Tueton maatalous – yrittäjämäinen tulevaisuus?

Hannele Suvanto

Pahalta näyttää. Maataloustukien määrää lasketaan. Kohta ne loppuvat kokonaan. Miten sitten pärjätään? Näitä ajatuksia on pyörinyt varmasti monen tuottajan – tai yrittäjän – ajatuksissa viime aikoina. Suomalainen kalkkunantuottaja on jo osittain tässä tilanteessa, sillä kalkkunankasvatus tuotantosuuntana ei nauti kovin kummoisia eläintukia. Kalkkunantuottaja on siis jo maistanut sitä tuetonta maataloutta, joka  tulee todennäköisesti olemaan arkiruokaa jokaiselle viljelijälle jokaisessa EU-maassa tuotantosuunnasta riippumatta. Jotenkin kalkkunantuottajat ovat silti selvinneet, mutta helppoa se ei tosiaankaan ole ollut. Eikä se ole helppoa tulevaisuudessakaan, mutta ei myöskään mahdotonta.

Miten kalkkunamiehet ja -naiset ovat sitten pärjänneet tähän asti? Asenteella. Jos jotain tutkijan uran aikana on tullut opittua, se on kunnioitus suomalaisen kalkkunantuottajan kärsivällisyyttä ja sinnikkyyttä kohtaan. Kalkkunantuotannolla meni mukavasti 2000-luvun puoliväliin saakka, mutta sen jälkeen kannattavuus on pudonnut ja nyt se on jo hälyttävän huono. Monella muulla alalla olisi lyöty aikaa sitten pillit pussiin. Suomalainen kalkkunantuottaja on kuitenkin sinnikäs. Näitä sinnittelijöitä yhdistää usein myös toinen asenne, nimittäin sisäinen yrittäjämäisyys.

Suomalainen maatalous on siis jälleen kerran ottamassa muutoksen (juoksu)askeleita kohti tuntematonta. Juoksukavereina ovat nyt muut EU-maat, jotka myös kisailevat tuettomien maatalouksiensa kanssa. Kisa kilpailijamaiden kanssa tulee olemaan niin kova, että höyhenet pöllyävät, joten suomalaisen tuotannon tulee olla kisavireessä ja toimintaedellytykset kunnossa. Muuten tuontiliha-hukka meidät perii.  Aikamoisia poliittisia päätöksiä ja toimenpiteitä tarvitaan, jotta tässä ei tule aivan kynityksi. Jos maataloustuista kysytään talousguru ja mielipidevaikuttaja Björn Wahlroosilta, hän lopettaisi ainakin kansallisen maataloustuen maksamisen, mutta samalla myös lopettaisi tai laskisi ruoan arvonlisäveroa. Toisin sanoen tuottajalle siirtyisi toiveikkaasti ajateltuna osa myyntihinnan verosta, jos ruoan hinta muuten pysyisi samana. Tällä korvattaisiin tukien poiston aiheuttamaa vajetta kannattavuudessa.

Arvonlisäveron rukkaaminen saa suomalaiset kuluttajat aina varpailleen. Mielenkiintoiseksi tämän uuden jakolaskun tekeekin keskiverto kuluttaja, joka ei halua maksaa ruoasta yhtään nykyistä enempää, mutta toivoo samalla Mansikin kirmailevan vapaana niityllä parin kaverin kanssa. Maatalouden pitäisi siis tuottaa kuluttajille edullista ruokaa romanttisilla mielikuvilla maustettuna. Käytännössä maatalouden tuettomuus ja siirtyminen kokonaan markkinatalouteen ja samalla täysin sen armoille tarkoittaisi sitä, että viljelijä olisi täysiverinen yrittäjä ja että kansakuntana ottaisimme riskin ruoan riittävyydestä esimerkiksi riskitilanteissa. Nälkä on ikävä vieras, sillä jokapäiväinen leipämme on paljon tärkeämpi kuin jokapäiväinen Nokialaisemme.

