Päästökompensaation etiikka

Jatkan ilmastovastuun käsittelyä ajankohtaisella kysymyksellä päästökompensaatioiden etiikasta. Yhteys ilmastovastuuseen on suora. Aiemmassa kirjoituksessani määrittelin aiheuttajavastuun yhdeksi ilmastovastuumme päämuodoksi: henkilökohtaisten päästöjemme on perustelua odottaa aiheuttavan merkittävää vahinkoa ja tästä syystä meillä on velvollisuus estää vahinkoa tapahtumasta vähentämällä päästöjämme.

Mutta entä jos sen sijaan että vähennämme omia päästöjämme, imemme ilmakehästä saman tien takaisin päästämämme määrän kasvihuonekaasuja? Tai estämme jotakuta toista päästämästä tuota saamaa määrää? Ilmakehän kannalta oma nettovaikutuksemme säilyy tällöin nollassa, eli emme lisää ilmakehään päästöjä, jotka aiheuttavat vahinkoa.

 

Tämä juuri on päästökompensaation ajatus pähkinänkuoressa, kuten henkilökohtaista aiheuttajavastuuta puolustava Oxfordin yliopiston filosofian emeritusprofessori John Broome kirjassaan Climate matters. Ethics in a warming world (2012) esittää. Broome pohtii kysymystä henkilökohtaisen vastuun hoitamisesta päästökompensaatioiden avulla ja päätyy suosittamaan tätä tietyillä varauksilla. Mitä nuo varaukset ovat ja tekevätkö ne Broomen varovaisesta suosituksesta perustellun?

Tämän kirjoituksen tarkoitus on vastata näihin kysymyksiin ja auttaa itse kutakin pohtimaan päästökompensaatioiden roolia omassa eettisen ilmastovastuun toteuttamisessa. Kompensaatioihin liittyviltä kysymyksiltä on nykyään vaikea välttyä, kun mahdollisuutta päästöjen kompensaatioon tarjotaan niin lounaspaikan kassalla kuin autokaupan mainoksissa. Kompensaatiota tarjoavia tahoja löytyy paljon aina kotimaisista säätiöistä erilaisiin kansainvälisiin yrityksiin. Onko näiden tahojen tarjouksiin suhtauduttava kuin mainospuheisiin yleensäkin, vai voiko kompensaatioilla aidosti kantaa vastuutaan?

Käytännön ongelmat

Yleisimmin esitetyt huolet päästökompensaatioita kohtaan liittyvät niiden käytännön toteutukseen. Ollakseen aito tapa nollata päästöjensä aiheuttajavastuu kompensaation on todennetusti poistettava ilmakehästä vastaava määrä kasvihuonekaasuja. Tämän tiellä on useita käytännön ongelmia.

Päästöjen imemiseksi istutettu metsä voi esimerkiksi palaa ja luvatut poistot ilmakehästä jäävät toteutumatta. Metsäpalo voi kuitenkin tapahtua paljon myöhemmin kuin sen istutuksesta kuitatut kompensaatiot on hyödynnetty ja tällöin kompensaatiota on vaikea enää perua. Metsityshankkeisiin liittyy myös paljon maanomistukseen ja kilpailevien maakäyttömuotojen yhteensovittamiseen liittyviä kiistoja, jotka vaikeuttavat metsityshankkeiden hallinnointia. Samalla myös yksittäisten metsityshankkeiden vaikutusta metsien ja maankäyttöön muualla on vaikea ennakoida ja myöhemmin todentaa. Vaarana on, että ilman kunnollista hallinnointia metsitys ja metsänsuojelu yhtäällä lisää metsänraivausta toisaalla eikä todellista kompensaation edellyttämää päästöjen nielua tapahdu.

