita.

2. Miten kohtaan kärsimyksen?

Suhteessa kärsimykseen, ihminen voi asemoitua monenlaisten äänten keskelle. Legetin mukaan nämä äänet jakautuvat jollakin tavalla kärsivällisen ja kärsimättömän välimaastoon. Kumpikaan näistä kategorioista ei ole moraalisesti toistaan parempi tai jollakin tavalla enemmän tavoittelemisen arvoinen. Vaikuttaa kuitenkin siltä, että kärsivällisessä positiossa ihmiselle kipu ja kärsimys näyttäytyvät kestämisen ja läpikäymisen lähtökohdista. Kärsimättömyyden hetkellä ihminen pyrkii tekemään asioille jotakin muuttaakseen tilannetta. Tällöin kysymykseksi nousee: miten kohtaan kärsimystä?

3. Miten jätän hyvästit?

Kuoleman prosessi on hyvästien jättämisen prosessi. Ihminen on kasvotusten kysymysten kanssa: Mistä pidän kiinni? Miten sanon jäähyväiset? Luopumisen kivun keskellä ihmiselle on ominaista, että pyrkii pitämään kiinni siitä mistä on vielä mahdollista. Joskus se voi sisältää jääräpäisyyttä ja takertumistakin.  Toiselle irti päästäminen voi saada samankaltaisia fundamentalistisia ”kaikesta eroon pääsemisen” -näkökulmia. Olennaista olisikin löytää tasapaino, miten hiljalleen luopua asioista, joita ei enää tarvitse. Tällöin mahdollistuu avoin tila, jossa hiljalleen luopuva saa vastapainoksi tilalle mielen tyyneyttä, luottamusta ja kokemuksen rakastettuna olemisesta, rakastamisesta.

4. Miten arvioin elettyä elämääni?

Kuoleman lähestyessä moni ihminen tarkastelee elettyä elämää ja arvioi elämän tapahtumia. Arviointi liittyy ihmisen tarpeeseen ymmärtää omaa itseään ja identiteettiään. Toisaalta elämän arviointi liittyy kysymyksiin: Mitä muistan ja mitä unohdan? Mitä päätän muistaa ja unohtaa? Hyvät muistot voivat olla ilon ja lohdun tuojia, mutta toisaalta menneisyyteen takertuminen ei tuo helpotusta kuoleman lähestyessä. Hyväksyntä, että elämän erivaiheet kuuluvat samaan tarinaan voi vahvistaa ihmisen sisäistä tilaa ja auttaa kuoleman kohtaamisessa.

5. Mitä voin toivoa?

Toivon kiinnekohdat linkittyvät Legetin ajattelussa vahvasti tietämiseen ja uskomiseen. Tietämisellä viitataan asioihin ja asenteisiin, joilla on selkeä rationaalinen ja tieteellinen perusta. Uskomisen linkittyessä ihmisen sisäiseen maailmaankuvaan ja kokemukseen. Yksilön ajattelussa nämä kaksi yhdistyvät yhdeksi kokonaisuudeksi. Ristiriidat ihmisen tietämisen ja uskomisen äänissä aiheuttavat ahdistusta. Toivon ylläpitämiseksi kuoleman äärellä onkin olennaista, että ihminen prosessoi sekä rationaalisen tietämisen että henkilökohtaisen uskon näkökulmia.

 

Art of Living, Art of Dying. Spiritual care for a good death. ei anna lukijalle valmiita vastauksia kuolemasta ja kärsimyksestä. Kirja johdattaa lukijan ymmärtämään moninaista spirituaalista prosessia, jota kuoleman läheisyys herättää. Kuoleman ja kärsimyksen äärelle on tärkeää, että ihminen tulee kohdatuiksi omien kokonaisvaltaisten tarpeidensa kanssa.

 

Leget, Carlo. (2017). Art of Living, Art of Dying. Spiritual care for a good death. London, UK: Jessica Kingsley Publishers.

Julkaistu

Saattajana sairastuneelle ja kuolevalle läheiselle

Vakava sairaus muuttaa koko perheen elämän. Huoli ja hätä yhteisen elämän rajallisuudesta täyttää ajatukset. Pelko läheisen kuolemasta tulee todelliseksi. Tässä tilanteessa moni lupaa hoitaa läheisensä loppuun saakka.

Lupauksen antaessaan ei koskaan tiedä, millainen tästä ajasta tulee. Mitä pitemmäksi hoitoaika venyy, sitä vaativammaksi se käy myös hoitavalle perheenjäsenelle.

On selvää tutkimusnäyttöä siitä, että kotona läheistään hoitavat altistuvat itse uupumiselle ja sairastumiselle. Se ei poista sitä, etteikö hoitamista ja huolenpitoa koeta myös arvokkaaksi tehtäväksi, yhteiseksi elämäksi, jonka vielä voi jakaa.

