Tag Archives: päätöksenteko

Meditaatiomyytit: mitä terveyslehdet jättivät kertomatta

Posted on by

[huomio työpaikoilla blogia lukeville: teksti ei vaadi videoiden katsomista]

Osallistuin tänään Helsingin Avoimen yliopiston positiivisen psykologian kurssin mindfulnessia käsittelevälle luennolle. Luento itsessään oli poikkeuksellisen monipuolinen, ja sen herättämä keskustelu vahvisti ajatustani tämän kirjoituksen tarpeellisuudesta.

Sanottakoon aivan ensiksi, että olen harrastanut meditaatiota/mindfulnessia viimeiset 15 vuotta muodossa tai toisessa ja viimeiset viitisen vuotta päivittäin; en siis pidä sitä millään muotoa puhtaana roskana tai ajanhukkana. Kuitenkin tapa, jolla aiheesta mediassa puhutaan, on suosion kasvun myötä sukeltanut sameisiin (ja pahanhajuisiin) syvyyksiin. Nostan havainnollistavaksi esimerkiksi tämän videopätkän, joka kiteyttää monta ongelmaa:

1. “Tiede käskee meditoimaan”

Väitteiden näennäisestä varmuudesta huolimatta tutkimusperinne on varsin nuorta, mistä johtuen ovat tutkimuksetkin pääosin niin pieniä, ettei niiden luotettavuudesta todellisuudessa voi sanoa juuta tai jaata. Yksi tärkeä ongelma on julkaisuharha: tilastollisesti merkitsevät tulokset päätyvät julkaistuksi ja ne tutkimukset, joissa vaikutusta ei löytynyt, vaipuvat unholaan. Toki vaikutuksista on paljon näyttöä, mutta vasta aika paljastaa todellisuuden ja uusilla väitteillä on tieteessäkin tapana olla yliampuvia. Eräässä uudehkossa meta-analyysissa todettiin, ettei harjoittelulla ollut vaikutusta verrattuna aktiiviseen kontrolliryhmään (mikä se on ja miksi se on tärkeää huomioida), vaikka hyötyjen puolesta voidaankin varmasti argumentoida verratessa mindfulnessin ja terapian kustannusvaikuttavuutta.

Myöskään yhteys neuropsykologisen tutkimuksen löydöksistä käytännön vaikuttavuuteen ei ilmaannu väläyttelemällä hienojen yliopistojen nimiä (tilastollinen merkitsevyys ei ole yhtä kuin käytännön merkittävyys). Tämä on tunnettu ongelma, eikä mitään “x oli suurempi/parempi meditoijilla kuin kontrolliryhmällä” -mallista väitettä voi arvioida kysymättä kuinka paljon suurempi tai parempi, sillä ero voi olla varsin mitätön.

2. “Meditaatiolla ei ole haittavaikutuksia”

Kun mindfulness ja meditaatio revitään irti siitä filosofisesta kontekstista, jossa ne ovat syntyneet, saattaa syntyä vakavia seurauksia.

Aihepiiriin on paneutunut Willoughby Brittonin tutkimusryhmä projektissa nimeltä “Varieties of Contemplative Experience” (ent. Dark Night Project), jonka löydökset pitävät sisällään ajatteluun (minuuden rakenteen hajoaminen, epämiellyttävät hallusinaatiot, vaikeudet keskittyä tai orientoitua ympäristöön, muistiongelmat), tuntemiseen (paniikki, pelkotilat, mania, mielialan heilahtelut) ja kehoon (kiputilat, ei-tahdonalaiset liikkeet) liittyviä ongelmia.

Tutkimusryhmän kartoittamat vastoinkäymiset esiintyivät pääasiassa pitkään ja/tai hyvin intensiivisesti meditoineilla, oireiden keston vaihdellessa noin kuudesta kuukaudesta kahteentoista vuoteen. Tärkeänä huomiona oireet vaikuttivat olevan sitä lyhytaikaisempia, mitä enemmän kontaktimahdollisuuksia niistä kärsivällä oli ilmiöitä tunteviin ohjaajiin. Niin sanottuun mietiskelyn polkuun liittyviä vaikeuksia pidetään asiaankuuluvina buddhalaisessa kirjallisuudessa, mutta niistä puhuminen on tabu länsimaisessa taikapillerikulttuurissa.

Mm. meditaation haittavaikutuksiin perehtynyt tutkija Willoughby Britton. Lähde: Learnboard.

3. “Meditaatio on helppo polku menestykseen, onnellisuuteen ja terveeseen elämään”

Olet kenties kuullut väitettävän, kuinka “kaikki nämä huipputason ihmiset meditoivat, koska tietävät sen olevan tehokasta”. Kyseessä on ns. ad populum -harha, jonka kohdatessaan kannattaa muistaa, ettei siitä niin pitkään ole, kun huippu-urheilijat Tour de Francessa vetivät pikaiset sauhut ennen ylämäkeä valmistaakseen keuhkonsa koitokseen. Ihmiset tekevät paljon tyhmiä juttuja ja meditaatio nyt siinä mielessä lienee fiksuimmasta päästä, mutta kuten täällä väitin, mikään ei ole ilmaista (ja “kattotarkastelun” tuloksia oman elämän asiayhteydessä kannattaa kuunnella).

Alun videossa povataan meditaatiosta seuraavaa terveysvallankumousta ja ennustetaan sen liittyvän mm. liikunnan ja lääkkeiden syömisen joukkoon asioina, joiden tekemättä jättäminen tulee saamaan olon tuntumaan syylliseltä. Minulla ei ole mitään terveyskäyttäytymisen muuttamista vastaan – päin vastoin, työskentelen tälläkin hetkellä parempien tapojen luomiseen pyrkivässä sosiaalipsykologisessa interventioprojektissa – mutta minua kylmää tällainen massavelvollistuttaminen. Jos liikut tasaisesti hereilläoloaikana (mm. keskeyttäen istumisen vähintään puolen tunnin välein), et välttämättä tarvitse lenkkeilyä. Lääkkeiden syöminenkin monesti liittyy itse luomiimme elämäntapasairauksiin. Minua huolettaa se, miten voi hyvinkin olla, että ihmiset suorittavat itsensä piippuun ja sitten pyrkivät “fiksaamaan” tai “hackaamaan” kurjuuttaan meditaatiolla, säilyttäen muun elämänsä ennallaan. Samaan tapaan kuin kuntosaliohjelmien kanssa; ensin luodaan ongelma ja sitten kaupallistetaan siihen laastari (ns. McMindfulness-ilmiö).

Dosentti Juhani E. Lehto kertomassa mindfulness-tutkimuksesta Helsingin Avoimen yliopiston positiivisen psykologian luennolla. Huomaa, kuinka kontekstia ei ole unohdettu.

Kuten alussa mainitsin, en väitä että meditaatio olisi ajanhukkaa; suosittelen sitä ystävilleni, harjoitan sitä päivittäin ja kerään myös tietoa sen vaikutuksista itseeni. Muistutan kuitenkin, että vaikka olen mindfulness-“liikkeen” kannalla (ainakin kunnes todistusaineisto vaatii minua muuttamaan mielipiteeni), kaikilla asioilla on myös toinen puoli. Meditoi siis, jos voit ja koet sen toimivaksi, mutta älä tunne tuskaa jos se ei ole oma juttusi. On hyödyllisempää suhtautua siihen elämää tasapainottavana taukona kuin kaiken mullistavana ihmeenä. Joka tapauksessa mindfulness on muutakin kuin vaalea nainen risti-istunnassa rantaresortilla.

Unilateraalisen sekasortoaltruismin ohjelmajulistus

Posted on by

Vaihtoehtoinen pelityyli

Esitän alla kuvauksen henkilöstä, joka eräänä päivänä huomasi olevansa läpeensä kyllästynyt erilaisiin onnellisuutta lupaaviin elämänfilosofioihin, hankalasti toteutettaviin maailmanmuutosideologioihin ja kyseenalaiseen tutkimukseen perustuviin Onnen Oikoteihin. Kyseessä on “unilateraalinen sekasortoaltruisti”. Häneen kannattaa suhtautua kriittisesti, sillä  hänen yhteiskuntakelpoisuutensa on edelleen harkinnan alla. Olkaamme silti avoimia mahdollisuudelle varastaa hänen ajatuksistaan jotain omaa elämäntapaamme hyödyttävää.

Unilateraalinen sekasorto(tai kaaos-)altruismi merkitsee lyhyesti ilmaistuna elämäntapaa, jossa sitoudutaan toisia hyödyttäviin tekoihin riippumatta siitä, kuinka toiset toimivat itseä kohtaan; takertumatta lopputulemia koskeviin odotuksiin ja näin vailla pettymyksiä.

