Helsingin yliopisto
Fuksivuosi taputeltiin minun osaltani jo toukokuun puolella, mutta kesätyöt kutsuivat saman tien, enkä ole ehtinyt tänne blogiin kirjoitella. Nyt keskikesää juhliessa on kuitenkin hyvin aikaa miettiä, mitä fuksivuodesta jäi käteen. Voisin jaaritella loputtomasti mahtavista reissuista, bileistä ja uusista kavereista, mutta sen sijaan ajattelin kertoa siitä kaikkein tärkeimmästä, nimittäin ympäristöstä.
Hain opiskelemaan ympäristötieteitä, koska olen aina ollut kiinnostunut ympäristöongelmista. Lukiossa minun lempparituntejani olivat ne, joilla käsiteltiin ilmastonmuutosta, rehevöitymistä, happamoitumista tai vaikka ympäristömyrkkyjä. Samalla aiheet olivat kuitenkin pelottavia, ja halusin tehdä asialle jotain. Ajattelin pelastavani maailman sillä, että lähden opiskelemaan ympäristöalaa.
Kun koulu alkoi, alkoi myös herääminen todellisuuteen. Olin ajatellut olevani ympäristöystävällinen ihminen, kun lajittelin roskat, sammuttelin valoja ja nalkutin muille siitä, että ei saa avata tietokonetta turhan takia, kun sähköä kuluu. Yhtäkkiä tajusinkin, että olin itse se suurin paholainen. Lihaa kului joka aterialla ja kuljin autolla treeneihin, kun junalla olisi mennyt yli tunti suuntaansa.
Opiskelut etenivät, ja tietouteni ympäristöongelmista syveni. Katselin nousevia hiilidioksidikäyriä, laskevia biodiversiteetti-indeksikäyriä ja tuijotin maailman kasvavaa väkilukua. Kuuntelin uutisia, jossa puhuttiin maailman ylikulutuspäivän aikaistumisesta, muovijäteongelmasta ja nälänhädistä. Kuitenkin söin samoja lihapullia kuin aina ja ostin vaatteeni uusina, kuinkas muutenkaan. Lopulta mittani oli täysi, ja paniikki iski. Miten maailma voidaan pelastaa, jos edes minä, joka opiskelen ympäristötieteitä ja ”välitän ympäristöstä”, en pysty elämään ympäristöystävällisesti? Miten sitten kaikki he, jotka eivät tiedä ilmastonmuutksen olemassaolosta tai kieltävät sen, miten he pystyisivät siihen?
Oli aika katsoa peiliin, eikä se ollut helppoa. Olinhan itse pystynyt elämään hyvin pitkään valheessa. Ympäristöystävälliset teot tarkoittivat minulle aiemmin jotain vaivalloista, jostain luopumista tai tinkimistä. Siksi olikin helpompi kritisoida muiden kulutusta kuin itse tehdä muutoksia.
Pikkuhiljaa aloin kuitenkin yrittää, sillä en kestänyt elää omantuntoni kanssa. Suureksi onnekseni huomasin, että aiemmin vaivalloisilta vaikuttaneet valinnat olivatkin vain tottumuskysymyksiä. Aiemmin olin aina lopettanut pyörällä kulkemisen siihen, kun elohopea putosi pakkasen puolelle. Nyt mietin vain, miksi ihmeessä. Pyörällä pääsee myös talvella, kun vain varustautuu oikein. Pyöräilyn pakkasennätykseni on nyt -20 astetta, ja toppahousujen alta se ei kyllä tuntunut missään 🙂 Julkisilla pääsee vaikka minne, kun vain ottaa aikatauluista selvää. Aloin kulkea treeneihin pyörällä ja junalla, vaikka auto olisikin yli puoli tuntia nopeampi. Junan penkillä eväitä syödessä ja musiikkia kuunnellessa yksityisautoilusta luopuminen ei tuntunutkaan enää marttyyriteolta.
Henkilökohtaisesti minulle hyvin vaikea asia on ollut kasvispainotteisempaan ruokaan siirtyminen, koska olen todella nirso. Viikkiin tullessani hämmästelin sitä, kuinka moni opiskelukavereistani oli vegaani. Mietin, mitä he oikein syövät. Salaattia? Lukiossa ainut kasvisruoka, minkä sain alas, oli pinaattiletut. Sainkin pitkään perusteltua lihansyönnin itselleni sillä, että olen urheilija ja tarvitsen proteiinia. Joululomalla olin ekskuilemassa Kilpisjärvellä, missä jouduin tahtomattani melko kasvispainotteiselle ruokavaliolle. Pelkäsin etukäteen, joudunko näkemään nälkää, kun ruokalistalla oli vihiksiä ja hamppareita bataattipihvillä, mutta hämmästyinkin, kuinka hyviä kasvisruuat olivat. Kevätlukukaudella päätin haastaa itseni ja syödä koulussakin kasvisruokaa. Unicafen kasvispöperöt ovat todella hyviä, mistä todisteena on se, että kerran vaihdoin jopa lempiruokani, kinkkukiusauksen, kasvisvaihtoehtoon! Nykyään voisin jo kutsua itseäni puolipäiväiseksi kasvissyöjäksi. En usko, että minusta tulee ikinä täysin vegaania, mutta olen ehdottomasti menossa oikeaan suuntaan syömisieni suhteen 😉
Fuksivuoteni paras anti oli siis ehdottomasti se, miten se muutti minua. Vuodessa tapahtunut muutos oli niin iso, että jos näinkin paatunut ympäristön tuhoaja pystyi muuttamaan ajatusmalliaan näin perusteellisesti, maailma voidaan vielä pelastaa! Tästä kaikesta voin kiittää osaavia proffia, joiden ansiosta tietouteni ympäristöongelmista, niiden taustasyistä ja mahdollisista ratkaisuista on parantunut. Suurin kiitos kuuluu kuitenkin ehdottomasti ihanille opiskalukavereilleni. On eri asia lukea joistain ympäristöystävällisistä teoista kuin nähdä itse, että jotkut tekevät niin. Opiskelukavereitteni ansiosta käytän nykyään hedelmäpussit uudelleen ja vedän hesessä kasvistortilloita 😉
Suurin ahaa-elämykseni tältä vuodelta on se, että toisten antamaa esimerkkiä ei pidä aliarvioida. Saarnaaminen ja syyttely eivät ympäristöasioista puhuttaessa toimi, vaan aiheuttavat puolustusreaktion. Sen sijaan keskustelulla ja omalla esimerkillään voi vaikuttaa muiden mielipiteisiin jopa tietämättään. Vaikka muutos tapahtuu hitaasti, sen voima kasvaa, kun yhä suurempi joukko ihmisiä inspiroi muita ympäristöystävällisiin tekoihin.
Tämän fuksin on aika kiittää ja kuitata. Minulla on paljon ympäristösyntejä, joita en ole vielä halunnut sovittaa. En malta odottaa, mitä seuraavat opiskeluvuodet tuovat tullessaan ja miten ne muuttavat minua, kun ensimmäinenkin oli jo näin päräyttävä kokemus. Lisäksi kannustan teitä kaikkia lukijoita hakemaan opiskelemaan ympäristötieteitä, jos ala yhtään kiinnostaa. Täältä voi nimittäin valmistua maailmanparantajaksi 😉
”Tieto lisää tuskaa, teot toivoa.”