Vappupäivän Helsingin Sanomissa taloustieteilijät Pertti Haaparanta ja Matti Tuomala kommentoivat koronapandemian kiihdyttämää keskustelua valtioiden velanontosta. Yhtenä perusteena sille, miksi velanottoa ei tulisi pitää vain ongelmana, professorit nostavat esiin velkarahan käytön julkisiin investointeihin, joilla voidaan torjua ilmastonmuutosta.
Suomalaisprofessorien ajankohtaiset kommentit tuovat mieleen Oxfordin yliopiston filosofian emeritusprofessori John Broomen jo vuosia hokeman kiteytyksen, joka hänen mukaansa on poliittisessa keskustelussa saanut aivan liian vähän huomiota. Yleensä keskustelussa nimittäin korostuu se, kuinka nykyisten ihmisten on tingittävä hyvinvoinnistaan tulevien sukupolvien hyväksi. Ajatus taustalla on yksinkertainen: nykysukupolven mahdollisuudet käyttää rahat omaan hyvinvointiinsa vähentyvät, jos lisätään investointeja kalliimpaan päästöttömään ilmastoteknologiaan ja infrastruktuuriin, jotka tuovat hyötyjä pääosin tuleville sukupolville. Näin ilmastomuutoksen torjunta saadaan kuulostamaan uhraukselta, joka meidän on tehtävä.
Broomen mukaan tämä vaatimus välttämättömästä uhrauksesta on kuitenkin väärä. Sen sijaan ilmastokriisi voidaan torjua niin, ettei se vaadi varsinaisia uhrauksia keneltäkään. Broome, taloustieteilijä itsekin taustaltaan, puolustaa tätä ”ei uhrauksia” –ehdotustaan perustaloustieteellisellä ajattelulla.
Koska ilmastokriisi johtuu tuhlauksesta, sen voi ratkaista ilman uhrauksia
Taloustieteilijät puhuvat yleensä ilmastonmuutoksesta ”ulkoishaittana”. Ulkoishaittojen tärkeä taloudellinen ominaisuus on, että ne johtavat resurssien tehottomaan käyttöön, tuhlaukseen. Tehokkaassa taloudessa tuotteista ja palveluista saatava hyöty on aina vähintään yhtä suuri tai mieluummin suurempi kuin niistä aiheutuvat kustannukset. Ilmastopäästöjen ”ulkoishaittojen” vuoksi merkittävä osa nykytuotteiden ja -palveluiden aiheuttamista kustannuksista jää kuitenkin vaille huomiota. Tämä johtaa resurssien tuhlaamiseen eli niiden käyttämiseen sellaisiin tuotteisiin ja palveluihin, joiden hyödyt jäävät niiden kustannuksia pienemmiksi.
Koska ilmastokriisi seuraa tuhlauksesta, se voidaan poistaa niin että kaikki hyötyvät. Tähän kiteytyy Broomen ”ei uhrauksia” -ehdotus. Hän pyytää ensiksi ajattelemaan yksinkertaista ”tuhlaavan” talouden esimerkkiä. Minun puutarhatontillani kasvaa erittäin hyviä vadelmia, mutta en itse pidä vadelmista vaan lempimarjani on mansikka. Niinpä iso osa sadostani menee hukkaan. Naapurini tontti taas on erittäin tuottoisa paikka kasvattaa mansikoita, mutta hän rakastaa vadelmia ja näin hänen mansikkasatonsa jää paljolti hyödyntämättä. Marjamakuihimme nähden molemmilla on käynyt huono tuuri puutarhojen suhteen ja siksi molemmat hyötyvät vain vähän viljelyksistään.
Puutarhojemme resurssien tuhlaileva käyttö on kuitenkin helppo korjata. Minä annan vadelmani naapurille ja saan häneltä mansikoita. Näin molemmat saavat lempimarjojaan ja näin kaikki hyötyvät. Broomen ”ei uhrauksia” -ehdotuksessa sama ajatus pätee myös ilmastokriisin torjuntaan sukupolvien välisenä molempia hyödyttävänä vaihtokauppana. Nykysukupolvella on ”hallussaan” ilmastokriisin torjuntavälineet, ”vadelmat”, joista se itse voi kuitenkin hyötyä vain rajallisesti. Tuleville sukupolville nämä toimet ovat kuitenkin erittäin hyödyllisiä; poistavathan ne ilmastokriisin, joka toteutuessaan on erittäin vaarallinen heille. Mutta mitä ovat ”mansikat”, joita tulevat sukupolvet voivat antaa vaihtokaupassa nykyisille ihmisille. No juuri sitä, mistä ilmastopolitiikan ”uhrauksista” muistuttavat pelkäävät tulevan pula. Rahasta, joka nykyihmisten oman kulutuksen sijaan menee investointeihin tulevaan.
On eri tapoja, joilla voimme siirtää ”rahaa” tulevilta sukupolvilta kompensoimaan ”uhrauksia”, joita teemme investoimalla ilmastokriisin torjuntaan. Voimme tehdä vähemmän muita investointeja tulevaisuuteen ja käyttää nämä rahat omaan kulutukseen. On tietysti hyvä kysymys mikä arvo noilla muilla investoinneilla olisi tuleville sukupolville, jos jätämme ilmastokriisin torjumatta. Samoin Broomen ehdotus, että käyttäisimme enemmän itse muita luonnonvaroja, on kyseenalainen nykymaailmassa, jossa ilmastonmuutos on vahvasti kietoutunut yhteen luonnonvarojen kestämättömän käytön ja elonkadon kanssa.
Näissä olosuhteissa valtion velka onkin yksi suoraviivainen tapa ajatella ”rahan siirtoa” tulevasta nykyisille. Nyt otettu velka mahdollistaa investointien tekemisen niin ettei rahaa tarvitse ottaa pois jostain muusta. Velkojen lyhentäminen puolestaan siirtyy investoinneista hyötyvien tulevien sukupolvien maksettavaksi, kuten emeritusprofessori Pertti Haaparanta Helsingin Sanomissa toteaa.
Yhdessä taloustieteilijä Duncan Foleyn kanssa Broome on myös ehdottanut ”maailman ilmastopankin” perustamista, jotta investointien riittävän voimakas ja nopea siirtyminen päästöttömiin ratkaisuihin taattaisiin. Tausta-ajatuksena tässäkin on ”ei uhrauksia” -ehdotus, jossa ”ilmastopankin” markkinoille laskemat erittäin pitkäaikaiset, jopa useiden satojen vuosien kestoiset, joukkovelkakirjat toteuttaisivat ”siirron” sukupolvien välillä.
Suurin piirtein näin toimisi Broomen ”ei uhrauksia” -ehdotus. Kukaan ei joutuisi tekemään uhrauksia, vaan kaikki hyötyisivät. Tulevat sukupolvet välttyisivät ilmastokriisiltä ja nykysukupolvet uhrauksilta. Ehdotuksessa on vain yksi merkittävä periaatteellinen ongelma. Se ei olisi reilu.
Vaatiiko reiluus uhrauksia?
Broome myöntää ongelman. Se mikä on taloustieteellisesti optimi, ei ole aina eettisesti perustelluin. ”Ei uhrauksia”-ehdotuksen suurin puute liittyy siihen, ettei se ota millään tavalla huomioon sitä, ketkä ilmastokriisin aiheuttavat ja ketkä kärsivät. Yleisellä tasolla kyse on kuitenkin siitä, että nykysukupolvi edeltäjineen on ongelman aiheuttanut, kun taas tulevat sukupolvet, etenkin niiden köyhimmät jäsenet, saavat kärsiä pahimmat seuraukset. Siksi ei ole reilua, että haitan kärsijät joutuvat kompensoimaan haitan aiheuttajia. Asianhan pitäisi olla päinvastoin: päästöttömien investointien lisäksi nykysukupolvien tulisi siirtää varoja tulevaisuuteen, jotta ilmastokriisin välttämättömistä haitoista kärsivät pystyvät sopeutumaan muutoksiin, joita jo tavoitteeksi asetetusta 1,5 asteen lämpenemisestä seuraa.
Broome puolustaa ehdotustaan reaalipoliittisena ratkaisuna saada investoinnit päästöttömään yhteiskuntaan liikkeelle. Ilmastokriisi ei odota ja siksi eettisesti ”parhaan” ratkaisun tavoittelu ei saa asettua ”hyvän” ilmastopolitiikan esteeksi. Kunhan muutoksen juna saadaan liikkeelle, saavat eettisesti vaativammat ratkaisut toivottavasti myös enemmän kannatusta.
Nykytilanteessa Broomen optimismille saattaa hyvinkin olla katetta. Pandemian myötä suhtautuminen valtion velkaan ja valtion rooliin suurten yhteiskunnallisten investointiohjelmien alullepanijana näyttää muuttuneen suuntaan, jossa ”ei uhrauksia” -ehdotuksen toteutus näyttää yhä mahdollisemmalta. Ehkä tarkastelemalla tilannettamme ylisukupolvisesta näkökulmasta alamme pikkuhiljaa hahmottamaan, miten tehottomia ja tuhlailevia taloutemme rakenteet itse asiassa ovat.
Samalla ilmastoeetikoiden tärkeä tehtävä on muistuttaa ilmastokriisin moraalisesta luonteesta, jota pelkkä taloudellisen tuhlaamisen lopettaminen ei poista. Kyse on kriisistä, jossa toisten kulutus aiheuttaa vakavaa vahinkoa toisille. Kriisistä, jossa saavutettu etulyöntiasema tuo helposti lisähyötyjä, kun taas huono-osaisten takamatka kasvaa entisestään. Siksi on tärkeää, että samaan aikaan köyhimpien maiden pitkäaikaista ilmastorahoitusta lisätään ja maiden sisällä lainarahaa ohjataan huono-osaisuuden ehkäisyyn.
Näiden moraalimuistutusten suurin oivallus piilee tietysti siinä, etteivät nekään vaadi uhrauksia keneltäkään – vain sitä mikä kullekin oikeudenmukaisesti kuuluu.