Onneksi maataloustukien maksaminen ei todennäköisesti tule loppumaan kuin seinään, mutta vähenemään se tulee tulevaisuudessa joka tapauksessa. Tämä johtaa tuottajan kannalta moniin muutoksiin, osin ongelmiinkin ja vaatii siis selviytymisstrategian laadintaa, sillä uusi tilanne vaatii päätöksiä ja toimenpiteitä myös jokaisella tilalla. Herkutellaan siis pohtimalla mitä talousgurut voisivat ajatella maatalouden ja tilojen selviytymisstrategioista tukien loputtua. Heidät voisi nähdä painottamassa muun muassa sitä, että maatilat ovat yrityksiä siinä missä muutkin ja maatilaa tulee johtaa kuin yritystä. Toisin sanoen tilanne vaatisi maataloustuottajilta nykyistä vielä enemmän yrittäjämäistä asennetta. Pitäisi siis puhua tuottaja-sanan sijaan yrittäjästä. Kuulostaa hankalalta yhtälöltä perinteisten ja sukupolvesta toiseen viljeltyjen perhetilojen näkökulmasta, varsinkin, jos ajatellaan perinteistä yrittäjämäisyyttä riskeineen, kasvuineen ja voiton maksimointeineen. Ei riski, ja toivottavasti ei voittokaan, ole vieras maatalousyrittäjälle, mutta velka pitää silti monen vireänä. Gurujen ajatuksissa on kuitenkin ideanpoikanen.

Todellisuudessa gurujen ajattelu ei ole täysin uutta. He vain tuovat esiin havaintonsa kärjistetysti: maailma muuttuu koko ajan ja yrittäjämäisyyttä on tarvittu maataloudessa yhä enemmän, eikä vähiten Euroopan unioniin liittymisen jälkeen. Maatilojen hehtaarit ja eläinmäärät ovat kasvaneet vuosi vuodelta ja maatalous on keskittynyt ja osin myös ammattimaistunut yhä enemmän, vaikka koon kasvu ei sinällään ole tae yrittäjämäisestä asenteesta tai maatilan eli yrityksen johtamistaidoista. Taitavuutta ei ilmennä niinkään maatilan koko, vaan sen kannattavuus.

Lisäksi yrittäjämäisyys saa maataloudessa aika lailla erilaisia, haasteellisempia ulottuvuuksia kuin muilla toimialoilla. Esimerkiksi vapaus ja valta ovat hieman naivistisia kuvailuja silloin, kun asiakkaita on tasan yksi, eikä yrittäjä voi päättää tuotteensa myyntihintaa. Vapautta ja valtaa tuntuu löytyvän enemmän monialaisilta maatilayrittäjiltä, sillä heillä on tutkimuksien mukaan vakaampi usko omaan pystyvyyteensä ja vakaampi usko siihen, että he ovat todellakin yrittäjiä, eivätkä ainoastaan tuottajia. Sisäistä yrittäjäasennetta siis. Sen sijaan perinteisen tuottaja-asenteen omaavilla viljelijöillä ei tutkimuksien mukaan ole niinkään innovatiivisuutta tai uskoa omaan pystyvyyteensä ja vaikutusmahdollisuuksiinsa, mutta kasvu- ja riskinottohalua kyllä löytyy. Tämä on oikeastaan hyvin surullista, sillä avaintekijä menestymisessä, myös maataloudessa, on yrittäjä itse asenteineen.

 

Kalkkunantuottajat kehityksen kärkeen

Suomalainen kalkkunantuotanto on toiminut eräänlaisena koelaboratoriona uudistuvalle maatalouspolitiikalle. Eläintuki on pieni, joten kalkkunaketju on hakenut kilpailukykyä verkostoitumalla ja ketjuuntumalla. Siis tekemällä yhdessä. Menestyminen on kuitenkin erityisen vahvasti kiinni jokaisesta tuottajasta ja jokaisen tuottajan omista yrittäjyys- ja tuotantotaidoista sekä yrittäjyysasenteesta – Yrittäjästä todella isolla yyllä.

