Päästökompensaation etiikka

Jatkan ilmastovastuun käsittelyä ajankohtaisella kysymyksellä päästökompensaatioiden etiikasta. Yhteys ilmastovastuuseen on suora. Aiemmassa kirjoituksessani määrittelin aiheuttajavastuun yhdeksi ilmastovastuumme päämuodoksi: henkilökohtaisten päästöjemme on perustelua odottaa aiheuttavan merkittävää vahinkoa ja tästä syystä meillä on velvollisuus estää vahinkoa tapahtumasta vähentämällä päästöjämme.

Mutta entä jos sen sijaan että vähennämme omia päästöjämme, imemme ilmakehästä saman tien takaisin päästämämme määrän kasvihuonekaasuja? Tai estämme jotakuta toista päästämästä tuota saamaa määrää? Ilmakehän kannalta oma nettovaikutuksemme säilyy tällöin nollassa, eli emme lisää ilmakehään päästöjä, jotka aiheuttavat vahinkoa.

 

Tämä juuri on päästökompensaation ajatus pähkinänkuoressa, kuten henkilökohtaista aiheuttajavastuuta puolustava Oxfordin yliopiston filosofian emeritusprofessori John Broome kirjassaan Climate matters. Ethics in a warming world (2012) esittää. Broome pohtii kysymystä henkilökohtaisen vastuun hoitamisesta päästökompensaatioiden avulla ja päätyy suosittamaan tätä tietyillä varauksilla. Mitä nuo varaukset ovat ja tekevätkö ne Broomen varovaisesta suosituksesta perustellun?

Tämän kirjoituksen tarkoitus on vastata näihin kysymyksiin ja auttaa itse kutakin pohtimaan päästökompensaatioiden roolia omassa eettisen ilmastovastuun toteuttamisessa. Kompensaatioihin liittyviltä kysymyksiltä on nykyään vaikea välttyä, kun mahdollisuutta päästöjen kompensaatioon tarjotaan niin lounaspaikan kassalla kuin autokaupan mainoksissa. Kompensaatiota tarjoavia tahoja löytyy paljon aina kotimaisista säätiöistä erilaisiin kansainvälisiin yrityksiin. Onko näiden tahojen tarjouksiin suhtauduttava kuin mainospuheisiin yleensäkin, vai voiko kompensaatioilla aidosti kantaa vastuutaan?

Käytännön ongelmat

Yleisimmin esitetyt huolet päästökompensaatioita kohtaan liittyvät niiden käytännön toteutukseen. Ollakseen aito tapa nollata päästöjensä aiheuttajavastuu kompensaation on todennetusti poistettava ilmakehästä vastaava määrä kasvihuonekaasuja. Tämän tiellä on useita käytännön ongelmia.

Päästöjen imemiseksi istutettu metsä voi esimerkiksi palaa ja luvatut poistot ilmakehästä jäävät toteutumatta. Metsäpalo voi kuitenkin tapahtua paljon myöhemmin kuin sen istutuksesta kuitatut kompensaatiot on hyödynnetty ja tällöin kompensaatiota on vaikea enää perua. Metsityshankkeisiin liittyy myös paljon maanomistukseen ja kilpailevien maakäyttömuotojen yhteensovittamiseen liittyviä kiistoja, jotka vaikeuttavat metsityshankkeiden hallinnointia. Samalla myös yksittäisten metsityshankkeiden vaikutusta metsien ja maankäyttöön muualla on vaikea ennakoida ja myöhemmin todentaa. Vaarana on, että ilman kunnollista hallinnointia metsitys ja metsänsuojelu yhtäällä lisää metsänraivausta toisaalla eikä todellista kompensaation edellyttämää päästöjen nielua tapahdu.

Kompensaatioiden toteuttamiseen päästöjä estämällä kohdistuu samalaisia vähennysten pysyvyyteen ja todentamiseen liittyviä ongelmia. Lisäksi estämishankkeiden, kuten uusiutuvaan energiaan siirtymisen, on jollain tavalla laskettava kuinka paljon hanke onnistuu estämään päästöjä, jotka muussa tapauksessa ilman hanketta olisivat päässeet ilmakehään. Laskelmien lähtökohdaksi on näin osoitettava uskottava niin sanottu perusuran kehitys, josta hankkeen avulla vähennetään päästöjä. Yksittäisten voimalaitosten kohdalla tämä voi olla kohtuullisen suoraviivaista: hiilivoimalan tiedetään päästävän tietyn määrän päästöjä, jotka voimalan korvaaminen tuulivoimalla poistaa. Mutta koska muutoksilla on heijastuksia sähkömarkkinoihin ja muiden tuotantomuotojen asemaan, kokonaisvaikutusten arviointi on haastavaa. Mitä monimutkaisempiin kokonaisuuksiin päästöjen syntyminen liittyy, sitä vaikeampaa perusuran ja hankeen myötä koituvien päästövähennysten todentamisesta tulee.

Monet pitävät näitä käytännön haasteita vaikeina, jopa ylittämättöminä. Tuoreessa ilmastotoimittaja David Robertsin haastatteluartikkelissa Danny Cullenward ja David Victor esittävät, että päästökompensaatiomarkkinoiden nopea kasvu uhkaa aidosti todennettujen kompensaatioiden toteutumista. Näin käy etenkin, jos suuret yhtiöt ja jopa maat alkavat toteuttaa hiilineutraalisuuslupauksiaan isolta osin kompensaatioiden avulla. Toisaalta Cullenward ja Victorkaan eivät sulje pois mahdollisuutta, että aitoja ja todennettuja päästökompensaatioita voitaisiin toteuttaa, kun kompensaatioyritys keskittyy hinnan sijaan laadun takaamiseen.

Jätän käytännön todennettavuuteen ja markkinavaikutuksiin liittyviin kysymyksiin vastaamisen kompensaatioasiantuntijoiden tehtäväksi. Täältä löydät esimerkiksi, miten WWF:n etunenässä toteuttamana Gold Standard pyrkii takaamaan hankkeidensa laadun ulkopuolisilla tarkastajilla. Kotimainen Compensate-säätiö puolestaan perustaa menetelmänsä ylikompensoitiin (jota mm. Broome suosittelee),  jotta hiilijalanjäljen laskentaan ja kompensaatioon liittyvät epävarmuudet tulevat huomioon otetuiksi.

Eettiseltä kannalta olen kiinnostunut, mitä moraalisia kysymyksiä kompensaatioon liittyy, vaikka kompensaatio onnistuisi tekemään aidon ja todennetun vähennyksen ilmakehän kasvihuonekaasuihin?

Moraalinen kysymys

Kompensaatioiden suurin eettinen ongelma liittyy nähdäkseni hinnoittelumekanismin käyttöön moraalisen velvollisuuden toteuttamisessa. Tällä voi olla haitallisia seurauksia sekä ilmastovastuun sisäistämisen ja moraalisen motivaation kannalta että riittävän ripeiden ja kunnianhimoisten päästövähennysten aikaansaamiseksi.

London School of Economicsin (LSE) poliittisen filosofian professori Kai Spiekermann on pohtinut päästökompensaatioiden etiikkaa seuraavasti. Päästökompensaatioiden käyttöön tarttuvat ihmiset, jotka ovat ainakin jossain määrin sisäistäneet ajatuksen henkilökohtaisesta ilmastovastuusta. He ovat siis moraalisesti motivoituneita tekemään jotain aiheuttamansa ilmastovahingon torjumiseksi. Mutta suurimmalla osalla motivaatio on rajallinen ja epävakaa. Kompensaatiota ollaan valmiit tekemään vain kun vaaditut uhraukset säilyvät riittävän pieninä.

Nykyisillä varsin alhaisilla hinnoilla kompensaatiot ovatkin houkutteleva vaihtoehto ilmastohuolestuneelle mutta rajallisesti motivoituneelle. Käymällä erilaisten kompensaatiota tarjoavien tahojen sivuilla sain nykyisten päästöjeni (mikä sekin vaihtelee mittareiden välillä) kompensoinnin hinnaksi 10­­–30 €/CO2-tonni. Tämä on 0,8–2,5 euroa kuukaudessa. Ei kovin merkittävä uhraus vuosittaisten päästöjeni kompensoinnista. Mutta onko se riittävä?

Yhden vertailukohdan kompensaation nykyisille hinnoille antaa niin sanottu hiilen yhteiskunnallisten kustannusten hinta (social cost of carbon). Tämä hinta koittaa monimutkaisten laskutoimitusten avulla arvioida päästöjen aiheuttaman vahingon nykyarvoa. Toisin sanoen se kertoo jokaisen päästötonnin sen hetkisen rahallisen nettokustannuksen laskelmalla yhteen päästölisäyksestä aiheutuvat hyödyt ja haitat pitkälle tulevaisuuteen. Koska hinta koittaa arvioida myös pitkällä tulevaisuudessa tapahtuvien vahinkojen kustannuksia nykyrahassa, vaikuttaa taloustieteilijöiden yleisesti käyttämä diskonttokorko hinnan tasoon paljon. Riippuen käytetystä korosta yhteiskunnallisten kustannusten hinta vaihtelee muutamasta kymmenestä eurosta (korko 5 %) reilusti yli viiteenkymmeneen (korko 2,5 %). Ja mikäli huomioon otetaan epätodennäköisemmät mutta vakavammat vahingot nousee hinta jo yli sataan euroon. Vuonna 2014 OECD laski eräiden jäsenmaidensa esittämien hintojen keskihinnaksi vajaa 50 euroa ja sen arvioitiin nousevan lähes sataan euroon vuoteen 2050 mennessä.

Kuulun itse niihin, joiden mielestä pitkän aikavälin ilmastovahinkojen rahallisessa arvioinnissa tulisi käyttää alhaista diskonttokorkoa (Kyllönen 2013 ja Kyllönen&Basso 2017). Tällöin päästöjen yhteiskunnallisten vahinkojen hinta asettuisi vähintään kaksinkertaiseksi (60 €) nykyisten kompensaatioiden hintatasoon nähden (10–30€).

Nykyinen alhainen hinta on mahdollinen, koska kysyntä vapaaehtoisille kompensaatioille on yhä kasvusta huolimatta rajallista. Lisääntyneestä kiinnostuksesta huolimatta suurin osa ei hoida edes pientä osaa omasta henkilökohtaisesta aiheuttajavastuustaan ostamalla kompensaatioita. Entä jos näin tapahtuisikin? Jos lähes kaikki hoitaisivat vastuunsa ja alkaisivat kompensoida?

Suomen ympäristökeskuksen muutaman vuoden takaisen tiedon mukaan maamme kulutusperustaisista päästöistä noin 66 % aiheutuu kotitalouksien kulutuksesta. Tämä tarkoittaa noin 50 miljoonaa tonnia vuodessa. En tiedä, kuinka suuren osan suomalaiset tästä nykyään kompensoivat, mutta seuraavat luvut antavat olettaa, että määrä on vielä kohtuullisen vähäinen. Tilastokeskuksen mukaan vuonna 2016 vapaa-ajalla lentäen matkustaneista vain kuusi prosenttia maksoi lennoistaan päästökompensaation. Kompensaatiota tarjoavien tahojen sivuilla Suomessa toteutuneiden kompensaatioiden määrät ovat kymmenissä tuhansissa tonneissa, eivät vielä miljoonissa. Tämä ei ole ehkä ihme, sillä Financial Times esitti syyskuun jutussaan vapaaehtoisten kompensaatioiden kokonaismääräksi vain reilu 100 miljoonaa tonnia vuonna 2019.

Määrä on kokonaistarpeeseen nähden siis yhä vähäinen ja on selvää, että jos suomalaiset hoitaisivat 50 miljoonan tonnin päästövähennyksen edes suurelta osin kompensoimalla hinta nousisi nykyisestä huomattavasti ja ylittäisi monen nykyään rajallisesti motivoituneen kipukynnyksen.

Spiekermannin mukaan rajalliseen ja helposti sammuvaan moraaliseen motivaatioon liittyy monia huolia. Yksi on usein kompensaatioiden yhteydessä mainittu: pienehkö rahallinen uhraus omien päästöjen täydellisestä kompensoinnista antaa väärän kuvan haasteen ja tarvittavien muutosten suuruudesta. ”Puhdas omatunto” omasta hiilijalanjäljestä saa helposti unohtamaan, että vastuumme (kuten Ilmastovastuun anatomia kirjoituksessa on käyty läpi) ei rajoitu vain henkilökohtaiseen vastuuseen vähentää omat päästönsä. Tämän lisäksi meillä on merkittävä osuus jaetusta vastuusta hiili-intensiivisistä yhteiskuntarakenteistamme, joista päästömme ja hyvinvointimme riippuvat. Koska myös oma hiilijalanjälkemme on suurelta osin seurausta näistä rakenteista, on velvollisuutemme osallistua noiden rakenteiden muuttamiseen. Pelkkä päästöjen kompensointi ei riitä ilmastovastuumme hoitamiseen.

Väitöskirjassaan Säde Hormio (2017) muistuttaa myös niistä monenlaisista sivuvaikutuksista, joita päästöjä aiheuttavien tuotteiden ja palveluiden ostamiseen liittyy, vaikka päästöt kompensoitaisiinkin. Tuotteen ja palvelun ostaminen tukee päästöintensiivistä toimintaa ja antaa yritykselle markkinasignaalin jatkaa pääosin samalla tavoin, sen sijaan että tuotanto- ja palvelurakennetta ryhdyttäisiin muuttamaan radikaalisti päästöttömäksi. Lisääntynyt lentojen kysyntä, vaikka päästöt on kompensoitu, lisää tarvetta uusilla kiitoteille ja terminaaleille, joilla on vaikutusta päästöihin pitkälle tulevaisuuteen.

Toinen ongelma liittyy siihen mitä motivaation rajallisuus ja epävakaus kertoo meistä moraalisina toimijoina ja vastuun kantajina. Tarkastellaan tätä seuraavan ilmastofilosofi Stephen Gardinerin esimerkin avulla. Tässä esimerkissä Yrjö ja hänen kamunsa ovat innokkaita ilotulitteiden ampujia. Innokas harrastus aiheuttaa kuitenkin huomattavaa melu- ja ilmansaastevahinkoa Yrjön naapureille ja uhkaa toistuvasti sytyttää naapurien talot tuleen.   Gardinerin mukaan tämä kuvaa omaa tilannettamme ilmastovahingonaiheuttajina ja hän esittää sen vastaesimerkkinä aiemmassa kirjoituksessa esiteltyyn Dale Jamiesonin Janne ja Jaana esimerkkeihin (käytyyn keskusteluun ja muihin Gardinerin tuotantoa kommentoiviin ilmastoartikkeleihin voi tutustua tässä Philosophy and Public Issues– teemanumerossa). Vaikka Yrjö kavereineen tietää muille aiheutuvat vahingot ja riskit, hän nauttii harrastuksestaan niin paljon, että haluaa jatkaa ja jopa laajentaa uusiin isompiin tulitteisiin.

Oletetaan kuitenkin, että Yrjö ymmärtää vastuunsa vahingosta ja tarjoutuu kustantamaan aidan naapurien suojaksi. Mutta rajallisen motivaationsa vuoksi Yrjö tekee tarjouksensa ehdollisena: Hyvät naapurit, suojaan teidät aiheuttamaltani vahingolta, mutta vain kun aita maksaa alle sadasosan kuukausipalkastani?

Kuten Spiekermann muistuttaa moraalisen arvion esittäminen suoraviivaisesti ihmisten motivaation perusteella sisältää sekin ongelmia, varsinkin tilanteessa jossa vain pieni osa on motivoitunut noudattamaan velvollisuuttaan.  Silti Yrjön ehdotus naapureilleen tekee selväksi, että moraalisen velvollisuuden toteuttaminen vain kun siitä koituu itselle vähäistä haittaa, on vastoin sitä, mitä ymmärrämme vahingon aiheuttamiseen liittyvillä velvollisuuksilla.

Vahingon aiheuttamisen kielto on niin sanottu oikeudenmukaisuusperustainen velvollisuus. Se perustuu toisten kohtelemiseen heidän moraalisen asemansa mukaisella kunnioittavalla tavalla. Usein tätä moraalista asemaa täsmennetään jokaisen (negatiivisella) oikeudella muiden vahingontekoa vastaan. Vahingon aiheuttaminen ilman pätevää perustetta toiselle on puuttumista toisten elämään tavalla, jossa toisen moraalista asemaa ei kunnioiteta ja jossa hänen oikeuttaan rikotaan. Itselle aiheutuvat kustannukset eivät ole sopiva tapa pyristellä irti velvollisuudesta, varsinkin kun kustannukset ovat yhä vähäisiä ja eivät uhkaa vahingontekijän omia oikeuksia.

Yhteenveto: eettinen kompensoija?

Mitä edellä sanotun perusteella tulisi kompensaatioiden etiikasta ajatella? Itse ajattelen ja toimin seuraavasti:

  1. Harkitsen tarkkaan, onko päästöjä aiheuttava tekoni, ostokseni, elämäntapa tarpeellinen ja perusteltu?
  2. Voiko sen tehdä toisin ilman päästöjä tai vähemmillä päästöillä?
  3. Jos teko on tilanteessa perustelu ja oikeutettu kun otetaan huomioon muut kuin ilmastovastuuseen liittyvät perusteet (voi myös olla, että jossain tilanteessa itse ilmastovastuun kantaminen vaatii päästötekoja, esim. matkustaminen ilmastomielenoisoitukseen) etenen seuraavassa järjestyksessä:
    1. Muistan että oman ilmastovahingon eettinen kompensointi vaatii ennen kaikkea päästöintensiivisiin rakenteisiin vaikuttamista, joista myös omat päästöni paljolti riippuvat.
    2. Kun tämän olen huomioinut valitsen kompensaatiomekanismin, joka luotettavimmin tuottaa todennettuja ja sosiaalisilta vaikutuksiltaan oikeudenmukaisia päästövähennysyksiköitä.
    3. Kompensoin päästöni ylimittaan, jotta mekanismiin liittyvät epävarmuudet tulevat huomioiduiksi.

Lopuksi on hyvä todeta, että kompensaatio tässä järjestyksessä edeten sopii parhaiten yksilöiden ilmastovastuun kantoon. Yksilön ilmastovelvollisuudet perustuvat ennen kaikkea hänen vastuuseensa aiheuttamastaan ilmastovahingosta. Tämän oikeudenmukaisuusvelvollisuuden toteuttaminen nykyisissä rakenteissa ei aina onnistu ilman kompensaatiota, vaikka käyttäisi kaiken aikansa rakenteiden muuttamiseen.

Kompensaation laajamittaiseen käyttöön valtioiden ja isojen yritysten taholta on kuintenkin syytä suhtautua vielä kriittisemmin. Valtion ja yrityksen velvollisuudet  kohdistuvat yksilöitä enemmän rakenteiden muuttamiseen ja hiilettömän yhteiskunnan rakentamiseen. Koska valtiot ja yritykset ovat yksilöitä suuremmassa vastuussa päästöintensiivisten rakenteiden muuttamisesta, on tarvittavien muutosten kannalta vielä huolestuttavampaa, jos ne turvautuvat epävarmasti todennettuihin kompensaatioihin sen sijaan, että tekisivät tarvittavia rakenteellisia muutoksia. Vaarallisena lopputuloksena voi olla kollektiivinen harhaluulo, että yhteiskunnan hiilineutraalisuus on saavutettavissa vain pienin korjauksin.

Ilmastovastuun anatomia

Näissä blogini aloituskirjoituksissa käsittelen sitä, mitä moraalifilosofit ovat viime vuosina kirjoittaneet ilmastokriisiin liittyvästä vastuusta. Ilmastonmuutos ja filosofia -kirjassa aihetta käsittelevät Teea Kortetmäki ja Säde Hormio. Itse olen kirjoittanut aiheesta muun muassa  ”Climate Change, No-Harm Principle and Moral Responsibility of Individual Emitters” ja blogissa ”Miks mun pitäis? Osallisuus velvoittaa ilmastotalkoisiin”. Tämä kirjoitus kokoaa yhteen aiempien kirjoitusten teemoja ja perustuu tänä syksynä pitämiin luentoihini.

Moralisointiin liittyvistä vaaroista huolimatta vastuu on erottamaton osa jokapäiväistä sosiaalista elämäämme ja vastuunjaolla on suuri käytännön merkitys. Vastuunjako auttaa kohdistamaan erilaisten päätösten seuraukset  oikeudenmukaisesti. On tärkeää, että niin taloudelliset palkkiot kuin oikeudelliset rangaistuksetkin kohdennetaan niille, jotka ne ansaitsevat ja ovat aidosti vastuussa teoista, joista palkitaan tai rangaistaan. Tässä mielessä vastuu liittyy moraaliseen toimijuuteen. Moraaliset toimijat, joiksi ihmiset kasvavat viimeistään täysikäisinä, ymmärtävät tekojensa ja aikomusten moraaliset perusteet ja kykenevät toimimaan näiden pohjalta.

Moraalisia perusteita antavat eettiset periaatteet, moraaliset arvot ja päämäärät. Näistä  ihmisillä voi olla erimielisiä käsityksiä ja eettisen keskustelun ja moraalifilosofisen tutkimuksen tehtävä on antaa vastauksia siitä, mitkä ovat hyviä ja oikeita periaatteita ja arvoja, joiden mukaan tulisi toimia. Moraalisina toimijoina pystymme tämän pohjalta arvioimaan oman toimintamme moraalisia perusteita, perustelemaan ja oikeuttamaan tekomme muille, ja olemaan vastuussa, jos laiminlyömme perusteiden huomioonottamisen tai toimimme vastoin moraalisia perusteita.