Kompensaatioiden toteuttamiseen päästöjä estämällä kohdistuu samalaisia vähennysten pysyvyyteen ja todentamiseen liittyviä ongelmia. Lisäksi estämishankkeiden, kuten uusiutuvaan energiaan siirtymisen, on jollain tavalla laskettava kuinka paljon hanke onnistuu estämään päästöjä, jotka muussa tapauksessa ilman hanketta olisivat päässeet ilmakehään. Laskelmien lähtökohdaksi on näin osoitettava uskottava niin sanottu perusuran kehitys, josta hankkeen avulla vähennetään päästöjä. Yksittäisten voimalaitosten kohdalla tämä voi olla kohtuullisen suoraviivaista: hiilivoimalan tiedetään päästävän tietyn määrän päästöjä, jotka voimalan korvaaminen tuulivoimalla poistaa. Mutta koska muutoksilla on heijastuksia sähkömarkkinoihin ja muiden tuotantomuotojen asemaan, kokonaisvaikutusten arviointi on haastavaa. Mitä monimutkaisempiin kokonaisuuksiin päästöjen syntyminen liittyy, sitä vaikeampaa perusuran ja hankeen myötä koituvien päästövähennysten todentamisesta tulee.

Monet pitävät näitä käytännön haasteita vaikeina, jopa ylittämättöminä. Tuoreessa ilmastotoimittaja David Robertsin haastatteluartikkelissa Danny Cullenward ja David Victor esittävät, että päästökompensaatiomarkkinoiden nopea kasvu uhkaa aidosti todennettujen kompensaatioiden toteutumista. Näin käy etenkin, jos suuret yhtiöt ja jopa maat alkavat toteuttaa hiilineutraalisuuslupauksiaan isolta osin kompensaatioiden avulla. Toisaalta Cullenward ja Victorkaan eivät sulje pois mahdollisuutta, että aitoja ja todennettuja päästökompensaatioita voitaisiin toteuttaa, kun kompensaatioyritys keskittyy hinnan sijaan laadun takaamiseen.

Jätän käytännön todennettavuuteen ja markkinavaikutuksiin liittyviin kysymyksiin vastaamisen kompensaatioasiantuntijoiden tehtäväksi. Täältä löydät esimerkiksi, miten WWF:n etunenässä toteuttamana Gold Standard pyrkii takaamaan hankkeidensa laadun ulkopuolisilla tarkastajilla. Kotimainen Compensate-säätiö puolestaan perustaa menetelmänsä ylikompensoitiin (jota mm. Broome suosittelee),  jotta hiilijalanjäljen laskentaan ja kompensaatioon liittyvät epävarmuudet tulevat huomioon otetuiksi.

Eettiseltä kannalta olen kiinnostunut, mitä moraalisia kysymyksiä kompensaatioon liittyy, vaikka kompensaatio onnistuisi tekemään aidon ja todennetun vähennyksen ilmakehän kasvihuonekaasuihin?

Moraalinen kysymys

Kompensaatioiden suurin eettinen ongelma liittyy nähdäkseni hinnoittelumekanismin käyttöön moraalisen velvollisuuden toteuttamisessa. Tällä voi olla haitallisia seurauksia sekä ilmastovastuun sisäistämisen ja moraalisen motivaation kannalta että riittävän ripeiden ja kunnianhimoisten päästövähennysten aikaansaamiseksi.

London School of Economicsin (LSE) poliittisen filosofian professori Kai Spiekermann on pohtinut päästökompensaatioiden etiikkaa seuraavasti. Päästökompensaatioiden käyttöön tarttuvat ihmiset, jotka ovat ainakin jossain määrin sisäistäneet ajatuksen henkilökohtaisesta ilmastovastuusta. He ovat siis moraalisesti motivoituneita tekemään jotain aiheuttamansa ilmastovahingon torjumiseksi. Mutta suurimmalla osalla motivaatio on rajallinen ja epävakaa. Kompensaatiota ollaan valmiit tekemään vain kun vaaditut uhraukset säilyvät riittävän pieninä.

Nykyisillä varsin alhaisilla hinnoilla kompensaatiot ovatkin houkutteleva vaihtoehto ilmastohuolestuneelle mutta rajallisesti motivoituneelle. Käymällä erilaisten kompensaatiota tarjoavien tahojen sivuilla sain nykyisten päästöjeni (mikä sekin vaihtelee mittareiden välillä) kompensoinnin hinnaksi 10­­–30 €/CO2-tonni. Tämä on 0,8–2,5 euroa kuukaudessa. Ei kovin merkittävä uhraus vuosittaisten päästöjeni kompensoinnista. Mutta onko se riittävä?

Yhden vertailukohdan kompensaation nykyisille hinnoille antaa niin sanottu hiilen yhteiskunnallisten kustannusten hinta (social cost of carbon). Tämä hinta koittaa monimutkaisten laskutoimitusten avulla arvioida päästöjen aiheuttaman vahingon nykyarvoa. Toisin sanoen se kertoo jokaisen päästötonnin sen hetkisen rahallisen nettokustannuksen laskelmalla yhteen päästölisäyksestä aiheutuvat hyödyt ja haitat pitkälle tulevaisuuteen. Koska hinta koittaa arvioida myös pitkällä tulevaisuudessa tapahtuvien vahinkojen kustannuksia nykyrahassa, vaikuttaa taloustieteilijöiden yleisesti käyttämä diskonttokorko hinnan tasoon paljon. Riippuen käytetystä korosta yhteiskunnallisten kustannusten hinta vaihtelee muutamasta kymmenestä eurosta (korko 5 %) reilusti yli viiteenkymmeneen (korko 2,5 %). Ja mikäli huomioon otetaan epätodennäköisemmät mutta vakavammat vahingot nousee hinta jo yli sataan euroon. Vuonna 2014 OECD laski eräiden jäsenmaidensa esittämien hintojen keskihinnaksi vajaa 50 euroa ja sen arvioitiin nousevan lähes sataan euroon vuoteen 2050 mennessä.

Kuulun itse niihin, joiden mielestä pitkän aikavälin ilmastovahinkojen rahallisessa arvioinnissa tulisi käyttää alhaista diskonttokorkoa (Kyllönen 2013 ja Kyllönen&Basso 2017). Tällöin päästöjen yhteiskunnallisten vahinkojen hinta asettuisi vähintään kaksinkertaiseksi (60 €) nykyisten kompensaatioiden hintatasoon nähden (10–30€).

Nykyinen alhainen hinta on mahdollinen, koska kysyntä vapaaehtoisille kompensaatioille on yhä kasvusta huolimatta rajallista. Lisääntyneestä kiinnostuksesta huolimatta suurin osa ei hoida edes pientä osaa omasta henkilökohtaisesta aiheuttajavastuustaan ostamalla kompensaatioita. Entä jos näin tapahtuisikin? Jos lähes kaikki hoitaisivat vastuunsa ja alkaisivat kompensoida?

Suomen ympäristökeskuksen muutaman vuoden takaisen tiedon mukaan maamme kulutusperustaisista päästöistä noin 66 % aiheutuu kotitalouksien kulutuksesta. Tämä tarkoittaa noin 50 miljoonaa tonnia vuodessa. En tiedä, kuinka suuren osan suomalaiset tästä nykyään kompensoivat, mutta seuraavat luvut antavat olettaa, että määrä on vielä kohtuullisen vähäinen. Tilastokeskuksen mukaan vuonna 2016 vapaa-ajalla lentäen matkustaneista vain kuusi prosenttia maksoi lennoistaan päästökompensaation. Kompensaatiota tarjoavien tahojen sivuilla Suomessa toteutuneiden kompensaatioiden määrät ovat kymmenissä tuhansissa tonneissa, eivät vielä miljoonissa. Tämä ei ole ehkä ihme, sillä Financial Times esitti syyskuun jutussaan vapaaehtoisten kompensaatioiden kokonaismääräksi vain reilu 100 miljoonaa tonnia vuonna 2019.

Määrä on kokonaistarpeeseen nähden siis yhä vähäinen ja on selvää, että jos suomalaiset hoitaisivat 50 miljoonan tonnin päästövähennyksen edes suurelta osin kompensoimalla hinta nousisi nykyisestä huomattavasti ja ylittäisi monen nykyään rajallisesti motivoituneen kipukynnyksen.