Juhlallisempaa julistusta kaipaaville purkakaamme termi osiin niin, että voimme tarkastella sen osia ja niiden olemassaolon oikeutusta erikseen:

Unilateraalinen

Unilateraalinen tulee latinan sanoista “unum” (yksi) ja “lateralis” (puolen liittyvä). Tässä yhteydessä sillä tarkoitetaan yksipuolisuutta, riippumattomuutta muiden toiminnasta. “Unilateraalinen” myös kuulostaa “yksipuolista” huomattavasti tieteellisemmältä ja hienon kuuloisilla sanoilla on hölmöltä kuulostavia enemmän markkina-arvoa.

Käytännön elämässä Sekasortoaltruistimme saattaa työpaikalla tervehtiä iloisesti tuttua tai tuntematonta henkilöä, ja heikkona hetkenä tuntea vihan kuohahduksen, kun tervehdyksen kohde katsoo vain kummasti ja kävelee ohi. Silloin hän kuitenkin muistuttaa itseään, ettei ole ihmisille mukava, jotta he olisivat mukavia hänelle vaan siksi, että se on a) oikein ja b) hänen oma yksipuolinen valintansa, joka ei ole alisteinen millekään “jos, niin” -tyyppiselle ehdolle (esim. jos muut ovat anteliaita minulle, niin minä olen antelias heille).

Hän on tehnyt valinnan – koska voi – ja “hitot siitä mitä muut tekevät”.

Altruismi

Altruismilla tässä yhteydessä tarkoitetaan epäitsekästä omistautumista muiden hyvinvoinnin edistämiselle. Siinä missä unilateraalinen viittaa väliinpitämättömyyteen muiden toiminnasta, altruistinen viittaa piittaamattomuuteen omasta hyödystä.

Hyviä tekoja ei tehdä siksi, että niistä hyödyttäisiin, vaan koska niitä voidaan tehdä.

Sekään, että hyvien tekojen tekeminen saattaa esimerkiksi viestittää ympäristölle tekijän resurssien runsaudesta, ei siis ole tekemisen syy.

Hyvät teot voivat olla äärimmäisen pieniä; hymy, oven avaaminen, iloinen tervehdys, toisessa henkilössä kunnioitettujen asioiden ääneen sanominen, myötätuntoinen kuuntelu tai pelkästään avun tarjoaminen.

Sekasorto

Sekasorto tai kaaos viittaa ennustamattomuuteen ja satunnaisuuteen teoissa ja niiden kohteissa.

Sekasortoaltruistin ei ole tarkoitus opettaa ketään riippuvaiseksi hänestä tai viestiä, että joku voisi perustaa elämäntapansa hänen kuppaamiselleen.

Voimme lähes varmuudella sanoa ensi kesänä satavan ilman, että meillä on pienintäkään käsitystä tarkoista sadepäivistä. Samoin voimme ennustaa Sekasortoaltruistin toimivan muita hyödyttävällä tavalla ilman, että kykenisimme mitenkään erittelemään tapoja tai kohteita. Aina hän ei itsekään tiedä etukäteen, vaan pystyy lepäämään maailman epävarmuudessa ja reagoimaan havaitessaan avun tarpeen.

Sekasortoaltruisti ei myöskään välitä, onko hänen hyväntahtoisuutensa kohde korkeassa vai matalassa asemassa, tai läheinen vai tuntematon hänelle itselleen. Vähiten energiaa vaativa toimintatapa on toimia johdonmukaisesti, ja kokeiltuaan kaikkien ihmisten tasapuolista vihaamista, hän on päätynyt suosimaan erottelematonta hyväntahtoisuutta.

Sekasortoaltruismin seuraukset?

Jos tätä kyseistä kaaosaltruistia kiinnostaisi, hän saattaisi miettiä asiaa Kantin kategorisen imperatiivin kautta (suurin piirtein: “toimi niin, että tekojesi tarkoituksesta voitaisiin johtaa yleinen laki”). Kysymys tällöin koskisi sitä, mitä tapahtuisi jos suurin osa ihmisistä olisi kaaosaltruisteja. Voisi olla, että loput ihmiset eivät enää pystyisi pitämään kirjaa siitä, keille kaikille vastapalvelusta odottamattomille he olisivat “palveluksen velkaa” ja joutuisivat päätymään itsekin kaaosaltruisteiksi. Tai ehkä heistä tulisi vapaamatkustajia, jotka eläisivät hyväntahtoisten yhteiskunnassa panostamatta siihen itse. Tällainen pohdinta ei päähenkilöämme kuitenkaan kiinnosta, sillä suurten ihmisjoukkojen käyttäytyminen on sadepäiviäkin hankalammin ennustettavissa.

Nimenomainen kaaosaltruistimme on tutustunut lukemattomiin tutkimuksiin siitä, kuinka epäitsekkyys voi olla oikotie onnellisuuteen tai evolutiivinen menestysstrategia, myötätunto terveyden edistäjä ja blah₁ blah₂ blah₃. Jos nämä asiat osoittautuisivat hänen elämässään tosiksi, se olisi hänelle ookoo. Jos eivät, sekin olisi ookoo.

Kuolinvuoteellaan hän ei kuitenkaan aio katua luottaneensa turhaan siihen, mitä tiettynä aikakautena pidettiin tietona.

Lopuksi: neljästä asiasta olen Sekasortoaltruistin kanssa varauksetta samaa mieltä.

  1. Emotionaalisten syy-seuraussuhteiden tunnistamisen tärkeys. On hyödyllistä pyrkiä tiedostamaan asioita, joista itse tulee hyvälle mielelle ja ajatuksia, joista ei haluaisi päästää irti. Niistä voi saada vinkkejä toisten ilahduttamiseen. On myös hyödyllistä pyrkiä tunnistamaan asioita, jotka nostavat mielessä vihan tai pelon tunteita ja ajatuksia, joita haluaa välttää. Niistä voi saada vinkkejä siihen, millaisissa tilanteissa voi tarjota toiselle olkapäätään.
  2. Hyvät teot vaativat vastaanottajan elämäntilanteen simuloimista päässään, mikä taas saattaa johtaa toisen ymmärtämiseen. Kultainen sääntö (“tee toisille kuin haluaisit itsellesi tehtävän”) ja erityisesti hopeinen sääntö (“älä tee toisille, mitä et haluaisi itsellesi tehtävän”) ovat karkeita mutta hyväksyttäviä apuvälineitä. Tärkeintä on kuitenkin merkityksellisyys teon vastaanottajalle ja sen selvittäminen pakottaa ensin asettumaan toisen asemaan. Tästä syystä vihamiestään jeesaamalla saattaa päästä ymmärrykseen hänen mielensä toiminnasta.
  3. “Egoaan” voi jallittaa. Itsekeskeisyys on luonnollinen, vaikkakaan ei aina kovin toimiva pelityyli ja unilateraalisuus vaatii omista odotuksista luopumista. Jos haluaa välttää olkapäällään huutavan demonin vaatimukset vastapalveluksista, avun kohteen tietämättömyys auttajansa henkilöllisyydestä toimii hyvin.
  4. Kukaan ei ole kusipää omasta tahdostaan. Ihmiset toimivat parhaaksi näkemänsä mukaan ja tähän näkemykseen ovat hänestä riippumattomat (biologiset ja sosiaaliset) tekijät vaikuttaneet valtavasti. Asian ymmärtäminen auttaa suhtautumaan järjettömiltä vaikuttaviin tekoihin ja henkilöihin.

 

Viisi kysymystä parempien päätösten tuunaukseen

Posted on by

Yllätyin iloisesti huomatessani, kuinka paljon käyttökelpoisia ajatuksia sain Heathin veljesten viimeisimmästä kirjasta “Decisive — How to Make Better Choices in Life and Work”*. Jaottelen alle kolmeen mielivaltaiseen kategoriaan näistä kumpuavia ratkaisevia kysymyksiä, joilla jokainen voi tuunata omaa päätöksentekoarkkitehtuuriaan.

Riko putkinäkö

Kun huomaamme vaihtoehtojemme olevan vähissä, monesti syyllinen on mentaalinen putkinäkö. Oman kokemukseni mukaan se toimii samoin kuin fyysinenkin; vauhdin ja stressin lisääntyessä näkökenttä alkaa kaventua.

Ratkaisevat kysymykset:

1. Kuinka voisin saada molemmat?

  • Kohtaamme jatkuvasti elämässämme (myös hölmöläisen valinnoiksi kutsuttuja) “joko-tai”-kysymyksiä. Elämä ei kuitenkaan ole peli, jossa olisi selkeät, yksinkertaiset säännöt, ja siksi toimintamahdollisuuksiakin on aina enemmän kuin kaksi! Jos esimerkiksi koet, että voisit joko nähdä ystäviäsi useammin tai alkaa harrastaa enemmän, ei kannata jättää tätä kysymystä kysymättä.

2. Mitä tekisin, jos en voisi valita kumpaakaan vaihtoehdoista?

  • Usein varsinkin stressitilanteissa tuntuu, että meidän on valittava kahdesta huonosta vaihtoehdosta pienempi paha. Jos myyjä tarjoaa valintaa huonon tuotteen ja kalliin hinnan välillä, lisävaihtoehtoja saa kysymällä itseltään, mitä tapahtuisi jos molemmat vaihtoehdot häviäisivät pöydältä.

Ota etäisyyttä

Kun elokuvissa etsivän hyvä ystävä murhataan, etsivää usein kielletään osallistumasta murhatutkimukseen, koska hän on liian läheinen uhrin kanssa. Axel Foleyn opetuksista poiketen ulkopuolelle jättäytyminen on hyvä idea. Kun huomaat olevasi tunnekuohussa, käytä 10/10/10-taktiikkaa tai päätöksen ulkoistusta:

Ratkaisevat kysymykset:

3. Jos teen tämän päätöksen, miltä minusta tuntuu 10 minuutin, 10 päivän ja 10 vuoden kuluttua?

  • Joskus, kun meidän olisi esimerkiksi soitettava se tärkeä puhelu, kokemamme epämukavuus aiheuttaa yhä uudelleen toiminnan myöhemmäksi lykkäämistä. Tällöin rohkeutta antaa pikainen aikamatka tulevaisuuteen. Temppu toimii myös, kun olemme juuri antamassa huutomerkein ja kirosanoin siloteltua rakentavaa palautetta sähköpostitse.

4. Kuinka neuvoisin parasta ystävääni tällaisessa tilanteessa?

  • Hyvä tapa ottaa etäisyyttä on miettiä neuvovansa jotakuta itselleen tärkeää henkilöä. Neuvon noudattaminen saattaa tosin osoittautua yllättävän vaikeaksi, mistä pääsemmekin viimeiseen kohtaan:

Valmistaudu olemaan väärässä

Helpoin tapa tehdä elämänsä aikana ainakin yksi hyvä päätös on päättää valmistautua huonojen päätösten varalle. Sen lisäksi, että voimme valmistautua HAL-taktiikan ennustamaan epävarmuuden määrään, voimme automatisoida “ansalangan”, joka hälyttää kun päätöksemme osoittautuukin pettäväksi.

Ratkaiseva kysymys:

5. Mitä pitäisi tapahtua, jotta voimme päätellä tehdyn päätöksen olleen virheellinen ja ryhtyä korjausliikkeisiin?

  • Päätöksillä on tapana jäädä voimaan, ja niitä ei monesti kyseenalaisteta, koska ympäristö on muuttunut salakavalan hitaasti. Myös touhuun jo uponneet kustannukset voivat saada vetäytymisen näyttämään tampioiden touhulta. Tällaisessa tilanteessa on hyvä, jos olemme jo etukäteen määritelleet, mistä tiedämme ettei projekti ollutkaan niin hieno idea kuin aluksi kuvittelimme. Kysy tämä kysymys myös silloin, kun työpaikan urakiipijä saa palaverissa enemmistön vakuuttuneeksi (omasta näkövinkkelistäsi) pähkähullusta ideastaan!

* Kelvollisia tiivistelmiä kirjasta täällä, täällä ja täällä.

Lohdullinen epävarmuus

Posted on by

Päivitetty kirjoitus täällä.

Tällä viikolla tuli kuluneeksi tasan kolme vuotta siitä, kun satuin ostamaan työmatkojen ratoksi audiokirjakauppa Audiblen alennusmyynneistä Leonard Mlodinowin kirjan nimeltä The Drunkard’s Walk: How Randomness Rules Our Lives (tiivistelmä). Kirja ihmetytti, hengästytti sekä aiheutti pitkän ketjun lukuelämyksiä ja muita tapahtumia, jotka lopulta johtivat muun muassa tilastotieteestä innostumiseen (tästä ehkä lisää toiste) ja siihen, että sinä tällä hetkellä luet tätä tekstiä.

Kuten jokainen yrittäjä ja onnettomien romanssien jälkeen upean kumppanin löytänyt henkilö tietää, satunnaistapahtumilla on elämiimme valtava vaikutus. Toisaalta tämä tarkoittaa, ettei ole mahdotonta, että huominen tuo mukanaan kaiken pilaavan katastrofin – toisaalta taas asiat voivat myös muuttua parempaan. Mistä tiedämme, mitä tulee tapahtumaan?

Inhottavaa on, että me emme yksinkertaisesti tiedä. Positiivista on, että meidän ei välttämättä tarvitsekaan tietää.

Ei se mitään, ensi kerralla suojakäsineen kanssa! Kuva: Ismo Pitkänen

Kirjassaan Dance with Chance (kirjan idea tiivistettynä) päätöksenteon tutkija, tilastotieteilijä ja psykologi – kaikki alansa huippuja – pyrkivät vastaamaan kysymykseen “Miksi ennusteet epäonnistuvat, ja mitä tehdä niiden sijasta?”. He ehdottavat kolmiosaista taktiikkaa, jonka olen suomentanut vapaalla kädellä Hyväksy–Arvioi–Laajenna (HAL) -taktiikaksi.

1. Hyväksy tulevaisuuden epävarmuus

Runoilija John Keatsin lanseeraamalla termillä negatiivinen kyvykkyys nimitetään taitoa elää epävarmuuksien keskellä;  hyväksyä epävarmuus ilman jatkuvaa tarvetta kuvitella, että tiedämme tulevaisuudesta enemmän kuin todellisuudessa voimmekaan tietää. Sillä vaikka mitä uskottelemmekaan itsellemme, emme olisi voineet vuosikymmen sitten ennustaa meille myöhemmin tapahtuneita asioita.

Henkilökohtaisesti olen hyötynyt mindfulness-harjoittelusta epävarmuuden hyväksymisen taidon kehittämisessä.

2. Arvioi epävarmuuden laajuus

Ilmaise epävarmuus määrällisesti: pohdi mielessäsi mahdollisia tulevaisuuksia ja määritä, mikä on 95%n todennäköisyydellä pahimman ja parhaimman skenaarion välinen ero (toisin sanoen, olisit oikeassa 95 kertaa sadasta, tai 19 kertaa 20:sta). Yritä päästä mahdollisimman lähelle tuota 95%:a, et hyödy mitään arvioimalla yrityksesi saavan ensi vuonna nollasta miljoonaan uutta asiakasta (mikä voisi olla totta esim. 99,9999% todennäköisyydellä).

3. Laajenna arviotasi

Päätöksenteon tuloksia tutkittaessa on havaittu, että paras arviomme siitä, mitä 95%:a mahdollisista tapahtumista pitää sisällään, menee yleensä metsään. Siksi kuilu todennäköisen parhaimman ja huonoimman skenaarion välillä pitääkin vielä kertoa kahdella (tai ei ainakaan alle 1,5:llä). Jos olet arvioinut, että 95% todennäköisyydellä tienaat kolmen vuoden päästä vaikka 1500– 2500 euroa kuussa, suunnittele sen varalle, että tienaisit mitä tahansa tuhannen ja kolmen tuhannen euron välillä. Jos olet arvioinut, että talosi (tai säästöjesi) arvo 20 vuoden kuluttua on välillä 300 000 – 325 000 euroa, laajenna arviotasi esim. välille 290 000 – 340 000 ja varaudu siihen.

Tämän lisäksi kannattaa miettiä, voiko jokin äärimmäisen epätodennäköinen tapahtuma totaalisesti tuhota sinut ja voiko (tai kannattaako) siihen varautua. Asuntokuplien puhkeaminen, työttömyys, sota ja pörssiromahdukset tapahtuvat harvoin odotetusti. Haluat ehkä hajauttaa sijoituksiasi ja vakuuttaa itsesi sairauden varalle, mutta meteori-iskuun lienee turha varautua. Huomioi myös, että mitä pidemmälle ajassa yrität katsoa, sitä epävarmemmaksi arvio muuttuu.

Yhteenveto

Johtopäätöksenä voitaneen sanoa, että elämän ennustaminen ei ole mahdollista, maailma on luonteeltaan epävarma ja se on pohjimmiltaan hyvä asia. Epävarmuus tarkoittaa muutoksen pysyvyyttä, mikä taas tarkoittaa, että a) hämmästyttävät onnenpotkut ovat mahdollisia ja b) on ylipäätään vain neljä mahdollista tilannetta: 1) asiat pysyvät samana, 2) asiat menevät huonompaan, 3) asiat paranevat, 4) joku edellämainittujen yhdistelmä. Kohta 1) on menneisyyden huomioonottaen äärimmäisen epätodennäköinen, ja muista kohdista ei voi etukäteen tietää. Ainoa, mitä on tehtävissä, on valmistautuminen – tässä tulee apuun HAL-taktiikka.

Lopuksi kannattaa muistaa, että arvelut tulevaisuudesta ovat aina arvauksia ja vaikka ne olisivatkin välttämättömiä, ei pidä unohtaa niihin liittyvää epävarmuutta. Kuten aiemmin mainitsemani tutkijat asian ilmaisevat; “By all means make forecasts — just don’t believe them”.

 

Kirjallisuutta:

 

  • Nassim Nicholas Taleb – Fooled by Randomness: The Hidden Role of Chance in Life and in the Markets (suom. Satunnaisuuden hämäämä: Sattuman salattu vaikutus elämässä ja markkinoilla). The Black Swan: The Impact of the Highly Improbable (suom. Musta joutsen: Erittäin epätodennäköisen vaikutus). Antifragile: Things That Gain from Disorder (suom. Antihauras: Asioita, jotka hyötyvät epäjärjestyksestä).

 

 

Milloin valitsen epäilyksen, milloin avomielisyyden?

Posted on by

Päivitetty teksti täällä.

Ajattelutapoja rakentamassa.

Epäilys vai avoimuus, kas siinä pulma. Suurin osa siitä, miten ajattelemme maailman toimivan, on lähtöisin jostain yleisesti hyväksytystä ajatusrakennelmasta. Kuitenkin enemmän tai vähemmän säännöllisesti nämä auktoriteettiasemassa olevat ajatusrakennelmat sortuvat, kun jokin kokonaiskuvaan sopimaton havainto aiheuttaa vallankumouksen ajattelutavassa: evoluutio- ja suhteellisuusteoria ovat esimerkkejä tästä. Yleisellä tasolla suurin osa kaikista “oudoista” havainnoista osoittautuu väärinkäsityksiksi, mutta jotkin harvat tuovat lopulta mukanaan massiivisen muutoksen. Jälkikäteen väärinkäsityksiin panostaneita pidetään aikaansa tuhlanneina hölmöinä ja pelimerkkinsä todellisiksi osoittautuneille ilmiöille laittaneita edelläkävijäneroina.

Milloin sitten uutta, kiistanalaista ideaa pohtiessa olisi syytä valita skeptisyys, milloin taas avomielisyys? Neurotieteilijä V. S. Ramachandran ehdottaa kirjoituksessaan, että kannattaa kiinnittää huomiota kahteen asiaan:

[1] Puoltavatko (luotettavat, toistetut) havainnot ilmiön olemassaoloa?

[2] Tunnetaanko ilmiön vaikutusmekanismi?

Jos jokin ajatus on kiistanalainen vain siksi, että mekanismia ei tunneta – havaintoaineiston puoltaessa ilmiön olemassaoloa – Ramachandranin mukaan kannattaisi valita avomielisyys ja miettiä, onko jäänyt jumiin tuttuun ja turvalliseen ajatusmaailmaan.

Esimerkki: maapallon alkuaikojen suurmantereesta kiisteltäessä perusidealle oli paljon puoltavaa havaintoaineistoa (kohta [1]: kyllä), mutta mekanismi oli ennen mannerlaattoja hämärän peitossa (kohta [2]: ei). Telepatian olemassaolosta kiisteltäessä taas vaikutus pienenee sitä mukaa, mitä vähemmän koetulosta on mahdollista näpelöidä (kohta [1]: eivät) JA mekanismi on hämärän peitossa (kohta [2]: ei).

Henkilökohtaisesti en ole varma, onko asia ihan näin yksinkertainen ja lisäisin ainakin, että mekanismin pitää olla myös havainnoin osoitettavissa (spekuloidahan voi kuka vain mistä vain). Mutta jos on mahdollista rajoittaa väärässä olemisen riskejä ja panostaa pieni määrä resursseja moniin ilmiöihin, jotka todellisiksi osoittautuessaan toisivat suuren hyödyn, kannattanee valita avomielisyys. Jos taas väärässä oleminen olisi tuhoisaa – esimerkiksi ilmenee, että kristallit eivät parannakaan syöpää – kannattaa mieluummin pitäytyä vanhoissa hyväksihavaituissa konsteissa.

Kolme edellytystä kehitykselle

Posted on by

Päivitetty teksti täällä.

Mikä johtaa kasvuun?

Kun ihminen haluaa kehittyä jollain elämänalueella, hän tavallaan rakentaa muurahaispesää: perusasioihin kuuluu, että allaoleva maa pystyy kannattelemaan pesän painon, sisäosat eivät mätäne (tai jos mätänevät, niin se huomataan ajoissa ja huonoksimennyt materiaali voidaan korvata) ja jos joku potkaisee pesää, se voidaan joustavasti rakentaa uudelleen edellisestä oppineena – kolonian tulevaisuuden kannalta kriittisten osien sijaitessa koskemattomissa maan alla.

Erään kyseenalaisen teorian mukaan 10 000 tuntia harjoittelua tekisi mestarin. Olen jo lähtökohtaisesti eri mieltä väitteen kanssa siksi, että jos harjoittelu ei kasaa tietoa/taitoa (kohta 2 alla), niin mikään tuntimäärä ei aiheuta kehitystä. Olen kuitenkin käyttänyt suurin piirtein tuon määrän aikaa kehittymisasioiden parissa, joten mainitsen alla muutamia havaintoja, joiden takana seison vahvasti kunnes muutan mieleni vastakkaisen todistusaineiston edessä:

  1. Kehitysalueen kannattaa olla luonteeltaan henkistä laatua – fyysinen kehitys on helpommin katoavaa. Loukkaantumiset tai fyysiset sairaudet saattavat rapauttaa kuntosalilla hankitut lihakset, mutta jos olet ylläpitänyt kuntoasi harjoittelemalla käsilläkävelyä, kyseessä on taito, joka säilyy pitkänkin tauon jälkeen. Jos kyseessä taas on jonkin alueen tiedon lisääminen, sitä voi myös jakaa suhteellisen helposti muille.
  2. Jotta kehitystä voi tapahtua tiedossa tai taidossa, sitä on voitava latoa kerroksittain olemassaolevan pohjan päälle – vain näin se kasautuu. Tästä voimme johtaa, että pohjan on oltava luotettava (se kuvaa todellista ilmiötä) ja merkityksellinen (ei esim. välittömästi vanhenevaan tietoon kuten netin uutisartikkeleihin pohjaava) opeteltavaan asiaan nähden. Jos alamme kehittää osaamistamme maailman toimintaperiaatteista sille oletukselle, että aurinko kiertää maata tai lotto on työntekoon verrattavissa oleva tapa rikastua, pohjaoletuksen kumoutuessa kaikki siitä riippuvainen tieto happanee hetkessä.
  3. Koska tiedon tai taidon hyödyllisyys yleensä paljastuu vasta jälkikäteen, on mahdollisuuksien puitteissa yleisestikin hyvä keskittyä asioihin, joilla on enemmän kuin yksi tarkoitus. Jos vaikka ilmenee, että kertomakirjallisuuden lukeminen ei lisääkään ymmärrystämme toisten ihmisten mielistä tai paranna empatiakykyämme tai aiheuta muutoksia persoonallisuuteemme, se on ainakin estänyt avaamasta televisiota tai luonut uusia kokemuksia sekä puheenaiheita. Toisaalta jos monien suosittujen itsehoito-oppaiden neuvosta olisimme käyttäneet aikamme “menestyksen visualisoimiseen sen houkuttamiseksi” (1, 2), taustaperiaatteen osoittautuminen perättömäksi tekee ko. puuhaan käyttämästämme ajasta melkolailla turhanpäiväistä (kävin kääntymässä tälläkin polulla, saamastani opetuksesta joskus toiste).

Aina välillä kysytään, mikä sitten on järkevää? Koska jokainen on yksilö, epäilen yleismaailmallisten totuuksien olemassaoloa. Jos kuitenkin esimerkit kiinnostavat, itselleni toimii seuraavanlainen paletti:

  • Kamppailulajien harrastaminen laaja-alaisesti: nöyryyden oppiminen, itsepuolustustaidot, fyysinen kunto.
  • Mietiskely: tauon pitäminen, omasta mielestä oppiminen, muistin konsolidoituminen (eli opittujen asioiden “uppoaminen” häiriöiden puuttuessa), mahdolliset terveyshyödyt. Itse teen tällä ohjelmalla 20 minuuttia päivässä, mutta kymmenenkin monien mielestä toimisi. Kaksi eri pituista, ilmaista ohjattua harjoitetta löytyy täältä.
  • Uuden kielen opiskelu: edut lienevät melko itsestäänselviä. Itse käytän tätä loistavaa ilmaisohjelmaa, 5-10 minuuttia päivässä on kahdeksan kuukauden aikana kasannut reilun 1200 sanan sanavaraston espanjaa. Toimii hyvin päivittäisenä rutiinina, kun edellisen kohdan yhdistää tähän.
  • Tiskaus, imurointi, työmatkakävely tai mikä tahansa tylsä rutiini yhdistettynä audio-tietokirjan kuunteluun. Paremman ratkaisun puutteessa hankin kirjat täältä puhelimeeni, mutta ei liene ainoa vaihtoehto (otan vastaan suosituksia audiokirjapalveluista).

Ja sitten se tärkeä kysymys, joka pitäisi aina muistaa esittää: entä jos olen väärässä tästä kaikesta? Jos palataan alussa mainittuun muurahaispesään, sen potkujohteisen leviämisen pahimman skenaarion seuraus olisi todennäköisesti vain oppimiskokemus niin kauan, kuin mitään “tietämäänsä” ei ottaisi liian vakavasti.