Ansaittujen palkkioiden ja sanktioiden näkökulmasta vastuullisia toimijoita ovat täysikasvuisten ihmisten lisäksi myös erilaiset järjestäytyneet ryhmät ja yhteisöt, jotka kykenevät tekemään perusteiden pohjalta yhteisesti päätöksiä sovitun päätöksentekorakenteen mukaisesti ja panemaan niitä toimeen. Järjestäytyneitä yhteisöjä voidaan tässä mielessä pitää vastuussa päätöksissään ja niitä voidaan palkita ja rangaista tehdyistä kollektiivisista teoista. Mutta koska moraalisten perusteiden ymmärtäminen tapahtuu vain yhteisön jäsenten kautta, vain jäseniä pidetään yleensä varsinaisina moraalisina toimijoina.

Silti on mielekästä sanoa, että Suomella esimerkiksi on vastuu vähentää päästöjään ja pyrkiä hiilineutraaliksi. Ja Suomi ansaitsee sanktiot, jotka sille kansainvälisissä sopimuksissa on määrätty, jos se ei täytä vastuutaan. Valtioiden lisäksi järjestäytyneitä yhteisöjä ovat esimerkiksi kaupungit ja yritykset. Myös urheiluseurat, seurakunnat ja opiskelijajärjestöt ovat järjestäytyneitä yhteisöjä, joilla on tapa tehdä yhteisiä päätöksiä, joista ne ovat vastuussa. Sitä, miten kollektiivinen vastuu yhteisistä päätöksistä, yhteisön ansaitsemat palkkiot ja sanktiot jakautuvat jäsenten kesken, käsitellään tarkemmin myöhemmin näissä vastuukirjoituksissa.

Vastuulla on tärkeä rooli sosiaalisten suhteiden ylläpitämisen ja toiminnan sosiaalisen ohjaamisen kannalta. Palkkioiden ja rangaistusten tapaan vastuu oikeuttaa osoittamaan ansaittua arvostusta, kehua ja kiitosta oikeintekijöitä kohtaan ja moittimaan väärintekijöitä, jotka laiminlyövät moraaliset perusteet tai toimivat vastoin niitä. Muiden antamalla sosiaalisella arvostuksella ja hyväksynnällä tai puolestaan moitteella ja paheksunnalla on suuri merkitys toiminnan ohjaamisessa. Kokemukset reilusta kohtelusta perustuvat usein siihen, kuinka oikeudenmukaisesti ja perustellusti muiden koetaan osoittavan kiitosta ja moitetta omaa käytöstä kohtaan. Parhaimmillaan vastuun tunnistaminen ja osoittaminen voi motivoida ihmisiä vähentämään päästöjään ja tekemään asiat toisin. Pahimmillaan seurauksena on sosiaalista paheksuntaa ja syyllistämistä, joka motivoinnin sijaan pikemminkin lamauttaa tai aiheuttaa voimakkaan vastareaktion.

Vahvat reaktiot kertovat vastuun syvään juurtuneesta merkityksestä sosiaalisissa suhteissamme ja itsemme ymmärtämisessä moraalisina toimijoina. Meille ei ole yhdentekevää, kuinka valintojamme arvioidaan. Arviot valinnoista ovat samalla arvioita meistä ihmisinä, jaetun moraaliyhteisön jäseninä.

Vastuu ilmastovahingosta ja vastuu toimia

Ilmastotieteen viimeisimpien arvioiden perusteella on selvää, että ilmastokatastrofin uhkan torjumiseksi tulee tehdä paljon nykyistä enemmän. Tutkimustiedon valossa seuraavia väittämiä voi pitää kiistattomina:

  1. Nykyisellään etenevä ilmastonmuutos on katastrofaalisen paha asia, muun muassa koska siitä aiheutuu äärimmäistä vahinkoa suurelle joukolle ihmisiä ja muuta luontoa.
  2. Vallitseva ilmastonmuutos on pääosin seurausta ihmisten toiminnasta, esimerkiksi voimakkaasti lisääntyneestä fossiilisten polttoaineiden käytöstä ja tästä aiheutuneista kasvihuonekaasupäästöistä.
  3. Muuttamalla toimintaamme voimme vaikuttaa ilmastonmuutoksen aiheuttaman vahingon määrään, jopa estää merkittävän osan siitä.

Suurin osa pitää varmasti myös seuraavia moraalisia periaatteita kiistattomina:

4. Mikäli voimme tehdä jotain estääksemme pahan asian, esimerkiksi vakavan vahingon, tapahtumasta, meillä on velvollisuus tehdä niin.

5. Erityinen velvollisuus tehdä jotain pahan asian estämiseksi on niillä, jotka ovat sen aiheuttaneet.

Näiden perusteella tuntuu yhtä lailla kiistattomalta väittää:

A. Koska voimme toimillamme vaikuttaa ilmastomuutoksesta aiheutuvan vahingon määrään, meillä on velvollisuus toimia niin.

B. Erityinen velvollisuus toimia ilmastovahingon estämiseksi on niillä, jotka ovat sitä eniten aiheuttaneet.

A ja B ovat väittämiä ilmastovastuustamme. Filosofisella terminologialla ilmaistuna A kertoo, että meillä on ”tulevaisuuteen suuntautunut” vastuu eli velvollisuus toimia ilmastonmuutoksen suhteen: torjua siitä aiheutuvaa vahinkoa. Tätä vastuuta voi hyvin havainnollistaa nykyisin yhä enemmän käytetyllä hiilikädenjäljen käsitteellä.  Hiilikädenjälki kuvaa toimintamme positiivista vaikutusta ilmastonmuutoksen torjuntaan.

B taas kertoo, että erityinen vastuu toimia on niillä, jotka ovat ”taaksepäin katsoen” vastuussa vakavan ilmastovahingon aiheuttamisesta.  Tämä “aiheuttajan vastuu” kertoo saman asian kuin monille tuttu ”saastuttaja maksaa” -periaate. Hiilijalanjälkemme puolestaan on suuntaa-antava mittari siitä, millainen osuus meillä aiheuttajavastuusta on.

Ilmastovastuitamme on hyvä heti täsmentää. Se, että vastuu kohdistuu ihmisen toiminnasta aiheutuvaan ilmastomuutokseen, ei tarkoita, että kaikilla on yhtäläinen vastuu. Eri ihmiset ja kulttuurit ovat sekä historiallisesti vaikuttaneet  että  osallistuvat nykyään ilmastonmuutoksen aiheuttamiseen huomattavan erilaisissa mittaluokissa.

YK:n ilmastosopimus ilmaisee tämän asian valtioiden kesken periaatteella ”yhteiset mutta eriytetyt vastuut”. Periaatteen mukaan kaikilla valtioilla on yhteinen vastuu ympäristönsuojelusta, kun käytetään yhteisiä resursseja, kuten ilmastoa. Toisaalta, koska luonnonvarat, kuten uusiutuvat energianlähteet ovat jakautuneet epätasaisesti ja eri mailla on taloudellisesti, teknologisesti ja rakenteellisesti erilaiset kyvyt vähentää päästöjään, maiden vastuut eriävät.