Spiekermannin mukaan rajalliseen ja helposti sammuvaan moraaliseen motivaatioon liittyy monia huolia. Yksi on usein kompensaatioiden yhteydessä mainittu: pienehkö rahallinen uhraus omien päästöjen täydellisestä kompensoinnista antaa väärän kuvan haasteen ja tarvittavien muutosten suuruudesta. ”Puhdas omatunto” omasta hiilijalanjäljestä saa helposti unohtamaan, että vastuumme (kuten Ilmastovastuun anatomia kirjoituksessa on käyty läpi) ei rajoitu vain henkilökohtaiseen vastuuseen vähentää omat päästönsä. Tämän lisäksi meillä on merkittävä osuus jaetusta vastuusta hiili-intensiivisistä yhteiskuntarakenteistamme, joista päästömme ja hyvinvointimme riippuvat. Koska myös oma hiilijalanjälkemme on suurelta osin seurausta näistä rakenteista, on velvollisuutemme osallistua noiden rakenteiden muuttamiseen. Pelkkä päästöjen kompensointi ei riitä ilmastovastuumme hoitamiseen.

Väitöskirjassaan Säde Hormio (2017) muistuttaa myös niistä monenlaisista sivuvaikutuksista, joita päästöjä aiheuttavien tuotteiden ja palveluiden ostamiseen liittyy, vaikka päästöt kompensoitaisiinkin. Tuotteen ja palvelun ostaminen tukee päästöintensiivistä toimintaa ja antaa yritykselle markkinasignaalin jatkaa pääosin samalla tavoin, sen sijaan että tuotanto- ja palvelurakennetta ryhdyttäisiin muuttamaan radikaalisti päästöttömäksi. Lisääntynyt lentojen kysyntä, vaikka päästöt on kompensoitu, lisää tarvetta uusilla kiitoteille ja terminaaleille, joilla on vaikutusta päästöihin pitkälle tulevaisuuteen.

Toinen ongelma liittyy siihen mitä motivaation rajallisuus ja epävakaus kertoo meistä moraalisina toimijoina ja vastuun kantajina. Tarkastellaan tätä seuraavan ilmastofilosofi Stephen Gardinerin esimerkin avulla. Tässä esimerkissä Yrjö ja hänen kamunsa ovat innokkaita ilotulitteiden ampujia. Innokas harrastus aiheuttaa kuitenkin huomattavaa melu- ja ilmansaastevahinkoa Yrjön naapureille ja uhkaa toistuvasti sytyttää naapurien talot tuleen.   Gardinerin mukaan tämä kuvaa omaa tilannettamme ilmastovahingonaiheuttajina ja hän esittää sen vastaesimerkkinä aiemmassa kirjoituksessa esiteltyyn Dale Jamiesonin Janne ja Jaana esimerkkeihin (käytyyn keskusteluun ja muihin Gardinerin tuotantoa kommentoiviin ilmastoartikkeleihin voi tutustua tässä Philosophy and Public Issues– teemanumerossa). Vaikka Yrjö kavereineen tietää muille aiheutuvat vahingot ja riskit, hän nauttii harrastuksestaan niin paljon, että haluaa jatkaa ja jopa laajentaa uusiin isompiin tulitteisiin.

Oletetaan kuitenkin, että Yrjö ymmärtää vastuunsa vahingosta ja tarjoutuu kustantamaan aidan naapurien suojaksi. Mutta rajallisen motivaationsa vuoksi Yrjö tekee tarjouksensa ehdollisena: Hyvät naapurit, suojaan teidät aiheuttamaltani vahingolta, mutta vain kun aita maksaa alle sadasosan kuukausipalkastani?