Palvelujärjestelmämme ei välttämättä vielä tunnista läheistään hoitavien ihmisten tuen tarpeita ja auttamiskeinoista kertominenkin voi jäädä tekemättä. On selvää, että kun hoidetaan kotona vakavasti sairasta ja kuolevaa potilasta, perheen tukeminen on osa hoitoa. Tiedon antamista sairauden etenemisestä, oireista, konkreettista neuvomista hoitamisessa, taloudellisista tukimahdollisuuksista ja lepopäivistä hoitotehtävästä. Palvelujärjestelmän lisäksi ystävät ja vapaaehtoiset tukihenkilöt voivat antaa pieniä lepotaukoja, päästää vaikka lenkille, harrastuksiin tai asioimiseen ilman huolta läheisen voinnista.

Tärkeää on myös hoitavan läheisen ymmärrys siitä, että tarjotusta avusta ei pidä kieltäytyä.

Vakava sairaus uuvuuttaa joka tapauksessa, avun saaminen tähän elämänvaiheeseen ei vähennä hoitavan läheisen huolenpidon arvoa, mutta antaa mahdollisuuden itsestä huolehtimiseen, suruun ja elämän uudelleen suuntaamiseen.

Julkaistu

Teknologian keinoilla uudenlaiseen ikäihmisten kohtaamiseen

Olemme kirjoittaneet blogissa laajasti kuolemaan ja ikääntymiseen liittyvästä tematiikasta. Tämän päivän kirjoituksessa kerron tutkijatiimimme toisesta osahankkeesta, joka kohdentuu erityisesti ikäihmisten kokemuksiin teknologista, tarkemmin sanottuna Palvelu TV:sta.

Teknologiset apuvälineet ovat monella tavalla arkipäiväistyneet ja  teknologiasta on (ainakin osittain) tullut osa ikäihmisten arkea. Jo vuonna 2001 eduskunnan selvityksessä teknologialle asetettiin viisi tavoitetta osana ikäihmisten hoitoa ja hoivaa. Toiveena oli, että (1) teknologia voisi osaltaan ehkäistä ikäihmisten ongelmia, (2) tukea yksilön olemassa olevia vahvuuksia, (3) kompensoida heikkeneviä kykyjä, (4) edistää hoitotyötä ja (5) tutkimusta.

Myös kansainvälisesti teknologialta on toivottu paljon. Esimerkiksi maailman terveysjärjestö (WHO) on ehdottanut, että teknologisilla apuvälineillä voisi vähentää ikäihmisten kokemaa yksinäisyyttä ja vahvistaa toimijuuden kokemusta. Teknologian puoleen on käännytty myös toivoen, että sen avulla olisi mahdollista löytää taloudellisia säästöjä osana kotihoitoa. Toiveita tuntuu olevan paljon. Terveyden ja hyvinvoinnin laitos (THL) on kuitenkin huomauttanut, että suomalaisten vanhuspalveluiden näkökulmasta on olennaista, että teknologian tuomat mahdollisuudet sekä riskitekijät osana hoitotyötä tunnistettaisiin paremmin.

Teknologia ja ikäihmisten kohtaaminen. Mahtuvatko ne samaan lauseeseen alkuunkaan?

Teknologian käyttäjän eli ikäihmisen itsensä näkökulmasta olemassa olevat selvitykset osoittavat, että teknologia voi olla merkittävä osa arkielämää. Yhtenä esimerkkinä voidaan pitää Palvelu TV -konseptia. Palvelu TV on Skypen kaltainen kuvayhteys, jonka avulla esimerkiksi sairaalat voivat tavoittaa kotihoidon asiakkaitaan erilaisiin liikunta- ja keskusteluryhmiin. Palvelu TV:n asiakkailla on kodeissaan erilliset taulutelevisiot ja pienet pöytämikrofonit, joiden avulla on mahdollista muodostaa kuva- ja ääniyhteys laitteiden välillä. Palvelu TV:n käytössä on alueellisesti suuria maakunnallisia eroja, mutta kattavimmillaan palvelu on Etelä-Karjalassa, jossa se tavoittaa lähes 20 % kotihoidon asiakkaista.

Palvelu TV  kohtaamisen välineenä

Myös oman tutkimushankkeemme tutkijat järjestivät Palvelu TV:n välityksellä keskusteluryhmiä. Tavoitteenamme tässä osahankkeessa on tarkastella, miten ja millä ehdoilla Palvelu TV ja samankaltaiset teknologiset apukeinot voivat toimia kotona ikääntyvän ihmisen kokonaisvaltaisena tukena. Kaiken kaikkiaan pidimme kolme keskusteluryhmää, joista kukin ryhmä kokoontui 5-7 kertaa. Jokaiselle 45 minuutin keskustelulle olimme ennalta valinneet teeman, josta ryhmän kanssa keskustelimme. Tämän lisäksi kutsuimme ryhmiimme osallistuneita henkilöitä vielä henkilökohtaiseen keskusteluun syventämään ajatuksiaan keskusteluryhmästä ja Palvelu TV:n käytöstä.

Tutkijamme Anna ja Suvi valmistautumassa Palvelu TV:n keskusteluryhmään.