Ilmasto-oikeudenmukaisuudesta kirjoittaneen Henry Shuen (1993) tavoin voidaan todeta, että jokaisella täytyy olla oikeus välttämättömään inhimilliseen toimeentuloon (subsistence) vaikka tästä aiheutuukin päästöjä. Päästöjen vähentämisvelvollisuus kohdistuu siksi Shuen kutsumiin toissijaisiin ”ylellisyyspäästöihin” (luxury emissions). Missä raja välttämättömien ja ylellisyyspäästöjen välillä kulkee ja mitkä asiat ovat ”välttämättömiä” ovat eettisiä kysymyksiä, jota olen pohtinut esimerkiksi Sitralle kirjoittamassani Eettinen kartta Suomelle mutta johon on palattava vielä uudestaan myöhemmin näissä kirjoituksissa.

Laskelmat päästövähennysten hyödyistä ja kustannuksista  kuitenkin osoittavat, että etenkin vauraat maat voivat vähentää päästöjään huomattavasti laskematta elintasoaan merkittävästi. Uuden puhtaamman teknologian käyttöönotto vähentää ilmansaasteisiin liittyviä terveysongelmia ja kuolemia myös kehittyvissä maissa ja tuottaa hyötyjä, jotka kompensoivat vähennyksistä aiheutuvia kustannuksia.

Uhrauksien kohtuuttomuus on myös suhteutettava aiheutuviin vahinkoihin. Jos aiheutuva vahinko on jonkun toisen kotimaan huuhtoutuminen mereen, ruokasatojen lopullinen tuhoutuminen ja eliniän raju lyhentyminen, ei materiaalisen elintason lasku nykyisissä vauraissa maissa tunnu kovin kohtuuttomalta – varsinkin kun samat maat ovat päästöillään isolta osalta myös aiheuttajavastuussa ilmastonmuutoksesta.

”Meidän” vastuu ja ”ei kenenkään” vastuu?

Ongelma yllä olevassa kuvauksessa ilmastovastuista on kuitenkin muotoilujen epämääräinen ”me”-muoto. Kuten jokainen yhteisen kerhohuoneen siivoustalkoista tai taloyhtiön pihatalkoista tietää, epämääräisen kollektiivin vastuut muuttuvat helposti ”ei kenenkään” –vastuiksi.

Vaikka suurin osa hyväksyykin edellä olevat väitteet ja periaatteet 1-5 sekä niistä seuraavat ilmastovastuut A-B, suurelle osalle ei ole lainkaan selvää, mitä tästä pitäisi seurata omien kulutusvalintojen ja arkipäiväisen elämän suhteen.

Amerikkalainen ympäristöfilosofi Dale Jamieson (2014) on havainnollistanut tilannetta seuraavien esimerkkien avulla:

  1. Jaana on jättänyt polkupyöränsä talonsa eteiseen ja mennyt sisälle valmistamaan illallista. Janne etsii pyörää varastettavaksi, kulkee talon ohi ja näkee Jaanan pyörän. Janne murtaa pyörän lukon ja ajaa tiehensä.

Moraalinen arvostelmamme tästä esimerkistä tuntuisi olevan meille selkeä:

1*. Janne tietoisesti aiheuttaa vahinkoa Jaanalle varastamalla tämän pyörän. Janne on näin vastuussa aiheuttamastaan vahingosta ja hänen tulee korvata vahinko. Janne toimii myös väärin, ja ansaitsee moraalisen paheksuntamme ja mahdolliset muut seuraamukset, rangaistuksen laittomasta teosta ja mahdollisen vahingonkorvauksen maksamisen.

Mutta entä jos muutamme esimerkkiä seuraavilla tavoilla:

  1. Janne on osa isoa joukkoa, joista kukin täysin toisistaan riippumatta vie yhden osan Jaanan polkupyörästä, kunnes koko pyörä on hävinnyt. Janne vie yhden pinnan. Suurin osa Jaanan pyörästä olisi viety, vaikka Janne ei olisi tehnyt mitään.
  2. Janne vie suuresta määrästä polkupyöriä jokaisesta yhden osan. Yksi pyöristä on Jaanan, jonka pyörästä Janne vie yhden pinnan.
  3. Janne ja Jaana asuvat eri mantereilla, ja Jaanan polkupyörän menetys on seurausta tapahtumaketjusta, joka alkaa Jannen tilattua käytetyn polkupyörän nettikaupasta.
  4. Janne elää vuosisatoja ennen Jaanaa ja osallistuu lukuisien muiden kanssa polkupyörien valmistukselle välttämättömien raaka-aineiden liikakulutukseen. Tämän seurauksena Jaanan on mahdotonta saada polkupyörää vuosisatoja myöhemmin.

Jamiesonin mukaan jokaisen muutoksen myötä moraalinen arvostelmamme tilanteesta muuttuu yhä hatarammaksi:

2* Toimija ei ole enää yksin Janne vaan hajanainen kollektiivi, mikä tekee vastuullisen vahingonaiheuttajan identifioinnin vaikeaksi. Jannen teolla ei ollut suurta roolia lopputuloksen kannalta. Pyörävarkaus (yhtä pinnaan lukuunottamatta) olisi tapahtunut joka tapauksessa.

3* Jannen aiheuttama vahinko hajaantuu laajalle, minkä seurauksena hänen Jaanalle aiheuttamansa vahinko kutistuu lähes olemattomaksi.

4* Jannen vahingonteko ei ole enää selvästi tietoista ja tarkoituksellista. Selkeä maantieteellinen yhteys Jannen teon ja Jaanalle aiheutuvan vahingon välillä hämärtyy.

5* Jannen teon ja Jaanalle aiheutuvan vahingon ajallinen yhteys hämärtyy. Samalla suora vuorovaikutus vahingon aiheuttajan ja kärsijän välillä katoaa kokonaan.

Merkityksettömyyden harha

Jamiesonin esimerkit havainnollistavat, miksi voi tuntua perustellulta väittää ”ettei minun päästöilläni ole mitään merkitystä”. Verrattuna alkuperäiseen esimerkkiin 1 Jannen pyörävarkaudesta, esimerkit 2-5 näyttävät tavoittavan myös paljon paremmin arkipäiväisten tekojemme yhteyden globaaliin ja ylisukupolviseen ilmastonmuutokseen.

Esimerkit tuntuvat antavan näennäisesti hyvän perusteen ajatella, ettei meillä yksilöinä voi olla vastuuta massiivisesta ilmastonmuutoksesta. Tämä päätelmä on kuitenkin väärä.

On totta, että ilmastosysteemi on monimutkainen ja sisältää monenlaisia kynnysarvoja vahinkojen syntymiselle. Päästöjemme ja ilmastonmuutoksesta aiheutuvien vahinkojen välille on usein vaikea osoittaa suoraa yhteyttä. Osa omista päästöistämme ei aiheuta suoraa vahinkoa lainkaan, vaan monimutkaisten kynnysarvojen ylittyminen vaatii usein ison joukon päästöjä, kuten alla olevassa kuvassa näkyy. Kuvio perustuu Oxfordin yliopiston filosofian emeritusprofessori John Broomen (2019) ”Against denialism” -kirjoitukseen. Siinä hän puolustautuu niitä vastaan, jotka kieltävät yksilöiden aiheuttavan päästöillään ilmastovahinkoa.

