Onko ilmastokriisi myös demokratian kriisi?

Viime viikon blogini aiheena olivat WMO:n pääsihteeri Petteri Taalaksen puheenvuorot, jotka pyrkivät rauhoittamaan ihmisten ahdistusta ja korostivat, ettei ilmastonmuutoksen torjunta vaadi dramaattisia muutoksia arkielämäämme. Taalas oli myös varsin toiveikas sen suhteen, että ihmiskunta onnistuu tehtävässään torjua vaarallinen ilmastonmuutos.

Kokonaan toisenlainen ääni on kellossa kansainvälisellä tutkijaryhmällä, jonka Frontiers in Conservation Science -lehdessä julkaistu artikkeli sai paljon julkisuutta suomalaisissakin tiedotusvälineissä. ”Underestimating the Challenges of Avoiding a Ghastly Future” otsikoidun artikkelin pääviesti on jyrkän päinvastainen Taalaksen optimismille. Tutkijat muistuttavat, kuinka tuleva ympäristökriisi osoittautuu nykyaineiston perusteella aiemmin uskottua paljon pahemmaksi. Uhkat elonkehälle, sen lajikirjon elämänmuodoille – ihminen mukaan luettuna – ovat tutkijoiden mukaan niin valtavia, että jopa perehtyneiden asiantuntijoiden on vaikea ymmärtää niiden mittakaavaa. Tutkijat kokevatkin erityiseksi vastuukseen kertoa tieteen antama karu tilannekuva mahdollisimman suoraan ja rehellisesti, sen sijaan että ihmisten vastareaktioiden pelossa uhkaa vähäteltäisiin:

Given the existence of a human “optimism bias” that triggers some to underestimate the severity of a crisis and ignore expert warnings, a good communication strategy must ideally undercut this bias without inducing disproportionate feelings of fear and despair. It is therefore incumbent on experts in any discipline that deals with the future of the biosphere and human well-being to eschew reticence, avoid sugar-coating the overwhelming challenges ahead and “tell it like it is.” Anything else is misleading at best, or negligent and potentially lethal for the human enterprise at worst.” (Bradshaw ym. 2021)

Tämä arvio vastaa hyvin pitkälle sitä, mitä monet filosofit, kuten Stephen Gardiner ja Dale Jamieson, ovat ilmasto- ja ympäristökriisistä kirjoittaneet. Filosofien näkemyksiä on käsitelty laajasti Ilmastonmuutos ja filosofia -kirjassa, jonka johdannossa ja loppusanoissa pohdin toimittajakollegani Markku Oksasen kanssa filosofian roolia dramaattisen ilmiön tutkimisessa ja ymmärtämisessä. Omassa luvussani tarkastelen myös ylisukupolvisen ilmasto-ongelman suhdetta demokraattiseen päätöksentekoon.

Rehellisen tilannearvion vaatimus koskee Frontiers-artikkelin tutkijoiden mukaan myös poliittisia järjestelmiämme. Helsingin Sanomien haastattelussa yksi heistä, australialainen globaalin ekologian professori Corey Bradshaw, kohdistaa kriittiset sanansa ennen muuta demokraattiseen järjestelmään, joka on nykyisin paitsi ”yritysten rahojen armoilla” myös ilmiselvästi kriisin vakavuutta ymmärtämättömien kansalaisten. Vain Kiinan kaltainen keskusjohtoinen ja autoritaarinen maa, jonka ei tarvitse välittää kansalaistensa näkemyksistä, voi saada aikaan tarvittavia valtavia suunnanmuutoksia: ”Jos Kiina haluaa tehdä jotain, se tekee, koska ei joudu kyselemään keneltäkään”.