Tutkijan näkökulmasta Palvelu TV -lähetysten tekeminen oli erittäin kiintoisa kokemus. Ennen kuin aloitimme ryhmien pitämisen, olimme perehtyneet ja pohtineet, miten lähetyksen aikana kannattaisi puhua ja kommunikoida sekä miten keskustelua voisi sopivilla tavoille viedä eteenpäin. Tutkijoita meitä oli aina mukana kaksi henkilöä, osallistujien määrä vaihteli muutamasta henkilöstä seitsemään henkilöön.

Hyvin pian huomasin oman jäykän käytökseni Palvelu TV:ssa. Puhuin hyvin selkokieltä, liian kovalla äänellä. Tästä pääsin onneksi pian eroon, kun eräs osallistuja huomautti, että ”voit puhua ihan tavallisesti”. Niinpä niin. Ihan tavallisesti.

Tavallista, arkista ja jokapäiväistä osallistumista Palvelu TV toi asiakkaiden elämään. Huomioitavaa on, että ryhmiimme osallistuneet henkilöt olivat yli 80 -vuotiaita, monet yli 90 -vuotiaita. Osallistujamme olivat paljon tottuneempia ja osaavampia yhteyden käyttäjiä kuin me nuoremman polven tutkijat. Monet heistä olivat käyneet erilaisissa Palvelu TV:n ryhmissä vuosien ajan. Teknologia oli ikäihmisille osa arjen rutiineja – tapa osallistua, tapa nähdä muita ja vaihtaa kuulumisia.

Jakamisesta iloa arkeen

Ennen ryhmien pitämistä minun oli jollakin tavalla vaikea ymmärtää, miten teknologia toimii osana ikäihmisten arkea ja osallisuuden kokemusta. Nyt, omasta kokemuksesta tiedän, miltä ryhmiin osallistuminen tuntui. Iloitsin itse jokaiseen ryhmätapaamiseen osallistumisesta. Kun kysyimme osallistujilta, ”Mitä tänään kuuluu?”, saimme aitoja vastauksia viikon varrelta. Itselle oli ilo vastata, kun keskusteluiden välissä joku osallistujista sattui kysymään: ”Entäpä Suvi sinä itse? Mitä sinä ajattele?” Jos minä koin ilon tunteita vain viikkojen osallistumisen jälkeen, on helppo uskoa, että vuosien kuluessa ikäihmiset voivat löytää Palvelu TV:sta arjen osallistumista ja osallisuuttakin.

Vaikuttaa siltä, että teknologia voi osaltaan täydentää tapoja, jolla ihmiset kohdataan. Henkilökohtaisista asioista, elämän iloista ja suruista, on mahdollista keskustella kuvayhteyden välityksellä. Olemassa olevat tutkimukset osoittavat, että teknologian lisääminen herättää osaltaan myös huolta silloin, jos ajatellaan, että hoito, hoiva ja ihmisyys voidaan korvata teknologialla. Olennaista onkin, että tutkimuksen avulla tunnistetaan, miten teknologia voi olla osana ihmisen kohtaamista.

Innolla odotamme sitä, että pääsemme hankkeessamme seuraavaan vaiheeseen: kirjoittamaan tämän projektin tuloksia. Palvelu TV -hankkeen edetessä tutkimuksen keskeisiä löydöksiä jaetaan myös tällä sivustolla.

 

Lähteitä:

Crawdson, J.A. (2016). The effect of loneliness in the elderly The Impact of Post-Modernization on Existential Health in Sweden: Psychology of Religion ́s Function in Existential Public Health Analysis population: A review. Healthy Aging & Clinical Care in the Elderly, 2016/8, 1-8.

Hammar, T. & al. (2017). Kotihoidossa käytettävän teknologian kirjo on laaja, mutta kaikkia mahdollisuuksia ei vielä hyödynnetä. THL: Tutkimuksesta tiiviisti 2017_027. http://urn.fi/URN:ISBN:978-952-302-912-5

Kuusi, O. (2001). Ikääntyneiden itsenäistä selviytymistä tukeva tulevaisuuspolitiikka ja geronteknologia.Eduskunnan kanslian julkaisu 7/2001.
https://www.eduskunta.fi/FI/tietoaeduskunnasta/julkaisut/Documents/ekj_7+2001.pdf

 

 

Julkaistu

Puhutaan kuolemasta – kuolemasta puhumisesta

Kuolema.

Tuo ”vieras”, jonka olemassaolon usein mieluummin unohtaisimme kuin pohtisimme sitä. ”Aika lähteä”, ”poistua tästä ajasta”, ”potkaista tyhjää”, ”siirtyä autuaammille maille”. Opiskelijat luettelivat kymmenittäin vaihtoehtoisia ilmaisuja sille, miten ihmiset puhuvat kuolemasta erilaisin kiertoilmaisuin. Kielemme on varsin rikas erilaisissa tavoissa, joilla kuolemasta voidaan puhua.

Saatamme mieltää myös monet kuvat kuolemaan liittyviksi, vaikka sanoja ei olisikaan.

Jatka lukemista ”Puhutaan kuolemasta – kuolemasta puhumisesta”