Kuten Broome kirjoituksessaan korostaa, aiheuttajavastuu ei edellytä suoraa yhteyttä, vaan vahingon todennäköisyyden lisääminen riittää. Lisäksi on huomattava, että päästömme pysyvät ilmakehässä erittäin pitkään ja ehtivät todennäköisesti olla mukana aiheuttamassa lisää monenlaisia vahingollisia ilmastonmuutoksia. Kaikilla päästöillä on näin ollen negatiivinen odotusarvo, joka riippuu vahingon vakavuudesta ja toteutumisen todennäköisyydestä (Broome 2019, ks. myös Hormio 2020).

Vaarallisen ilmastonmuutoksen aiheuttamat vahingot ovat äärimmäisen vakavia: lisääntyvää ruokapulaa, altistumista taudeille, puhtaan veden puutetta, kotien menetystä (pienten saarivaltioden kohdalla jopa kotimaan), enneaikaisia kuolemia. Vakavuudesta johtuen ei mitättömiltäkään vaikuttavien henkilökohtaisten päästöjen odotusarvo ole merkityksetön. On laskettu esimerkiksi, että sunnuntaihuvipärtsäily bensasyöpöllä katumaasturilla vastaa negatiiviselta odotusarvoltaan jonkun toisen iltapäivän pilaamista (esim. Hiller 2011).

Jos Janne pärtsäilisi maasturillaan niin, että naapurissa asuvan Jaanan sunnuntai-ilta häiriintyisi melun ja pakokaasujen vuoksi täysin, pitäisimme Jannea vastuullisena esimerkin 1 tapaan. Mutta jos yllä oleva laskelma pitää paikkansa, yhtä selvästi Jannen tulee pohtia vaihtoehtoisia huvittelutapoja myös lisäämänsä ilmastoriskin vuoksi.

Mutta oleellisia eivät tietysti ole niinkään yksittäiset huviajelut vaan kestämättömät ja päästöjä aiheuttavat elämäntavat. Yhden arvion mukaan keskivertoamerikkalaisen elinikäisten päästöjen vahingollinen odotusarvo vastaa 1–2 ihmisen ennenaikaista kuolemaa ilmastonmuutoksen vuoksi (Nolt 2012, Broome 2012). Samaa laskukaavaa noudattaen keskivertosuomalaisen elinikäiset päästöt olisivat vastuussa noin yhden ihmisen ennenaikaisesta kuolemasta.

Henkilökohtaisten päästöjen merkityksettömyydestä ei näin laskien voida puhua.

Aiheuttajavastuu ja moraalinen vastuu

Edellä kuvatut laskelmat keskivertoamerikkalaisen tai -suomalaisen elinikäisten päästöjen aiheuttamista vahingoista ovat tärkeä muistutus omasta roolistamme suurten muutosten aiheuttamisessa. Ne kertovat, että hiilijalanjälkemme kautta meillä on myös henkilökohtainen rooli vahingon aiheuttamisessa ja sitä kautta henkilökohtaista aiheuttajavastuuta.

Aiheuttajavastuu ei kuitenkaan käänny suoraan moraaliseksi vastuuksi, ”syyllisyydeksi”, jonka perusteella meitä voi esimerkiksi moittia. Kuten Jamiesonin esimerkeistä käy ilmi, ollakseen moraalisesti vastuussa tekijän tulee olla vähintään tietoinen tekonsa vahingollisuudesta. Tilatessaan pyörän netistä Janne ei aio varastaa kenenkään pyörää eikä tarkoitus näin ole aiheuttaa vahinkoa. Mutta ehkä silti on perusteltua ajatella, että Jannen tulisi olla nykypäivänä tietoinen suuresta riskistä, että netissä myytävät pyörät voivat olla varastettuja, ja hänen tulisi olla tästä syystä erityisen tarkka. Mikäli Janne laiminlyö pyörän alkuperän tarkistamisen, voi häntä perustellusti pitää moraalisesti vastuullisena ja myös moittia tästä. Huolimattomuuttaan Jannesta tulee helposti osallinen, joka ostollaan tukee laitonta toimintaa.

Aivan samalla tavoin nykypäivänä tiedämme useiden arkipäivän valintojen päästövaikutukset ja sen, että lisääntyvät päästöt osallistuvat ilmastovahingon aiheuttamiseen, ja siksi emme voi vedota suoraan siihen, ettemme tarkoita aiheuttaa vahinkoa tai ettemme tiedä tekojemme vahingollisuutta. Ennakkoon tiedetyt haitalliset sivuvaikutukset, vaikkei niitä tarkoituksellisesti aiotakaan aiheuttaa, synnyttävät myös aiheuttajavastuuta.

Mutta lisäksi moraaliseen vastuuseen kuuluu vielä aito vaihtoehto toimia toisin. Pakon edessä tehdystä vahingonteosta ei seuraa moraalista vastuuta. Juuri tässä tulevat yhteiskunnan historiallisen kehityksen myötä syntyneet rakenteet mukaan kuvaan. Kuten julkisessa keskustelussa usein muistutetaan, jos alueella ei ole kunnollista julkista liikennettä, ei oman auton käytölle ole aitoa vaihtoehtoa. Tai kun kaupungin asuntojen lämmitys perustuu kaukolämpöön, joka vielä nykyisellään käyttää pääosin fossiilisia polttoaineita, ei yksittäisellä kaupunkilaisella usein ole aitoa mahdollisuutta vaihtaa lämmitystapaansa. Olemassa olevat rakenteet määrittelevät paljolti sen, kuinka vastuullisia valintoja yksilöt voivat tehdä. Tästä syystä on myös ymmärrettävää ajatella, että suurin vastuu ilmastonmuutoksen kaltaisesta isosta rakenteellisesta ongelmasta on valtioilla ja niiden päättäjillä sekä isoilla yrityksillä, jotka voivat vaikuttaa rakenteisiin.

Samalla tiedämme, etteivät valtioiden, kaupunkien ja yritysten nykyiset toimet ja lupaukset riitä lämpenemisen pitämisessä Pariisin ilmastokokouksessa sovitussa alle kahdessa asteessa tai turvallisena pidetyssä 1,5 asteessa. Globaalisti päästöt pitäisi nollata viimeistään tämän vuosisadan loppuun mennessä ja samanaikaisesti lisätä nieluja, jotka poistavat kasvihuonekaasuja ilmakehästä. Tähän pelkkä päästötön teknologia ei yksin riitä (Niiniluoto 2020).  Päästöjen nollaaminen ja kääntäminen nieluiksi tarkoittaa kokonaan uusia yhteiskunnallisia rakenteita ja toimintatapoja. Myös ihmisten elämäntapojen, arvostusten ja asenteiden on muututtava.

Tässä mielessä radikaali rakennemuutos on kuin siivous- tai pihatalkoot. Elleivät asukkaat ilmaannu paikalle, ei ole ketään, joka lakaisee kerhohuoneen lattian tai haravoi lehdet ja laittaa ne kompostiin. Ilman, että on yhteiskunnan jäseniä, jotka päättävät vähentää päästöjä ja vaativat päättäjiään ja yrityksiä tekemään tämän mahdolliseksi, ei ole valtiota tai yhteiskuntaa, joka muuttaisi itsensä päästöttömäksi.

Henkilökohtaisen aiheuttajavastuun lisäksi meillä on näin myös osallisuusvastuuta (ks. Hormio 2020): olemme osallisia yhteiskuntamme projektissa, jonka tarkoitus on siivoustalkoiden tapaan muuttaa yhteiskuntamme päästöttömäksi ja näin estää meitä yhteisesti aiheuttamasta vahinkoa.

Suora henkilökohtainen vastuu ja osallisuusvastuu

Kokonaisuuden hahmottamiseksi on hyvä palauttaa mieliin alussa esitellyt ilmastovastuut:

A. Koska voimme toimillamme vaikuttaa ilmastomuutoksesta aiheutuvan vahingon määrään, meillä on velvollisuus toimia niin.

B. Erityinen velvollisuus toimia ilmastovahingon estämiseksi on niillä, jotka ovat sitä eniten aiheuttaneet.

Nyt muotoilujen mystinen ”me” muoto voidaan jakaa seuraaviksi vastuiksi. Oman hiilijalanjälkemme kautta meillä on henkilökohtaista aiheuttajavastuuta (B), jonka perusteella meillä suora velvollisuus (A) vähentää henkilökohtaisia päästöjämme, muuttaa elämätapaamme mahdollisimman vähäpäästöiseksi. Koska yhteiskunnan rakenteet vaikuttavat paljon siihen, kuinka paljon henkilökohtaisesti on mahdollista vähentää päästöjä, velvoittaa henkilökohtainen aiheuttajavastuu meitä myös epäsuorasti osallistumaan yhteiskunnan rakenteiden muuttamiseen päästöttömäksi, mikä mahdollistaa myös omien henkilökohtaisten päästöjen vähentämisen. Kuten Säde Hormio (2020) Ilmastonmuutos ja filosofia -kirjassamme  painottaa usein vastuunkanto tapahtuu tehokkaimmin yhteisöissä, joiden jäseniä useat meistä ovat ja joissa meillä voi olla paljonkin mahdollisuuksia vaikuttaa yhdessä muiden kanssa päästöjä aiheuttaviin rakenteisiin ja kollektiivisiin toimintatapoihin: taloyhtiöt, urheiluseurat, seurakunnat, työyhteisöt ja niin edelleen. Näissä yhteisöissä niillä, joilla paljon vaikutus- ja päätösvaltaa on suurin vastuu toimia, mutta henkilökohtaisen vastuun vuoksi emme voi ulkoistaa vastuuta täysin heille.

Henkilökohtaisen vastuun lisäksi meillä on myös jaettua osallisuusvastuuta yhteiskuntamme jäseninä. Suomen kansalaisina hyödymme monin tavoin hyvinvointiyhteiskuntamme palveluista ja rakenteista, jotka nykyään yhä aiheuttavat maamme kestämättömällä tasolla olevat päästöt. Vaikka emme ole vastuussa näistä rakenteista ja ne ovat kehittyneet paljolti ennen syntymäämme, ei tämä poista vastuutamme. Tilannetta voi verrata siihen, että yhtenä satunnaisista ohikulkijoista osumme onnettomuuspaikalle yhdessä monen muun kanssa. Kaikilla paikalle osuneilla on yhtä lailla velvollisuus osallistua uhrien auttamiseen ja toimia yhteistyössä niin että avustustoiminta on mahdollisimman tehokasta, että mahdollisimman montaa uhria voidaan auttaa. Onnettomuustilanteesta poiketen suomalaisten jaettua vastuuta ilmastonmuutoksen suhteen kasvattaa osallisuus ilmastonmuutoksen aiheuttamisessa ja tästä suomalaisille koituneet hyödyt.

Yhteenveto: poliittinen vastuu ja vaikuttaminen

Yhteenvetona voidaan todeta, että  vastuut kestämättömistä elämäntavoista ja yhteiskunnan rakenteista jakautuvat sekä henkilökohtaisiin vastuisiin että jaettuihin vastuihin. Aiheutamme kestämättömien elämäntapojemme ja rakenteiden kautta sekä suoraan että epäsuoraan vahinkoa ja haitallisia vaikutuksia muille ihmisille ja luonnolle. Tästä vahingosta olemme sekä henkilökohtaisesti suoraan vastuussa että osana yhteisiä kestämättömiä elämäntapoja ja rakenteita. Näiden aiheuttajavastuiden perusteella meillä on sekä suoraan velvollisuus muuttaa omia elämäntapojamme että osallistua yhdessä muiden kanssa muuttamaan yhteisiä toimintatapoja sekä yhteiskunnan rakenteita. Henkilökohtaisten vastuullisten kulutusvalintojen lisäksi tehokas tapa kantaa vastuuta tapahtuukin osallistumalla ja vaikuttamalla niiden järjestäytyneiden yhteisöjen toimintaan, joiden jäseniä olemme. Toiminta voi olla esimerkin näyttämistä edelläkävijänä, päätöksentekoon osallistumista tai poliittista vaikuttamista itse päättäjiin.

Tässäkin vaikuttamistyössä vastuunjaolla on tärkeä rooli. Voi ajatella, että päättäjien erityinen vastuu toimia perustuu siihen, että olemme delegoineet heille osan omasta vastuustamme (ks. esim. Gardiner 2011). Koska yhteiskunnan rakenteelliset kysymykset ovat niin laajoja, ettei yksittäinen kansalainen pysty niitä ratkaisemaan, on tehokkaampaa, että päätöksiä tehdään keskistetysti kansalaisten valtuutuksella. Valtuutuksen myötä kansalaisten vastuu ei kuitenkaan häviä vaan muuttuu: kansalaisten tehtävä on aktiivisesti seurata, että päättäjät kantavat vastuun heidän puolestaan esimerkiksi maan ilmastopäästöjen nollaamisessa, ja puuttua asiaan, jos näin ei tapahdu.

Toisaalta ilmastokriisin vaatima murros, rakenteiden perustavanlaatuinen muutos, edellyttää aivan uusien yhteisöjen järjestäytymistä. Kansalaisjärjestöjen maailmanlaajuinen DivestInvest-verkoston järjestäytyminen painostamaan yrityksiä ja yhteisöjä vetämään rahoituksensa pois fossiilisilta energilähteiltä ja sijoittamaan ne ilmastoratkaisuihin on yksi esimerkki tällaisesta. Toinen on nuorten eri puolilla maailmaa levinneet Fridays for future -mielenilmaukset ilmastonsuojelun puolesta sekä hallitusten kestämättömistä päätöksistä tuomioistuimiin tehdyt tuhannet valitukset, joissa nuorilla on ollut tärkeä rooli. Näissä uusissa toimintamuodoissa tärkeää on yksittäisten nuorten kuten ruotsalaisen Greta Thunbergin aloitteellisuus ja sinnikkyys, joka on motivoinut muita osallistumaan ja järjestäytymään.

 

Viitatut kirjoitukset:

Broome, John: ”Against Denialism”, Monist 102, 110–129.

Gardiner, Stephen (2011): A Perfect Moral Storm. The Ethical Tragedy of Climate Change. Oxford University Press.

Hiller, Avram (2011) Climate Change and Individual Responsibility, Monist 94/3.

Hormio, Säde (2020): ”Yksilön vastuu yhteisöjen jäsenenä”. Teoksessa Kyllönen & Oksanen (toim.) Ilmastonmuutos ja filosofia, Gaudeamus.

Jamieson, Dale (2014): Reason in a Dark Time. Why the Struggle Against Climate Change Failed – And What It Means to Our Future, Oxford University Press.

Kortetmäki, Teea (2020): ”Ilmastokriisi ja rakenteellinen epäoikeudenmukaisuus”. Teoksessa Kyllönen & Oksanen (toim.) Ilmastonmuutos ja filosofia, Gaudeamus.

Kyllönen, Simo (2017): https://etiikka.fi/miks-mun-pitais-osallisuus-velvoittaa-ilmastotalkoisiin/

Kyllönen, Simo (2018): “Climate change, no-harm principle, and moral responsibility of individual emitters”, Journal of Applied Philosophy 35(4): 737–758. doi: 10.1111/japp.12253

Niiniluoto, Ilkka (2020): ”Tekniikan filosofia ja kysymys elämönmuodosta”. Teoksessa Kyllönen & Oksanen (toim.) Ilmastonmuutos ja filosofia, Gaudeamus.

Nolt, John (2012) ”How harmful are average American’s greenhouse gas emissions”, Ethics, Policy and Environment 14/1.

Shue, Henry (1993): ”Subsistence Emissions and Luxury Emissions”, Law and Policy 15(1): 39–59.

 

Ilmastokriisi, moraalikriisi?

Ilmastonmuutos on ennen kaikkea moraalinen kysymys. Näin Yhdysvaltain entinen varapresidentti Al Gore painotti puheissaan jo parikymmentä vuotta sitten. Vuonna 2007 hänet palkittiin ilmastotyöstään yhdessä hallitustenvälisen ilmastopaneelin (IPCC) kanssa Nobelin rauhanpalkinnolla. (lue Goren tuore kirjoitus ilmastopolitiikan toivonpilkahduksista Joe Bidenin valitsijamiesvaalin aattona).

Tänä päivänä ilmastokriisin syvästi eettinen luonne on myös ammattimaisten moraalifilosofien laajan kiinnostuksen kohde. Kasvava huomio eettisiin kysymyksiin näkyy myös ilmastouutisoinnissa ja sosiaalisessa mediassa vellovassa keskustelussa. Viimeistään parin vuoden takainen IPCC:n raportti laukaisi niin toimittajat, poliitikot kuin tavalliset kaupassakävijät ja äänestäjät huomaamaan, kuinka isosta suunnanmuutoksesta ilmastokriisin torjunnassa on kyse. Lehdet ovat alkaneet täyttyä jutuista, joissa tarkastellaan kriittisesti ruokalautastamme, asumistamme, autonvalintaa ja lomamatkoja. Monet ovat alkaneet suhtautua kriittisesti lasten hankintaan ilmastopäästöjen näkökulmasta. Kaikki suoraan elämäntapaamme ja henkilökohtaiseen moraaliin iskeviä kysymyksiä.

Mutta mitä lähemmäs ja mitä syvemmälle yksityisiksi koettuihin valintoihin ilmastokriisin torjuntavaatimukset puuttuvat, sitä enemmän keskusteluun ilmestyy moralisoivaa puheenpartta ja sävyä. Kommenttipalstat täyttyvät närkästyksestä ja paheksunnasta. Tämän tästä muistutetaan, kuinka yksilöiden syyllistäminen on väärin. Tai kuinka ensimmäisen kiven heittäköön se, jonka oma hiilijalanjälki on jo nollattu.

Reaktio ei ole yllättävä, mutta jotain hämmentävää siinä on. Juuri kun ilmastokriisin syvästi eettinen perusasetelma on läpäissyt tiensä sinne minne sen kuulukin, eli valintojen arviointiin, juuri silloin alamme epäröidä, että meneeköhän tämä nyt liian pitkälle. Pelkäämme että moraalista tulee moralisointia.

Tämän blogini tarkoitus on auttaa pitämään ilmastoetiikka moraalina ja välttämään aiheesta moralisointia. Olen ammatiltani moraalifilosofi ja uskon moraalin voimaan ihmisten motivoinnissa. Joitakin poikkeuksia lukuunottamatta ihmiset yleensä haluavat tehdä hyvää ja toimia oikein. Useilla tutuilla elämänalueilla toistemme eettinen arviointi, moite ja kehu, ovat myös luonteva ja luovuttamaton osa yhteistä ja henkilökohtaista elämäämme.

Silti ilmastokriisin suhteen luonteva kääntyy silmissämme helposti epäilyttäväksi moralismiksi, joka peittää alleen kriisin syvän eettisen luonteen. Uskon, että iso osa tästä selittyy sillä, että monimutkainen ongelma karttaa selkeitä eettisiä vastauksia ja aiheuttaa hämmennystä. Totutut periaatteet tuntuvat tuottavan yllättäviä, ”epäluonnollisia”, lopputuloksia, kuten vaatimus vaikkapa lapsettomuudesta monelle kuulostaa.

Moraalifilosofia voi auttaa osaan hämmennyksestä. Blogini tavoitteena on kertoa, millaisia vastauksia ilmastoetiikka antaa ajankohtaisiin kysymyksiin. Osa blogeista perustuu pitämiini esitelmiin ja luentoihin. Osaa teemoista on käsitelty aiemmin syksyllä julkaistussa Ilmastonmuutos ja filosofiakirjassa, jonka olen toimittanut yhdessä Markku Oksasen kanssa. Blogini jatkaa näiden teemojen käsittelyä ja keskustelua ja ottaa suoremmin kantaa johonkin ajankohtaiseksi kokemaani aiheeseen.

Aloitan muutamalla kirjoituksella ilmastoon liittyvistä vastuista. Tämä on aihe, joka yllä kuvatulla tavalla herättää sekä hämmennystä ja (ilmasto)ahdistusta että voimakkaita kokemuksia syyllistämisestä, pelkoa moralisoinnista. Listallani ovat myös kirjoitukset vastuunkantoon liittyvästä päästökompensaatioiden etiikasta, demokratian kriisistä, ilmastovanhemman etiikasta…  Otan mielellään vastaan ehdotuksia.

Tärkeä innoittaja kirjoituksiin on myös moraalifilosofian oma hämmennyksen tila. Jotkut ilmastoeetikot puhuvat jopa etiikan kriisistä. Ilmastokriisin edessä etiikan vakiintuneet teoriat ovat kyvyttömiä antamaan vastauksia ongelmiin, joihin niitä ei ole kehitetty. Globaali oikeudenmukaisuus yhdistettynä tulevien sukupolvien ja muun elonkehän moraaliseen arvoon on monelle totutulle teorialle liian vaativa kokonaisuus.

Blogini pyrkii rohkeasti avaamaan vaativaa kokonaisuutta. Usein kun asiaa uskaltaa ensihämmennyksen jälkeen tarkastella lähemmin, myös johdonmukainen lähestymistapa löytyy. Tervetuloa seuraamaan ja kommentoimaan tätä yritystä!

Simo Kyllönen

Olen yliopistonlehtori Helsingin yliopiston filosofian oppiaineessa. Vastaan ennen kaikkea yliopiston kaikkien tiedekuntien tohtoriopiskelijoiden tutkimusetiikan ja avoimen tieteen opetuksesta.

Olen tällä hetkellä tutkimusvapaalla Suomen akatemian Strategisen tutkimusneuvoston rahoittamassa Osallistuminen pitkäjänteisessä päätöksenteossa (PALO) -hankkeessa.

Kommentit tänne tai twitteriin @KyllonenSimo #ilmastoeetikko