Keikalla

Ensimmäisen kerran olin opettamassa aika tarkkaan kaksikymmentä vuotta sitten.  Opetettava aine oli historiaa, vahvinta kouluainettani, jota oli tullut myös harrastettua lapsesta saakka. Pari perusopintojen kurssiakin olin jo yliopistossa suorittanut, joten osaamiseni oli huippuluokkaa. Pidin ensimmäiset tuntini minimaalisella valmistelulla luennoiden. Näin jälkikäteen ajatellen valittu pedagoginen lähestymistapa ei ollut paras mahdollinen opettajalle eikä oppilaille. Oppikirjassa olevat asiat käytiin kyllä läpi, mutta mahtoiko lukiolaisten päähän jäädä mitään noista tunneista?

Ulospäin saattoi näyttää siltä, että tilanne oli hyvin hallussa. Pystyin puhumaan tunnit läpi ilman muistiinpanoja. Välillä syvensin kertomaani erilaisilla oppikirjan ulkopuolisilla esimerkeillä. Todellisuudessa tilanne oli kuitenkin erittäin stressaava. Joka yö ennen uutta opetuspäivää heräsin useita kertoja ja mietin, miksi ihmeessä olin tähän hommaan suostunut. Ennen luokan eteen astumista pulssi huiteli sadan paremmalla puolella. Opetusmonologieni aikana kädet hikosivat taukoamatta ja suuta kuivasi.

Ensimmäinen sijaisuus kesti kaksi tai kolme päivää. Sitä seurasi useita muita uskonnossa, historiassa ja psykologiassa. Vähemmän tuttujen aiheiden pariin ei sitten enää uskaltanut lähteä noin vain. Myös historiassa sain käyttööni valmiita opetusmateriaaleja ja aloin luonnostella asioita kalvoille. Tunneillani saatettiin myös keskustella ja ainakin kerran mentiin myös luokkahuoneen ulkopuolelle opiskelemaan. Öisinkin alkoi saada nukuttua.

Valmistuttuani opetin vuoden yliopistossa. Lukiolaisten parissa ammentamani opit tuntuivat pätevän pääosin sielläkin. Opiskelijat olivat hyvin motivoituneita ja fiksuja, ja juuri valmistuneena maisterina olivat perustutkinto-asiat kirkkaina mielessä. Tuli tunne siitä, että nyt homma alkaa sujua.

Joskus väitöskirjan kirjoittamisen loppuvaiheissa päädyin aloittamaan opettajan pedagogiset opinnot. Koulutus sisälsi artikkelien ja kirjojen ruotimisen lisäksi hillitöntä itsereflektointia ja monenlaisia opetusnäytteiden antamisia ja arviointeja. Ennen pedagogisia opintoja olin pitänyt itseäni aika hyvänä opettajana, mutta reflektoituani itseni ”solmuun” muutamia kertoja, aloin kyseenalaistaa omaa tekemistäni. Se oli sekä hyvä että huono asia. Toisaalta tulin avoimemmaksi oppimaan uutta ja muuttamaan toimintatapojani, mutta toisaalta myös epävarmemmaksi omista käytännön kautta hyväksi havaitsemistani tavoista opettaa.

Onko opetusteknologian kehittymisen myötä suurten massaluentojen aika auttamattomasti ohi?

Onko opetusteknologian kehittymisen myötä suurten massaluentojen aika auttamattomasti ohi? Kuva: Timo Suutari

Opetusharjoittelupaikan sain Seinäjoen ammattikorkeakoulun kulttuurin yksiköstä. Minua ohjasi yliopettaja, joka painotti positiivisen psykologian merkitystä oppilastöiden arvostelussa. Oli kuulemma parempi antaa pikkuisen parempi kuin huonompi arvosana. Se kun vahvistaa yksilön minäkuvaa ja itsetuntoa ja tätä kautta helpottaa esimerkiksi luovuuden esille pääsemistä. Suhtauduin neuvoon positiivisen varautuneesti.

Harjoittelun jälkeen tein joitakin opetuskeikkoja kulttuurin yksikköön. Yleensä ryhmissä oli hyvin motivoitunutta ja asiallista porukkaa ja varsinkin aikuisopiskelijoiden kanssa keskustellen tunnit menivät mukavasti. Sen sijaan yksi liian teoreettisesti opettamani kurssi ensimmäisen vuoden opiskelijoille ei mennyt putkeen.  Olisi pitänyt olla käytännönläheisempää tekemistä käytännönläheisille ihmisille.

Tänä keväänä olen nyt sitten ollut yhtenä monista opettamassa Ruralia-instituutin uudella Maaseudun kehittäminen-kurssilla. Kahdessakymmenessä vuodessa on tapahtunut paljon kehitystä opetusteknologiassa. Piirtoheittimet ovat korvautuneet videotykeillä ja sähköisillä oppimisympäristöillä. Jotkut asiat eivät kuitenkaan muutu. Jälleen kerran opiskelijat ovat olleet fiksuja ja hyvin motivoituneita ja on ollut mukava opettaa. Ehkä ensi vuonna uudestaan?

Yliopistotutkija Aapo Jumppanen

2 thoughts on “Keikalla

  1. Olen luennoinut ja kouluttanut paljon aikuisia. Muutama visiitti nuoriso-osastollekin on tullut tehtyä. Kauheimpia tilanteita oli, kun heitin amk-opiskelijoille läppää – jonka elämää nähneet aikuiset olisivat tajunneet läpäksi. Mutta nouseva nuoriso tekikin tunnollisesti muistiinpanoja! Hupsista. Miten kertoa kuulijoita nolaamatta, että viimeiset viisi minuuttia täti on puhunut puuta ja heinää? Erittäin opettavainen kokemus.

    • Huumoria kannattaa kyllä aina välttää. Jos opettaja henkilökohtaisista tai muista syistä siihen sortuu, niin seuraukset voivat olla arvaamattomat, kuten viisaasti toteat. Toki jos muistaa etukäteen, tai vähintään jälkikäteen korostaa ko. opetussisällön humoristista luonnetta, voitaneen yksittäinen lipsahdus sallia yleisen vireystilan ylläpitämiseksi. (Huomautus: Tämä oli nyt tarkoitettu sellaiseksi ironiseksi huumoriksi…)

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *