Ilmastonmuutos on ennen kaikkea moraalinen kysymys. Näin Yhdysvaltain entinen varapresidentti Al Gore painotti puheissaan jo parikymmentä vuotta sitten. Vuonna 2007 hänet palkittiin ilmastotyöstään yhdessä hallitustenvälisen ilmastopaneelin (IPCC) kanssa Nobelin rauhanpalkinnolla. (lue Goren tuore kirjoitus ilmastopolitiikan toivonpilkahduksista Joe Bidenin valitsijamiesvaalin aattona).
Tänä päivänä ilmastokriisin syvästi eettinen luonne on myös ammattimaisten moraalifilosofien laajan kiinnostuksen kohde. Kasvava huomio eettisiin kysymyksiin näkyy myös ilmastouutisoinnissa ja sosiaalisessa mediassa vellovassa keskustelussa. Viimeistään parin vuoden takainen IPCC:n raportti laukaisi niin toimittajat, poliitikot kuin tavalliset kaupassakävijät ja äänestäjät huomaamaan, kuinka isosta suunnanmuutoksesta ilmastokriisin torjunnassa on kyse. Lehdet ovat alkaneet täyttyä jutuista, joissa tarkastellaan kriittisesti ruokalautastamme, asumistamme, autonvalintaa ja lomamatkoja. Monet ovat alkaneet suhtautua kriittisesti lasten hankintaan ilmastopäästöjen näkökulmasta. Kaikki suoraan elämäntapaamme ja henkilökohtaiseen moraaliin iskeviä kysymyksiä.
Mutta mitä lähemmäs ja mitä syvemmälle yksityisiksi koettuihin valintoihin ilmastokriisin torjuntavaatimukset puuttuvat, sitä enemmän keskusteluun ilmestyy moralisoivaa puheenpartta ja sävyä. Kommenttipalstat täyttyvät närkästyksestä ja paheksunnasta. Tämän tästä muistutetaan, kuinka yksilöiden syyllistäminen on väärin. Tai kuinka ensimmäisen kiven heittäköön se, jonka oma hiilijalanjälki on jo nollattu.
Reaktio ei ole yllättävä, mutta jotain hämmentävää siinä on. Juuri kun ilmastokriisin syvästi eettinen perusasetelma on läpäissyt tiensä sinne minne sen kuulukin, eli valintojen arviointiin, juuri silloin alamme epäröidä, että meneeköhän tämä nyt liian pitkälle. Pelkäämme että moraalista tulee moralisointia.
Tämän blogini tarkoitus on auttaa pitämään ilmastoetiikka moraalina ja välttämään aiheesta moralisointia. Olen ammatiltani moraalifilosofi ja uskon moraalin voimaan ihmisten motivoinnissa. Joitakin poikkeuksia lukuunottamatta ihmiset yleensä haluavat tehdä hyvää ja toimia oikein. Useilla tutuilla elämänalueilla toistemme eettinen arviointi, moite ja kehu, ovat myös luonteva ja luovuttamaton osa yhteistä ja henkilökohtaista elämäämme.
Silti ilmastokriisin suhteen luonteva kääntyy silmissämme helposti epäilyttäväksi moralismiksi, joka peittää alleen kriisin syvän eettisen luonteen. Uskon, että iso osa tästä selittyy sillä, että monimutkainen ongelma karttaa selkeitä eettisiä vastauksia ja aiheuttaa hämmennystä. Totutut periaatteet tuntuvat tuottavan yllättäviä, ”epäluonnollisia”, lopputuloksia, kuten vaatimus vaikkapa lapsettomuudesta monelle kuulostaa.
Moraalifilosofia voi auttaa osaan hämmennyksestä. Blogini tavoitteena on kertoa, millaisia vastauksia ilmastoetiikka antaa ajankohtaisiin kysymyksiin. Osa blogeista perustuu pitämiini esitelmiin ja luentoihin. Osaa teemoista on käsitelty aiemmin syksyllä julkaistussa Ilmastonmuutos ja filosofia –kirjassa, jonka olen toimittanut yhdessä Markku Oksasen kanssa. Blogini jatkaa näiden teemojen käsittelyä ja keskustelua ja ottaa suoremmin kantaa johonkin ajankohtaiseksi kokemaani aiheeseen.
Aloitan muutamalla kirjoituksella ilmastoon liittyvistä vastuista. Tämä on aihe, joka yllä kuvatulla tavalla herättää sekä hämmennystä ja (ilmasto)ahdistusta että voimakkaita kokemuksia syyllistämisestä, pelkoa moralisoinnista. Listallani ovat myös kirjoitukset vastuunkantoon liittyvästä päästökompensaatioiden etiikasta, demokratian kriisistä, ilmastovanhemman etiikasta… Otan mielellään vastaan ehdotuksia.
Tärkeä innoittaja kirjoituksiin on myös moraalifilosofian oma hämmennyksen tila. Jotkut ilmastoeetikot puhuvat jopa etiikan kriisistä. Ilmastokriisin edessä etiikan vakiintuneet teoriat ovat kyvyttömiä antamaan vastauksia ongelmiin, joihin niitä ei ole kehitetty. Globaali oikeudenmukaisuus yhdistettynä tulevien sukupolvien ja muun elonkehän moraaliseen arvoon on monelle totutulle teorialle liian vaativa kokonaisuus.
Blogini pyrkii rohkeasti avaamaan vaativaa kokonaisuutta. Usein kun asiaa uskaltaa ensihämmennyksen jälkeen tarkastella lähemmin, myös johdonmukainen lähestymistapa löytyy. Tervetuloa seuraamaan ja kommentoimaan tätä yritystä!
Olen yliopistonlehtori Helsingin yliopiston filosofian oppiaineessa. Vastaan ennen kaikkea yliopiston kaikkien tiedekuntien tohtoriopiskelijoiden tutkimusetiikan ja avoimen tieteen opetuksesta.
Egyptin ilmastokokouksen neuvottelut ovat tyypilliseen tapaansa venymässä yliajalle. Tällä kertaa yksi vaikeimmista neuvottelukysymyksistä on koskenut ilmastotuhojen korvaamista. Sopimusjargonissa tätä kysymystä kutsutaan vahinkoja ja menetyksiä (loss and damage) koskevaksi menetelmäksi, jonka kehittäminen pantiin alulle Varsovan ilmastokokouksessa 2013.
Egyptin Sharm el-Sheikhissä vääntöä käydään etenkin siitä, tulisiko ilmastotuhojen korvaamiseen perustaa uusi rahasto. Tämä on ollut kehittyvien maiden vaatimus. Näistä monet maat kärsivät ilmastonmuutoksiin liittyvistä tulvista tai äärimmäisestä kuivuudesta jo nyt. Perinteiset teollisuusmaat, joilta kehittyvät maat odottavat korvauksia, eivät ole olleet innoissaan uudesta rahastosta.
Osaksi kyseessä on käytännölliset syyt, jotka liittyvät uusien rahastojen perustamiseen, mikä vie aikaa ja siirtää korvauksien rahoittamista. Tukea tuhoista kärsiville maille voitaisiin kanavoida mahdollisesti nopeammin jo olemassa olevia rahoituskanavia käyttäen.
Isolta osin kyse on kuitenkin siitä, ketkä kaikki korvauksien maksumiehiksi joutuisivat. Tästä näkökulmasta ei ole yllättävää, että kun EU ja USA kokouksen viime hetkillä ovat taipumassa vaatimukseen uudesta rahastosta ne samalla vaativat, että maksajiksi saadaan myös suurimmat päästäjät, kuten Kiina, joka aiemmin on laskettu kehittyvien maiden joukkoon.
Maallikolle on kuitenkin välillä vaikea ymmärtää, mistä erimielisyydessä ja eri osapuolten vaatimuksissa tarkalleen ottaen on kyse ja mihin niillä pyritään. Ilmastokokousten asialistat vilisevät erilaisia rahoitusmekanismeja – on vihreää ilmastorahastoa ja sopeutumisrahastoa. Näiden lisäksi on erilaista humanitaarista rahaa ja kehitysyhteistyötukea auttamaan ihmisiä selviytymään erilaisista kriiseistä ja katastrofeista. Selvää on, että tukea tähän kaikkeen tarvitaan paljon lisää, mutta mitä puhe ilmastovahingoista ja menetyksistä tuo lisää tähän kaikkeen?
Koska kyse mekanismissa ja siitä käytävässä kiistassa on pitkälti siitä, kenen tulisi maksaa kenelle, on vahinkojen ja menetysten mekanismi ollut myös filosofien ilmasto-oikeudenmukaisuutta koskevien pohdintojen kohteena. Tässä blogikirjoituksessa käyn läpi filosofien esiin nostamia seikkoja ja koitan ymmärtää millaisiin eettisiin periaatteisiin kiistanalaisen uuden mekanismin tulisi perustua.
Sopeutumiskyky ja tuhojen korvaaminen
Ensinäkemältä sekä kehittyvien maiden rahastoa koskevat vaatimukset että EU:n ja USA:n vaatimus saada Kiina maksajien joukkoon tuntuisivat ilmaisevan eräänlaisen vahingonkorvausmenetelmän ilmastovahingon aiheuttajien ja kärsijöiden välillä. Vaaditaanhan maksajiksi ennen kaikkea historiallisesti suurimpia saastuttajia eli teollisuusmaita. Toisaalta EU:n vaatimus Kiinan saamisesta maksajaksi voisi osittain perustua maan nousuun suurimmaksi ilmastosaastuttajaksi.
Vahingonkorvausajatuksen voi esittää seuraavasti
Ilmastonmuutos aiheuttaa tuhoja, vahinkoja ja menetyksiä, joita ei ole onnistuttu päästöjä vähentämällä estämään ja jotka ylittävät sen mihin maat pystyvät sopeutumaan.
Vakiintuneen vahingonkorvausajattelun mukaisesti vahingon aiheuttajien eli suurimpien ilmastosaastuttajien on korvattava aiheuttamansa vahingot niistä kärsiville.
Kohta 1:n määritelmä ilmastotuhoista, joita olisi korvattava, sisältyy muun muassa ilmastokokousten päätöksiin. Niissä puhutaan mekanismista, joka liittyy vahinkoihin ja menetyksiin, joita ”sopeutumalla ei pystytä vähentämään”. Ilmeisiä ovat niin voimakkaat ilmastotuhot, että niihin varautuminen ja sopeutuminen on yksinkertaisesti mahdotonta. Tällaisia olisi esimerkiksi merenpinnan nousu niin että koko saarivaltio huuhtoutuu mereen. Kirjallisuudessa tällaisiin rajoitteisiin sopeutumiselle viitataan ”kovina rajoitteina”.
Toisaalta köyhien maiden voi ilman kansainvälistä tukea olla mahdotonta sopeutua jo vähemmän radikaaleihin seurauksiin, kuten myrskytuhoihin ja tulviin, jotka sopivin varautumistoimin olisi mahdollista hallita. Tällöin kyse olisi niin kutsutuista ”pehmeistä” sosio-ekonomisista rajoitteista. Sopivalla tuella saarivaltio voi esimerkiksi rakentaa tulvavalleja ja näin sopeutua merenpinnan nousuun ainakin siihen asti, kun nousu ylittää ”kovat rajoitteet” ja sopeutuminen käy mahdottomaksi.
On valitettavan selvää, ettei tarkkaa määritelmää sen suhteen, mikä kulloinkin ylittää sopeutumisen kovat ja pehmeät rajoitteet, ole helppo tehdä. Kirjallisuudessa korostuukin myös toinen lähestymistapa, joka sopeutumiskyvyn sijaan puhuu ”siedettävistä” ja ”sietämättömistä ” riskeistä. ”Siedettäviin” riskeihin voidaan maan katsoa kykenevän sopeutumaan kun taas ”sietämättömät” ylittävät mahdollisuudet sopeutua. Arviossa riskien siedettävyydessä taas painaa paljon mahdollisten haitankärsijöiden oma näkemys ja kyky hallita riskejä.
Toisaalta, puhuttaessa sopeutumiskyvyn ylittävistä ilmastotuhoista, ei puhuta pelkästään tuhoista, joita maat ovat jo kohdanneet vaan joita niiden voidaan odottaa kohtaavan. Tästä syystä ero eri lähestymistapojen välillä ei välttämättä ole iso.
Kyse on joka tapauksessa siitä, että ilmastotuhoille haavoittuvat maat tarvitsevat tukea kehittääkseen yhteiskunnallisia keinoja minimoida tuhojen vahinkoja ja kanavoida korvauksia tuhoista kärsiville, kun nuo tuhot materialisoituvat. Ilman tukea vahingoista, joihin maa ei ”siedettävin” keinoin pysty sopeutumaan, tulee vahingonkärsijöille ”sietämättömiä”.
Vahingonkorvaus vai korjaava apu?
Edellä kuvattu tapa ymmärtää vahingot ja menetykset jollain tavalla sopeutumiskyvyn ylittävinä ja ”sietämättöminä” panee pohtimaan myös, onko kyseessä sittenkään ensi sijassa vahingonkorvausmekanismi kohdan 2 tarkoittamalla tavalla. Onhan kysymys etupäässä sopeutumiskyvyn ylittäviin tuhoihin varautumisesta, eikä jo tapahtuneen vahingon korvaamisesta. Pariisin ilmastosopimuksessa myös painotetaan, ettei vahinkoja ja menetyksiä koskeva mekanismi luo pohjaa vahingonkorvausvastuulle tai kompensaatiovelvollisuuksille.
Eettisesti ajatus vahingonkorvausvastuusta vaatii muutenkin sitä, että vahingonaiheuttajat ja -kärsijät pystytään edes jotenkin perustellusti identifioimaan. Vahingonaiheuttajan tulisi vähintään mahdollista olla tietoinen, että aiheuttaa vahinkoa. Merkittävä osa ilmastotuhoista johtuu kuitenkin myös historiallisista päästöistä ajalta, jolloin kasvihuonekaasupäästöjen vahingollisuutta ei tunnettu vaan niiden seurauksia voitiin pitää jopa myönteisinä. Vahingonkärsijöiden taas tulisi osoittaa olevan huonommassa asemassa kuin he olisivat olleet ilman vahingonaiheuttajan tekoa. Pitkäikäisten ilmastovaikutusten osalta tätä vaikeuttaa monet teoreettiset haasteet, joita olen käsitellyt muun muassa toimittamassaniIlmastonmuutos ja filosofia -kirjassa.
Lisäksi rajanveto siitä, missä määrin kulloinenkin tuhoisa ilmastokatastrofi on luonnollisten prosessien ja missä määrin lisääntyvien päästöjen aiheuttamaa, voi olla vaikeaa. Silti on selvää, että tuen tarve haavoittuvissa maissa jo aiheutuvista ja tulevista ilmastotuhoista selviämiseen on suurta, riippumatta siitä, onko kyse ihmisperäisestä vai luonnollisesta ilmiöstä.
Näistä vaikeuksista johtuen sveitsiläinen filosofi Ivo Wallimann-Helmer kumppaneineen suosittelee täydentämään vahingonkorvausajatusta korjaavan (remedial) oikeudenmukaisuuden periaatteilla. Korjaavassa oikeudenmaukaisuudessa ilmastotuhoissa on kyse ”ansaitsemattomista” vahingoista, jotka globaalin yhteisön on syytä pyrkiä korjaamaan vahingonkärsijöille, riippumatta siitä, kuka ne on aiheuttanut. Tällöin vahinkojen ja menetysten mekanismia, mukaan lukien ehdotettua rahastoa, voisi ajatella eräänlaisena globaalin yhteisön rahoittamana vakuutuksena – aiheuttajan maksaman vahingonkorvauksen sijaan.
Tästä huolimatta yhä nousee tietysti kysymys, miten rahoitusvastuut vakuutuksesta jaetaan. Yleinen periaate on esimerkiksi maksukyvyn tai voimavarojen mukaan, mikä perustelee teollisuusmaiden pääasiallista vastuuta ja sitä miksi voi olla perusteltua, ettei jo kolmanneksi suurinta päästäjää Intiaa velvoiteta osallistumaan vaikka Kiinalle jo tämän mukaan vastuita tulisikin. Onhan Kiina taloudellisilla mittareilla (esim. bkt per capita) noussut jo monien köyhempien teollisuusmaiden tasolle.
Tuhotukea tarvitsevia on myös maiden sisällä
Ongelma vastuiden ja korvausten jaossa maakohtaisesti on kuitenkin se, että monien Intian ja Kiinan kaltaisten kehittyvien maiden sisällä erot eri ryhmien haavoittuvuudessa ovat suuria eikä aina ole takeita, että maat lisääntyneestä vaurastumisestaan huolimatta tukevat tasapuolisesti kaikkia ryhmiä. Yhteiskunnan sisäinen epätasa-arvo tekee ilmastotuhoihin varautumisesta näille ryhmille usein samalla tavoin mahdotonta kuin edellä mainitut ”kovat” ja ”pehmeät” rajoitteet köyhien haavoittuvien maiden tilanteessa. Onkin mielenkiintoinen kysymys kuinka kansainvälisen yhteisön tulisi suhtautua tuen tarpeeseen tilanteessa, joissa maat, voimavaroistaan huolimatta, eivät itse osoita riittävästi apua tuhoista kärsiville.
Tällainen tilannehan voi koskea myös pohjoisia teollisuusmaita. Suomen ilmastopaneelin jäsen Sirkku Juhola on muun muassa kirjoittanut vahingoista ja menetyksistä arktisella alueella. Kumppanikirjoittajansa kanssa hän korostaa, että arktisen alkuperäiskansoilla sopeutumismahdollisuudet ovat usein samalla tavoin rajoitettuja kuin saarivaltioilla ja ilmastonmuutos aiheuttaa tuhoja arktisella myös nopeammin kuin muualla. Tästä huolimatta maiden sisäisillä alkuperäiskansoilla ei ole samanlaista asemaa ilmastoneuvotteluissa kuin haavoittuvilla valtioilla. Onkin arktisten maiden erityisvelvollisuus taata, että alueen haavoittuvat alkuperäiskansat tulevat huomioiduksi vahingoista ja menetyksistä neuvoteltaessa.
Elokapinan mielenilmaus Mannerheimintiellä on jälleen synnyttänyt kiivaan keskustelun keinoista, joihin poliittisia tavoitteita ajaessa saa turvautua. Elokapina turvautuu myös laittomiin keinoihin kiinnittääkseen huomiota ilmastokriisin hälyttävään tilaan ja vaatimuksiinsa ilmastotoimien nopeuttamisesta. Kyse ei ole siis vain mielenosoittamisesta, vaan sen osoittamisesta lakia rikkoen. Menneellä viikolla liike valtasi Mannerheimintien Eduskuntatalon edustalla useaan otteeseen vaatien Suomen hallitusta julistamaan ilmastohätätilan ja ryhtymään sen mukaisiin konkreettisiin toimiin. Laittomaksi Elokapinan mielenilmauksen tekee se, että protesti katkaisi vilkkaasti liikennöidyn ajoväylän ilman erikseen annettua lupaa.
Lain rikkomiseen turvautumisessa Elokapina ei ole ainutlaatuinen. Kansalaistottelemattomuus, mielenilmaiseminen lakia rikkomalla, on ollut monen poliittiseen liikkeen vaikutusvaltainen keino yhteiskunnallisen epäkohdan esiin nostamiseksi ja sen korjaamiseksi. Keskustelussa on muistutettu mustien ihmisoikeustaistelijoista, Gandhista sekä kotoisesta Koijärviliikkeestä tai jopa asekätkentäliikkeestä maassamme jatkosodan jälkeen. Ympäristöjärjestöt kuten Greenpeace, Earth First, turvautuvat Elokapinan tavoin lain rikkomiseen mielenilmauksissaan. Greenpeacen ilmastoprotestien oikeutusta kansalaistottelemattomuutena olen tarkastellut Environmental Values lehdessä julkaistussa artikkelissani.
Mutta miksi turvautua laittomuuksiin, keskustelussa on jälleen kysytty. Onko lain rikkominen demokraattisen mielenilmauksen keinona oikein? Eikö kansalaistottelematon sorru epäilyttävään ”päämäärä hyvittää keinot” moraaliin? Toisaalla taas on muistutettu, että myös lakia rikkova kansalaistottelemattomuus kuuluu demokratiaan ja on jopa terveen demokratian merkki. Jotta ymmärtäisi miksi näin on, voi olla hyvä pohtia ensin kysymystä toisin päin. Jotta ymmärtää miksi voi olla perusteltua rikkoa lakia, on hyvä ensin ymmärtää, miksi lakia pitää noudattaa.
Miksi lakia pitää noudattaa?
Lakien rikkomisesta seuraava rangaistus on monille hyvä peruste olla rikkomatta lakia. Ja toisinpäin, jos ei ole rangaistusta ei ole hyvää syytä noudattaa lakia, kuten eräs kansanedustaja mieleen jäävällä tavalla totesi vaalirahakohun yhteydessä. Syvää tuohtumusta Elokapinaan ja muuhun kansalaistottelemattomuuteen seuratessa tuntuu usein myös siltä, että monille laki edustaa käsitystä siitä, mikä on ”oikein” ja siksi sitä pitää noudattaa.
Nämä vastaukset eivät vastaa onneksi sitä, mitä useimmat pohjimmiltaan ajattelevat. Yllättävän harvoin uskalletaan kuitenkaan ääneen pohtia, mikä yleisesti velvoittaa noudattamaan lakia ja oikeusjärjestystä. Poliittiset filosofit ovat koittaneet antaa historian saatossa monenlaisia vastauksia, mutta yksi yleinen lähtee liikkeelle ajatuksesta lakien välttämättömyydestä yhteiskuntarauhan ja yhteiselon takaajina. Tämäkin argumentti kuullaan usein, kun halutaan maalata uhkakuvaa, että kansalaistottelemattomuus vie yhteiskunnan anarkistiseen kaaokseen.
Pelkkä yhteiskuntarauhan takaaminen ei kuitenkaan yksin riitä, sillä yhteiskuntarauha voidaan taata myös totalitaarisin keinoin laittamalla rauhanhäiritsijät vankilaan. Tästä syystä laeilla täytyy olla myös moraalinen oikeutus. Oikeudenmukaisuusteoriastaan tunnettu John Rawls ajatteli, että kansalaisten velvollisuus noudattaa lakia perustuu lakien oikeudenmukaisuuteen kahdessa mielessä. Lakien tulee olla oikeudenmukaisia sisällöltään niin, että ne kohtelevat kaikkia tasapuolisesti eivätkä syrji ketään. Toisaalta oleellista on myös, että lait ovat syntyneet reiluista demokraattisista menetelmistä, joissa kaikilla on viime kädessä yhtäläiset oikeudet vaikuttaa päätöksiin.
Jos tämä käsitys siitä, miksi kansalaisilla on vahva moraalinen peruste noudattaa lakia, hyväksytään, voidaan seuraavaksi miettiä, millaiset seikat voivat ajoittain antaa vielä vahvemman perusteen olla noudattamatta lakia.
Milloin kansalaistottelemattomuus on oikeutettua?
Koska lakien noudattaminen perustuu viime kädessä niiden oikeudenmukaisuuteen, liittyvät oikeutetut perusteet lain rikkomiseen niiden sallimaan epäoikeudenmukaisuuteen. Tämä ei vielä tarkoita, että kaikki epäreiluiksi koetut lait oikeuttavat niiden rikkomisen. Se, että päätökset on tehty reilun demokraattisen prosessin kautta, on vahva peruste noudattaa lakia myös silloin kun lain sisältö ei vastaa omaa käsitystä oikeudenmukaisuudesta. Kuten eläinoikeuksia puolustava moraalifilosofi Peter Singer on todennut, ne jotka tietoisesti rikkovat reilua yhteistä prosessia vastaan herättävät muissa oikeutetun kysymyksen, että vaativatko he näin suurempaa äänivaltaa itselleen.
Tästä syystä kansalaistottelemattomuudelle demokraattisena mutta laittomuuteen turvautuvana vaikuttamiskeinona on annettava erityinen oikeutus. Perinteinen demokraattisen kansalaistottelemattomuuden oikeutus lähteekin siitä, että lain rikkomisen tavoitteena on julkituoda jonkin yksittäisen lain tai laillisen toimintatavan räikeä epäkohta, jota päätöksenteossa ei ole kyetty tai haluttu korjata. Demokraattisesti järjestäytynyt yhteiskunta voi sulkea tiettyjä ryhmiä järjestelmällisesti päätöksenteon ulkopuolelle. Poliittisten oikeuksien epääminen naisilta tai Etelä-Afrikan rotuerottelulainsäädäntö ovat tästä räikeitä historiallisia esimerkkejä. Huolimatta kaikille tunnustetuista kansalaisoikeuksista demokraattisesti päätetty lainsäädäntö voi silti olla pahasti epäoikeudenmukaista. 1930-luvulla laajalla enemmistöllä Suomessa ja muissa Pohjoismaissa hyväksytyt sterilisaatiolait ovat tästä ikävä muistutus. Syrjittyjen puolesta puhuminen on näin vahva peruste Singerin esiin nostamaa epäilyä vastaan, koska taustalla on syrjityn ryhmän epäreilun pieni äänivalta ja syrjivä kohtelu, joka tottelemattomuudella halutaan tuoda esiin ja korjata.
Demokraattisen tottelemattomuuden on lähtökohtaisesti oltava väkivallatonta, julkista ja siitä koituvat lailliset seuraamukset täytyy olla valmis kantamaan. Näin tottelemattomuuteen ryhtyvä osoittaa, että laiton toiminta ei ole suunnattu demokraattista yhteiskuntajärjestystä vastaan yleensä vaan pyrkii yksittäisten epäkohtien korjaamiseen. Laillisten seuraamusten täytyy tietysti olla järkevässä ja kohtuullisessa suhteessa laittoman toiminnan luonteeseen.
Oikeutetussa kansalaistottelemattomuudessa on kyse demokraattisesta vaikuttamisesta. Tämä ei vielä tee kaikkea julkista ja väkivallatonta lain rikkomista oikeutetuksi. Tottelemattomuutta harkitsevien on hyväksyttävä, että myös muilla yhteiskunnan jäsenillä on oikeus turvautua laittomiin keinoihin vastaavanlaisen epäoikeudenmukaisuuden korjaamiseksi. Tämä tasapuolisuuden vaatimus herättää tietysti kysymyksen siitä, milloin koettu yhteiskunnallinen epäoikeudenmukaisuus riittää oikeuttamaan laittomat keinot?
Monet tunnetut kansalaistottelemattomuutta puolustaneet tahot ovat vedonneet henkilökohtaiseen eettiseen vakaumukseen tai omantunnon ääneen. Kansalaistottelemattomuudesta tunnettu Henry Thoreau kieltäytyi maksamasta veroja, koska verovaroilla rahoitettiin sotaa ja orjuutta, joita hän vakaumuksellisesti vastusti. Yksinään henkilökohtaiseen vakaumukseen perustuva oikeutus on kuitenkin ongelmallinen, sillä oma vakaumus voi perustua hyvinkin uskomuksiin, jotka eivät kestä kriittistä tarkastelua. Mikäli henkilökohtainen vakaumus olisi ainut oikeutusperuste, olisi rotuerotteluopin tai eugeniikan vakaumuksellisella kannattajalla yhtäläinen oikeutus protestoida laittomasti kansalaisten tasapuolista kohtelua vastaan.
Huomattavasti perustellumman ja kansalaistottelemattomuuden demokraattista luonnetta puolustavan lähtökohdan arvioinnille antavat ne yleiset eettiset periaatteet, jotka oikeuttavat myös demokraattiset menetelmämme. Turvautuminen laittomiin keinoihin orjuuden ja rotuerottelun poistamiseksi saa vahvemman moraalisen oikeutuksen, koska molemmat ovat vastoin niitä ihmisten oikeudenmukaista kohtelua vaativia periaatteita, joiden varassa myös demokratian oikeutus lopulta lepää.
Päteekö demokraattinen perustelu myös Elokapinan mielenilmaukseen?
Yhteiskuntien ja ympäristön muuttuessa syntyy uusia epäkohtia, joille päätöksenteko on syystä tai toisesta sokea. Monen laillisen toiminnan vaikutus ulottuu ilmastonmuutoksen kautta pitkälle tulevaisuuteen ja seuraukset ovat usein peruuttamattomia. Sukupolvien välisen oikeudenmukaisuuden näkökulmasta esimerkiksi uusien fossiilisten polttoainelähteiden etsintä ja hyödyntäminen on ongelmallista. Hallitustenvälisen ilmastopaneelin tuore raportti vahvistaa käsitystä, ettei suurta osaa edes tunnetuista fossiilisten polttoaineiden varannoista tulisi käyttää lainkaan, mikäli ilmastonmuutos pyritään rajoittamaan tulevien sukupolvien kannalta siedettävälle tasolle. Mikäli fossiilisten polttoaineiden käyttö taas jatkaa nykyistä kasvuaan, muutokset elinympäristössämme ovat hyvin todennäköisesti peruuttamattomia ja vakavia. Pahimmillaan ne uhkaavat demokratioiden mahdollisuuksia turvata oikeudenmukainen yhteiskunta tuleville kansalaisilleen.
Vaikka tämä näkemys usein jaetaankin, ilmastokriisin aiheuttamat epäoikeudenmukaisuudet jäävät helposti piiloon todellisessa laajuudessaan ja syvyydessään. Ilmastonmuutos ja filosofia -kirjassa Teea Kortetmäki listaa kolme piilevän eriarvoisuuden muotoa, jotka kaikki yhdistyvät ilmastokriisissä. Normalisoivassa piilevyydessä kyse on epäoikeudenmukaisuutta aiheuttavien tekojen arkipäiväisyydestä, minkä vuoksi niiden epäoikeudenmukaisuutta ei käytännössä juuri huomata. Tekojen lainmukaisuus lisää helposti piilevyyttä antaen toimille yhteiskunnan hyväksynnän. Rakenteellisessa piilevyydessä hämärtyy yhteys yksittäisten tekojen kuten vaikkapa suomalaisten autojen käytön ja ilmastonmuutoksen äärimmäisten haittojen välillä monimutkaisten globaalien rakenteiden taakse. Etäisyyspiilevyys taas viittaa aiheutetun epäoikeudenmukaisuuden tapahtumiseen toisella puolella maapalloa tai niin kaukana tulevaisuudessa, että ne on helppo ohittaa.
Kuten aiemmat syrjittyen ryhmien puolesta taistelleet liikkeet, ilmastoaktivistit muistuttavat yhteiskunnan piilevistä vääristymistä suhtautumisessa ilmastokriisin aiheuttamiin vakaviin epäoikeudenmukaisuuksiin. Elokapinankin tottelemattomuuden demokraattista oikeutusta voi ajatella esimerkiksi niiden ryhmien kautta, joihin hallitsematon ilmastonmuutos pahiten iskee mutta jotka ovat automaattisesti suljettu päätöksenteon ulkopuolelle. Voi pohtia esimerkiksi, voisiko 2100-luvun lopussa elävä suomalainen perustellusti vaatia ilmastohätätilan julistamista ja ripeämpiä toimia, jos voisi esittää näkemyksensä nyt? Vaikken voi tietää varmasti mitä hän vaatisi, ei vaatimus ripeämmistä toimista kuulosta kohtuuttomalta ottaen huomioon, millaisia ennusteet 2100-luvun lopun hallitsemattomasta ilmastosta ovat.
Tottelemattomuuden oikeutusta suhteessa laillisiin demokraattisiin vaikutuskeinoihin voi pohtia myös toisesta näkökulmasta. Usein laittomuuksia tuomittaessa korostetaan, että demokratia on nimenomaan järjestelmä, joka tarjoaa väylän päätösten uudelleenharkintaan ja muuttamiseen. Kommentoijat muistuttavat, että nämä väylät tulisi ensin hyödyntää ja vasta sitten kun ne on todella todettu tuloksettomiksi voi turvautua kansalaistottelemattomuuteen eräänlaisena viimeisenä hätävarana.
Mutta kukaan ei voi suoraan sanoa, milloin viimeisen hätävaran hetki koittaa. Ilmastonmuutos etenee pikkuhiljaa mutta lopulta monet sen aiheuttamista muutoksista on peruuttamattomia. Kukaan ei tarkkaan tiedä, kuinka kauan ilmastokriisin aiheuttavia päätöksiä voi vielä ottaa uudelleenharkintaan ja muuttaa niin, että kriisistä seuraavat epäoikeudenmukaisuudet voidaan vielä korjata. Kukaan ei pysty myöskään takaamaan, ettei tuo hetki olisi joidenkin vaikutusten osalta jo piankin. Kuten IPCC:n ilmastoraportti listaa monet vakavat seuraukset, kuten korallien tuho, lisääntyy jo 1,5 asteen lämpenemisen myötä ja vaikutukset pahenevat lämpötilan noustessa enemmän. Muutokset ovat monelta osin peruuttamattomia tai ainakin hyvin hitaita palautumaan. Tästäkään näkökulmasta vaatimus nykyistäkin ripeämmistä ilmastotoimista ei kuulosta järjettömältä ja sen esiin tuominen kansalaistottelemattomin keinoin kohtuuttomalta.
On huomattava, että Elokapinan lakia rikkovien toimien toteaminen oikeutetuiksi tällä tavoin ei vielä suoraan tarkoita, että he ovat vaatimuksissaan oikeassa. Heidän vaatimuksiaan on arvioitava samalla tavoin kuin muitakin suhteessa siihen, mitä hallitsemattoman ilmastonmuutoksen todennäköisistä seurauksista tiedetään, mikä on suomalaisten oikeudenmukainen osuus päästöjen vähentämisessä ja miten oikeudenmukaisesti ilmastohätätila ja jyrkät päästövähennykset kohtelevat nykysuomalaisia. Näiden arvioiden tulisi olla nyt keskustelun pääaihe.
Valittujen keinojen suhteen yllä sanottu kuitenkin tarkoittaa, että tulevien kansalaisten ja muun elonkirjon kohteluun liittyvien piilevien epäkohtien esille tuominen perustelee kansalaistottelemattomuuden myös kehittyneissä demokratioissa. Ilmastonkriisin luonne globaalina, ylisukupolvisena ja peruuttamattomia seurauksia aiheuttavana ekologisena ongelmana antaa oikeutettuja perusteita ajatella Elokapinan protesteja demokraattisena vaikutuskeinona.
Lopulta yksittäistä laitonta protestia tulee arvioida myös sen kyvystä nostaa epäkohdat julkiseen keskusteluun ja luoda painetta niiden poistamiseen. Onko Elokapinan protesti Mannerheimintiellä hyvä keino tähän? Saako se aikaan vaatimiaan muutoksia vaiko synnyttää yhä voimakkaamman vastareaktion? Tämä tottelemattomuutta koskeva tarkoituksenmukaisuuspohdinta on kuitenkin eri kysymys ja se on pidettävä erillään kansalaistottelemattomuuden yleisestä oikeutuksesta ilmastokriisin olosuhteissa.
Vappupäivän Helsingin Sanomissa taloustieteilijät Pertti Haaparanta ja Matti Tuomala kommentoivat koronapandemian kiihdyttämää keskustelua valtioiden velanontosta. Yhtenä perusteena sille, miksi velanottoa ei tulisi pitää vain ongelmana, professorit nostavat esiin velkarahan käytön julkisiin investointeihin, joilla voidaan torjua ilmastonmuutosta.
Suomalaisprofessorien ajankohtaiset kommentit tuovat mieleen Oxfordin yliopiston filosofian emeritusprofessori John Broomen jo vuosia hokeman kiteytyksen, joka hänen mukaansa on poliittisessa keskustelussa saanut aivan liian vähän huomiota. Yleensä keskustelussa nimittäin korostuu se, kuinka nykyisten ihmisten on tingittävä hyvinvoinnistaan tulevien sukupolvien hyväksi. Ajatus taustalla on yksinkertainen: nykysukupolven mahdollisuudet käyttää rahat omaan hyvinvointiinsa vähentyvät, jos lisätään investointeja kalliimpaan päästöttömään ilmastoteknologiaan ja infrastruktuuriin, jotka tuovat hyötyjä pääosin tuleville sukupolville. Näin ilmastomuutoksen torjunta saadaan kuulostamaan uhraukselta, joka meidän on tehtävä.
Broomen mukaan tämä vaatimus välttämättömästä uhrauksesta on kuitenkin väärä. Sen sijaan ilmastokriisi voidaan torjua niin, ettei se vaadi varsinaisia uhrauksia keneltäkään. Broome, taloustieteilijä itsekin taustaltaan, puolustaa tätä ”ei uhrauksia” –ehdotustaan perustaloustieteellisellä ajattelulla.
Koska ilmastokriisi johtuu tuhlauksesta, sen voi ratkaista ilman uhrauksia
Taloustieteilijät puhuvat yleensä ilmastonmuutoksesta ”ulkoishaittana”. Ulkoishaittojen tärkeä taloudellinen ominaisuus on, että ne johtavat resurssien tehottomaan käyttöön, tuhlaukseen. Tehokkaassa taloudessa tuotteista ja palveluista saatava hyöty on aina vähintään yhtä suuri tai mieluummin suurempi kuin niistä aiheutuvat kustannukset. Ilmastopäästöjen ”ulkoishaittojen” vuoksi merkittävä osa nykytuotteiden ja -palveluiden aiheuttamista kustannuksista jää kuitenkin vaille huomiota. Tämä johtaa resurssien tuhlaamiseen eli niiden käyttämiseen sellaisiin tuotteisiin ja palveluihin, joiden hyödyt jäävät niiden kustannuksia pienemmiksi.
Koska ilmastokriisi seuraa tuhlauksesta, se voidaan poistaa niin että kaikki hyötyvät. Tähän kiteytyy Broomen ”ei uhrauksia” -ehdotus. Hän pyytää ensiksi ajattelemaan yksinkertaista ”tuhlaavan” talouden esimerkkiä. Minun puutarhatontillani kasvaa erittäin hyviä vadelmia, mutta en itse pidä vadelmista vaan lempimarjani on mansikka. Niinpä iso osa sadostani menee hukkaan. Naapurini tontti taas on erittäin tuottoisa paikka kasvattaa mansikoita, mutta hän rakastaa vadelmia ja näin hänen mansikkasatonsa jää paljolti hyödyntämättä. Marjamakuihimme nähden molemmilla on käynyt huono tuuri puutarhojen suhteen ja siksi molemmat hyötyvät vain vähän viljelyksistään.
Puutarhojemme resurssien tuhlaileva käyttö on kuitenkin helppo korjata. Minä annan vadelmani naapurille ja saan häneltä mansikoita. Näin molemmat saavat lempimarjojaan ja näin kaikki hyötyvät. Broomen ”ei uhrauksia” -ehdotuksessa sama ajatus pätee myös ilmastokriisin torjuntaan sukupolvien välisenä molempia hyödyttävänä vaihtokauppana. Nykysukupolvella on ”hallussaan” ilmastokriisin torjuntavälineet, ”vadelmat”, joista se itse voi kuitenkin hyötyä vain rajallisesti. Tuleville sukupolville nämä toimet ovat kuitenkin erittäin hyödyllisiä; poistavathan ne ilmastokriisin, joka toteutuessaan on erittäin vaarallinen heille. Mutta mitä ovat ”mansikat”, joita tulevat sukupolvet voivat antaa vaihtokaupassa nykyisille ihmisille. No juuri sitä, mistä ilmastopolitiikan ”uhrauksista” muistuttavat pelkäävät tulevan pula. Rahasta, joka nykyihmisten oman kulutuksen sijaan menee investointeihin tulevaan.
On eri tapoja, joilla voimme siirtää ”rahaa” tulevilta sukupolvilta kompensoimaan ”uhrauksia”, joita teemme investoimalla ilmastokriisin torjuntaan. Voimme tehdä vähemmän muita investointeja tulevaisuuteen ja käyttää nämä rahat omaan kulutukseen. On tietysti hyvä kysymys mikä arvo noilla muilla investoinneilla olisi tuleville sukupolville, jos jätämme ilmastokriisin torjumatta. Samoin Broomen ehdotus, että käyttäisimme enemmän itse muita luonnonvaroja, on kyseenalainen nykymaailmassa, jossa ilmastonmuutos on vahvasti kietoutunut yhteen luonnonvarojen kestämättömän käytön ja elonkadon kanssa.
Näissä olosuhteissa valtion velka onkin yksi suoraviivainen tapa ajatella ”rahan siirtoa” tulevasta nykyisille. Nyt otettu velka mahdollistaa investointien tekemisen niin ettei rahaa tarvitse ottaa pois jostain muusta. Velkojen lyhentäminen puolestaan siirtyy investoinneista hyötyvien tulevien sukupolvien maksettavaksi, kuten emeritusprofessori Pertti Haaparanta Helsingin Sanomissa toteaa.
Yhdessä taloustieteilijä Duncan Foleyn kanssa Broome on myös ehdottanut ”maailman ilmastopankin” perustamista, jotta investointien riittävän voimakas ja nopea siirtyminen päästöttömiin ratkaisuihin taattaisiin. Tausta-ajatuksena tässäkin on ”ei uhrauksia” -ehdotus, jossa ”ilmastopankin” markkinoille laskemat erittäin pitkäaikaiset, jopa useiden satojen vuosien kestoiset, joukkovelkakirjat toteuttaisivat ”siirron” sukupolvien välillä.
Suurin piirtein näin toimisi Broomen ”ei uhrauksia” -ehdotus. Kukaan ei joutuisi tekemään uhrauksia, vaan kaikki hyötyisivät. Tulevat sukupolvet välttyisivät ilmastokriisiltä ja nykysukupolvet uhrauksilta. Ehdotuksessa on vain yksi merkittävä periaatteellinen ongelma. Se ei olisi reilu.
Vaatiiko reiluus uhrauksia?
Broome myöntää ongelman. Se mikä on taloustieteellisesti optimi, ei ole aina eettisesti perustelluin. ”Ei uhrauksia”-ehdotuksen suurin puute liittyy siihen, ettei se ota millään tavalla huomioon sitä, ketkä ilmastokriisin aiheuttavat ja ketkä kärsivät. Yleisellä tasolla kyse on kuitenkin siitä, että nykysukupolvi edeltäjineen on ongelman aiheuttanut, kun taas tulevat sukupolvet, etenkin niiden köyhimmät jäsenet, saavat kärsiä pahimmat seuraukset. Siksi ei ole reilua, että haitan kärsijät joutuvat kompensoimaan haitan aiheuttajia. Asianhan pitäisi olla päinvastoin: päästöttömien investointien lisäksi nykysukupolvien tulisi siirtää varoja tulevaisuuteen, jotta ilmastokriisin välttämättömistä haitoista kärsivät pystyvät sopeutumaan muutoksiin, joita jo tavoitteeksi asetetusta 1,5 asteen lämpenemisestä seuraa.
Broome puolustaa ehdotustaan reaalipoliittisena ratkaisuna saada investoinnit päästöttömään yhteiskuntaan liikkeelle. Ilmastokriisi ei odota ja siksi eettisesti ”parhaan” ratkaisun tavoittelu ei saa asettua ”hyvän” ilmastopolitiikan esteeksi. Kunhan muutoksen juna saadaan liikkeelle, saavat eettisesti vaativammat ratkaisut toivottavasti myös enemmän kannatusta.
Nykytilanteessa Broomen optimismille saattaa hyvinkin olla katetta. Pandemian myötä suhtautuminen valtion velkaan ja valtion rooliin suurten yhteiskunnallisten investointiohjelmien alullepanijana näyttää muuttuneen suuntaan, jossa ”ei uhrauksia” -ehdotuksen toteutus näyttää yhä mahdollisemmalta. Ehkä tarkastelemalla tilannettamme ylisukupolvisesta näkökulmasta alamme pikkuhiljaa hahmottamaan, miten tehottomia ja tuhlailevia taloutemme rakenteet itse asiassa ovat.
Samalla ilmastoeetikoiden tärkeä tehtävä on muistuttaa ilmastokriisin moraalisesta luonteesta, jota pelkkä taloudellisen tuhlaamisen lopettaminen ei poista. Kyse on kriisistä, jossa toisten kulutus aiheuttaa vakavaa vahinkoa toisille. Kriisistä, jossa saavutettu etulyöntiasema tuo helposti lisähyötyjä, kun taas huono-osaisten takamatka kasvaa entisestään. Siksi on tärkeää, että samaan aikaan köyhimpien maiden pitkäaikaista ilmastorahoitusta lisätään ja maiden sisällä lainarahaa ohjataan huono-osaisuuden ehkäisyyn.
Näiden moraalimuistutusten suurin oivallus piilee tietysti siinä, etteivät nekään vaadi uhrauksia keneltäkään – vain sitä mikä kullekin oikeudenmukaisesti kuuluu.
Edellisessä blogissani käsittelin Dasguptan elonkirjoraportin tapaa käsitellä inhimillisiä ja ei-inhimillisiä arvoja. Ansiokkaasta luontotahtotilastaan huolimatta raportti noudattaa vakiintunutta ihmiskeskeistä menetelmää. Tässä menetelmässä asioiden arvo määräytyy sen mukaan mikä vaikutus niillä on inhimilliseen hyvinvointiin.
Dasgupta tunnustaa, että päätöksenteossa hyvinvoinnin ”utilitaristista” edistämistä rajoittavat perustellusti monet eettiset (”deontologiset”) reunaehdot, kuten yksilöiden oikeudet. Hän myös toteaa, että yhteiskunnissa, joissa tiettyjä luonnonympäristöjä pidetään pyhinä, rajoittaa tämä yhtä lailla näiden ympäristöjen käyttöä hyvinvoinnin edistämiseen (luku 10, s. 258).
Päätöksentekoon tarvitaan kuitenkin myös laajempaa pohdintaa siitä, miten luonnon arvot tai luonnonolioiden hyvinvointi olisi suoraan mukana arvioinnissa, ei vain välineenä inhimilliselle ylisukupolviselle hyvinvoinnille. Samoin tarvitaan laajempaa tarkastelua myös siitä, onko käytettyä taloustieteellistä tarkastelua syytä eettisesti rajata elonkirjon suojelun nimissä. Onko elokirjoa vaalivilla ympäristöillä joitakin muita perusteluja arvoja kuin ”pyhyys”, joiden vuoksi niitä tulisi tarkastella erillään inhimillisen hyvinvoinnin edistämisestä?
Tässä Dasguptan elonkirjoraportin arvion toisessa osassa keskityn oikeudenmukaisuuteen sukupolvien välillä. Sukupolvietiikan erityispiirteitä olen käsitellyt laajemmin Ilmastonmuutos ja filosofia -kirjan luvussani. Sukupolvietiikalla on Dasguptan raportin menetelmässä suuri merkitys, sillä raportin suuri ansio on siinä, kuinka se perustelee vakiintuneen taloustieteen menetelmiä hyödyntäen:
miksi inhimilliseen hyvinvointiinkin keskittynyt tarkastelu muuttaa luonnon ja elonkirjon (luontopääoman) arvoa radikaalilla tavalla suhteessa taloudellisiin ja sosiaalisiin hyvinvoinnin osatekijöihin (tuotettu ja muu inhimillinen pääoma),
kun elonkirjon kokonaisvaltainen vaikutus otetaan huomioon kaikkien mahdollistentulevien sukupolvien kannalta.
Tässä menetelmässä tulevien sukupolvien hyvinvoinnin lisäys on elonkirjon nykyarvon merkittävin lähde. Siksi myös sillä tavalla, jolla tulevien sukupolvien hyvinvoinnin lisäyksen arvo lasketaan, on erittäin suuri merkitys sille, millaisen arvon elonkirjo ja luontopääoma saa suhteessa muihin pääomalajeihin. Pitkästä aikavälistä johtuen jo muutaman prosenttiyksikön muutos taloustieteen nykyarvon laskentaan käyttämässä korossa voi merkitä moninkertaisia muutoksia asioiden nykyarvossa. Alla kuva koron vaikutuksesta ilmastonmuutoksen kustannusten arviointiin. Ilmastotaloustieteilijöiden käyttämästä korosta riippuen (Nordhaus 6% ja Stern 1,4%) ilmastonmuutoksen 100 vuoden päästä aiheutuvien kustannusten nykyarvon ero on lähes 100-kertainen (Nordhaus 2,5 miljardia ja Stern 247 miljardia $).
Ei olekaan ihme, että perusteet laskentakoron asettamiselle ovat herättäneet paljon keskustelua taloustieteilijöiden ja filosofien kesken. Osa taloustietelijöistä on vaatinut laskentakoron asettamista markkinakorkoihin perustuen, sillä nämä edustavat mahdollisimman ”demokraattisesti” ihmisten käsityksiä siitä, minkä arvon he antavat tulevaisuudelle. Ympäristötaloustieteilijä Martin Weitzman muun muassa kritisoi Sternin raporttia siitä, että se perusteluissaan vetosi eräänlaisen ulkopuolisen ”filosofikuninkaan” (John Broome) arvostelmiin tulevien sukupolvien eettisestä kohtelusta ja sitten olettaa, että tämä arvostelma edustaa kaikkien kansalaisten näkemystä asiasta.
Dasgupta valitsee tässäkin pragmaattisen keskitien. Hän kiistää, että lähtökohtana voivat olla vallitsevat markkinakorot (jotka pahasti erehtyvät luontopääoman suhteen) mutta tunnustaa, että ylisukupolvisen hyvinvoinnin arvioinnissa meillä on eri suuntiin vetäviä eettisiä periaatteita ja intuitioita siitä, mikä on sukupolvien välillä oikein. Erilaisista painotuksista johtuen hän myös muistuttaa, että koron valintaperusteiden on oltava läpinäkyviä ja avoimia kriittiselle keskustelulle:
”On paljon parempi, että erot näkemyksissä tuodaan julki keskustelussa kuin että kansalaiset nostavat kätensä pystyyn ja antavat ekonomistien asettaa luontopääoman arvon nollaksi.” (s. 300)
Tämä Dasguptan toive mielessä pyrin tässä kirjoituksessa avaamaan hänen pragmaattisen metodinsa eettisiä perusteita ja potentiaalisia vaikutuksia.
Tavoitteena ”kansalaisinvestoijan optimaalinen varallisuusportfolio”
Dasguptan raportti hahmottaa kysymyksen elonkirjon arvosta eräänlaisena oikean (optimaalisen) ”sijoituspolitiikan” etsimisenä. Dasgupta toistaa moneen kertaan, kuinka kyse on mallista, joka auttaa vastaamaan kysymykseen:
Miten järkevän ”kansalaisinvestoijan” (citizen investor) tulisi hallita varallisuuttaan niin että sen tuotto yli sukupolvien, eli myös kaikkien mahdollisten tulevien sukupolvienkin näkökulmasta, olisi paras (optimaalinen)?
Puhumalla ”kansalaisinvestoijasta” Dasgupta haluaa erottaa päätöksentekijän yksityisestä investoijasta, joka tekee sijoitus- ja investointipäätöksiä oman tuottonsa näkökulmasta. Ja siinä missä yksittäinen yritys, eläkesijoittaja tai metsäomistaja yleensä hallinnoi varallisuuttaan markkinahintojen perusteella, tulee ”kansalaisinvestoijan” ajatella varallisuuttaan kokonaisvaltaisesti ottaen mukaan myös ne elonkirjon ja sosiaalisen pääoman muodot, joille markkinoilla ei ole hintoja tai joiden hinnat ovat täysin pielessä (eli ne eivät sisällä kaikkia ”ulkoisvaikutuksia”).
Jotta tällaiset kokonaisvaltaista vaurautta ylläpitävät ja ylisukupolvista hyvinvointia edistävät valinnat voitaisiin tunnistaa, tarvitaan vaurauden osille niiden suhteellisesta arvosta toisiinsa kertovat ”hinnat”. Samalla tavoin yksityisen metsänomistajan on osattava hahmottaa metsävarallisuutensa eri osien – metsän sisältämän puun ja elonkirjon – arvot suhteessa toisiinsa, jotta hän osaa valita parhaan tavan hallinta metsäänsä. Mutta koska markkinahinnat yleensä antavat metsälle parhaan pitkän aikavälin tuoton, jos metsäomistaja pyrkii maksimoimaan puuntuoton suhteessa elonkirjoon, ohjaa tämä omistajaa hoitamaan varallisuuttaan puuntuoton näkökulmasta, jättäen elonkirjon heikkenemisestä aiheutuvat kustannukset huomiotta.
Dasguptan kokonaisvaltaisen vaurauden malli pyrkii korjaamaan metsänomistajan markkinahintoihin perustuvaa mallia, käyttämällä varallisuuden arvioitiin markkinahintojen sijaan ”kirjanpitohintoja” (accounting prices). Nämä hinnat pyrkivät kuvaamaan varallisuuden osan ”todellista” suhteellista arvoa suhteessa muihin osiin: elonkirjon ”kirjanpitohinta” kertoo mikä on metsän elonkirjon arvo suhteessa puuntuottoon – mitattuna vaikutuksilla ylisukupolviseen hyvinvointiin. ”Kansalaissijoittajan varallisuusportfolio” on kohdillaan silloin, kun kokonaisvarallisuuden – mukaan luettuna taloudellisesti tuottava pääoma sekä muu inhimillinen ja luontopääoma – tuotto ylisukupolvisesti on suurin. Tuotto tässä tarkoittaa eri pääomalajien tuottamaa kokonaisvaltaista vaurautta (inclusive wealth), joka mahdollistaa mahdollisimman suuren ylisukupolvisen hyvinvoinnin.
Todettakoon tärkeänä tarkennuksena, että elonkirjo käsitetään raportissa luontopääoman ominaisuutena, jonka arvo on sen ”mahdollistavassa” roolissa (enabling asset). Tässä mielessä se on kuin keskinäinen luottamus, hyvä hallinto ja julkinen tieto, jotka vaikuttavat ”pääomahyödykkeiden” tuotantoon ja kulutukseen. Lainaten Dasguptan omaa esimerkkiä: tarjotun peruskoulutuksen mahdollisuudet tuottaa hyvinvointia ovat hyvin erilaiset yhteiskunnassa, jossa vallitsee rauha, kuin maassa, jossa riehuu sisällissota. Samalla tavoin elonkirjoltaan rikas ekosysteemi mahdollistaa luontopääoman ”tuotantoa” eri tavoin kuin kirjoltaan köyhä ekosysteemi ja luontopääoman ”kirjanpitohintojen” tulee oikealla tavalla sisältää elonkirjon arvo taustalla vaikuttavana ”mahdollistajana”.
Sukupolvien tasapuolinen kohtelu?
Kuten blogin ensimmäisessä osassa totesin, piilee tämän ”optimaalisen varainhoitomenetelmän” temppu siinä, miten elonkirjon ”kirjanpitohinta” lasketaan. Kertauksena:
Elonkirjo tai sen mahdollistamat luontopääoman osat ovat eräänlaisia hyödykkeitä, joiden säilyttäminen (ja niiden ylläpitoon investointi) lisää inhimillistä hyvinvointia ylisukupolvisesti: Elonkirjon arvo, ”yhteiskunnallinen kirjanpitohinta”, on ylisukupolvisen hyvinvoinnin muutos, joka seuraa siitä, että elonkirjoa säilyy.
Elonkirjon (tai sen arvon sisältävän luontopääoman) nykykirjanpitohinta lasketaan käyttämällä laskentakorkoa eli diskonttaamalla sen ylisukupolviset hyvinvointivaikutukset.
Perustava kysymys, jota Dasguptakin raportissaan käsittelee (luku 10.3), on se, onko diskonttaamiselle ylipäänsä mitään perusteita.
Ajatellaan perinteistä utilitaristista ajatusta hyvinvoinnin maksimoinnista. Tavoitteen eettinen ydin piilee siinä, että maksimoinnin lähtökohta on ottaa kaikkien hyvinvointi tasapuolisesti huomioon. Tulevien ihmisten hyvinvointi painaa utilitaristille aivan yhtä paljon kuin nykyistenkin (ja kuten Bentham ja Singer muistuttavat myös muiden eläinten vastaaville hyvinvointi-intresseille on annettava tasapuolinen huomio). Klassisen utilitarismin näkökulmasta hyvinvoinnindiskonttaamiselle ei ole mitään perusteita.
Ylisukupolvisissa päätöksissä utilitarismi kuitenkin kohtaa tässä kaksi ongelmaa, jotka Dasgupta myös huomioi. Ensimmäinen liittyy utilitarismin sokeuteen hyvinvoinnin jaon oikeudenmukaisuudelle. Utilitarismi ei välitä, miten tasaisesti hyvinvointi sukupolvien sisällä tai välillä jakautuu. Äärimuotona utilitaristi voisi hyväksyä muutaman sukupolven eksponentiaalisesti kasvavan hyvinvointipyrähdyksen ja elonkirjon tuhoamisen, vaikka tämä tämä merkitsisi myöhempien sukupolvien hyvinvoinnin romahtamista tai jopa ihmiskunnan loppua.
Toinen ongelma taas liittyy positiivisempaan vaihtoehtoon, jossa tulevia sukupolvia on periaatteessa loputon määrä. Tässä vaihtoehdossa nykysukupolven tekemä tuottava investointi lisää tulevien sukupolvien hyvinvointia yksi toisensa perään. Johtuen tulevien sukupolvien (mahdollisesti loputtoman) suuresta määrästä on kaikkien tulevaisuusinvestointien hyvinvointiarvo erittäin suuri ja siksi utilitarismi vaatii nykysukupolvea tekemään aina vain lisää investointeja oman hyvinvointinsa kustannuksella (eli kokonaishyvinvointi maksimoituu, kun nykysukupolvi luopuu ”kulutuksesta” nyt ja sen sijaan tuottavalla investoinnilla ”siirtää” kulutusmahdollisuuden tuleville sukupolville.) Utilitaristille tämä on perusteltua aina siihen asti kun nykysukupolven oma hyvinvointi on laskenut juuri ja juuri elämisen arvoiseksi. Ja kuten Dasgupta muistuttaa, tämä sama vaatimus koskisi myös seuraavaa sukupolvea ja sitä seuraavaa aina loputtomaan tulevaisuuteen jatkuen.
Taloustieteen utilitaristista lähtökohtaa on näin ollen korjattava. Ensimmäiseen ongelmaan Dasgupta tarjoaa ratkaisuksi alussa esiin nostettuja ”deontologisia” rajoitteita. Jos pidämme ihmiselämää ”pyhänä” niin tällöin meidän on rajattava utilitaristinen tarkastelumme niihin ylisukupolvista hyvinvointia maksivoiviin vaihtoehtoihin, jotka eivät itsessään lisää ihmiskunnan sukupuuton riskiä. Kuten olen korostanut, tätä ratkaisua voi pitää perusteluna sitoutumatta nimenomaiseen käsitykseen ihmiselämän pyhyydestä. Deontologiset rajoitteet voidaan oikeutetusti perustella muilla inhimillisillä ja ei-inhimillisillä arvoilla. Alessandra Basson kanssa olen pohtinut mahdollisuutta, jossa hyvinvoinnin maksimoinnin sijaan taloudellisen arvottamisen lähtökohtana olisi hyvinvoinnille välttämättömien perustarpeiden tyydyttäminen (lyhyt suomenkielinen kuvaus tästä näkemyksestä löytyy myös Ilmastonmuutos ja filosofia -kirjan luvussani).
Toiseen ongelmaan Dasgupta tarjoaa vakiintuneen taloustieteellisen tavan mukaisesti ratkaisuksi diskonttokoron käyttöä. Kuten alun esimerkki ilmastonmuutoksen kustannuslaskemista toi esiin, mikäli tulevien sukupolvien hyvinvointia diskontataan positiivisella korolla, putoaa hyvinvointilisäyksen arvo lähelle nollaa mitä kauemmas tulevaisuuteen siirrytään ja näin investoinnin tuotto ei nouse tähtitieteelliseksi. Ja kuten alun esimerkkikuva hyvin todistaa, mitä korkeampi korko on sitä nopeammin ja sitä pienemmäksi tulevaisuuden hyvinvoinnin nykyarvo putoaa.
Dasgupta muistuttaa kuitenkin, että diskonttokoron tasoa on jatkuvasti pohdittava myös suhteessa vastakkaisiin eettisiin perusteisiin, jotka perustelevat koron pitämistä mahdollisimman matalana. Liian korkea korko ei saa johtaa siihen, että elonkirjo tuhotaan täysin oman nykyhyvinvointimme lisäämiseksi jättämättä mitään tuleville sukupolville.
Sukupolvien tasapuolisen kohtelun lisäksi huomioon on otettava se, miten yhteiskuntien vauraus kehittyy. Taloustieteen perusoppien mukaan ”hyödykkeiden” hyvinvointivaikutus laskee hyvinvoinnin kasvaessa: euro köyhälle edistää hänen hyvinvointiaan enemmän kuin euron antaminen miljonäärille. Hyvinvointihyöty ensimmäisestä polkupyörästä on suurempi kuin seuraavasta, ja hyöty laskee jokaisen uuden pyörän myötä. Tämän opin mukaisesti meillä on perusteet diskontata tulevien sukupolvien kulutusta, jos tulevat sukupolvet ovat vauraampia kuin nykysukupolvi.
Monet seikat tukevat alhaisia korkotasoja
Yksinkertaistaen voidaan edellä sanotun perusteella sanoa, että Dasguptan raportin mukaan meillä olla perusteita diskontata:
tulevien sukupolvien hyvinvointia, jotta vältämme ajamasta alas hyvinvointiamme ”loputtomien sukupolvien” vuoksi
tulevien sukupolvien kulutusta, jotta vältämme uhraamasta hyvinvointiamme vauraampien tulevien sukupolvien vuoksi
Ensimmäiseen perusteeseen filosofit suhtautuvat yleensä hyvin varauksellisesti. Se kuulostaa lähtökohtateoriaa koskevan ongelman pragmaattiselta ratkaisemiselta puuttumalla oireeseen, mutta ei itse teoreettiseen syyhyn. Monet ovatkin esittäneet, että eettisesti perustellumpi tapa vastata ongelmaan on vaihtaa lähtökohtana oleva utilitaristinen (hyvinvoinnin maksimoimiseen tähtäävän) teoria kokonaan toiseen. Yksi vaihtoehto on antaa suurempi painoarvo niiden ihmisten hyvinvoinnin edistämiselle, joilla menee jo ennestään huonosti. Tässä teoriassa hyvinvoinnin diskonttaus heijastaa suoraan oikeudenmukaisuutta sukupolvien välillä: mikäli (ja vain mikäli) tulevilla sukupolvilla menee paremmin kuin meillä, on heidän hyvinvointiaan oikeudenmukaista diskontata. (Se että heillä menee paremmin tarkoittaa tässä, että heidän hyvinvointinsa on parempi, mikä on eri asia kuin että he olisivat vauraampia.) Mutta mikäli nykysukupolven hyvinvoinnin lisääminen uhkaa tehdä tulevista sukupolvista meitä huono-osaisempia tulee koron olla nolla tai jopa negatiivinen eli se antaa suuremman arvon tuleville sukupolville. [1]
Toinen peruste taas on sinällään hyväksyttävä, sillä sen ajatushan vain on taata hyvinvointia tuottavan (ja ”kulutusta” mahdollistavan) varallisuuden oikeudenmukainen jako. Mutta tässäkin on otettava huomioon, että perusteen soveltamista rajaavat monet seikat. Ensinnäkin ajatus tulevista sukupolvista meitä vauraampana on yleistys, joka jättää sukupolvien ja yhteiskuntien sisäiset räikeät varallisuuserot huomiotta. Sukupolvien sisäisen eriarvoisuuden talousteoria kuitenkin pystyy periaatteessa sisällyttämään yhtälöihinsä. Tärkeämpää se, miten luontopääoman ominaisuudet, kuten elonkirjon rooli lisätuotannon ”mahdollistajana”, vaikuttavat vaurastumiseen.
Yleinen ajatus siitä, että tulevat sukupolvet ovat vauraampia perustuu oletukseen talouskasvusta. Talouskasvu taas tässä yhteydessä tarkoittaa sitä, että tulevilla sukupolvilla on enemmän ”kulutushyödykkeitä”, jotka lisäävät heidän hyvinvointiaan. Tämä johtuu esimerkiksi siitä, että pääoman tuottavuus kasvaa. Esimerkkimetsänomistajamme tapauksessa hän voi lisätä puuntuottoaan odottamalla, että metsä kasvaa. Mutta ”kansalaissijoittajan” kokonaisvaltaisesta näkökulmasta mukaan on otettava myös elonkirjossa tapahtuvat muutokset, jotka voivat pitkällä aikavälillä laskea metsän tuottavuutta. Metsien tuottavuudessa on myös suuria eroja. Dasgupta nostaa esille hitaasti kasvavat jättiläispuumetsät (Laatikko 13.10). Jos diskonttokorko tässä tapauksessa perustuisi metsien keskimääräiseen tuottavuuden kasvuun, joutaisivat huonotuottoiset jättiläispuumetsät hakattaviksi. Tällaisen tuhon ”kansalaissijoittaja” haluaa välttää ja käyttää siksi alhaisempia korkoja.
Käytettyjen korkojen valinnassa täytyy siis olla tarkkana. Suoraan hyvinvointiin liittyvät perusteet antavat aiheen matalaan tai jopa negatiiviseen korkoon jos tulevat sukupolvet uhkaavat olla meitä huono-osaisempia. Kulutukseenliittyvien perusteiden suunta taas riippuu siitä, ovatko tulevat sukupolvet meitä vauraampia ja millainen tuottavuuden kasvu eri pääomalajeille oletetaan. Mitattuna kokonaisvaltaisella vauraudella ei ole mitään takeita, että tulevat sukupolvet tulevat olemaan meitä vauraampia.
0n myös muistettava, että monien keskeisten ”mahdollistavien omaisuuserien” – kuten elonkirjon tai keskinäisen luottamuksen – tuottavuus ei kasva, vaikka ne ovat välttämättömiä tuottavuudelle. Käytettyjen korkojen on otettava tämä huomioon, aivan kuten metsien tuottoon perustuvan koron on otettava huomioon hitaasti kasvavat jättiläispuumetsät.
Dasgupta muistuttaa myös, kuinka parasta ”optimaaalista” sijoituspolitiikkaa rajoittavat reaalimaailmassa monet institutionaaliset rajoitteet. Olemassa olevat markkinamekanismit ja lainsäädännön puute estävät suojelemasta elonkirjoa ja luontopääomaa optimaalisella tavalla. Niihin ”investoidaan” vähemmän kuin ”kansalaisinvestoijan” tulisi. ”Kirjanpitohintojen” tulee ottaa tämä ali-investointi huomioon. Lopulta tämän tulisi näkyä luontopääoman ”hinnankorotuksena” suhteessa muihin pääomalajeihin arvioitaessa luonnonsuojelu- ja ennallistamisprojektien kannattavuutta.
Nämä raportin esittämät huomiot ovat hyvin esillä myös viime aikaisessa ilmastonmuutoksen kustannusten arvioinnissa. Nature-lehdessä joukko filosofeja ja taloustieteilijöitä antoi 8 vinkkiä siitä, kuinka hiilen yhteiskunnallisen ”kirjapitohinnan” laskentaa tulisi uudistaa. Korkojen suhteen kirjoittajat toteavat, että pitkä aikahorisontti, epävarmuudet, katastrofaaliset riskit sekä sukupolvien välinen reiluus laskevat korkoa. Kyselyjen mukaan valtaosa ilmastotaloustiteilijöistä myös kannattaa alhaisia korkoja (1-3%), vaikka kiista koron perusteista jatkuu.
Monimuotoisuuden taloustieteen rajat
Elonkirjon luonne luontoarvojen vaalijana ja ylisukupolvisen hyvinvoinnin edellytyksenä tekee siitä vaikean kohteen taloustieteelle. Pitkän aikavälin vaikutuksiin liittyy paljon epävarmuuksia, epälineaarisia katkoksia ja keikahduspisteitä kohti katastrofia. Nämä kaikki tekevät järkevien ”sijoituspäätösten” tekemisestä vaikeaa myös Dasguptan ”kansalaissijoittajalle”.
Dasgupta raportin merkittävä ansio on rehellisesti avata näitä vaikeuksia ja suhtautua niihin nöyrällä ja käytännöllisellä asenteella. Ymmärtämällä taloustieteen menetelmät ja käsitteet oikealla tavalla voidaan niiden avulla korjata päätöksenteon vinoutumia tuomalla elonkirjo ja muut luonnonarvot huomattavasti suuremmalla painoarvolla mukaan talouslaskelmiin.
Samalla raportti on tärkeä muistutus niistä rajoista, joita kokonaisvaltaisinkin taloustiede kohtaa elonkirjoltaan monimuotoisen luonnon arvottamisessa. Monimuotoisen luonnon arvot ovat myöskin monimuotoisia, eikä tämä arvojen kirjo helposti sulaudu hyvinvointifunktioksi, vaikka tavoite on kuinka kattavassa hyvinvoinnissa yli sukupolvien.
Taloustieteilijän kannattavuuslaskelman jälkeen ”kansalaissijoittajan” on yhä syytä puntaroida päätöstään monimuotoisten arvojen suhteen – yhdessä muiden kansalaisten kanssa, kuten Dasguptan toive on.
[1] Kirjallisuudessa tällaista näkemystä kutsutaan ensisijaisuusteoriaksi eli prioritarismiksi. Lyhyt kuvaus teorian suhteesta utilitarismiin, tasa-arvoa painottavaan egalitarismiin sekä yllä mainittuun riittävän vähimmäistason teoriaan (suffisientarismi) löytyy mainitusta Kyllönen & Basso. Anekdoottina Dasguptan raporttiin liittyen kerrottakoon vielä, että Dasgupta ei näitä vaihtoehtoisia teorioita käsittele. Hän esittelee kylläkin Rawlsin ylisukupolvisen teorian mutta tyytymättömänä alkuperäiseen esittää siitä Harsanyin utilitaristisen version. Rawlsin teoriasta voidaan kuitenkin antaa muitakin taloustieteellisiä tulkintoja ja Harsanyi taas voidaan tulkita esittäneen prioritaristisen teorian. Vaihtoehtoisia eettisiä lähtökohtia on siis tarjolla.
Parin viikon takainen Cambridgen yliopiston taloustieteen professori Partha Dasguptan raportti on toivotulla tavalla nostanut elonkirjon köyhtymisen julkiseksi puheenaiheeksi. Ensireaktion perusteella vertaus brittihallituksen aiemmin tilaamiin vaikutusvaltaisiin asiantuntijaraportteihin on osuva. Erityisesti on muistettu Nicholas Sternin reilu kymmenen vuotta sitten laatimaa ilmastonmuutoksen taloutta koskevaa raporttia, jolla oli suuri vaikutus yleiseen mielikuvaan hallitsemattoman ilmastonmuutoksen seurauksista. Sternin raportti aloitti myös merkittävän keskustelun taloustieteen sisällä siitä, millä tavoin eettiset oletukset ympäristöhyötyjen ja -haittojen taloustieteellisestä arvottamisesta vaikuttavat saatuihin lopputuloksiin ja johtopäätöksiin. Tähän keskusteluun olen osallistunut itsekin muun muassa aiemman tutkimushankkeeni julkaisemassa kirjassa The Ethical Underpinnings of Climate Change.
Arvioin blogissani Dasguptan tärkeää ja ansiokasta raporttia tämän ilmastotaloustieteen keskustelun valossa. Tuo keskustelu on nimittäin opettanut ainakin sen, että taloustieteelliset arviot ja laskelmat luonnon arvosta ja sen tuhoutumisen kustannuksista ovat juuri niin hyviä tai huonoja kuin laskelmien taustalla olevat eettiset oletukset mukaan otettavista arvoista ja reilun jaon periaatteista – ihmisten ja muun luonnon sekä eri sukupolvien välillä.
Tämä on tärkeää pitää mielessä, kun päätöksenteossa yhä enemmän turvaudutaan Dasguptan ja Sternin raporttien kaltaisiin taloustieteellisiin malleihin. Vaikka ne kertovat meille tärkeää tietoa luonnonvarojen käytön kestävyydestä, ne kertovat siitä vain talousmallien rajallisella kielellä. Ne kertovat, miksi suojelu on järkevää yhteiskunnallisen varallisuuden hoitoa ja välttämätöntä jälkipolvien hyvinvoinnille.
Perusteet elokirjon suojelulle eivät kuitenkaan tyhjene näihin kannatettaviin tavoitteisiin ja joskus lukujen taakse voi jäädä piiloon muita tärkeinä pitämiämme arvoja. Siksi on tärkeää tietää, mitä kokonaisvaltainenkin talousmalli ottaa huomioon ja mitä ei.
Sen jälkeen voimme tehdä valinnan mitä haluamme elonkirjon suojelun nimissä suojella ja miksi. Taloustiede ei parhaimmillaankaan voi tätä valintaa puolestamme tehdä.
Kokonaisvaltaista vaurautta mallintamassa
Dasguptan raportin ansioiksi voi jo tässä vaiheessa todeta sen, kuinka se seikkaperäisesti esittelee laajemmalle yleisölle perinteistä kokonaisvaltaisemman ja vahvemman taloudellisen näkökulman kestävään kehitykseen. Kuten raportissa tuodaan esille, on taloudellinen kestävyyden mallinnus yleensä lähtenyt liikkeelle ajatuksesta, jossa inhimillinen hyvinvointi muodostuu erilaisten pääomalajien kulutuksesta. Tällaisia ovat tuottamamme inhimillinen pääoma – kuten rakennettu infrastruktuuri, talot, tiet, satamat, koneet – mutta myös muu inhimillinen pääoma kuten koulutus, teknologinen osaaminen ja terveys. Näitä pääomalajeja ihmiskunta on raportissa esitettyjen arvioiden mukaan onnistunut kasvattamaan vuoden 1992 jälkeen yhteensä yli kaksinkertaiseksi.
Samaan aikaan kolmas pääomalaji, luonnon pääoma, on vähentynyt lähes 40 prosenttia. Luonnon pääoma tarkoittaa kaikkia niitä moninaisia tapoja, joilla luonnonresurssit, ekosysteemit, elonkirjo, harvinaiset lajit ja muu luonto ratkaisevalla tavalla ylläpitää ja mahdollistaa inhimillisen hyvinvoinnin.
Repeämä kasvavan inhimillisen pääoman ja luonnon pääoman välillä on tapahtunut saamaan aikaan, kun Rio de Janeirossa vuonna 1992 solmittu biodiversiteettisopimus on ollut voimassa. Sopimuksessa maat sitoutuivat elonkirjon suojeluun ja sen osien kestävään käyttöön, mutta kuten Dasguptan raportin luvut tylysti todistavat ovat maat epäonnistuneet tässä pahasti.
Dasguptan raportin viesti on sama kuin mitä ilmastotaloustieteilijät (joihin Dasgupta itsekin lukeutuu) ovat hokeneet: luonnon pääoman hupeneminen johtuu siitä, ettei sitä oteta huomioon päätöksiämme paljolti ohjaavissa taloudellisissa laskelmissa. Kun metsäomistaja miettii hakatako metsä puusta saatavan myyntivoiton vuoksi vai suojellako metsä sen elokirjon takia, on päätös yksinkertainen, jos rahalle on tarvetta eivätkä elonkirjon tuhoamisen kustannukset näy missään. Sama koskee yritysten ja valtioiden päätöksiä, jotka arvioivat toimintaansa kapean lyhyen aikavälin liikevaihdon tai bruttokansantuotteen mittareilla, joissa elonkirjon köyhtyminen ei näy millään tavalla.
Luonnon pääoman merkittävä arvo hyvinvoinnillemme on siksi saatava näkymään kulutus ja investointipäätöksissä sekä tavoissamme mitata yhteiskuntien hyvinvointia. Mutta miten?
Tähän Dasgupta tarjoaa kokonaisvaltaisen vaurauden mallia (Inclusive Wealth, luku 13.3). Tärkeintä on ymmärtää, etteivät erilaiset pääomalajit ole täysin korvattavissa toisillaan kuten joskus taloustieteessä on ollut tapana ajatella. Tässä heikoksi kestävyydeksi haukutussa näkemyksessä esimerkiksi luonnonkalojen häviämisellä ei ole väliä, jos ne voidaan korvata viljellyillä kaloilla tai muilla ravinnonlähteillä kunhan inhimillinen hyvinvointi säilyy yhtä suurena. Heikon näkemyksen vastaisesti Dasguptan kokonaisvaltaisessa mallissa ymmärretään, että inhimillisen hyvinvoinnin kannalta tietyt luonnonvarat, ekosysteemit ja niitä ylläpitävä elonkirjo ovat kriittisiä eikä mikään määrä inhimillisen pääoman kasvua voi niitä korvata, jos ne katoavat.[1]
Dasgupta esittelee sofistikoituneen taloustieteellisen mallin, jossa luonnon pääoman eri palasten katoamiselle lasketaan yhteiskunnallinen hinta. Tämä hinta kertoo meille saman kuin aiemmin tässä blogissa esitelty hiilen yhteiskunnallinen hinta. Se kertoo esimerkiksi sen, mikä on pölyttäjien katoamisesta aiheutuva yhteiskunnallinen kustannus. Kun tuo kustannus saadaan näkyville, joudutaan pölyttäjäkatoa aiheuttavien keinojen, kuten nykyisin taloudellisesti kannattavien torjunta-aineiden, hyötyjä vertaamaan kadosta aiheutuvaan kustannukseen. Hyvin todennäköisesti monen torjunta-aineen taloudellinen kannattavuus laskisi radikaalisti. Mutta muuttuvatko elonkirjon suojelun keinot kaiken kaikkiaan tarpeeksi ja tavalla, jonka seuraukset ovat meille ymmärrettäviä ja hyväksyttäviä?
Ihmiskeskeinen hyvinvointi ja sinivalaan arvo?
Luonnon ”hinnoittelun” tarkoitus on hieno ja kannatettava. Mutta samalla on muistettava, että menetelmän taikatemppu piilee oletuksissa, joiden perusteella luonnon pääoman ja esimerkiksi elonkirjon yhteiskunnallinen hinta lasketaan. Dasguptan raportti sisältää kaksi pääoletusta:
Elonkirjo (tai sen palaset) ovat eräänlaisia hyödykkeitä, joiden säilyttäminen (ja niiden ylläpitoon investointi) lisää inhimillistä hyvinvointia ylisukupolvisesti:
Elonkirjon arvo, ”yhteiskunnallinen hinta”, on ylisukupolvisen hyvinvoinnin muutos, joka seuraa siitä että palanen elonkirjoa säilyy
Jos tämä palanen elonkirjoa tuhotaan, menetetään tuo hyvinvoinnin muutos: vaikka menetys voi tapahtua kaukana tulevaisuudessa, on sillä jo nyt hinta, joka on otettava huomioon
Kaukana tulevaisuudessa seuraavien hyvinvoinnin muutosten nykyhinta lasketaan käyttämällä laskentakorkoa eli diskonttaamalla.
Aloitan ensimmäisestä oletuksesta ja palaan sukupolvien väliseen oikeudenmukaisuuteen ja diskonttokorkoon seuraavassa blogissa. Kuten raportti myöntää sen lähtökohta luonnonsuojelulle on selkeän ihmiskeskeinen (luku 1.8): luonto, sen elonkirjo ja muut ominaisuudet saavat arvon ainoastaan välineenä inhimilliseen hyvinvointiin. Dasgupta puolustaa valintaa sekä käytännöllisillä syillä että vedoten erilaisten luontokeskeisten lähestymistapojen moninaisuuteen. Käytännöllisissä syissä hän muistuttaa, että mikäli elonkirjon kriittinen ja välttämätön arvo inhimillisen hyvinvoinnin ylläpitämisessä myös tuleville sukupolville otetaan huomioon, suojelee tämä käytännössä monimuotoista luontoa aivan samoin kuin jos perusteena olisi luonnon itseisarvo. Lisäksi Dasguptan mukaan luontoon liitetään eri kulttuureissa ja uskonnoissa hyvin erilaisia itseisarvoja, jopa toistensa kanssa ristiriitaisia, joten ei ole selvää mitä itseisarvoja tulisi käyttää.
Molemmat näistä perusteista voidaan kuitenkin hyvistä syistä kyseenalaistaa. Erot ihmiskeskeisen ja luontokeskeisen lähtökohdan välillä tulevat räikeimmin esille, kun Dasgupta antaa esimerkin sinivalaiden suojelusta (Annex 13.2). Ensin hän osoittaa Spencen (1974) laskelmiin nojautuen, kuinka sinivalaiden pyynnin rajoittaminen ja keskeyttäminen kokonaan on perusteltua kannan kestävän hyödyntämisen näkökulmasta. Lopuksi Dasgupta kuitenkin toteaa, että suojelun perusteleminen kestävän kannanhoidon kautta – sillä että suojelu mahdollistaa valaiden lisääntyneen kaupallisen pyynnin myöhemmin – kuulostaa ehkä monien korvaan epäeettiseltä. Mutta hän ajattelee, että jos sinivalaiden kaupallisen arvon perusteella laskettu yhteiskunnallinen hinta riittää pyynnin keskeyttämiseen, niin sinivalaskannan itseisarvo vain tukisi tätä samaa lopputulosta.
Suojelun eettisillä perusteilla on väliä
On totta, että sekä kestävä kannanhoito ja valaiden itseisarvon tunnustaminen molemmat suosittelevat suojelua, mutta suositusten yhteneväisyys on sattumanvaraista eettisesti epäilyttävällä tavalla. Tilanne on vastaava kuin jos perustelisimme alkuperäiskansalle heidän kulttuurinsa suojelua pitkän aikavälin kaupallisella hyödyntämisellä ja perään toteaisimme: eikö ole mukava yhteensattuma että tämä ajaa samaa asiaa kuin teidän halunne suojella kulttuuria sen itsensä vuoksi.
Lisäksi itseisarvon liittäminen tässä yhteydessä koko sinivalaskantaan yksittäisten valaiden hyvinvoinnin sijaan on hyvin kuvaavaa koko raportin kannalta. Dasguptan raportin 600:sta sivusta neljä pohtii (12.6 ja 12.7) luonnon itseisarvoa kolmen vaihtoehtoisen lähestymistavan kautta. Vaihtoehdot pohjautuvat cambridgeläisfilosofi Simon Beardin ajatuksiin siitä, kuinka moraalisen persoonan käsite voidaan laajentaa luontoon. Kaikki vaihtoehdot lähtevät siitä, että moraalinen huomioonottaminen kohdistuu vain niihin, joita pidetään moraalisina persoonina. Tämän jälkeen raportti pohtii, millä tavoin luonto voitaisiin käsittää moraalisesti huomioitavana persoonana ihmispersoonien tavoin. Voisiko luonto esimerkiksi sisältyä merkittävällä tavalla ihmispersoonaan, olla ihmispersoonan jonkinlainen jatke, aivan kuten fyysinen kehomme osana luontoa? Vai voisiko ekosysteemeillä olla ihmispersoonan kaltaisia intressejä ja kykyä ohjata toimintaansa näiden intressien perusteella? Ja voisivatko nämä ominaisuudet lopulta sisältää ihmispersoonien tavoin mentaalisia kykyjä, jotka eivät palaudu fysikaalisiin ilmiöihin?
Kaikki merkittäviä filosofisia (tai jopa metafyysisiä) vaihtoehtoja, joiden todistaminen tieteellisesti oikeaksi on vaikeaa, kuten raportti toteaa. Ehkä siksi Dasguptan raportti myös pelkää erilaisten luontokeskeisten käsitysten moninaisuutta ja suhtautuu agnostisen relativistisesti niihin päätyen samalla rajatun ihmiskeskeiseen näkökulmaan suhteessa luontoon ja sen eettiseen merkitykseen.
Ja samalla raportti ohittaa sille kaikkein ilmeisimmän tavan ottaa vahvempi moraalinen näkökulma muuhun luontoon. Tämä näkökulma on perinteisen utilitarismin, joka taloustieteen tavoin tarkastelee valintoja niiden hyvinvointivaikutusten perusteella. Muutamaa satunnaista viitettä Peter Singeriin lukuun ottamatta en löydä raportista pohdintaa siitä, voisiko valintoja arvioida myös tuntevien eläinten hyvinvoinnin näkökulmasta. Eikö valaiden kannalta esimerkiksi olisi aivan mielekästä utilitarismin isää Jeremy Benthamia seuraten kysyä, millaista kärsimystä valaanpyynti aiheuttaa niille?
Tai sen sijaan että pohtisi, onko ekosysteemeillä persoonan ominaisuuksia vailla mahdollisuutta tieteellisesti tutkia asiaa, eikö hedelmällisempää olisi tutustua laajaan tieteelliseen tutkimukseen valaiden ja muiden eläinten kyvystä tuntea kipua, iloa, tehdä valintoja, kokea yhteisöllistä yhteenkuuluvuutta ja niin edelleen? [2] Eikö tällainen tutkimus toisi kokonaisvaltaiseen tarkasteluun juuri sitä yhteismitallista ”luonnon” hyvinvointia, johon utilitarismi syntyajoistaan lähtien on pyrkinyt, mutta jonka samasta perinteestä kumpuava taloustiede on jostain syystä tiputtanut matkastaan ja keskittyy nyt vain kaiken muuttamiseen inhimillistä hyvinvointia palveleviksi pääomiksi.
Professori Matti Häyryn etiikka.fi– blogi muistuttaa hyvin, miksi valaiden ominaisuudet antavat vahvan perusteen ei vain niiden hyvinvoinnin huomioonottamiseen (utilitaristisesti) vaan perustelee, miksi valailla tulisi olla lajityypillisiä oikeuksia ”elämään, vapauteen ja hyvinvointiin”. Samaa näkökulmaa kaikkien tuntoisten suhteen puolustaa Katja Tiisala Ilmastonmuutos ja filosofia –kirjansa luvussa.
Oikeudet antaisivat vahvan lisärajoituksen valaiden tarkastelulle vain kaupallisen hyödyntämisen näkökulmasta. Valailla voisi katsoa olevan perusteltu oikeus vaatia merien elonkirjon suojelua oman elämänsä, vapautensa ja hyvinvointinsa vuoksi – ei vain tulevien valaanpyytäjien hyvinvoinnin vuoksi.
Miksi tämä on tärkeää?
Mikä tällaisten huomioiden merkitys lopulta on? Kuten todettu, Dasguptan raportilla on ilmeiset ansionsa, joiden vuoksi näkökulmamme yhteiskuntien kestävyyteen ja elokirjon suojeluun toivottavasti muuttuu kokonaisvaltaisemmaksi. Ymmärrämme Dasguptan tavoin yhä laajemmin, että hyvinvointimme on rakennettu peruttamattomasti luonnon ja sen elonkirjon varaan.
”Kuten tämä raportti on pyrkinyt osoittamaan, oikeanlainen taloustieteellinen ajattelu perustuu arvoihimme. Elonkirjolla ei ole vain välineellistä arvoa, sillä on myös arvoa pelkän olemassa olonsa vuoksi – ja jopa itseisarvoa. Näiden [jälkimmäisten] arvojen merkitys kasvaa, kun ymmärrämme itsemme osaksi luontoa. Luonnon irrottaminen taloudesta tarkoittaa, että pidämme itseämme luonnon ulkopuolella. Vika ei ole taloustieteen; vika on tavassamme soveltaa sitä”. (Dasgutan raportti s. 308, vapaa suom. SK.)
Tämän ylevän tavoitteen kannalta ei kuitenkaan ole lainkaan yhdentekevää, millaisia luontoarvoja ja keiden luontokappaleiden hyvinvointia talouden kirjapitoon ja mittareihin otetaan mukaan. Elonkirjo ei ole välttämätön vain ihmisten hyvinvoinnille. Vielä enemmän se on välttämättömyys niille, joiden hyvinvointi rakentuu pelkästään elonkirjon ja luonnon pääoman varaan.
Elonkirjon suojelun kannalta on suuri merkitys, tapahtuuko suojelu pelkästään kestävän kaupallisen tuoton näkökulmasta (kuten sinivalasesimerkissä) vai ajatellaanko elonkirjolla olevan arvoa myös ekosysteemejä kotinaan asuttavien hyvinvoinnin kannalta. Edellisessä luonto ja sen osat ovat arvokkaita yhä vain irrallisena pääomana inhimilliselle hyvinvoinnille, kun taas vasta jälkimmäisessä ihminen ymmärtää itsensä osaksi luontoa, jonka jakaa luonnon muiden asukkaiden kanssa.
Siksi olen vakuuttunut, että jälkimmäinen eettinen lähtökohta olisi elonkirjon suojelun kannalta tehokkaampi: suojelutavoitteet voidaan perustaa suoraan luonnon osien, ekosysteemien ja yksittäisten eläinten hyvinvointiin sen sijaan että ne täytyy ensi kääntää hyödykkeiksi inhimilliselle hyvinvoinnille. Ehkä tämä avaisi näkemään jopa sen, että myös muilla kuin ihmisillä on oikeus elonkirjoon. [3]
Mikäli Dasguptan kokonaisvaltainen talousmalli haluaa olla arvojensa mukainen, on työ vielä kesken. Kattavallakin talousanalyysillä on rajansa, jotka tuloksia soveltavan on tiedettävä. Kuten raportti opettaa, vika virheistä on soveltajan.
Osassa 2 jatketaan raportin arviointia sukupolvietiikan näkökulmasta.
[1] Pääomalajeista ja kestävyyden eri muodoista kiinnostuneille suosittelen esimerkiksi Alan Hollandin artikkelia Fairness and Futurity-kokoelmassa.
[3] Ilmastoraporttien ihmiskeskeisyydestä ja siitä miksi erilaisilla eettisillä lähestymistavoilla on merkitystä ilmastopolitiikan valinnoissa löytyy Katja Tiisalan luvusta Ilmastonmuutos ja filosofia –kirjassa.
Viime viikon blogini aiheena olivat WMO:n pääsihteeri Petteri Taalaksen puheenvuorot, jotka pyrkivät rauhoittamaan ihmisten ahdistusta ja korostivat, ettei ilmastonmuutoksen torjunta vaadi dramaattisia muutoksia arkielämäämme. Taalas oli myös varsin toiveikas sen suhteen, että ihmiskunta onnistuu tehtävässään torjua vaarallinen ilmastonmuutos.
Kokonaan toisenlainen ääni on kellossa kansainvälisellä tutkijaryhmällä, jonka Frontiers in Conservation Science -lehdessä julkaistu artikkeli sai paljon julkisuutta suomalaisissakin tiedotusvälineissä. ”Underestimating the Challenges of Avoiding a Ghastly Future” otsikoidun artikkelin pääviesti on jyrkän päinvastainen Taalaksen optimismille. Tutkijat muistuttavat, kuinka tuleva ympäristökriisi osoittautuu nykyaineiston perusteella aiemmin uskottua paljon pahemmaksi. Uhkat elonkehälle, sen lajikirjon elämänmuodoille – ihminen mukaan luettuna – ovat tutkijoiden mukaan niin valtavia, että jopa perehtyneiden asiantuntijoiden on vaikea ymmärtää niiden mittakaavaa. Tutkijat kokevatkin erityiseksi vastuukseen kertoa tieteen antama karu tilannekuva mahdollisimman suoraan ja rehellisesti, sen sijaan että ihmisten vastareaktioiden pelossa uhkaa vähäteltäisiin:
”Given the existence of a human “optimism bias” that triggers some to underestimate the severity of a crisis and ignore expert warnings, a good communication strategy must ideally undercut this bias without inducing disproportionate feelings of fear and despair. It is therefore incumbent on experts in any discipline that deals with the future of the biosphere and human well-being to eschew reticence, avoid sugar-coating the overwhelming challenges ahead and “tell it like it is.” Anything else is misleading at best, or negligent and potentially lethal for the human enterprise at worst.” (Bradshaw ym. 2021)
Tämä arvio vastaa hyvin pitkälle sitä, mitä monet filosofit, kuten Stephen Gardiner ja Dale Jamieson, ovat ilmasto- ja ympäristökriisistä kirjoittaneet. Filosofien näkemyksiä on käsitelty laajastiIlmastonmuutos ja filosofia -kirjassa, jonka johdannossa ja loppusanoissa pohdin toimittajakollegani Markku Oksasen kanssa filosofian roolia dramaattisen ilmiön tutkimisessa ja ymmärtämisessä. Omassa luvussani tarkastelen myös ylisukupolvisen ilmasto-ongelman suhdetta demokraattiseen päätöksentekoon.
Rehellisen tilannearvion vaatimus koskee Frontiers-artikkelin tutkijoiden mukaan myös poliittisia järjestelmiämme. Helsingin Sanomien haastattelussa yksi heistä, australialainen globaalin ekologian professori Corey Bradshaw, kohdistaa kriittiset sanansa ennen muuta demokraattiseen järjestelmään, joka on nykyisin paitsi ”yritysten rahojen armoilla” myös ilmiselvästi kriisin vakavuutta ymmärtämättömien kansalaisten. Vain Kiinan kaltainen keskusjohtoinen ja autoritaarinen maa, jonka ei tarvitse välittää kansalaistensa näkemyksistä, voi saada aikaan tarvittavia valtavia suunnanmuutoksia: ”Jos Kiina haluaa tehdä jotain, se tekee, koska ei joudu kyselemään keneltäkään”.
Demokratian tehottomuuden arvostelulla ympäristöongelmien ratkaisussa on pitkät perinteet. 1970-luvun öljykriisien alla julkaistu Kasvun rajat –raportti sekä joitakin vuosia aiempi yhdysvaltalaisen biologin Garrett Hardinin paljon siteerattu artikkeli ”Yhteislaidunten tragedia” synnyttivät politiikan tutkijoiden koulukunnan, joka painotti liberaalin demokratian epäonnistumista globaalin ekokriisin hallinnassa ja vaati Kiinan kaltaista keskitettyä ja autoritaarista valtionhallintoa ainoana ratkaisuna. ”Individualismin, vapauden ja demokratian kultainen aika on väistämättä lähestymässä loppuaan”, kirjoitti eko-autoritaaristen ratkaisujen välttämättömyyttä puolustanut politiikan tutkija ja ekologi William Ophuls vuonna 1977. Myös Ophulsin ajatuksiin on myöhemmin viitattu usein yhteiskunnallisessa ympäristötutkimuksessa.
Onko tilannearvio demokratian suhteen todella näin lohduton? Onko ilmasto- ja ekologinen kriisi myös demokratian kriisi tai jopa demokratian loppu, kuten Ophuls ennusti?
Demokratian ydinarvot uhattuna
Arvion tekeminen demokratian nykytilasta edellyttää, että ymmärtää, miksi demokratia ylipäänsä on kannatettava asia suhteessa muihin poliittisiin järjestelmiin. Ensinnäkin demokratian oikeutus liittyy perinteisesti ajatukseen ihmisten moraalisesta tasavertaisuudesta ja itsemääräämisoikeudesta. Siksi demokratiassa tulee antaa jokaiselle kansalaiselle yhtäläinen mahdollisuus vaikuttaa itseään koskeviin päätöksiin, esimerkiksi yleisen ja yhtäläisen äänioikeuden muodossa. Demokratia on siis itsessään arvokas, koska se kunnioittaa ja ylläpitää moraalisesti tärkeitä arvoja tasa-arvosta, vapaudesta sekä reilusta ja tasapuolisesta kohtelusta.
Ilmastokriisin uhatessa nämä arvot eivät kuitenkaan yksin riitä oikeuttamaan demokratiaa ehdottomasti muita parempana päätöksentekomuotona, varsinkin kun kyseessä on ihmiskunnan kohtalon kysymykset. Kyse ei ole vain usein korostetusta demokratian tehottomuudesta tehdä tarvittavia päätöksiä. Eko- ja ilmastokatastrofin edessä demokratian ydinarvot itsessään ovat pahoissa vaikeuksissa.
Monet nykypäivän tärkeimmistä päätöksistä, esimerkiksi ilmaston suhteen, koskevat suuressa määrin ihmisiä vielä satojen vuosien päästä. Noita tulevia ihmisiä on paljon ja samalla on selvää, ettei heillä ole pienintäkään mahdollisuutta vaikuttaa näiden päätösten sisältöön. Hehän eivät ole vielä olemassakaan. Ja mikä pahinta, me nykyiset ihmiset voimme päätöksillämme vaikuttaa, ovatko tulevat ihmiset olemassa lainkaan. Ja jos ovat, keitä nuo tulevat ihmiset ovat. Tämä on kaukana tasavertaisten välisestä tasapuolisesta päätöksenteosta.
Kuva 1. Tulevat sukupolvet: demokratian äänetön enemmistö?
Demokratian ydinarvojen kyseenalaistaminen ei kuitenkaan ole vain periaatteellista. Wienin yliopiston sosiaalisen kestävyyden professori Ingolfur Blühdorn on tuoreessa artikkelissaan esittänyt teesin siitä, kuinka nämä ydinarvot voivat nykyisessä yhteiskunnallisessa tilanteessa kääntyä itseään vastaan. Yhteiskunnallinen syrjäytyminen sekä osattomuuden ja epäreilun kohtelun kokemus on saanut monien kansalaisten luottamuksen demokraattisiin instituutioihin horjumaan. Tätä epäluottamusta on monissa maissa ruokkinut yhteiskunnallisen keskustelun äärevöityminen ja kärjekäs kahtiajakautuminen.
Blühdornin mukaan tällaisessa ilmapiirissä demokratian ydinarvot, jotka aikoinaan ajoivat oikeudenmukaisuuden ja ulossuljettujen sorrettujen vähemmistöjen asiaa, nähdään nyt esteiksi henkilökohtaiselle päätösvallalle, elämäntavalle ja identiteetille. Näin arvot tasavertaisuudesta ja mahdollisuudesta vaikuttaa itseään koskeviin päätöksiin muuttuvat ”itsensä uhatuiksi kokemien enemmistöjen” harjoittamaksi muiden ryhmien ulossulkemiseksi päätöksenteosta. Uhkaksi omalle elämäntavalle koetaan helposti kaikki ulkopuolinen mukaan lukien vastakkaisen poliittisen puolueen kannattajat, maahanmuuttajat, ja miksei etäisten muiden maiden kansalaisten ja tulevien sukupolvien vuoksi tehtävä ilmastopolitiikkakin.
Hidas ei aina ole tehoton
Onneksi kehityskulku ei ole vääjäämätön ja apu voi tulla yllättävältä taholta. Vaikka nykyisin demokratia on kritiikin kohteena juuri huonojen ja riittämättömien päätösten vuoksi, demokratian toinen tärkeä vahvuus on perinteisesti liittynyt sen kykyyn tuottaa muita järjestelmiä parempia päätöksiä. Kuuluisa on esimerkiksi John Stuart Millin demokraattisen keskustelun puolustus:
”Miksi siis yleensä ihmiskunnassa järkevät mielipiteet ja järkevä käytös on voitolla? Jos ne todella ovat voitolla — ja niiden täytyy olla, vaikka ihmisolot ovat ja ovat aina olleet jotenkin toivottomalla kannalla — niin siihen on syynä eräs ihmisjärjen ominaisuus, josta lähtee kaikki mitä ihmisessä joko järkeisenä tahi siveellisenä olentona on arvossa pidettävää, nimittäin että hänen erehdyksensä ovat korjattavissa. […]Siten, että hän on tuntenut ainoan keinon, jolla ihminen voi päästä jotenkin likimainkaan tuntemaan jonkun asian kokonaisuudessaan, olevan kuunnella, mitä siitä voivat sanoa kunkin mieliset ihmiset, ja ottaa vaariin millä kaikilla tavoilla eri luonteiset ihmiset sitä voivat katsoa. ”(Vapaudesta, suom. Niilo Liakka 1891)
Millin ajatuksen syvyyttä ei demokratian nykyarvostelussa usein muisteta. On totta, että Kiinan kaltainen autoritaarinen maa kykenee ”niin halutessaan” panemaan tehokkaasti toimeen isojakin muutoksia. Syksyllä toivoa herätti muun muassa Kiinan presidentin Xi Jinpingin lupaus maan pyrkimisestä hiilineutraaliksi vuoteen 2060 mennessä.
Mutta tehokas päätöksenteko ja toimeenpano on vain yksi puoli hyvää hallintoa, eikä ole ilmiselvää että Kiinan järjestelmä on edes tältä osin parempi. Xin ilmastolupaus on hieno asia, mutta vaatii välittömiä toimia sen toteuttamiseen. Maan tulisi esimerkiksi välittömästi lopettaa uusien hiilivoimaloiden rakentaminen, mitä maan teollisuus vastustaa ja mikä nähdään helposti vastakkaisena koronakriisin horjuttamille koville talouskasvutavoitteille.
Ilmastokriisin uhatessa järjestelmän tulisi myös kyetä uudelleenarvioimaan asetettujen tavoitteiden mielekkyyttä ja oikeutusta. Ilman Millin painottamaa avointa keskustelua on vaikea kuvitella, miten ”asia kokonaisuudessaan” eri näkökulmista, mukaan lukien arviot tulevien sukupolvien toiveista, voitaisiin hahmottaa ilman riskiä tutkijoiden alussa painottamista vääristävistä vinoumista.
Lisäksi hallinnon tulisi samaan aikaan olla avoin uusille uhkille ja pystyä ennakoimaan ja reagoimaan riittävän oikea-aikaisesti. Tässäkin suhteessa uskallan epäillä Kiinan kaltaisen järjestelmän tehokkuutta. Voi olla, ettemme koskaan saa tietää täyttä totuutta koronapandemian alkuajoista Kiinassa, mutta nykytietojenkin valossa lienee selvää, ettei viruksesta yhtenä ensimmäisenä varoittaneen lääkärin Li Wenliangin laittaminen vankilaan huhujen levittämisestä ainakaan edistänyt oikea-aikaista ja ennakoivaa reagointia uuteen uhkaan. Li vapautui vasta kun tunnusti toimineensa laittomasti. Myöhemmin hänellä todettiin virustartunta ja hän menehtyi.
Lin traaginen kohtalo kertoo järjestelmän laajemmista puutteista ja alleviivaa Millin ajatusta yksilönvapauksia ja avointa keskustelua kunnioittavan demokratian arvosta ennakoimattomasti muuttuvissa tilanteissa.
Kansalaisraadit, uusi kansanvallan muoto?
Sen sijaan, että haikailemme Kiinan oletetun tehokkuuden perään, meidän on parempi kehittää demokratian vahvuuksia: avoin päätöksenteko takaa näkemysten arvokkaan kirjon, julkinen keskustelu pakottaa vastaamaan muiden esittämään kritiikkiin ja ohjaa ottamaan myös vastakkaiset näkökulmat huomioon. Vaikkei nykyinen vastakkainasetteluja ruokkiva poliittinen kulttuuri herätä paljon toiveita näiden vahvuuksien suhteen, on maailmalla paljon myönteisiäkin esimerkkejä.
Millin tavoin monet demokratiatutkijat painottavat nykyään demokratian ylläpitämää näkemysten ja ajatusten kirjoa sen yhtenä suurimpana vahvuutena. Ajatus on, että muuttuvissa ja vaikeasti ennakoivissa olosuhteissa näkemyksiltään ja tiedollisilta taidoiltaan monimuotoinen ryhmä pärjää paremmin kuin vallitsevaan asiantuntemukseen tukeutuva. Teesillä nykytilannetta ”hauskasti” kommentoiva nimikin ”Diversity Trumps Ability” (eli monimuotoisuus voittaa kyvykkyyden).
Yalen yliopiston Hélène Landemore on yksi näistä tutkijoista ja uudessa kirjassaan Open Democracy: Reinventing Popular Rule for the Twenty-First Century (Princeton Press 2020) hän ehdottaa näkemysten kirjon kokoavia kansalaisraateja demokratian arvojen ja vahvuuksien vaalijaksi. Ajatus on yksinkertaisuudessaan seuraava. Nykyisin kansalaisten tasavertaisuus ja tasapuolisuus toteutuvat valitsemalla vapailla vaaleilla kansanedustajat, jotka tekevät päätökset. Esimerkit nykydemokratioista kertovat, kuinka helposti tämä johtaa poliittisen päätöksenteon etääntymiseen kansalaisista ja tiettyjen ryhmien aliedustukseen päätöksenteossa.
Landemoren mallissa tasavertaisuus ja tasapuolisuus toteutuvat valitsemalla satunnainen mutta edustava otos kansalaisia puntaroimaan keskenään ja päättämään asioista. Ajatus tällaisista kansalaisraadeista on kasvattanut suosiotaan ympäri maailman ja Suomessakin niitä on kokeiltu ja tutkittu muun muassa nykyisessä PALO-tutkimushankkeessani. Lupaavinta toteutuneissa kokeiluissa on ollut raatien kyky pysäyttää poliittisten kantojen äärevöityminen ja voimakas vastakkainasettelu.
Kansainväliset tulokset muun muassa Yhdysvalloista antavat samanlaisia rohkaisevia tuloksia. Stanfordin yliopiston vuosina 2019 ja 2020 toteuttama ”America in One Room” kokosi reilu 500 amerikkalaista viikonlopun ajaksi keskustelemaan kansaa jakavista poliittisista kysymyksistä terveydenhuollosta ulkopolitiikkaan. Heidän kantojensa kehitystä verrattiin vajaan tuhannen kansalaisen vertailuryhmään, joka ei osallistunut keskusteluihin. Toivoa herättävää on, että kansalaisraadin keskustelut onnistuivat lähentämään kaikkein äärimmäisiä kantoja jopa maahanmuuttoon ja ilmastoon liittyvissä vahvasti vastakkainasetteluja synnyttävissä aiheissa. (Katso myös New York Timesin laaja juttu raadista). Uskoa demokratian tulvaisuuteen antoivat myös vuonna 2020 tehdyt seurantatutkimukset raatiin osallistuneiden kannoista. Vielä ennen presidentinvaaleja syksyllä 2020 raatiin osallistuneista republikaaneistakin merkittävä osa suhtautui myönteisemmin maahanmuuttoon ja ilmastopolitiikkaan sekä myös Bidenin valintaan verrattuna vertailuryhmän jäseniin.
Uutiset demokratian kuolemasta ovat siis mielestäni ennenaikaisia, mutta lääkäri on syytä kutsua paikalle ja tehohoitoonkin on hyvä varautua. Jatkotutkimusten tehtävä on osoittaa, miten kansalaisraatien myönteinen kehitys voidaan jalostaa laajemmin osaksi edustuksellista demokratiaa. Tähän pureutuu muun muassa PALO-projektin työn alla oleva kansainvälinen loppujulkaisu sekä juuri rahoituksen saanut FACTOR-hanke. Potilaan tilaa seurataan herkeämättä.
Viime viikolla Maailman ilmatieteen laitoksen (WMO) pääsihteeri Petteri Taalas julkaisi kirjan Ilmastonmuutos ilmastotieteilijän silmin (Tammi). Kirjan julkaisun yhteydessä antamissaan haastatteluissa ja lehtikolumneissaan Taalas kuvasi tärkeimmäksi viestikseen realismin palauttamisen ilmastokeskusteluun, jossa isot ja pienet asiat ovat menneet pahasti sekaisin. Ylilyönteihin ovat Taalaksen mukaan syyllistyneet erityisesti ilmastoaktivistit, jotka ovat ilmaston pelastamisen nimissä alkaneet heitellä tavallisia ihmisiä syyllistäviä ja heidän hyvinvointiaan kurjistavia ehdotuksia julkisuuteen:
”Jos ryhdytään kertomaan, että lentomatkustaminen on kiellettyä, muovin käyttö on kiellettyä, metsien hyötykäyttö – josta tulee suomalaisten hyvinvointi – on kiellettyä, lihan syöminen on kiellettyä ja autolla ajaminen on kiellettyä, koko aihepiiri saa sellaisen leiman, ettei tavallinen ihminen halua siihen kelkkaan hypätä. Tämä saattaa myös olla poliittinen kysymys eli se saattaa sataa sellaisten poliittisten toimijoiden laariin, jotka eivät ole kiinnostuneita tämän muutoksen hillinnästä. Tästä on nähty nyt esimerkkejä esimerkiksi Yhdysvalloista.”
Taalaksen reaktio on kuin suora reaktio siihen, mitä itse kirjoitan tämän blogini johdannossa:
”Mutta mitä lähemmäs ja mitä syvemmälle yksityisiksi koettuihin valintoihin ilmastokriisin torjuntavaatimukset puuttuvat, sitä enemmän keskusteluun ilmestyy moralisoivaa puheenpartta ja sävyä. Kommenttipalstat täyttyvät närkästyksestä ja paheksunnasta. Tämän tästä muistutetaan, kuinka yksilöiden syyllistäminen on väärin.”
Kuten johdannossa jatkan, Taalaksen kaltainen reaktio ei todellakaan ole yllättävä, mutta jotain todella hämmentävää siinä on – etenkin kun se tulee ilmastonmuutoksen torjunnan keskeistä auktoriteettia edustavalta taholta. Juuri kun ilmastokriisin syvästi eettinen perusasetelma on läpäissyt tiensä sinne minne sen kuulukin, eli meidän jokaisen elämänvalintojen arviointiin, WMO:n pääsihteeri tekee sen, jonka vuoksi aloitin tämän blogin pitämisen. Taalas kertoo, että nyt on menty liian pitkälle. Isot ja pienet asiat ovat menneet sekaisin, on sorruttu ylilyöntiin ja ihmisten elämäntapojen moralisoivaan syyllistämiseen, joka saa vain heidät varpailleen ja vastustamaan tarvittavia muutoksia.
Tämä kirjoitus on moraalifilosofin puolustus sille, mitä voisi kutsua Taalaksen voimakkaasti arvostelemaksi ”ilmastoaktivistin näkökulmaksi”. Tukeudun tässä Tukholman yliopiston käytännöllisen filosofian professorin Gunnar Björnssonin lukuun myöhemmin keväällä julkaistavassa Philosophy and Climate Change -kirjassa. Oxford University Pressin julkaiseman kirjan luku on otsikoitu ”On individual and shared obligations: in defense of the activist’s perspective”.
Aktivistin näkökulman teesit
Björnssonin puolustama ”ilmastoaktivistin näkökulma” koostuu seuraavista teeseistä:
Teesi vaikuttavasta yhteistoiminnasta: Yhdessä toimien meidän on yhä mahdollista torjua ilmastonmuutos hyväksyttävälle tasolle.
Teesi kollektiivisesta velvollisuudesta: Vaikuttavan yhteistoiminnan mahdollisuuden vuoksi meillä on yhteinen velvollisuus torjua ilmastonmuutosta.
Uskoakseni myös Taalas hyväksyy nämä kaksi teesiä, vaikkei hän etiikasta mitään puhukaan ja kirjan otsikko antaa ymmärtää, ettei siinäkään kirjoiteta paljon vastuista tai velvollisuuksista. Mutta uskoisin, että Taalaksellekin perimmäinen syy torjua ilmastonmuutosta on eettinen eli estää sen aiheuttamat vahingolliset ja pahimmillaan tuhoisat seuraukset.
(Toinen asia sitten on, mikä on hänen arvionsa hyväksyttävistä vahingoista. Hän pohtii 2 asteen lämpötilan nousun olevan realismia ja puhuu sen mukanaan tuomista ”kasvavista haittatekijöistä”, joiden kanssa ”me kyetään elämään.” Silti hallitustenvälinen ilmastopaneeli IPCC on raporteissaan laajasti korostanut, kuinka 2 asteen nousun seuraukset voivat kasvaa kestämättömiksi esimerkiksi monille maatalousvaltaisille Afrikan maille tai johtaa korvaamattomiin tuhoihin ekosysteemien kuten korallien osalta).
Se, minkä Taalas selvästi haluaa kyseenalaistaa, on Björnssonin kolmas teesi ”ilmastoaktivistin näkökulmassa”:
Teesi yksilöiden velvollisuuksista: eettiset syyt, jotka perustelevat kollektiivisen velvollisuuden perustelevat myös tästä seuraavat yksilöiden velvollisuudet tehdä voitavansa ilmastonmuutoksen torjumiseksi.
Taalaksella näyttäisi olevan ainakin kaksi syytä vastustaa kolmatta teesiä. Ensimmäisen hän ilmaisee selkeästi: yksilöiden valintojen arvostelu on syyllistämistä, joka vain synnyttää pelkoa ja ahdistusta ja toiminnan sijaan saa aikaan ilmastotoimien vastustusta. Tämä on empiirinen väite, jolle aivan oikein penätty perusteluita ja esitetty vastakkaisia näkemyksiä. Velvollisuudentunto ja havahtuminen ilmastokriisin vakavuuteen voi myös motivoida toimintaan.
Moraalin näkökulmasta tärkeää on se, että arvostelu, moraalinen moite ja jopa syyllistäminen kohdistuu oikein niihin, joihin sen kuuluukin kohdistua, eli niihin, jotka ovat moraalisessa mielessä vastuussa ilmastonmuutoksesta ja sen torjumisesta. Oikeudenmukaisen vastuunjaon ja moitteen tulisi auttaa myös vähentämään ahdistusta, kun moraaliselle arvostelulle nähdään perusteet.
Jos ”ilmastoaktivistin” kolmas teesi pitää paikkansa, perusteet yksilöiden tekojen arvostelulle ovat olemassa. Eri asia sitten on, tulisiko vastareaktioiden ja ahdistuksen synnyttämisen vuoksi arvostelu jättää julkilausumatta. Palaan tähän kirjoituksen lopussa.
Pienet ja suuret asiat ilmastokriisissä
Taalaksen toinen syy vastustaa kolmatta teesiä yksilöiden velvollisuuksista liittyy yleisesti jaettuun ”hyttysen kakka” -argumenttiin, jota käsittelin edellisessä blogissani ja jonka mukaan yksilön valinnoilla ei ole ilmastonmuutoksen torjumisessa merkitystä. Taalaksen mukaan suomalaisessa ilmastokeskustelussa korostuvat asiat, joilla ei todellisuudessa ole suurta merkitystä ilmastonmuutoksen torjunnassa. Esimerkeiksi merkityksettömistä ”pienistä” valinnoista hän nostaa lihansyönnin, yksityiautoilun, lentomatkailun. Todelliset muutokset tehdään systeemitasolla energiantuotannossa, liikenteessä ja teollisuudessa.
Kuten blogini aiemmat tekstit pyrkivät osoittamaan Taalaksen jyrkkä vastakkainasettelu isojen ja pienten asioiden välillä on väärä. Harva ilmastoaktivisti kiistää systeemitason isojen rakenteellisten muutosten välttämättömyyden, onhan tämä oleellinen osa teesejä 1 ja 2. Mutta tässä puolustetun ”ilmastoaktivistin näkökulman” mukaan vaadittuja isoja muutoksia ei saada aikaan ilman, että ymmärrämme kollektiivisen velvollisuuden olevan jaettuvelvollisuus, josta jokaiselle seuraa teesin 3 mukaisesti oma yksilöllinen velvollisuus. Käytännöllisiä syitä velvollisuuden jakamiselle yksilötasolle ovat:
Vaadittavat systeemitason rakenteelliset muutokset koskevat myös kollektiivisia toimijoita itseään. Valtioiden, yritysten, kaupunkien, investointiyhteisöjen on muutettava toimintatapojaan perusteellisesti. On väärin ajatella, että tämä tapahtuisi itsestään ja täysin irrallaan yksittäisten ihmisten valinnoista ja heidän kokemistaan syistä tehdä valintoja ja päätöksiä.
Isoja päätöksiä tekevät yksilöt. Tämä tarkoittaa, että jotkut yksittäiset päätöksentekijät, yksin tai yhdessä, vastaavat valtioiden ja yritysten johdossa poliittiseen paineeseen, kuluttajien kysyntään tai markkinoiden odotuksiin. Jollakulla voi olla taustalla myös koettu moraalinen velvollisuus ja paineen luoma syyllisyys, joka ajaa tekemään radikaalejakin muutoksia. Kyse voi olla myös yksittäisestä tutkijasta ja insinööristä, joka kokee velvollisuudekseen suunnata osaamisensa moraalisesti tärkeimpiin asioihin kuten ilmastonmuutoksen torjuntaan.
Poliittinen paine ja kulutuskysynnän muutokset taas ovat seurausta yksittäisten ihmisten, kansalaisten ja kuluttajien, arvostusten muutoksista. Lukuisat historialliset esimerkit kertovat, kuinka isot muutokset on saatu aikaan vain kun riittävä määrä ihmisiä on kokenut moraaliseksi velvollisuudekseen edistää naisten äänioikeutta, rotujen välistä tasa-arvoa, luonnonsuojelualueiden perustamista, vain muutamia mainitakseni.
Yksilöiden velvollisuuksilla on näin ollen suuri merkitys suurten muutosten aikaansaamisessa. Tärkeää tämän kannalta on kuitenkin se, etteivät yksilöiden velvollisuudet ole vain ”aktivistien keksintö” tavallisten ihmisten elämän kurjistamiseksi. Yksilöiden velvollisuuksille on aidot perusteet, kuten Björnsson kirjoituksessaan käy läpi.
Moraalinen velvollisuus ja syyllisyys
Björnssonin perusteet ”ilmastoaktivistin näkökulman” kolmannelle teesille ovat hyvin samankaltaiset kuin blogini aiemmissa kirjoituksissa on annettu: vaikka yksilön yksittäisten valintojen –lentomatkojen tai ruokavalion – päästöillä voi olla pieni todennäköisyys aiheuttaa vahinkoa, johtuen potentiaalisen vahingon suuruudesta ja pitkästä ajasta, jonka päästöt ovat ilmakehässä, kasvaa yksilöiden päästöjen vahingon odotusarvo merkittäväksi.
Ilmastovahingon aiheuttamisen riski on asia, josta meidän tulisi Björnssonin mukaan yksilöllisessä päätöksenteossa ja toiminnassa välittää. Meidän tulisi antaa riskille asiankuuluva painoarvo päätöksenteossamme. Välittäminen tarkoittaa jatkuvaa suuntautumista ilmastovahingon uhkaamien arvojen, kuten ihmisten ja muun luonnon hyvinvoinnin, huomioimiseen ja omien voimavarojen käyttämistä arvojen edistämiseen.
Björnssonille moraalinen velvollisuus puolestaan on yksinkertaisesti oikeanlaista välittämistä, jonka laiminlyöminen oikeuttaa moraalisen moitteen ja syyllisyyden. Tästä näkökulmasta yksilöiden moraalinen velvollisuus tuo automaattisesti mukanaan Taalaksen paheksuman syyllistämisen. Björnssonin näkemyksen mukaan ihmiset, jotka suhtautuvat välinpitämättömästi omien päästöjensä ilmastoriskiin, ansaitsevat moraalisen moitteen. Johdonmukaisesti heidän tulisi myös kokea syyllisyyttä ilmastovahingon uhkaamien arvojen laiminlyömisestä harkinnassaan. Yleinen ajatus on, että syyllisyys on sen ymmärtämistä, että on laiminlyönyt moraalisen velvollisuuden ja toiminut väärin.
Tätä velvollisuuden, moitteen ja syyllisyyden moraalista yhteyttä ei pitäisi olla mitään syytä pelätä, kuten Taalas tekee. Moraalinen välittäminen, velvollisuudentunto ja moite sekä syyllisyys näiden laiminlyömisestä ovat myös vahva toimintatapojen muutokseen motivoiva voima. Jos näin ei olisi, tuntuisi kummalliselta, miksi panostamme niin paljon lastemme moraaliseen kasvatukseen ja painotamme asiaankuuluvan syyllisyyden kokemista silloin kun lapsi on esimerkiksi valehdellut tai kiusannut muita.
Syyllistämisen tuomitsemisen ja kieltämisen sijaan huomio kannattaa kiinnittää siihen, mitä velvollisuuksia ja vastuita jokaisella meillä on sen takaamiseksi, että ilmastokriisi saadaan yhteistoimin torjuttua. Jokaisen yksilön tasolla tämä tarkoittaa omien päästöjen aiheuttamasta riskistä välittämistä ja painoarvon antamista sille valinnoissa. Kyse on elämäntapavalinnoista mutta myös vaikuttamisesta rakenteiden muuttamiseen. Yksilöiden moraalisella välittämisellä ja heidän valinnoilla on suuri potentiaali isojen rakenteellisten muutosten aikaansaamiseksi.
Vaikuttaminen on myös muiden toimien arvostelua ja usein syyllisten osoittamista. Syyttävän sormen osoittaminen erityisesti niihin, joilla valta ja mahdollisuus muuttaa rakenteita, on historiallisesti hyväksi osoittautunut keino saada aikaan nopeita muutoksia. Yhdistettynä uskallukseen käydä keskustelua vaatimusten moraalisista perusteista, vastuunkantajien osoittaminen tyydyttää myös ihmisten oikeudentajua ja saa heidät helpommin tukemaan tarvittavia muutoksia.*
Samalla jokaisen on syytä muistaa, että muiden arvostelu kuuluu myös moraalisen harkinnan piiriin. Tiedämme hyvin, ettei peliriippuvaisen jatkuva syyllistäminen pelaamisesta ole oikea tapa välittää hänen hyvinvoinnistaan ja edistää muutosta parempaan. Samalla tavoin meidän on opittava arvioimaan ja arvostamaan muita heidän ilmastoon liittyvien velvollisuuksien näkökulmasta.
Tätä emme opi väheksymällä yksilöiden ilmastoon vaikuttavien tekojen merkitystä ja sulkemalla ne suoralta kädeltä moraalisen arvioinnin ja arvostelun ulkopuolelle.
* Hankkeemme Kohdataan järjestelmänmuutos yhdessä: Kansalaisdeliberaatio informoidussa ja oikeudenmukaisessa ilmastosiirtymässä ( FACTOR) sai eilen rahoituksen Suomen Akatemialta ja alkaa tutkimaan keinoja, joilla yhteistä oikeudentajua rakenteellisista muutoksista voidaan parantaa.
”Ei kai minun tekemisilläni ole paljon väliä, ne ovat kuin hyttysen kakka valtameressä”. Tämä on usein kuultu argumentti, jolla puolustellaan omaa tekemättömyyttä ilmastonsuojelussa. Joululomalla havahduin siihen, että sama argumentti elää vahvana myös koronarokotukseen epäilevästi suhtautuvien joukossa. Olen ollut yllättynyt siitä, miten moni ilmoittaa jättävänsä koronarokotteen ottamatta. Koska koronarokotuskeskustelu on erittäin ajankohtainen, käyn tämän viikon blogissa ”hyttysen kakka” -argumenttia läpi rokotuksiin liittyen ja pohdin sitten, miten tämä auttaa ymmärtämään vapaaehtoisen toiminnan merkitystä ilmastonsuojelun yhteydessä.
Lisäys sunnuntaina 10.1.: En tosiaankaan ollut huomioineni yksin. Sunnuntain Hesarissa oli Tommi Niemisen laaja artikkeli rokotevastaisuudesta ja jutun lopussa oli haastateltu kollegaani käytännöllisen filosofian professoria Antti Kauppista. Asiasta Twitterissä ja Facebookissa käydyn keskustelun pohjalta olen tehnyt joitakin lisäyksiä tarkennuksia, jotka erottaa lihavoinnista.
Esinnäkin rokotevastaisuudesta Suomessa. Hesarin jutussa rokotekriittisiä kerrottiin olevan kaksi miljoonaa, kun taas jutun twitter-otsikossa kerrottiin jopa miljoonan suomalaisen vastustavan koronarokotetta. Jutun toimittajan Tommi Niemisen mukaan tämä on karkea arvio jutuissa mainituista marraskuun lopussa ja joulukuun alussa tehdyistä kyselyistä, joiden mukaan noin viidennes suomalaisista ilmoitti ettei aio ottaa koronarokotetta. Näissä kyselyissä rokotteen kertoi ottavan noin 60 prosenttia suomalaisista. Sunnuntai-iltana Yle puolestaan julkisti Taloustutkimuksen ja kansainvälisen tutkimuslaitosverkoston tekemän uuden kyselyn, jonka tulos ja viesti oli suomalaisten osalta paljon positiivisempi: suomalaisista 81 prosenttia sanoo haluavansa rokotteen varmasti tai mahdollisesti. Luku on tanskalaisten jälkeen toiseksi suurin Euroopassa.
Miten lukuja pitäisi tulkita? Onko rokotevastaisuus haihtunut merkittävästi kuukaudessa? Kuten Ylen jutussa todetaan, tässäkin kysymysten muoto ja määrä vaikuttavat tuloksiin. Koska itse koronaepidemia elää koko ajan, myös ihmisten kannat koronarokoteeseen elävät. Siinä missä jossain tilanteessa mielipiteitä hallitsee rokotteen nopea kehitystyö ja siihen liityvät riskit, saattaa jonkin ajan päästä vallitseva ilmapiiri painottaa rokotteen antamaa suojaa ja paluuta tätä kautta kohti normaalia elämää. Uutiset ja lisääntyneet henkilökohtaiset kokemukset Covid-19 taudista lähipiirissä voivat muuttaa nopeasti mielipidettä. Tämäkin korostaa sitä, että parhain strategia koronarokoteen suhteen on todennäköisesti erilaisten keppien ja porkkanoiden yhdistelmä, joita voi ottaa käyttöön kohdennetusti ja joustavasti sen mukaan miten rokotekattavuus ja -kriittisyys etenee.
”Hyttysen kakka” -argumentin houkutus
On kaksi seikkaa, jotka tekevät ”hyttysen kakka” -argumentista erityisen houkuttelevan sekä ilmastonsuojelun että koronarokotteen tapauksessa.
Ilmastonsuojelulla ja koronarokotteella saavutetaan tavoiteltu hyöty vasta kun riittävän suuri määrä ihmisiä saadaan vähentämään päästöjä tai ottamaan rokote. Tässä mielessä yksilön teoilla ei ole väliä, jos riittävä määrä muitakaan ei tee mitään. Ja toisin päin, jos riittävä määrä muita vähentää päästöjään ja kestävä ilmastonsuojelutaso saavutetaan, eivät omat päästöt hetkauta suojelutasoa suuntaan tai toiseen (huomaa, että tämä ei poista sitä, että tästä huolimatta päästöilläni todennäköisesti on vahingollisia vaikutuksia, joista olen aiheuttajavastuussa). Tai jos laumasuoja on muiden rokotuksilla jo saavutettu, voin hyvin jättää itseni rokottamatta, sillä tämä yksin ei heikennä laumasuojaa vielä millään lailla.
Vaikka koronarokote antaa suojan rokotettavalle itselleen, saadaan täysi laumasuoja (joka lisäsuojaa myös rokotettavia) vasta kun rokotekattavuus on riittävä. Rokotteesta saatava henkilökohtainen suoja on näin ollen monelle varmasti hyvä kannustin ottaa rokote, varsinkin siitä vaiheessa kun rokotekattavuus on alhainen. Jyrkän rokotevastaisille tämä kannustin ei tietenkään toimi ja osaa kriittisistäkin voi arvioida rokotteen riskit henkilökohtaisia hyötyjä suuremmiksi.
Mutta mitä korkeammaksi kattavuus nousee sitä pienemmäksi oman hyödyn painoarvo tulee ja kun ollaan jo lähellä laumasuojaan vaadittavaa kattavuutta (mikä se sitten lopulta onkaan, ks. miksi tarkan luvun antaminen kattavuudelle on vaikeaa), sitä suuremmaksi tulee houkutus vapaamatkustaa muiden luomalla laumasuojalla, varsinkin jos on jo valmiiksi kriittinen rokotteen suhteen. Rokotevastaisuuden kannalta ongelma voi ollakin siinä, että iso osa rokotteeseen kriittisesti ja ja välinpitämättömästi suhtautuvista ovat todennäköisesti niitä, joiden rokotus tulee ajankohtaiseksi vasta rokotusaikataulun loppuvaiheessa tai kun saavutettua laumasuojaa on ylläpidettävä vahvistusrokotuksin.
Tunnetusti asioita, joilla on yllä mainitut ominaisuudet, kutsutaan julkishyödykkeiksi. Yleensä nämä hyödykkeet vaativat yhteistyötä ja kollektiivista osallistumista niiden ”tuotantoon”, mutta kun ne on saatu luotua, hyötyvät niistä kaikki riippumatta siitä, osallistuiko yhteistyöhön vai ei. Riittävän yhteistyön tarve tekee julkishyödykkeet haavoittuviksi yksilölliselle ”hyttysen kakka”-järkeilylle ja vapaamatkustukselle: Jos rokotteen riskit näyttävät minulle vähänkään pelottavilta ja omalla rokotuksella en edistä laumasuojan kehittymistä ”edes hyttysen kakan vertaa”, ei minun ole omien tavoitteitteni valossa syytä ottaa rokotetta. Etenkin jos voin vapaamatkustaa muiden rokotusten luomassa laumasuojassa.
Miksi maksaa veroja, miksi ottaa rokote?
Heinäkuussa 2020 Journal of Applied Philosophy -lehden artikkelissaan Oxfordin yliopiston vanhempi tutkija Alberto Giubilini vertaa rokotteen ottamista verojen maksuun. Miksi pidämme verojen maksamista moraalisena velvollisuutenamme ja hyväksymme että laki edellyttää tätä? Ellet kuulu Ilkka Brotheruksen, Petri Järvilehdon tai Ilkka Paanasen kaltaisiin erittäin suurituloisiin, voit hyvällä syyllä soveltaa ”hyttysen kakka”- argumenttia myös verojen maksuun: sillä maksatko vai et verosi tuskin on paljoakaan vaikutusta Suomen tai kuntasi talouteen. Miksi siis vaivautua, olisihan sinulla rahoillesi paljon hyviä käyttökohteita omastakin takaa?
Moni ehkä vastaa, että verot on maksettava, koska laki vaatii niin. Mutta mikä on kaikkia yhtä lailla koskevien verolakien moraalinen oikeutus? Giubilinin argumentti lähtee periliberalistisesta ajatuksesta, että veroilla pidetään yllä yhteiskunnan jokaista jäsentä hyödyttäviä julkishyödykkeitä – yhteiskuntarauhaa, koulutusta, terveyspalveluja, tutkimusta, kulttuuria. Meillä voi kaikilla olla omat mieltymyksemme näiden tarkemmasta sisällöstä ja tärkeysjärjestyksestä, ja siksi tarkemmat päätökset näistä tehdään demokraattisesti. Mutta itse asia eli näiden yleishyödyllisten ja jopa välttämättömien julkishyödykkeiden tuotanto ja ylläpito vaatii riittävästi resursseja, jotka on jollain lailla kustannettava. Kenen ne tulisi kustantaa? Luulisin että monelle tulee ensinnä mieleen, että niiden, jotka niistä hyötyvät. Eli kaikkien, koska julkishyödykkeet nimensä mukaisesti hyödyttävät kaikkia.
Tämä niin sanottu reilun vastavuoroisuuden periaate löytyy niin John Stuart Millin kuin myöhemmin John Rawlsin liberalistisista teorioista. Brittiläisen oikeusfilosofi H.L.A. Hartin klassisen muotoilun mukaisesti: niillä, jotka ovat jo osallistuneet kaikkia hyödyttävän julkishyödykkeen tuottamiseen on oikeus odottaa osallistumista kaikilta muiltakin, jotka julkishyödykkeestä hyötyvät. Ei ole oikein eikä reilua hyötyä muiden kustannuksella.
Artikkelissaan Giubilini esittää, että kuten verojen tapauksessa niin myös rokotuksessa meillä on reiluuteen perustuva velvollisuus ottaa rokotus – ellei ole joitain erityisiä, esimerkiksi terveydellisiä, syitä, jonka vuoksi emme voi ottaa rokotetta. Oleellista on, että nämä syyt ovat pääosin todennettavia terveydellisiä riskejä, eivät ainoastaan subjektiivisia pelkoja. Objektiivisessa mielessä rokotteiden riskit yksittäiselle rokotettavalle ovat normaalisti erittäin pienet. Nyt myyntiluvan saaneiden koronarokotteiden vakavien haittavaikutusten riski on tehtyjen kokeiden perusteella alle yksi kymmenestätuhannesta – omanlaisensa hyttysen kakka. Vertailun vuoksi Suomen tieliikenteessä vammautuu tilastojen mukaan neljä henkilöä tuhatta asukasta kohti. Mutta vaikka rokotukseen liittyvä riski on pieni, se on myös todellinen ja reiluuden periaate edellyttää, että sekin jaetaan kaikkien rokotteesta hyötyvien kesken, eikä niin että halutessaan kukin voi nauttia laumasuojasta ja jättää riskit muille.
Perusteet vapaaehtoisuudelle?
Giubilinin argumentti menee kuitenkin moraalista velvollisuutta pidemmälle. Kuten verojen maksamisessa, Giubilini perustelee, miksi rokotteen ottamisesta voidaan perustellusti tehdä laillisesti pakollista. Veroissa ajatus etenee seuraavasti. Koska julkishyödykkeet ovat alttiita yhteistoiminnan ongelmille ja vapaamatkustukselle, ihmisten reiluudentunne ja moraalinen velvollisuus joutuu usein liian suurelle koetukselle. Yhteistoiminnan ongelmat johtuvat siitä, että ilman varmuutta muiden osallistumisesta, yksilön omasta näkökulmasta on usein järkevintä jättää osallistumatta. Mikä tuntuisi epäreilummalta kuin se, että itse maksaa veroja muiden jättäessä ne maksamatta.
Kun kyseessä on yhteiskunnan ja yhteiselämän kannalta välttämättömien julkihyödykkeiden turvaaminen, riski siitä, että liian moni jättää veronsa maksamatta, on suuri ja siksi asiaa ei ole syytä jättää vapaaehtoisuuden varaan. Reiluinta ja turvallisinta on säätää laki, joka velvoittaa kaikki osallistumaan ja maksamaan reilun osuutensa.
Rokotuksen osalta Giubilinin argumentti on kannanotto muun muassa Italiassa vuonna 2017 säädetyn rokotelain puolesta. Laki vaatii vanhempiaan rokottamaan lapsensa ennen kuudetta ikävuotta muun muassa tuhka-, vihuri- ja vesirokkoa sekä poliota, kurkkumätää, hinkuyskää ja sikotautia vastaan. Giubilini on kuitenkin puolustanut myös koronarokotteiden pakollisuutta ainakin tiettyjen ryhmien osalta. Giubilini perustelee, kuinka laumasuoja näiden tautien osalta on elintärkeä julkishyödyke, josta hyötyvät kaikki – myös rokotetut sillä mikään rokote ei anna 100 % suojaa, mutta ennen kaikkea laumasuoja on välttämätön niille, jotka eivät terveyssyistä voi rokotetta ottaa. Eikö tällöin kaikkien osallistumisen takaava laki olisi kaikille reiluin ja turvallisin?
Monissa maissa, kuten Suomessa, rokotusten ottaminen ja lastensa rokottaminen on kuitenkin yhä vapaaehtoista. Näin on myös koronarokotteen osalta. Vapaaehtoisuutta puoltavat sekä eettiset että käytännölliset syyt. Eettiset syyt liittyvät nähdäkseni punnintaan rokotesuojan reilun tuottamisen ja yksilöiden itsemääräämisoikeuden välillä. Syystä voidaan ajatella, että omaan fyysiseen hyvinvointiin ja terveyteen liittyvissä asioissa itsemääräämisoikeus on painavampi kuin omistusoikeuden takaama päätösvalta omien varojen käytöstä, mihin verot puuttuvat. Oikeus fyysiseen koskemattomuuteen ja korkea kynnys täysi-ikäisen pakkohoitoon korostavat omaan kehoon ja terveyteen liittyvää autonomiaa. Myös lääketieteellisen tutkimuksen, mukaan lukien rokotetutkimukset, on aina perustututtava tutkittavien vapaaehtoisuuteen.
Näistä syistä, vaikka rokotepakkoa voi pitää moraalisesti perusteltuna, on sen käyttöönottoa harkittava suhteessa ihmisten itsemääräämisoikeuteen ja siihen mitä käytännön seurauksia vahvassa asemassa pidetyn itsemääräämisoikeuden ylikävelemisellä olisi. Tutkijat muistuttavat, että erityisesti kun kyseessä on uuteen tautiin kehitetty uusi rokote, jota kohtaan terve varauksellisuus on jossain määrin perusteltuakin. (Ks. UCL:n Vageesh Jainin varaukselliset kommentit rokotepakkoa kohtaan aiemman viitatun jutun lopusta). Pelkona voi olla, että liian pakottavaksi koetut lait herättävät vastareaktion, joka vain lisää rokotevastaisuutta ja heikentää ihmisten vastuullista ja vapaaehtoista toimintaa muilla yhteiskunnan alueilla.
Mutta tällainen pakkotoimien käytännön toteutuksen pohdinta on tuttua niin vero- kuin liikennepolitiikastakin. Verojen nosto herättää aina huolen veropohjan kaventumisesta, joka lainsäätäjän on otettava huomioon. Moni vastusti aikoinaan sinnikkäästi turvavöiden käyttöpakkoa, mutta harva jättää niitä enää käyttämättä – eikä tietääkseni ainakaan sen takia, että turvavöihin sisältyy aina myös pieni riski, että onnettomuustilanteessa vyö voi pahentaa vammoja.
Todellisuudessa rokotepakon käytännön sovellutukset ovatkin yhdistelmiä erilaisista kepeistä ja porkkanoista. Rokottamatta jättäminen voidaan vaatia esimerkiksi erikseen perustelemaan tai asettamaan luvanvaraiseksi. Lastensa rokottaminen voidaan myös sitoa erilaisten sosiaalisten etuuksien saamiseen. Mutta nämäkin ovat keinoja siinä vaiheessa, kun kerran jo saavutettu rokotekattavuus on päässyt putoamaan vaaralliselle tasolle, kuten Italiassa. Muutamia paikallisia poikkeuksia lukuun ottamatta rokotekattavuus on Suomessa yhä säilynyt korkeana eikä pakkorokotusta ole tarvinnut harkita. Toivoa täytyy, että sama velvollisuudentunto ja reilun pelin henki toimii ihmisten suhtautumisessa koronarokotteeseen ja alussa mainitut vastalauseet ovat lopulta vain poikkeuksia.
Opetukset ilmastonsuojeluun
Mitä rokotteista ja veroista voi oppia ilmastonsuojelun suhteen? Vakaa ja turvallinen ilmasto on, kuten sanottu, yksi maailman suurimmista julkishyödykkeistä. Sen saavuttaminen ja ylläpitäminen vaatii laajaa yhteistoimintaa valtioiden, yritysten, yhteisöjen ja yksilöiden kesken. Vaikka meillä yksilöinä on aiheuttajavastuuta omista päästöistämme, meillä on yhteiskuntien jäseninä myös osallisuusvastuuta. Molemmat velvoittavat meitä osallistumaan yhteisten toimintatapojen ja yhteiskunnan rakenteiden muuttamiseen, jotta elintärkeä julkishyödyke, turvallinen ilmasto saadaan aikaan.
Mutta siinä missä rokotteesta on itse kullekin saatavissa välitöntä henkilökohtaista hyötyä, on ilmastonsuojelussa kyse lähes pelkästään osallistumisesta yhteistyöhön, jonka hyöty itsellekin tulee vasta kun yhteistyö onnistuu. Suurin hyöty koituu kuitenkin muille nyt ja tulevaisuudessa.
Lisäksi koska ilmasto on globaali, ”hyttysen kakka” -argumentti on erityisen houkutteleva ja käyttökelpoinen ei vain yksilöille, vaan myös valtioille, yrityksille tai muille yhteisöille. Ilmakehään hukkuvat helposti niin kaikkien suomalaisten kuin Fortumin kaltaisten energiayritystenkin päästöt. Tätä vasten jokaisen on helppo yksilöllisesti järkeillä, miksi suuremmat päästöleikkaukset ovat epäreiluja ja itselle haitallisia kun muiden riittävistä toimista ei ole varmuutta. Tilannetta pahentaa lisäksi se, että vaikka ”hyttysen kakka” -järkeily päätöksenteon kaikilla tasoilla tekee siitä ilmastonsuojelussa suuremman uhkan kuin verotuksessa tai rokotuksessa, niin samalla globaali toimintaympäristö tekee lain kaltaiset keinot käytännössä vaikeammiksi toteuttaa. Siinä missä kansalaisten turvallinen rokotuskattavuus ja riittävä verotus voidaan yhä suurelta osin saavuttaa kansallisin ratkaisuin ja vaikka lakiin turvautuen, yksittäisen maan kunnianhimoinenkin ilmastolaki vaikuttaa ilmastonsuojeluun vain rajallisesti ellei maa satu sitten olemaan Kiinan tai Yhdysvaltojen kaltainen superpäästövalta.
Riittävän osallistumisen takaavan ilmastolainsäädännön puute ja sen aikaansaamisen vaikeus korostavat reiluuteen perustuvia moraalisia velvoitteita ilmastonsuojelussa. Tässä suhteessa vapaaehtoiset rokotteet, joissa lailla pakottamiseen on yksilöiden itsemääräämisoikeuteen perustuen korkea kynnys, toimivat toivottavasti hyvänä esimerkkinä: elintärkeitä asioita voidaan saada aikaan myös jokaisen vapaaehtoisella halulla osallistua ilman lain pakkoa.
Jatkan ilmastovastuun käsittelyä ajankohtaisella kysymyksellä päästökompensaatioiden etiikasta. Yhteys ilmastovastuuseen on suora. Aiemmassa kirjoituksessani määrittelin aiheuttajavastuun yhdeksi ilmastovastuumme päämuodoksi: henkilökohtaisten päästöjemme on perustelua odottaa aiheuttavan merkittävää vahinkoa ja tästä syystä meillä on velvollisuus estää vahinkoa tapahtumasta vähentämällä päästöjämme.
Mutta entä jos sen sijaan että vähennämme omia päästöjämme, imemme ilmakehästä saman tien takaisin päästämämme määrän kasvihuonekaasuja? Tai estämme jotakuta toista päästämästä tuota saamaa määrää? Ilmakehän kannalta oma nettovaikutuksemme säilyy tällöin nollassa, eli emme lisää ilmakehään päästöjä, jotka aiheuttavat vahinkoa.
Tämä juuri on päästökompensaation ajatus pähkinänkuoressa, kuten henkilökohtaista aiheuttajavastuuta puolustava Oxfordin yliopiston filosofian emeritusprofessori John Broome kirjassaan Climate matters. Ethics in a warming world (2012) esittää. Broome pohtii kysymystä henkilökohtaisen vastuun hoitamisesta päästökompensaatioiden avulla ja päätyy suosittamaan tätä tietyillä varauksilla. Mitä nuo varaukset ovat ja tekevätkö ne Broomen varovaisesta suosituksesta perustellun?
Tämän kirjoituksen tarkoitus on vastata näihin kysymyksiin ja auttaa itse kutakin pohtimaan päästökompensaatioiden roolia omassa eettisen ilmastovastuun toteuttamisessa. Kompensaatioihin liittyviltä kysymyksiltä on nykyään vaikea välttyä, kun mahdollisuutta päästöjen kompensaatioon tarjotaan niin lounaspaikan kassalla kuin autokaupan mainoksissa. Kompensaatiota tarjoavia tahoja löytyy paljon aina kotimaisista säätiöistä erilaisiin kansainvälisiin yrityksiin. Onko näiden tahojen tarjouksiin suhtauduttava kuin mainospuheisiin yleensäkin, vai voiko kompensaatioilla aidosti kantaa vastuutaan?
Käytännön ongelmat
Yleisimmin esitetyt huolet päästökompensaatioita kohtaan liittyvät niiden käytännön toteutukseen. Ollakseen aito tapa nollata päästöjensä aiheuttajavastuu kompensaation on todennetusti poistettava ilmakehästä vastaava määrä kasvihuonekaasuja. Tämän tiellä on useita käytännön ongelmia.
Päästöjen imemiseksi istutettu metsä voi esimerkiksi palaa ja luvatut poistot ilmakehästä jäävät toteutumatta. Metsäpalo voi kuitenkin tapahtua paljon myöhemmin kuin sen istutuksesta kuitatut kompensaatiot on hyödynnetty ja tällöin kompensaatiota on vaikea enää perua. Metsityshankkeisiin liittyy myös paljon maanomistukseen ja kilpailevien maakäyttömuotojen yhteensovittamiseen liittyviä kiistoja, jotka vaikeuttavat metsityshankkeiden hallinnointia. Samalla myös yksittäisten metsityshankkeiden vaikutusta metsien ja maankäyttöön muualla on vaikea ennakoida ja myöhemmin todentaa. Vaarana on, että ilman kunnollista hallinnointia metsitys ja metsänsuojelu yhtäällä lisää metsänraivausta toisaalla eikä todellista kompensaation edellyttämää päästöjen nielua tapahdu.
Kompensaatioiden toteuttamiseen päästöjä estämällä kohdistuu samalaisia vähennysten pysyvyyteen ja todentamiseen liittyviä ongelmia. Lisäksi estämishankkeiden, kuten uusiutuvaan energiaan siirtymisen, on jollain tavalla laskettava kuinka paljon hanke onnistuu estämään päästöjä, jotka muussa tapauksessa ilman hanketta olisivat päässeet ilmakehään. Laskelmien lähtökohdaksi on näin osoitettava uskottava niin sanottu perusuran kehitys, josta hankkeen avulla vähennetään päästöjä. Yksittäisten voimalaitosten kohdalla tämä voi olla kohtuullisen suoraviivaista: hiilivoimalan tiedetään päästävän tietyn määrän päästöjä, jotka voimalan korvaaminen tuulivoimalla poistaa. Mutta koska muutoksilla on heijastuksia sähkömarkkinoihin ja muiden tuotantomuotojen asemaan, kokonaisvaikutusten arviointi on haastavaa. Mitä monimutkaisempiin kokonaisuuksiin päästöjen syntyminen liittyy, sitä vaikeampaa perusuran ja hankeen myötä koituvien päästövähennysten todentamisesta tulee.
Monet pitävät näitä käytännön haasteita vaikeina, jopa ylittämättöminä. Tuoreessa ilmastotoimittaja David Robertsin haastatteluartikkelissa Danny Cullenward ja David Victor esittävät, että päästökompensaatiomarkkinoiden nopea kasvu uhkaa aidosti todennettujen kompensaatioiden toteutumista. Näin käy etenkin, jos suuret yhtiöt ja jopa maat alkavat toteuttaa hiilineutraalisuuslupauksiaan isolta osin kompensaatioiden avulla. Toisaalta Cullenward ja Victorkaan eivät sulje pois mahdollisuutta, että aitoja ja todennettuja päästökompensaatioita voitaisiin toteuttaa, kun kompensaatioyritys keskittyy hinnan sijaan laadun takaamiseen.
Jätän käytännön todennettavuuteen ja markkinavaikutuksiin liittyviin kysymyksiin vastaamisen kompensaatioasiantuntijoiden tehtäväksi. Täältä löydät esimerkiksi, miten WWF:n etunenässä toteuttamana Gold Standard pyrkii takaamaan hankkeidensa laadun ulkopuolisilla tarkastajilla. Kotimainen Compensate-säätiö puolestaan perustaa menetelmänsä ylikompensoitiin (jota mm. Broome suosittelee), jotta hiilijalanjäljen laskentaan ja kompensaatioon liittyvät epävarmuudet tulevat huomioon otetuiksi.
Eettiseltä kannalta olen kiinnostunut, mitä moraalisia kysymyksiä kompensaatioon liittyy, vaikka kompensaatio onnistuisi tekemään aidon ja todennetun vähennyksen ilmakehän kasvihuonekaasuihin?
Moraalinen kysymys
Kompensaatioiden suurin eettinen ongelma liittyy nähdäkseni hinnoittelumekanismin käyttöön moraalisen velvollisuuden toteuttamisessa. Tällä voi olla haitallisia seurauksia sekä ilmastovastuun sisäistämisen ja moraalisen motivaation kannalta että riittävän ripeiden ja kunnianhimoisten päästövähennysten aikaansaamiseksi.
London School of Economicsin (LSE) poliittisen filosofian professori Kai Spiekermann on pohtinut päästökompensaatioiden etiikkaa seuraavasti. Päästökompensaatioiden käyttöön tarttuvat ihmiset, jotka ovat ainakin jossain määrin sisäistäneet ajatuksen henkilökohtaisesta ilmastovastuusta. He ovat siis moraalisesti motivoituneita tekemään jotain aiheuttamansa ilmastovahingon torjumiseksi. Mutta suurimmalla osalla motivaatio on rajallinen ja epävakaa. Kompensaatiota ollaan valmiit tekemään vain kun vaaditut uhraukset säilyvät riittävän pieninä.
Nykyisillä varsin alhaisilla hinnoilla kompensaatiot ovatkin houkutteleva vaihtoehto ilmastohuolestuneelle mutta rajallisesti motivoituneelle. Käymällä erilaisten kompensaatiota tarjoavien tahojen sivuilla sain nykyisten päästöjeni (mikä sekin vaihtelee mittareiden välillä) kompensoinnin hinnaksi 10–30 €/CO2-tonni. Tämä on 0,8–2,5 euroa kuukaudessa. Ei kovin merkittävä uhraus vuosittaisten päästöjeni kompensoinnista. Mutta onko se riittävä?
Yhden vertailukohdan kompensaation nykyisille hinnoille antaa niin sanottu hiilen yhteiskunnallisten kustannusten hinta (social cost of carbon). Tämä hinta koittaa monimutkaisten laskutoimitusten avulla arvioida päästöjen aiheuttaman vahingon nykyarvoa. Toisin sanoen se kertoo jokaisen päästötonnin sen hetkisen rahallisen nettokustannuksen laskelmalla yhteen päästölisäyksestä aiheutuvat hyödyt ja haitat pitkälle tulevaisuuteen. Koska hinta koittaa arvioida myös pitkällä tulevaisuudessa tapahtuvien vahinkojen kustannuksia nykyrahassa, vaikuttaa taloustieteilijöiden yleisesti käyttämä diskonttokorko hinnan tasoon paljon. Riippuen käytetystä korosta yhteiskunnallisten kustannusten hinta vaihtelee muutamasta kymmenestä eurosta (korko 5 %) reilusti yli viiteenkymmeneen (korko 2,5 %). Ja mikäli huomioon otetaan epätodennäköisemmät mutta vakavammat vahingot nousee hinta jo yli sataan euroon. Vuonna 2014 OECD laski eräiden jäsenmaidensa esittämien hintojen keskihinnaksi vajaa 50 euroa ja sen arvioitiin nousevan lähes sataan euroon vuoteen 2050 mennessä.
Kuulun itse niihin, joiden mielestä pitkän aikavälin ilmastovahinkojen rahallisessa arvioinnissa tulisi käyttää alhaista diskonttokorkoa (Kyllönen 2013 ja Kyllönen&Basso 2017). Tällöin päästöjen yhteiskunnallisten vahinkojen hinta asettuisi vähintään kaksinkertaiseksi (60 €) nykyisten kompensaatioiden hintatasoon nähden (10–30€).
Nykyinen alhainen hinta on mahdollinen, koska kysyntä vapaaehtoisille kompensaatioille on yhä kasvusta huolimatta rajallista. Lisääntyneestä kiinnostuksesta huolimatta suurin osa ei hoida edes pientä osaa omasta henkilökohtaisesta aiheuttajavastuustaan ostamalla kompensaatioita. Entä jos näin tapahtuisikin? Jos lähes kaikki hoitaisivat vastuunsa ja alkaisivat kompensoida?
Suomen ympäristökeskuksen muutaman vuoden takaisen tiedon mukaan maamme kulutusperustaisista päästöistä noin 66 % aiheutuu kotitalouksien kulutuksesta. Tämä tarkoittaa noin 50 miljoonaa tonnia vuodessa. En tiedä, kuinka suuren osan suomalaiset tästä nykyään kompensoivat, mutta seuraavat luvut antavat olettaa, että määrä on vielä kohtuullisen vähäinen. Tilastokeskuksen mukaan vuonna 2016 vapaa-ajalla lentäen matkustaneista vain kuusi prosenttia maksoi lennoistaan päästökompensaation. Kompensaatiota tarjoavien tahojen sivuilla Suomessa toteutuneiden kompensaatioiden määrät ovat kymmenissä tuhansissa tonneissa, eivät vielä miljoonissa. Tämä ei ole ehkä ihme, sillä Financial Times esitti syyskuun jutussaan vapaaehtoisten kompensaatioiden kokonaismääräksi vain reilu 100 miljoonaa tonnia vuonna 2019.
Määrä on kokonaistarpeeseen nähden siis yhä vähäinen ja on selvää, että jos suomalaiset hoitaisivat 50 miljoonan tonnin päästövähennyksen edes suurelta osin kompensoimalla hinta nousisi nykyisestä huomattavasti ja ylittäisi monen nykyään rajallisesti motivoituneen kipukynnyksen.
Spiekermannin mukaan rajalliseen ja helposti sammuvaan moraaliseen motivaatioon liittyy monia huolia. Yksi on usein kompensaatioiden yhteydessä mainittu: pienehkö rahallinen uhraus omien päästöjen täydellisestä kompensoinnista antaa väärän kuvan haasteen ja tarvittavien muutosten suuruudesta. ”Puhdas omatunto” omasta hiilijalanjäljestä saa helposti unohtamaan, että vastuumme (kuten Ilmastovastuun anatomia kirjoituksessa on käyty läpi) ei rajoitu vain henkilökohtaiseen vastuuseen vähentää omat päästönsä. Tämän lisäksi meillä on merkittävä osuus jaetusta vastuusta hiili-intensiivisistä yhteiskuntarakenteistamme, joista päästömme ja hyvinvointimme riippuvat. Koska myös oma hiilijalanjälkemme on suurelta osin seurausta näistä rakenteista, on velvollisuutemme osallistua noiden rakenteiden muuttamiseen. Pelkkä päästöjen kompensointi ei riitä ilmastovastuumme hoitamiseen.
Väitöskirjassaan Säde Hormio (2017) muistuttaa myös niistä monenlaisista sivuvaikutuksista, joita päästöjä aiheuttavien tuotteiden ja palveluiden ostamiseen liittyy, vaikka päästöt kompensoitaisiinkin. Tuotteen ja palvelun ostaminen tukee päästöintensiivistä toimintaa ja antaa yritykselle markkinasignaalin jatkaa pääosin samalla tavoin, sen sijaan että tuotanto- ja palvelurakennetta ryhdyttäisiin muuttamaan radikaalisti päästöttömäksi. Lisääntynyt lentojen kysyntä, vaikka päästöt on kompensoitu, lisää tarvetta uusilla kiitoteille ja terminaaleille, joilla on vaikutusta päästöihin pitkälle tulevaisuuteen.
Toinen ongelma liittyy siihen mitä motivaation rajallisuus ja epävakaus kertoo meistä moraalisina toimijoina ja vastuun kantajina. Tarkastellaan tätä seuraavan ilmastofilosofi Stephen Gardinerin esimerkin avulla. Tässä esimerkissä Yrjö ja hänen kamunsa ovat innokkaita ilotulitteiden ampujia. Innokas harrastus aiheuttaa kuitenkin huomattavaa melu- ja ilmansaastevahinkoa Yrjön naapureille ja uhkaa toistuvasti sytyttää naapurien talot tuleen. Gardinerin mukaan tämä kuvaa omaa tilannettamme ilmastovahingonaiheuttajina ja hän esittää sen vastaesimerkkinä aiemmassa kirjoituksessa esiteltyyn Dale Jamiesonin Janne ja Jaana esimerkkeihin (käytyyn keskusteluun ja muihin Gardinerin tuotantoa kommentoiviin ilmastoartikkeleihin voi tutustua tässä Philosophy and Public Issues– teemanumerossa). Vaikka Yrjö kavereineen tietää muille aiheutuvat vahingot ja riskit, hän nauttii harrastuksestaan niin paljon, että haluaa jatkaa ja jopa laajentaa uusiin isompiin tulitteisiin.
Oletetaan kuitenkin, että Yrjö ymmärtää vastuunsa vahingosta ja tarjoutuu kustantamaan aidan naapurien suojaksi. Mutta rajallisen motivaationsa vuoksi Yrjö tekee tarjouksensa ehdollisena: Hyvät naapurit, suojaan teidät aiheuttamaltani vahingolta, mutta vain kun aita maksaa alle sadasosan kuukausipalkastani?
Kuten Spiekermann muistuttaa moraalisen arvion esittäminen suoraviivaisesti ihmisten motivaation perusteella sisältää sekin ongelmia, varsinkin tilanteessa jossa vain pieni osa on motivoitunut noudattamaan velvollisuuttaan. Silti Yrjön ehdotus naapureilleen tekee selväksi, että moraalisen velvollisuuden toteuttaminen vain kun siitä koituu itselle vähäistä haittaa, on vastoin sitä, mitä ymmärrämme vahingon aiheuttamiseen liittyvillä velvollisuuksilla.
Vahingon aiheuttamisen kielto on niin sanottu oikeudenmukaisuusperustainen velvollisuus. Se perustuu toisten kohtelemiseen heidän moraalisen asemansa mukaisella kunnioittavalla tavalla. Usein tätä moraalista asemaa täsmennetään jokaisen (negatiivisella) oikeudella muiden vahingontekoa vastaan. Vahingon aiheuttaminen ilman pätevää perustetta toiselle on puuttumista toisten elämään tavalla, jossa toisen moraalista asemaa ei kunnioiteta ja jossa hänen oikeuttaan rikotaan. Itselle aiheutuvat kustannukset eivät ole sopiva tapa pyristellä irti velvollisuudesta, varsinkin kun kustannukset ovat yhä vähäisiä ja eivät uhkaa vahingontekijän omia oikeuksia.
Yhteenveto: eettinen kompensoija?
Mitä edellä sanotun perusteella tulisi kompensaatioiden etiikasta ajatella? Itse ajattelen ja toimin seuraavasti:
Harkitsen tarkkaan, onko päästöjä aiheuttava tekoni, ostokseni, elämäntapa tarpeellinen ja perusteltu?
Voiko sen tehdä toisin ilman päästöjä tai vähemmillä päästöillä?
Jos teko on tilanteessa perustelu ja oikeutettu kun otetaan huomioon muut kuin ilmastovastuuseen liittyvät perusteet (voi myös olla, että jossain tilanteessa itse ilmastovastuun kantaminen vaatii päästötekoja, esim. matkustaminen ilmastomielenoisoitukseen) etenen seuraavassa järjestyksessä:
Muistan että oman ilmastovahingon eettinen kompensointi vaatii ennen kaikkea päästöintensiivisiin rakenteisiin vaikuttamista, joista myös omat päästöni paljolti riippuvat.
Kun tämän olen huomioinut valitsen kompensaatiomekanismin, joka luotettavimmin tuottaa todennettuja ja sosiaalisilta vaikutuksiltaan oikeudenmukaisia päästövähennysyksiköitä.
Kompensoin päästöni ylimittaan, jotta mekanismiin liittyvät epävarmuudet tulevat huomioiduiksi.
Lopuksi on hyvä todeta, että kompensaatio tässä järjestyksessä edeten sopii parhaiten yksilöiden ilmastovastuun kantoon. Yksilön ilmastovelvollisuudet perustuvat ennen kaikkea hänen vastuuseensa aiheuttamastaan ilmastovahingosta. Tämän oikeudenmukaisuusvelvollisuuden toteuttaminen nykyisissä rakenteissa ei aina onnistu ilman kompensaatiota, vaikka käyttäisi kaiken aikansa rakenteiden muuttamiseen.
Kompensaation laajamittaiseen käyttöön valtioiden ja isojen yritysten taholta on kuintenkin syytä suhtautua vielä kriittisemmin. Valtion ja yrityksen velvollisuudet kohdistuvat yksilöitä enemmän rakenteiden muuttamiseen ja hiilettömän yhteiskunnan rakentamiseen. Koska valtiot ja yritykset ovat yksilöitä suuremmassa vastuussa päästöintensiivisten rakenteiden muuttamisesta, on tarvittavien muutosten kannalta vielä huolestuttavampaa, jos ne turvautuvat epävarmasti todennettuihin kompensaatioihin sen sijaan, että tekisivät tarvittavia rakenteellisia muutoksia. Vaarallisena lopputuloksena voi olla kollektiivinen harhaluulo, että yhteiskunnan hiilineutraalisuus on saavutettavissa vain pienin korjauksin.
Moralisointiin liittyvistä vaaroista huolimatta vastuu on erottamaton osa jokapäiväistä sosiaalista elämäämme ja vastuunjaolla on suuri käytännön merkitys. Vastuunjako auttaa kohdistamaan erilaisten päätösten seuraukset oikeudenmukaisesti. On tärkeää, että niin taloudelliset palkkiot kuin oikeudelliset rangaistuksetkin kohdennetaan niille, jotka ne ansaitsevat ja ovat aidosti vastuussa teoista, joista palkitaan tai rangaistaan. Tässä mielessä vastuu liittyy moraaliseen toimijuuteen. Moraaliset toimijat, joiksi ihmiset kasvavat viimeistään täysikäisinä, ymmärtävät tekojensa ja aikomusten moraaliset perusteet ja kykenevät toimimaan näiden pohjalta.
Moraalisia perusteita antavat eettiset periaatteet, moraaliset arvot ja päämäärät. Näistä ihmisillä voi olla erimielisiä käsityksiä ja eettisen keskustelun ja moraalifilosofisen tutkimuksen tehtävä on antaa vastauksia siitä, mitkä ovat hyviä ja oikeita periaatteita ja arvoja, joiden mukaan tulisi toimia. Moraalisina toimijoina pystymme tämän pohjalta arvioimaan oman toimintamme moraalisia perusteita, perustelemaan ja oikeuttamaan tekomme muille, ja olemaan vastuussa, jos laiminlyömme perusteiden huomioonottamisen tai toimimme vastoin moraalisia perusteita.
Ansaittujen palkkioiden ja sanktioiden näkökulmasta vastuullisia toimijoita ovat täysikasvuisten ihmisten lisäksi myös erilaiset järjestäytyneet ryhmät ja yhteisöt, jotka kykenevät tekemään perusteiden pohjalta yhteisesti päätöksiä sovitun päätöksentekorakenteen mukaisesti ja panemaan niitä toimeen. Järjestäytyneitä yhteisöjä voidaan tässä mielessä pitää vastuussa päätöksissään ja niitä voidaan palkita ja rangaista tehdyistä kollektiivisista teoista. Mutta koska moraalisten perusteiden ymmärtäminen tapahtuu vain yhteisön jäsenten kautta, vain jäseniä pidetään yleensä varsinaisina moraalisina toimijoina.
Silti on mielekästä sanoa, että Suomella esimerkiksi on vastuu vähentää päästöjään ja pyrkiä hiilineutraaliksi. Ja Suomi ansaitsee sanktiot, jotka sille kansainvälisissä sopimuksissa on määrätty, jos se ei täytä vastuutaan. Valtioiden lisäksi järjestäytyneitä yhteisöjä ovat esimerkiksi kaupungit ja yritykset. Myös urheiluseurat, seurakunnat ja opiskelijajärjestöt ovat järjestäytyneitä yhteisöjä, joilla on tapa tehdä yhteisiä päätöksiä, joista ne ovat vastuussa. Sitä, miten kollektiivinen vastuu yhteisistä päätöksistä, yhteisön ansaitsemat palkkiot ja sanktiot jakautuvat jäsenten kesken, käsitellään tarkemmin myöhemmin näissä vastuukirjoituksissa.
Vastuulla on tärkeä rooli sosiaalisten suhteiden ylläpitämisen ja toiminnan sosiaalisen ohjaamisen kannalta. Palkkioiden ja rangaistusten tapaan vastuu oikeuttaa osoittamaan ansaittua arvostusta, kehua ja kiitosta oikeintekijöitä kohtaan ja moittimaan väärintekijöitä, jotka laiminlyövät moraaliset perusteet tai toimivat vastoin niitä. Muiden antamalla sosiaalisella arvostuksella ja hyväksynnällä tai puolestaan moitteella ja paheksunnalla on suuri merkitys toiminnan ohjaamisessa. Kokemukset reilusta kohtelusta perustuvat usein siihen, kuinka oikeudenmukaisesti ja perustellusti muiden koetaan osoittavan kiitosta ja moitetta omaa käytöstä kohtaan. Parhaimmillaan vastuun tunnistaminen ja osoittaminen voi motivoida ihmisiä vähentämään päästöjään ja tekemään asiat toisin. Pahimmillaan seurauksena on sosiaalista paheksuntaa ja syyllistämistä, joka motivoinnin sijaan pikemminkin lamauttaa tai aiheuttaa voimakkaan vastareaktion.
Vahvat reaktiot kertovat vastuun syvään juurtuneesta merkityksestä sosiaalisissa suhteissamme ja itsemme ymmärtämisessä moraalisina toimijoina. Meille ei ole yhdentekevää, kuinka valintojamme arvioidaan. Arviot valinnoista ovat samalla arvioita meistä ihmisinä, jaetun moraaliyhteisön jäseninä.
Vastuu ilmastovahingosta ja vastuu toimia
Ilmastotieteen viimeisimpien arvioiden perusteella on selvää, että ilmastokatastrofin uhkan torjumiseksi tulee tehdä paljon nykyistä enemmän. Tutkimustiedon valossa seuraavia väittämiä voi pitää kiistattomina:
Nykyisellään etenevä ilmastonmuutos on katastrofaalisen paha asia, muun muassa koska siitä aiheutuu äärimmäistä vahinkoa suurelle joukolle ihmisiä ja muuta luontoa.
Vallitseva ilmastonmuutos on pääosin seurausta ihmisten toiminnasta, esimerkiksi voimakkaasti lisääntyneestä fossiilisten polttoaineiden käytöstä ja tästä aiheutuneista kasvihuonekaasupäästöistä.
Muuttamalla toimintaamme voimme vaikuttaa ilmastonmuutoksen aiheuttaman vahingon määrään, jopa estää merkittävän osan siitä.
Suurin osa pitää varmasti myös seuraavia moraalisia periaatteita kiistattomina:
4. Mikäli voimme tehdä jotain estääksemme pahan asian, esimerkiksi vakavan vahingon, tapahtumasta, meillä on velvollisuus tehdä niin.
5. Erityinen velvollisuus tehdä jotain pahan asian estämiseksi on niillä, jotka ovat sen aiheuttaneet.
Näiden perusteella tuntuu yhtä lailla kiistattomalta väittää:
A. Koska voimme toimillamme vaikuttaa ilmastomuutoksesta aiheutuvan vahingon määrään, meillä on velvollisuus toimia niin.
B. Erityinen velvollisuus toimia ilmastovahingon estämiseksi on niillä, jotka ovat sitä eniten aiheuttaneet.
A ja B ovat väittämiä ilmastovastuustamme. Filosofisella terminologialla ilmaistuna A kertoo, että meillä on ”tulevaisuuteen suuntautunut” vastuu eli velvollisuus toimia ilmastonmuutoksen suhteen: torjua siitä aiheutuvaa vahinkoa. Tätä vastuuta voi hyvin havainnollistaa nykyisin yhä enemmän käytetyllä hiilikädenjäljen käsitteellä. Hiilikädenjälki kuvaa toimintamme positiivista vaikutusta ilmastonmuutoksen torjuntaan.
B taas kertoo, että erityinen vastuu toimia on niillä, jotka ovat ”taaksepäin katsoen” vastuussa vakavan ilmastovahingon aiheuttamisesta. Tämä “aiheuttajan vastuu” kertoo saman asian kuin monille tuttu ”saastuttaja maksaa” -periaate. Hiilijalanjälkemme puolestaan on suuntaa-antava mittari siitä, millainen osuus meillä aiheuttajavastuusta on.
Ilmastovastuitamme on hyvä heti täsmentää. Se, että vastuu kohdistuu ihmisen toiminnasta aiheutuvaan ilmastomuutokseen, ei tarkoita, että kaikilla on yhtäläinen vastuu. Eri ihmiset ja kulttuurit ovat sekä historiallisesti vaikuttaneet että osallistuvat nykyään ilmastonmuutoksen aiheuttamiseen huomattavan erilaisissa mittaluokissa.
YK:n ilmastosopimus ilmaisee tämän asian valtioiden kesken periaatteella ”yhteiset mutta eriytetyt vastuut”. Periaatteen mukaan kaikilla valtioilla on yhteinen vastuu ympäristönsuojelusta, kun käytetään yhteisiä resursseja, kuten ilmastoa. Toisaalta, koska luonnonvarat, kuten uusiutuvat energianlähteet ovat jakautuneet epätasaisesti ja eri mailla on taloudellisesti, teknologisesti ja rakenteellisesti erilaiset kyvyt vähentää päästöjään, maiden vastuut eriävät.
Ilmasto-oikeudenmukaisuudesta kirjoittaneen Henry Shuen (1993) tavoin voidaan todeta, että jokaisella täytyy olla oikeus välttämättömään inhimilliseen toimeentuloon (subsistence) vaikka tästä aiheutuukin päästöjä. Päästöjen vähentämisvelvollisuus kohdistuu siksi Shuen kutsumiin toissijaisiin ”ylellisyyspäästöihin” (luxury emissions). Missä raja välttämättömien ja ylellisyyspäästöjen välillä kulkee ja mitkä asiat ovat ”välttämättömiä” ovat eettisiä kysymyksiä, jota olen pohtinut esimerkiksi Sitralle kirjoittamassani Eettinen kartta Suomellemutta johon on palattava vielä uudestaan myöhemmin näissä kirjoituksissa.
Laskelmat päästövähennysten hyödyistä ja kustannuksista kuitenkin osoittavat, että etenkin vauraat maat voivat vähentää päästöjään huomattavasti laskematta elintasoaan merkittävästi. Uuden puhtaamman teknologian käyttöönotto vähentää ilmansaasteisiin liittyviä terveysongelmia ja kuolemia myös kehittyvissä maissa ja tuottaa hyötyjä, jotka kompensoivat vähennyksistä aiheutuvia kustannuksia.
Uhrauksien kohtuuttomuus on myös suhteutettava aiheutuviin vahinkoihin. Jos aiheutuva vahinko on jonkun toisen kotimaan huuhtoutuminen mereen, ruokasatojen lopullinen tuhoutuminen ja eliniän raju lyhentyminen, ei materiaalisen elintason lasku nykyisissä vauraissa maissa tunnu kovin kohtuuttomalta – varsinkin kun samat maat ovat päästöillään isolta osalta myös aiheuttajavastuussa ilmastonmuutoksesta.
”Meidän” vastuu ja ”ei kenenkään” vastuu?
Ongelma yllä olevassa kuvauksessa ilmastovastuista on kuitenkin muotoilujen epämääräinen ”me”-muoto. Kuten jokainen yhteisen kerhohuoneen siivoustalkoista tai taloyhtiön pihatalkoista tietää, epämääräisen kollektiivin vastuut muuttuvat helposti ”ei kenenkään” –vastuiksi.
Vaikka suurin osa hyväksyykin edellä olevat väitteet ja periaatteet 1-5 sekä niistä seuraavat ilmastovastuut A-B, suurelle osalle ei ole lainkaan selvää, mitä tästä pitäisi seurata omien kulutusvalintojen ja arkipäiväisen elämän suhteen.
Amerikkalainen ympäristöfilosofi Dale Jamieson (2014) on havainnollistanut tilannetta seuraavien esimerkkien avulla:
Jaana on jättänyt polkupyöränsä talonsa eteiseen ja mennyt sisälle valmistamaan illallista. Janne etsii pyörää varastettavaksi, kulkee talon ohi ja näkee Jaanan pyörän. Janne murtaa pyörän lukon ja ajaa tiehensä.
Moraalinen arvostelmamme tästä esimerkistä tuntuisi olevan meille selkeä:
1*. Janne tietoisesti aiheuttaa vahinkoa Jaanalle varastamalla tämän pyörän. Janne on näin vastuussa aiheuttamastaan vahingosta ja hänen tulee korvata vahinko. Janne toimii myös väärin, ja ansaitsee moraalisen paheksuntamme ja mahdolliset muut seuraamukset, rangaistuksen laittomasta teosta ja mahdollisen vahingonkorvauksen maksamisen.
Mutta entä jos muutamme esimerkkiä seuraavilla tavoilla:
Janne on osa isoa joukkoa, joista kukin täysin toisistaan riippumatta vie yhden osan Jaanan polkupyörästä, kunnes koko pyörä on hävinnyt. Janne vie yhden pinnan. Suurin osa Jaanan pyörästä olisi viety, vaikka Janne ei olisi tehnyt mitään.
Janne vie suuresta määrästä polkupyöriä jokaisesta yhden osan. Yksi pyöristä on Jaanan, jonka pyörästä Janne vie yhden pinnan.
Janne ja Jaana asuvat eri mantereilla, ja Jaanan polkupyörän menetys on seurausta tapahtumaketjusta, joka alkaa Jannen tilattua käytetyn polkupyörän nettikaupasta.
Janne elää vuosisatoja ennen Jaanaa ja osallistuu lukuisien muiden kanssa polkupyörien valmistukselle välttämättömien raaka-aineiden liikakulutukseen. Tämän seurauksena Jaanan on mahdotonta saada polkupyörää vuosisatoja myöhemmin.
Jamiesonin mukaan jokaisen muutoksen myötä moraalinen arvostelmamme tilanteesta muuttuu yhä hatarammaksi:
2* Toimija ei ole enää yksin Janne vaan hajanainen kollektiivi, mikä tekee vastuullisen vahingonaiheuttajan identifioinnin vaikeaksi. Jannen teolla ei ollut suurta roolia lopputuloksen kannalta. Pyörävarkaus (yhtä pinnaan lukuunottamatta) olisi tapahtunut joka tapauksessa.
3* Jannen aiheuttama vahinko hajaantuu laajalle, minkä seurauksena hänen Jaanalle aiheuttamansa vahinko kutistuu lähes olemattomaksi.
4* Jannen vahingonteko ei ole enää selvästi tietoista ja tarkoituksellista. Selkeä maantieteellinen yhteys Jannen teon ja Jaanalle aiheutuvan vahingon välillä hämärtyy.
5* Jannen teon ja Jaanalle aiheutuvan vahingon ajallinen yhteys hämärtyy. Samalla suora vuorovaikutus vahingon aiheuttajan ja kärsijän välillä katoaa kokonaan.
Merkityksettömyyden harha
Jamiesonin esimerkit havainnollistavat, miksi voi tuntua perustellulta väittää ”ettei minun päästöilläni ole mitään merkitystä”. Verrattuna alkuperäiseen esimerkkiin 1 Jannen pyörävarkaudesta, esimerkit 2-5 näyttävät tavoittavan myös paljon paremmin arkipäiväisten tekojemme yhteyden globaaliin ja ylisukupolviseen ilmastonmuutokseen.
Esimerkit tuntuvat antavan näennäisesti hyvän perusteen ajatella, ettei meillä yksilöinä voi olla vastuuta massiivisesta ilmastonmuutoksesta. Tämä päätelmä on kuitenkin väärä.
On totta, että ilmastosysteemi on monimutkainen ja sisältää monenlaisia kynnysarvoja vahinkojen syntymiselle. Päästöjemme ja ilmastonmuutoksesta aiheutuvien vahinkojen välille on usein vaikea osoittaa suoraa yhteyttä. Osa omista päästöistämme ei aiheuta suoraa vahinkoa lainkaan, vaan monimutkaisten kynnysarvojen ylittyminen vaatii usein ison joukon päästöjä, kuten alla olevassa kuvassa näkyy. Kuvio perustuu Oxfordin yliopiston filosofian emeritusprofessori John Broomen (2019) ”Against denialism” -kirjoitukseen. Siinä hän puolustautuu niitä vastaan, jotka kieltävät yksilöiden aiheuttavan päästöillään ilmastovahinkoa.
Kuten Broome kirjoituksessaan korostaa, aiheuttajavastuu ei edellytä suoraa yhteyttä, vaan vahingon todennäköisyyden lisääminen riittää. Lisäksi on huomattava, että päästömme pysyvät ilmakehässä erittäin pitkään ja ehtivät todennäköisesti olla mukana aiheuttamassa lisää monenlaisia vahingollisia ilmastonmuutoksia. Kaikilla päästöillä on näin ollen negatiivinen odotusarvo, joka riippuu vahingon vakavuudesta ja toteutumisen todennäköisyydestä (Broome 2019, ks. myös Hormio 2020).
Vaarallisen ilmastonmuutoksen aiheuttamat vahingot ovat äärimmäisen vakavia: lisääntyvää ruokapulaa, altistumista taudeille, puhtaan veden puutetta, kotien menetystä (pienten saarivaltioden kohdalla jopa kotimaan), enneaikaisia kuolemia. Vakavuudesta johtuen ei mitättömiltäkään vaikuttavien henkilökohtaisten päästöjen odotusarvo ole merkityksetön. On laskettu esimerkiksi, että sunnuntaihuvipärtsäily bensasyöpöllä katumaasturilla vastaa negatiiviselta odotusarvoltaan jonkun toisen iltapäivän pilaamista (esim. Hiller 2011).
Jos Janne pärtsäilisi maasturillaan niin, että naapurissa asuvan Jaanan sunnuntai-ilta häiriintyisi melun ja pakokaasujen vuoksi täysin, pitäisimme Jannea vastuullisena esimerkin 1 tapaan. Mutta jos yllä oleva laskelma pitää paikkansa, yhtä selvästi Jannen tulee pohtia vaihtoehtoisia huvittelutapoja myös lisäämänsä ilmastoriskin vuoksi.
Mutta oleellisia eivät tietysti ole niinkään yksittäiset huviajelut vaan kestämättömät ja päästöjä aiheuttavat elämäntavat. Yhden arvion mukaan keskivertoamerikkalaisen elinikäisten päästöjen vahingollinen odotusarvo vastaa 1–2 ihmisen ennenaikaista kuolemaa ilmastonmuutoksen vuoksi (Nolt 2012, Broome 2012). Samaa laskukaavaa noudattaen keskivertosuomalaisen elinikäiset päästöt olisivat vastuussa noin yhden ihmisen ennenaikaisesta kuolemasta.
Henkilökohtaisten päästöjen merkityksettömyydestä ei näin laskien voida puhua.
Aiheuttajavastuu ja moraalinen vastuu
Edellä kuvatut laskelmat keskivertoamerikkalaisen tai -suomalaisen elinikäisten päästöjen aiheuttamista vahingoista ovat tärkeä muistutus omasta roolistamme suurten muutosten aiheuttamisessa. Ne kertovat, että hiilijalanjälkemme kautta meillä on myös henkilökohtainen rooli vahingon aiheuttamisessa ja sitä kautta henkilökohtaista aiheuttajavastuuta.
Aiheuttajavastuu ei kuitenkaan käänny suoraan moraaliseksi vastuuksi, ”syyllisyydeksi”, jonka perusteella meitä voi esimerkiksi moittia. Kuten Jamiesonin esimerkeistä käy ilmi, ollakseen moraalisesti vastuussa tekijän tulee olla vähintään tietoinen tekonsa vahingollisuudesta. Tilatessaan pyörän netistä Janne ei aio varastaa kenenkään pyörää eikä tarkoitus näin ole aiheuttaa vahinkoa. Mutta ehkä silti on perusteltua ajatella, että Jannen tulisi olla nykypäivänä tietoinen suuresta riskistä, että netissä myytävät pyörät voivat olla varastettuja, ja hänen tulisi olla tästä syystä erityisen tarkka. Mikäli Janne laiminlyö pyörän alkuperän tarkistamisen, voi häntä perustellusti pitää moraalisesti vastuullisena ja myös moittia tästä. Huolimattomuuttaan Jannesta tulee helposti osallinen, joka ostollaan tukee laitonta toimintaa.
Aivan samalla tavoin nykypäivänä tiedämme useiden arkipäivän valintojen päästövaikutukset ja sen, että lisääntyvät päästöt osallistuvat ilmastovahingon aiheuttamiseen, ja siksi emme voi vedota suoraan siihen, ettemme tarkoita aiheuttaa vahinkoa tai ettemme tiedä tekojemme vahingollisuutta. Ennakkoon tiedetyt haitalliset sivuvaikutukset, vaikkei niitä tarkoituksellisesti aiotakaan aiheuttaa, synnyttävät myös aiheuttajavastuuta.
Mutta lisäksi moraaliseen vastuuseen kuuluu vielä aito vaihtoehto toimia toisin. Pakon edessä tehdystä vahingonteosta ei seuraa moraalista vastuuta. Juuri tässä tulevat yhteiskunnan historiallisen kehityksen myötä syntyneet rakenteet mukaan kuvaan. Kuten julkisessa keskustelussa usein muistutetaan, jos alueella ei ole kunnollista julkista liikennettä, ei oman auton käytölle ole aitoa vaihtoehtoa. Tai kun kaupungin asuntojen lämmitys perustuu kaukolämpöön, joka vielä nykyisellään käyttää pääosin fossiilisia polttoaineita, ei yksittäisellä kaupunkilaisella usein ole aitoa mahdollisuutta vaihtaa lämmitystapaansa. Olemassa olevat rakenteet määrittelevät paljolti sen, kuinka vastuullisia valintoja yksilöt voivat tehdä. Tästä syystä on myös ymmärrettävää ajatella, että suurin vastuu ilmastonmuutoksen kaltaisesta isosta rakenteellisesta ongelmasta on valtioilla ja niiden päättäjillä sekä isoilla yrityksillä, jotka voivat vaikuttaa rakenteisiin.
Tässä mielessä radikaali rakennemuutos on kuin siivous- tai pihatalkoot. Elleivät asukkaat ilmaannu paikalle, ei ole ketään, joka lakaisee kerhohuoneen lattian tai haravoi lehdet ja laittaa ne kompostiin. Ilman, että on yhteiskunnan jäseniä, jotka päättävät vähentää päästöjä ja vaativat päättäjiään ja yrityksiä tekemään tämän mahdolliseksi, ei ole valtiota tai yhteiskuntaa, joka muuttaisi itsensä päästöttömäksi.
Henkilökohtaisen aiheuttajavastuun lisäksi meillä on näin myös osallisuusvastuuta (ks. Hormio 2020): olemme osallisia yhteiskuntamme projektissa, jonka tarkoitus on siivoustalkoiden tapaan muuttaa yhteiskuntamme päästöttömäksi ja näin estää meitä yhteisesti aiheuttamasta vahinkoa.
Suora henkilökohtainen vastuu ja osallisuusvastuu
Kokonaisuuden hahmottamiseksi on hyvä palauttaa mieliin alussa esitellyt ilmastovastuut:
A. Koska voimme toimillamme vaikuttaa ilmastomuutoksesta aiheutuvan vahingon määrään, meillä on velvollisuus toimia niin.
B. Erityinen velvollisuus toimia ilmastovahingon estämiseksi on niillä, jotka ovat sitä eniten aiheuttaneet.
Nyt muotoilujen mystinen ”me” muoto voidaan jakaa seuraaviksi vastuiksi. Oman hiilijalanjälkemme kautta meillä on henkilökohtaista aiheuttajavastuuta (B), jonka perusteella meillä suora velvollisuus (A) vähentää henkilökohtaisia päästöjämme, muuttaa elämätapaamme mahdollisimman vähäpäästöiseksi. Koska yhteiskunnan rakenteet vaikuttavat paljon siihen, kuinka paljon henkilökohtaisesti on mahdollista vähentää päästöjä, velvoittaa henkilökohtainen aiheuttajavastuu meitä myös epäsuorasti osallistumaan yhteiskunnan rakenteiden muuttamiseen päästöttömäksi, mikä mahdollistaa myös omien henkilökohtaisten päästöjen vähentämisen. Kuten Säde Hormio (2020) Ilmastonmuutos ja filosofia -kirjassamme painottaa usein vastuunkanto tapahtuu tehokkaimmin yhteisöissä, joiden jäseniä useat meistä ovat ja joissa meillä voi olla paljonkin mahdollisuuksia vaikuttaa yhdessä muiden kanssa päästöjä aiheuttaviin rakenteisiin ja kollektiivisiin toimintatapoihin: taloyhtiöt, urheiluseurat, seurakunnat, työyhteisöt ja niin edelleen. Näissä yhteisöissä niillä, joilla paljon vaikutus- ja päätösvaltaa on suurin vastuu toimia, mutta henkilökohtaisen vastuun vuoksi emme voi ulkoistaa vastuuta täysin heille.
Henkilökohtaisen vastuun lisäksi meillä on myös jaettua osallisuusvastuuta yhteiskuntamme jäseninä. Suomen kansalaisina hyödymme monin tavoin hyvinvointiyhteiskuntamme palveluista ja rakenteista, jotka nykyään yhä aiheuttavat maamme kestämättömällä tasolla olevat päästöt. Vaikka emme ole vastuussa näistä rakenteista ja ne ovat kehittyneet paljolti ennen syntymäämme, ei tämä poista vastuutamme. Tilannetta voi verrata siihen, että yhtenä satunnaisista ohikulkijoista osumme onnettomuuspaikalle yhdessä monen muun kanssa. Kaikilla paikalle osuneilla on yhtä lailla velvollisuus osallistua uhrien auttamiseen ja toimia yhteistyössä niin että avustustoiminta on mahdollisimman tehokasta, että mahdollisimman montaa uhria voidaan auttaa. Onnettomuustilanteesta poiketen suomalaisten jaettua vastuuta ilmastonmuutoksen suhteen kasvattaa osallisuus ilmastonmuutoksen aiheuttamisessa ja tästä suomalaisille koituneet hyödyt.
Yhteenveto: poliittinen vastuu ja vaikuttaminen
Yhteenvetona voidaan todeta, että vastuut kestämättömistä elämäntavoista ja yhteiskunnan rakenteista jakautuvat sekä henkilökohtaisiin vastuisiin että jaettuihin vastuihin. Aiheutamme kestämättömien elämäntapojemme ja rakenteiden kautta sekä suoraan että epäsuoraan vahinkoa ja haitallisia vaikutuksia muille ihmisille ja luonnolle. Tästä vahingosta olemme sekä henkilökohtaisesti suoraan vastuussa että osana yhteisiä kestämättömiä elämäntapoja ja rakenteita. Näiden aiheuttajavastuiden perusteella meillä on sekä suoraan velvollisuus muuttaa omia elämäntapojamme että osallistua yhdessä muiden kanssa muuttamaan yhteisiä toimintatapoja sekä yhteiskunnan rakenteita. Henkilökohtaisten vastuullisten kulutusvalintojen lisäksi tehokas tapa kantaa vastuuta tapahtuukin osallistumalla ja vaikuttamalla niiden järjestäytyneiden yhteisöjen toimintaan, joiden jäseniä olemme. Toiminta voi olla esimerkin näyttämistä edelläkävijänä, päätöksentekoon osallistumista tai poliittista vaikuttamista itse päättäjiin.
Tässäkin vaikuttamistyössä vastuunjaolla on tärkeä rooli. Voi ajatella, että päättäjien erityinen vastuu toimia perustuu siihen, että olemme delegoineet heille osan omasta vastuustamme (ks. esim. Gardiner 2011). Koska yhteiskunnan rakenteelliset kysymykset ovat niin laajoja, ettei yksittäinen kansalainen pysty niitä ratkaisemaan, on tehokkaampaa, että päätöksiä tehdään keskistetysti kansalaisten valtuutuksella. Valtuutuksen myötä kansalaisten vastuu ei kuitenkaan häviä vaan muuttuu: kansalaisten tehtävä on aktiivisesti seurata, että päättäjät kantavat vastuun heidän puolestaan esimerkiksi maan ilmastopäästöjen nollaamisessa, ja puuttua asiaan, jos näin ei tapahdu.
Toisaalta ilmastokriisin vaatima murros, rakenteiden perustavanlaatuinen muutos, edellyttää aivan uusien yhteisöjen järjestäytymistä. Kansalaisjärjestöjen maailmanlaajuinen DivestInvest-verkoston järjestäytyminen painostamaan yrityksiä ja yhteisöjä vetämään rahoituksensa pois fossiilisilta energilähteiltä ja sijoittamaan ne ilmastoratkaisuihin on yksi esimerkki tällaisesta. Toinen on nuorten eri puolilla maailmaa levinneet Fridays for future -mielenilmaukset ilmastonsuojelun puolesta sekä hallitusten kestämättömistä päätöksistä tuomioistuimiin tehdyt tuhannet valitukset, joissa nuorilla on ollut tärkeä rooli. Näissä uusissa toimintamuodoissa tärkeää on yksittäisten nuorten kuten ruotsalaisen Greta Thunbergin aloitteellisuus ja sinnikkyys, joka on motivoinut muita osallistumaan ja järjestäytymään.
Gardiner, Stephen (2011): A Perfect Moral Storm. The Ethical Tragedy of Climate Change. Oxford University Press.
Hiller, Avram (2011) Climate Change and Individual Responsibility, Monist 94/3.
Hormio, Säde (2020): ”Yksilön vastuu yhteisöjen jäsenenä”. Teoksessa Kyllönen & Oksanen (toim.) Ilmastonmuutos ja filosofia, Gaudeamus.
Jamieson, Dale (2014): Reason in a Dark Time. Why the Struggle Against Climate Change Failed – And What It Means to Our Future, Oxford University Press.
Kortetmäki, Teea (2020): ”Ilmastokriisi ja rakenteellinen epäoikeudenmukaisuus”. Teoksessa Kyllönen & Oksanen (toim.) Ilmastonmuutos ja filosofia, Gaudeamus.
Kyllönen, Simo (2017): https://etiikka.fi/miks-mun-pitais-osallisuus-velvoittaa-ilmastotalkoisiin/
Kyllönen, Simo (2018): “Climate change, no-harm principle, and moral responsibility of individual emitters”, Journal of Applied Philosophy 35(4): 737–758. doi: 10.1111/japp.12253
Niiniluoto, Ilkka (2020): ”Tekniikan filosofia ja kysymys elämönmuodosta”. Teoksessa Kyllönen & Oksanen (toim.) Ilmastonmuutos ja filosofia, Gaudeamus.
Nolt, John (2012) ”How harmful are average American’s greenhouse gas emissions”, Ethics, Policy and Environment 14/1.
Shue, Henry (1993): ”Subsistence Emissions and Luxury Emissions”, Law and Policy 15(1): 39–59.