Kalkkunantuottajilta löytyy tutkimukseni mukaan asennetta ja uskoa itseensä, tavoitteellisuutta, ammattiylpeyttä ja sitä tunnettua lintusilmää, mutta myös kykyä sopeutua muutoksiin. Lisäksi löytyy yrittäjän uskoa omasta pystyvyydestä toimia kalkkunantuottajana. Minä voin, minä pystyn! Asiat tapahtuvat (myös) itsestä johtuvista tekijöistä, eikä esimerkiksi (aina) huonosta tuurista tai lihan alhaisesta hinnasta. Yrittäjämäisyyttä siis. Ja mikä mielenkiintoisinta: kalkkunantuottajilta löytyy halua kehittää koko tuotantoketjua kuluttajanäkökulmaa silmällä pitäen. Harvoin on tullut vastaan yhtä paljon kuluttajatietoa vaativia tuottajia, jotka haluavat – ei vaan vaativat – jalostajan kanssa yhteistä kalkkunaketjun tulevaisuuden kehittämistyötä. Ja kyllä sitä kehittämistyötä tarvitaankin. Suomessa ei edes tuoteta niin paljon kalkkunaa kuin sitä kulutetaan, kalkkuna ei kunnolla erotu broilerista (tällä hetkellä) ja kannattavuudessa ollaan menty alamäkeä monta vuotta. Mutta näihin tulee muutos, tekemisen draivi on nyt päällä! Menestymistä ja koko ketjun kilpailukykyä mietitään ja parannetaan yhdessä. Jotain on jo saatu aikaankin, esimerkiksi tuottajien ja teurastamon kommunikoinnin suhteen.

Joku voi väittää, että kehittäminen on helppoa kun tuottajaporukka on määrältään pieni. Kehittäminen ei ole koskaan helppoa, ei pienessä, eikä suuressa porukassa. Porukan pienuus on kuitenkin etu siinä, että kontaktit ovat tiiviit ja suhteet henkilökohtaisia sekä tuottajien että teurastamon ja tuottajien kesken. Lisäksi näissä suhteissa tarvitaan osapuolten keskinäistä luottamusta, sillä ilman sitä yhteistä tulevaisuutta on aika mahdotonta suunnitella pitkällä tähtäimellä. Tulevaisuuden tekijä on kuitenkin ennen kaikkea se kalkkunantuottaja, yrittäjä, jolla on sisäistä virtaa: halu yrittää, usko itseensä, kyky nähdä mahdollisuuksia sekä uskallus ja halu kehittää omaa toimintaa yksin ja yhdessä vuosienkin työskentelyn jälkeen. Nämä ovat yrittäjyydessä tekijöitä, joita toivoisi löytyvän enemmän myös kalkkunaketjun ulkopuolelta.

Kirjoittaja on kirjoittanut tekstin tarkoituksella kärjistetysti (lähes) kaikesta muusta paitsi kalkkunantuotannosta.

Hannele Suvanto

Projektipäällikkö, Kotimaisten kalkkunantuottajien kilpailukyvyn parantaminen -hanke
Helsingin yliopiston Ruralia-instituutti, Seinäjoki
hannele.suvanto@helsinki.fi

 

Tekstissä on käytetty lähteinä muun muassa seuraavia tutkimuksia:

Kupsala, Saara, Pekka Jokinen, Markus Vinnari ja Pasi Pohjolainen (2011), ”Suomalaisten näkemykset tuotantoeläinten hyvinvoinnista,” Maaseudun uusi aika – Maaseutututkimuksen ja -politiikan aikakauslehti, 19 (3), 20-33.

Rantamäki-Lahtinen, Leena, Hannu T. Vesala, Kari M. Vesala, Karttunen Janne ja Veli-Matti Tuure (2008), ”Muuttuva maaseutuyrittäjyys – monialaisten tilojen, perusmaatilojen ja maaseudun kuiden yritysten yrittäjyys ja resurssien hallinta 2000-2006,”, MTT Taloustutkimus, MTT:n selvityksiä 169. Jokioinen.

Vesala, K. M., J. Peura ja G. McElwee (2007), ”The split entrepreneurial identity of the farmer,” Journal of Small Business and Enterprise Development, 14 (1), 48-63.

Teksti on julkaistu myös Suomen Siipikarja -lehdessä 2/2012