Kuten Spiekermann muistuttaa moraalisen arvion esittäminen suoraviivaisesti ihmisten motivaation perusteella sisältää sekin ongelmia, varsinkin tilanteessa jossa vain pieni osa on motivoitunut noudattamaan velvollisuuttaan.  Silti Yrjön ehdotus naapureilleen tekee selväksi, että moraalisen velvollisuuden toteuttaminen vain kun siitä koituu itselle vähäistä haittaa, on vastoin sitä, mitä ymmärrämme vahingon aiheuttamiseen liittyvillä velvollisuuksilla.

Vahingon aiheuttamisen kielto on niin sanottu oikeudenmukaisuusperustainen velvollisuus. Se perustuu toisten kohtelemiseen heidän moraalisen asemansa mukaisella kunnioittavalla tavalla. Usein tätä moraalista asemaa täsmennetään jokaisen (negatiivisella) oikeudella muiden vahingontekoa vastaan. Vahingon aiheuttaminen ilman pätevää perustetta toiselle on puuttumista toisten elämään tavalla, jossa toisen moraalista asemaa ei kunnioiteta ja jossa hänen oikeuttaan rikotaan. Itselle aiheutuvat kustannukset eivät ole sopiva tapa pyristellä irti velvollisuudesta, varsinkin kun kustannukset ovat yhä vähäisiä ja eivät uhkaa vahingontekijän omia oikeuksia.

Yhteenveto: eettinen kompensoija?

Mitä edellä sanotun perusteella tulisi kompensaatioiden etiikasta ajatella? Itse ajattelen ja toimin seuraavasti:

  1. Harkitsen tarkkaan, onko päästöjä aiheuttava tekoni, ostokseni, elämäntapa tarpeellinen ja perusteltu?
  2. Voiko sen tehdä toisin ilman päästöjä tai vähemmillä päästöillä?
  3. Jos teko on tilanteessa perustelu ja oikeutettu kun otetaan huomioon muut kuin ilmastovastuuseen liittyvät perusteet (voi myös olla, että jossain tilanteessa itse ilmastovastuun kantaminen vaatii päästötekoja, esim. matkustaminen ilmastomielenoisoitukseen) etenen seuraavassa järjestyksessä:
    1. Muistan että oman ilmastovahingon eettinen kompensointi vaatii ennen kaikkea päästöintensiivisiin rakenteisiin vaikuttamista, joista myös omat päästöni paljolti riippuvat.
    2. Kun tämän olen huomioinut valitsen kompensaatiomekanismin, joka luotettavimmin tuottaa todennettuja ja sosiaalisilta vaikutuksiltaan oikeudenmukaisia päästövähennysyksiköitä.
    3. Kompensoin päästöni ylimittaan, jotta mekanismiin liittyvät epävarmuudet tulevat huomioiduiksi.

Lopuksi on hyvä todeta, että kompensaatio tässä järjestyksessä edeten sopii parhaiten yksilöiden ilmastovastuun kantoon. Yksilön ilmastovelvollisuudet perustuvat ennen kaikkea hänen vastuuseensa aiheuttamastaan ilmastovahingosta. Tämän oikeudenmukaisuusvelvollisuuden toteuttaminen nykyisissä rakenteissa ei aina onnistu ilman kompensaatiota, vaikka käyttäisi kaiken aikansa rakenteiden muuttamiseen.

Kompensaation laajamittaiseen käyttöön valtioiden ja isojen yritysten taholta on kuintenkin syytä suhtautua vielä kriittisemmin. Valtion ja yrityksen velvollisuudet  kohdistuvat yksilöitä enemmän rakenteiden muuttamiseen ja hiilettömän yhteiskunnan rakentamiseen. Koska valtiot ja yritykset ovat yksilöitä suuremmassa vastuussa päästöintensiivisten rakenteiden muuttamisesta, on tarvittavien muutosten kannalta vielä huolestuttavampaa, jos ne turvautuvat epävarmasti todennettuihin kompensaatioihin sen sijaan, että tekisivät tarvittavia rakenteellisia muutoksia. Vaarallisena lopputuloksena voi olla kollektiivinen harhaluulo, että yhteiskunnan hiilineutraalisuus on saavutettavissa vain pienin korjauksin.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *