Kuolema.
Tuo ”vieras”, jonka olemassaolon usein mieluummin unohtaisimme kuin pohtisimme sitä. ”Aika lähteä”, ”poistua tästä ajasta”, ”potkaista tyhjää”, ”siirtyä autuaammille maille”. Opiskelijat luettelivat kymmenittäin vaihtoehtoisia ilmaisuja sille, miten ihmiset puhuvat kuolemasta erilaisin kiertoilmaisuin. Kielemme on varsin rikas erilaisissa tavoissa, joilla kuolemasta voidaan puhua.
Tavalla tai toisella kuolemasta on puhuttava meidän itsemme takia. Tutkimukset ovat osoittaneet, että kuoleman tiedostaminen parantaa ihmisen elämänlaatua. Ihmiset, jotka ovat tietoisia omasta kuolevaisuudestaan tekevät keskimääräistä enemmän terveellisiä elämäntapavalintoja ja vaalivat hetkessä elämisen tärkeyttä.
Mitäpä jos kuolemaa sitten pohtisi vaikka edes vähän? Mitä jos käyttäisi juuri niitä termejä, jotka puhuvat kuolemasta ihan suoraan: ”kuoleman prosessi”, ”kuoleminen”, ”kuolema”, ”kuoleman jälkeinen”? Tai kenties on parempi käyttää juuri niitä termejä, jotka tänään tuntuvat sopivilta.
Jokainen meistä jättää jäähyväisiä, jokainen meistä kuolee joskus. Nämä prosessit vaikuttavat syvästi meihin yksilöinä. Yksilö elää, kasvaa, ikääntyy ja kuolee ihmissuhteiden verkostossa. Mitä lähemmäs ajattelemme kuoleman omassa verkostossamme, sen tuskallisemmiksi ajatukset usein käyvät. Kenties oman kuolemankaan ajatteleminen ei tunnu aivan niin pahalta kuin kaikkein rakkaimpien ihmisten. Ajatusta kaikkein rakkaimpien kuolemasta on vaikea lähestyä. Sen ajatteleminenkin on kivuliasta. Kun kuoleman ajatus tulee oikein lähelle, sanat katoavat huulilta ja kirjaimet pakenevat näppäimistöltä. On huokaus, jota ei sanota ääneen.
Kuolema ja kuolemaan johtavat prosessit liittyvät läheisesti ihmissuhteisiin. Ihmissuhteet ja verkostot, joissa elämme, ovat hyvin erilaisia: on toimivia ja toimimattomia, vajavaisia ja vahvistavia suhteita. Olivatpa ihmissuhteet millaisia tahansa, ne vaikuttavat ihmisen elämään ja kuolemaan. Kuoleman prosessi – esimerkiksi parantumattoman sairauden diagnoosi – vaikuttaa yksilöön, mutta myös hänen lähipiiriinsä. Kun kuoleman todellisuus tulee osaksi elämää, jotakin muuttuu.
Ahdistusta, joka liittyy kuolemaan voi olla mahdotonta poistaa, mutta sen ahdistuksen voi kohdata. Kuolemasta puhumisen tavoitteena ei tulisikaan olla kuoleman pelon tai ahdistuksen poistaminen. Kuolema puheen ja ajatusten tavoitteena tulisi olla pohdinta, mikä tästä tekee minulle vaikeaa, mitä voin sanoittaa, kenen kanssa voin tätä jakaa, mikä auttaa tästä hetkestä seuraavaan. Silloin olemme ottaneet tärkeän askeleen kohti itsetuntemusta – kohdanneet jotakin kuolemasta.
Kuolemasta on puhuttava myös yhteiskunnallisista syistä. Vain puhumalla, jakamalla ja käymällä yhteiskunnallista keskustelua on mahdollista muuttaa epäkohtia, joita kuolemaan ja elämän loppuvaiheen hoitoon ja hoivaan liittyy. Avoin keskustelu kuolemasta auttaa meitä myös tiedostamaan sen hyvän, joka meillä on jo olemassa. Tunnistamaan tekijät, joista on pidettävä kiinni.