Demokratian tehottomuuden arvostelulla ympäristöongelmien ratkaisussa on pitkät perinteet. 1970-luvun öljykriisien alla julkaistu Kasvun rajat –raportti sekä joitakin vuosia aiempi yhdysvaltalaisen biologin Garrett Hardinin paljon siteerattu artikkeli ”Yhteislaidunten tragedia” synnyttivät politiikan tutkijoiden koulukunnan, joka painotti liberaalin demokratian epäonnistumista globaalin ekokriisin hallinnassa ja vaati Kiinan kaltaista keskitettyä ja autoritaarista valtionhallintoa ainoana ratkaisuna. ”Individualismin, vapauden ja demokratian kultainen aika on väistämättä lähestymässä loppuaan”, kirjoitti eko-autoritaaristen ratkaisujen välttämättömyyttä puolustanut politiikan tutkija ja ekologi William Ophuls vuonna 1977. Myös Ophulsin ajatuksiin on myöhemmin viitattu usein yhteiskunnallisessa ympäristötutkimuksessa.

Onko tilannearvio demokratian suhteen todella näin lohduton? Onko ilmasto- ja ekologinen kriisi myös demokratian kriisi tai jopa demokratian loppu, kuten Ophuls ennusti?

Demokratian ydinarvot uhattuna

Arvion tekeminen demokratian nykytilasta edellyttää, että ymmärtää, miksi demokratia ylipäänsä on kannatettava asia suhteessa muihin poliittisiin järjestelmiin. Ensinnäkin demokratian oikeutus liittyy perinteisesti ajatukseen ihmisten moraalisesta tasavertaisuudesta ja itsemääräämisoikeudesta. Siksi demokratiassa tulee antaa jokaiselle kansalaiselle yhtäläinen mahdollisuus vaikuttaa itseään koskeviin päätöksiin, esimerkiksi yleisen ja yhtäläisen äänioikeuden muodossa. Demokratia on siis itsessään arvokas, koska se kunnioittaa ja ylläpitää moraalisesti tärkeitä arvoja tasa-arvosta, vapaudesta sekä reilusta ja tasapuolisesta kohtelusta.

Ilmastokriisin uhatessa nämä arvot eivät kuitenkaan yksin riitä oikeuttamaan demokratiaa ehdottomasti muita parempana päätöksentekomuotona, varsinkin kun kyseessä on ihmiskunnan kohtalon kysymykset. Kyse ei ole vain usein korostetusta demokratian tehottomuudesta tehdä tarvittavia päätöksiä. Eko- ja ilmastokatastrofin edessä demokratian ydinarvot itsessään ovat pahoissa vaikeuksissa.

Monet nykypäivän tärkeimmistä päätöksistä, esimerkiksi ilmaston suhteen, koskevat suuressa määrin ihmisiä vielä satojen vuosien päästä. Noita tulevia ihmisiä on paljon ja samalla on selvää, ettei heillä ole pienintäkään mahdollisuutta vaikuttaa näiden päätösten sisältöön. Hehän eivät ole vielä olemassakaan. Ja mikä pahinta, me nykyiset ihmiset voimme päätöksillämme vaikuttaa, ovatko tulevat ihmiset olemassa lainkaan. Ja jos ovat, keitä nuo tulevat ihmiset ovat. Tämä on kaukana tasavertaisten välisestä tasapuolisesta päätöksenteosta.

Kuva 1. Tulevat sukupolvet: demokratian äänetön enemmistö?

Demokratian ydinarvojen kyseenalaistaminen ei kuitenkaan ole vain periaatteellista. Wienin yliopiston sosiaalisen kestävyyden professori Ingolfur Blühdorn on tuoreessa artikkelissaan esittänyt teesin siitä, kuinka nämä ydinarvot voivat nykyisessä yhteiskunnallisessa tilanteessa kääntyä itseään vastaan. Yhteiskunnallinen syrjäytyminen sekä osattomuuden ja epäreilun kohtelun kokemus on saanut monien kansalaisten luottamuksen demokraattisiin instituutioihin horjumaan. Tätä epäluottamusta on monissa maissa ruokkinut yhteiskunnallisen keskustelun äärevöityminen ja kärjekäs kahtiajakautuminen.

Blühdornin mukaan tällaisessa ilmapiirissä demokratian ydinarvot, jotka aikoinaan ajoivat oikeudenmukaisuuden ja ulossuljettujen sorrettujen vähemmistöjen asiaa, nähdään nyt esteiksi henkilökohtaiselle päätösvallalle, elämäntavalle ja identiteetille. Näin arvot tasavertaisuudesta ja mahdollisuudesta vaikuttaa itseään koskeviin päätöksiin muuttuvat ”itsensä uhatuiksi kokemien enemmistöjen” harjoittamaksi muiden ryhmien ulossulkemiseksi päätöksenteosta. Uhkaksi omalle elämäntavalle koetaan helposti kaikki ulkopuolinen mukaan lukien vastakkaisen poliittisen puolueen kannattajat, maahanmuuttajat, ja miksei etäisten muiden maiden kansalaisten ja tulevien sukupolvien vuoksi tehtävä ilmastopolitiikkakin.

Hidas ei aina ole tehoton

Onneksi kehityskulku ei ole vääjäämätön ja apu voi tulla yllättävältä taholta. Vaikka nykyisin demokratia on kritiikin kohteena juuri huonojen ja riittämättömien päätösten vuoksi, demokratian toinen tärkeä vahvuus on perinteisesti liittynyt sen kykyyn tuottaa muita järjestelmiä parempia päätöksiä. Kuuluisa on esimerkiksi John Stuart Millin demokraattisen keskustelun puolustus:

Miksi siis yleensä ihmiskunnassa järkevät mielipiteet ja järkevä käytös on voitolla? Jos ne todella ovat voitolla — ja niiden täytyy olla, vaikka ihmisolot ovat ja ovat aina olleet jotenkin toivottomalla kannalla — niin siihen on syynä eräs ihmisjärjen ominaisuus, josta lähtee kaikki mitä ihmisessä joko järkeisenä tahi siveellisenä olentona on arvossa pidettävää, nimittäin että hänen erehdyksensä ovat korjattavissa. […]Siten, että hän on tuntenut ainoan keinon, jolla ihminen voi päästä jotenkin likimainkaan tuntemaan jonkun asian kokonaisuudessaan, olevan kuunnella, mitä siitä voivat sanoa kunkin mieliset ihmiset, ja ottaa vaariin millä kaikilla tavoilla eri luonteiset ihmiset sitä voivat katsoa. ”(Vapaudesta, suom. Niilo Liakka 1891)

Millin ajatuksen syvyyttä ei demokratian nykyarvostelussa usein muisteta. On totta, että Kiinan kaltainen autoritaarinen maa kykenee ”niin halutessaan” panemaan tehokkaasti toimeen isojakin muutoksia. Syksyllä toivoa herätti muun muassa Kiinan presidentin Xi Jinpingin lupaus maan pyrkimisestä hiilineutraaliksi vuoteen 2060 mennessä.

Mutta tehokas päätöksenteko ja toimeenpano on vain yksi puoli hyvää hallintoa, eikä ole ilmiselvää että Kiinan järjestelmä on edes tältä osin parempi. Xin ilmastolupaus on hieno asia, mutta vaatii välittömiä toimia sen toteuttamiseen. Maan tulisi esimerkiksi välittömästi lopettaa uusien hiilivoimaloiden rakentaminen, mitä maan teollisuus vastustaa ja mikä nähdään helposti vastakkaisena koronakriisin horjuttamille koville talouskasvutavoitteille.

Ilmastokriisin uhatessa järjestelmän tulisi myös kyetä uudelleenarvioimaan asetettujen tavoitteiden mielekkyyttä ja oikeutusta. Ilman Millin painottamaa avointa keskustelua on vaikea kuvitella, miten ”asia kokonaisuudessaan” eri näkökulmista, mukaan lukien arviot tulevien sukupolvien toiveista, voitaisiin hahmottaa ilman riskiä tutkijoiden alussa painottamista vääristävistä vinoumista.

Lisäksi hallinnon tulisi samaan aikaan olla avoin uusille uhkille ja pystyä ennakoimaan ja reagoimaan riittävän oikea-aikaisesti. Tässäkin suhteessa uskallan epäillä Kiinan kaltaisen järjestelmän tehokkuutta. Voi olla, ettemme koskaan saa tietää täyttä totuutta koronapandemian alkuajoista Kiinassa, mutta nykytietojenkin valossa lienee selvää, ettei viruksesta yhtenä ensimmäisenä varoittaneen lääkärin Li Wenliangin laittaminen vankilaan huhujen levittämisestä ainakaan edistänyt oikea-aikaista ja ennakoivaa reagointia uuteen uhkaan. Li vapautui vasta kun tunnusti toimineensa laittomasti. Myöhemmin hänellä todettiin virustartunta ja hän menehtyi.

Lin traaginen kohtalo kertoo järjestelmän laajemmista puutteista ja alleviivaa Millin ajatusta yksilönvapauksia ja avointa keskustelua kunnioittavan demokratian arvosta ennakoimattomasti muuttuvissa tilanteissa.

Kansalaisraadit, uusi kansanvallan muoto?

Sen sijaan, että haikailemme Kiinan oletetun tehokkuuden perään, meidän on parempi kehittää demokratian vahvuuksia: avoin päätöksenteko takaa näkemysten arvokkaan kirjon, julkinen keskustelu pakottaa vastaamaan muiden esittämään kritiikkiin ja ohjaa ottamaan myös vastakkaiset näkökulmat huomioon. Vaikkei nykyinen vastakkainasetteluja ruokkiva poliittinen kulttuuri herätä paljon toiveita näiden vahvuuksien suhteen, on maailmalla paljon myönteisiäkin esimerkkejä.

Millin tavoin monet demokratiatutkijat painottavat nykyään demokratian ylläpitämää näkemysten ja ajatusten kirjoa sen yhtenä suurimpana vahvuutena. Ajatus on, että muuttuvissa ja vaikeasti ennakoivissa olosuhteissa näkemyksiltään ja tiedollisilta taidoiltaan monimuotoinen ryhmä pärjää paremmin kuin vallitsevaan asiantuntemukseen tukeutuva. Teesillä nykytilannetta ”hauskasti” kommentoiva nimikin ”Diversity Trumps Ability” (eli monimuotoisuus voittaa kyvykkyyden).

Yalen yliopiston Hélène Landemore on yksi näistä tutkijoista ja uudessa kirjassaan Open Democracy: Reinventing Popular Rule for the Twenty-First Century (Princeton Press 2020) hän ehdottaa näkemysten kirjon kokoavia kansalaisraateja demokratian arvojen ja vahvuuksien vaalijaksi. Ajatus on yksinkertaisuudessaan seuraava. Nykyisin kansalaisten tasavertaisuus ja tasapuolisuus toteutuvat valitsemalla vapailla vaaleilla kansanedustajat, jotka tekevät päätökset. Esimerkit nykydemokratioista kertovat, kuinka helposti tämä johtaa poliittisen päätöksenteon etääntymiseen kansalaisista ja tiettyjen ryhmien aliedustukseen päätöksenteossa.

Landemoren mallissa tasavertaisuus ja tasapuolisuus toteutuvat valitsemalla satunnainen mutta edustava otos kansalaisia puntaroimaan keskenään ja päättämään asioista. Ajatus tällaisista kansalaisraadeista on kasvattanut suosiotaan ympäri maailman ja Suomessakin niitä on kokeiltu ja tutkittu muun muassa nykyisessä PALO-tutkimushankkeessani. Lupaavinta toteutuneissa kokeiluissa on ollut raatien kyky pysäyttää poliittisten kantojen äärevöityminen ja voimakas vastakkainasettelu.

Kansainväliset tulokset muun muassa Yhdysvalloista antavat samanlaisia rohkaisevia tuloksia. Stanfordin yliopiston vuosina 2019 ja 2020 toteuttama ”America in One Room” kokosi reilu 500 amerikkalaista viikonlopun ajaksi keskustelemaan kansaa jakavista poliittisista kysymyksistä terveydenhuollosta ulkopolitiikkaan. Heidän kantojensa kehitystä verrattiin vajaan tuhannen kansalaisen vertailuryhmään, joka ei osallistunut keskusteluihin. Toivoa herättävää on, että kansalaisraadin keskustelut onnistuivat lähentämään kaikkein äärimmäisiä kantoja jopa maahanmuuttoon ja ilmastoon liittyvissä vahvasti vastakkainasetteluja synnyttävissä aiheissa. (Katso myös New York Timesin laaja juttu raadista). Uskoa demokratian tulvaisuuteen antoivat myös vuonna 2020 tehdyt seurantatutkimukset raatiin osallistuneiden kannoista. Vielä ennen presidentinvaaleja syksyllä 2020 raatiin osallistuneista republikaaneistakin merkittävä osa suhtautui myönteisemmin maahanmuuttoon ja ilmastopolitiikkaan sekä myös Bidenin valintaan verrattuna vertailuryhmän jäseniin.

Uutiset demokratian kuolemasta ovat siis mielestäni ennenaikaisia, mutta lääkäri on syytä kutsua paikalle ja tehohoitoonkin on hyvä varautua. Jatkotutkimusten tehtävä on osoittaa, miten kansalaisraatien myönteinen kehitys voidaan jalostaa laajemmin osaksi edustuksellista demokratiaa. Tähän pureutuu muun muassa PALO-projektin työn alla oleva kansainvälinen loppujulkaisu sekä juuri rahoituksen saanut FACTOR-hanke. Potilaan tilaa seurataan herkeämättä.

 

Keskustelu aiheesta jatkuu demokratiaa koskevien tutkimushankkeiden yhteisessä #Demokratiakorjaamo -tilaisuudessa 17.2.2021.

Vastaus Petteri Taalakselle: aktivistin näkökulman eettinen perustelu

Viime viikolla Maailman ilmatieteen laitoksen (WMO) pääsihteeri Petteri Taalas julkaisi kirjan Ilmastonmuutos ilmastotieteilijän silmin (Tammi). Kirjan julkaisun yhteydessä antamissaan haastatteluissa ja lehtikolumneissaan Taalas kuvasi tärkeimmäksi viestikseen realismin palauttamisen ilmastokeskusteluun, jossa isot ja pienet asiat ovat menneet pahasti sekaisin. Ylilyönteihin ovat Taalaksen mukaan syyllistyneet erityisesti ilmastoaktivistit, jotka ovat ilmaston pelastamisen nimissä alkaneet heitellä tavallisia ihmisiä syyllistäviä ja heidän hyvinvointiaan kurjistavia ehdotuksia julkisuuteen:

”Jos ryhdytään kertomaan, että lentomatkustaminen on kiellettyä, muovin käyttö on kiellettyä, metsien hyötykäyttö – josta tulee suomalaisten hyvinvointi – on kiellettyä, lihan syöminen on kiellettyä ja autolla ajaminen on kiellettyä, koko aihepiiri saa sellaisen leiman, ettei tavallinen ihminen halua siihen kelkkaan hypätä. Tämä saattaa myös olla poliittinen kysymys eli se saattaa sataa sellaisten poliittisten toimijoiden laariin, jotka eivät ole kiinnostuneita tämän muutoksen hillinnästä. Tästä on nähty nyt esimerkkejä esimerkiksi Yhdysvalloista.”

Taalaksen reaktio on kuin suora reaktio siihen, mitä itse kirjoitan tämän blogini johdannossa:

”Mutta mitä lähemmäs ja mitä syvemmälle yksityisiksi koettuihin valintoihin ilmastokriisin torjuntavaatimukset puuttuvat, sitä enemmän keskusteluun ilmestyy moralisoivaa puheenpartta ja sävyä. Kommenttipalstat täyttyvät närkästyksestä ja paheksunnasta. Tämän tästä muistutetaan, kuinka yksilöiden syyllistäminen on väärin.”

Kuten johdannossa jatkan, Taalaksen kaltainen reaktio ei todellakaan ole yllättävä, mutta jotain todella hämmentävää siinä on – etenkin kun se tulee ilmastonmuutoksen torjunnan keskeistä auktoriteettia edustavalta taholta. Juuri kun ilmastokriisin syvästi eettinen perusasetelma on läpäissyt tiensä sinne minne sen kuulukin, eli meidän jokaisen elämänvalintojen arviointiin, WMO:n pääsihteeri tekee sen, jonka vuoksi aloitin tämän blogin pitämisen. Taalas kertoo, että nyt on menty liian pitkälle. Isot ja pienet asiat ovat menneet sekaisin, on sorruttu ylilyöntiin ja ihmisten elämäntapojen moralisoivaan syyllistämiseen, joka saa vain heidät varpailleen ja vastustamaan tarvittavia muutoksia.

Taalaksen kommentit herättivät perinteisessä ja sosiaalisessa mediassa ärhäkkään keskustelun. Pääkirjoituksia myöten hänen viestiään toistettiin hyväksyvään sävyyn samaan aikaan kun monet tutkijat ihmettelivät, mihin Taalaksen esittämät arviot oikein perustuvat.

Tämä kirjoitus on moraalifilosofin puolustus sille, mitä voisi kutsua Taalaksen voimakkaasti arvostelemaksi ”ilmastoaktivistin näkökulmaksi”. Tukeudun tässä Tukholman yliopiston käytännöllisen filosofian professorin Gunnar Björnssonin lukuun myöhemmin keväällä julkaistavassa Philosophy and Climate Change -kirjassa. Oxford University Pressin julkaiseman kirjan luku on otsikoitu ”On individual and shared obligations: in defense of the activist’s perspective”.

Aktivistin näkökulman teesit

Björnssonin puolustama ”ilmastoaktivistin näkökulma” koostuu seuraavista teeseistä:

  1. Teesi vaikuttavasta yhteistoiminnasta: Yhdessä toimien meidän on yhä mahdollista torjua ilmastonmuutos hyväksyttävälle tasolle.
  2. Teesi kollektiivisesta velvollisuudesta: Vaikuttavan yhteistoiminnan mahdollisuuden vuoksi meillä on yhteinen velvollisuus torjua ilmastonmuutosta.

Uskoakseni myös Taalas hyväksyy nämä kaksi teesiä, vaikkei hän etiikasta mitään puhukaan ja kirjan otsikko antaa ymmärtää, ettei siinäkään kirjoiteta paljon vastuista tai velvollisuuksista. Mutta uskoisin, että Taalaksellekin perimmäinen syy torjua ilmastonmuutosta on eettinen eli estää sen aiheuttamat vahingolliset ja pahimmillaan tuhoisat seuraukset.

(Toinen asia sitten on, mikä on hänen arvionsa hyväksyttävistä vahingoista. Hän pohtii  2 asteen lämpötilan nousun olevan realismia ja puhuu sen mukanaan tuomista ”kasvavista haittatekijöistä”, joiden kanssa ”me kyetään elämään.” Silti hallitustenvälinen ilmastopaneeli IPCC on raporteissaan laajasti korostanut, kuinka 2 asteen nousun seuraukset voivat kasvaa kestämättömiksi esimerkiksi monille maatalousvaltaisille Afrikan maille tai johtaa korvaamattomiin tuhoihin ekosysteemien kuten korallien osalta).

Se, minkä Taalas selvästi haluaa kyseenalaistaa, on Björnssonin kolmas teesi ”ilmastoaktivistin näkökulmassa”:

  1. Teesi yksilöiden velvollisuuksista: eettiset syyt, jotka perustelevat kollektiivisen velvollisuuden perustelevat myös tästä seuraavat yksilöiden velvollisuudet tehdä voitavansa ilmastonmuutoksen torjumiseksi.

Taalaksella näyttäisi olevan ainakin kaksi syytä vastustaa kolmatta teesiä. Ensimmäisen hän ilmaisee selkeästi: yksilöiden valintojen arvostelu on syyllistämistä, joka vain synnyttää pelkoa ja ahdistusta ja toiminnan sijaan saa aikaan ilmastotoimien vastustusta. Tämä on empiirinen väite, jolle aivan oikein penätty perusteluita ja esitetty vastakkaisia näkemyksiä. Velvollisuudentunto ja havahtuminen ilmastokriisin vakavuuteen voi myös motivoida toimintaan.

Moraalin näkökulmasta tärkeää on se, että arvostelu, moraalinen moite ja jopa syyllistäminen kohdistuu oikein niihin, joihin sen kuuluukin kohdistua, eli niihin, jotka ovat moraalisessa mielessä vastuussa ilmastonmuutoksesta ja sen torjumisesta. Oikeudenmukaisen vastuunjaon ja moitteen tulisi auttaa myös vähentämään ahdistusta, kun moraaliselle arvostelulle nähdään perusteet.

Jos ”ilmastoaktivistin” kolmas teesi pitää paikkansa, perusteet yksilöiden tekojen arvostelulle ovat olemassa. Eri asia sitten on, tulisiko vastareaktioiden ja ahdistuksen synnyttämisen vuoksi arvostelu jättää julkilausumatta. Palaan tähän kirjoituksen lopussa.

Pienet ja suuret asiat ilmastokriisissä

Taalaksen toinen syy vastustaa kolmatta teesiä yksilöiden velvollisuuksista liittyy yleisesti jaettuun ”hyttysen kakka” -argumenttiin, jota käsittelin edellisessä blogissani ja jonka mukaan yksilön valinnoilla ei ole ilmastonmuutoksen torjumisessa merkitystä. Taalaksen mukaan suomalaisessa ilmastokeskustelussa korostuvat asiat, joilla ei todellisuudessa ole suurta merkitystä ilmastonmuutoksen torjunnassa. Esimerkeiksi merkityksettömistä ”pienistä” valinnoista hän nostaa lihansyönnin, yksityiautoilun, lentomatkailun. Todelliset muutokset tehdään systeemitasolla energiantuotannossa, liikenteessä ja teollisuudessa.

Kuten blogini aiemmat tekstit pyrkivät osoittamaan Taalaksen jyrkkä vastakkainasettelu isojen ja pienten asioiden välillä on väärä. Harva ilmastoaktivisti kiistää systeemitason isojen rakenteellisten muutosten välttämättömyyden, onhan tämä oleellinen osa teesejä 1 ja 2. Mutta tässä puolustetun ”ilmastoaktivistin näkökulman” mukaan vaadittuja isoja muutoksia ei saada aikaan ilman, että ymmärrämme kollektiivisen velvollisuuden olevan jaettu velvollisuus, josta jokaiselle seuraa teesin 3 mukaisesti oma yksilöllinen velvollisuus. Käytännöllisiä syitä velvollisuuden jakamiselle yksilötasolle ovat:

  • Vaadittavat systeemitason rakenteelliset muutokset koskevat myös kollektiivisia toimijoita itseään. Valtioiden, yritysten, kaupunkien, investointiyhteisöjen on muutettava toimintatapojaan perusteellisesti. On väärin ajatella, että tämä tapahtuisi itsestään ja täysin irrallaan yksittäisten ihmisten valinnoista ja heidän kokemistaan syistä tehdä valintoja ja päätöksiä.
  • Isoja päätöksiä tekevät yksilöt. Tämä tarkoittaa, että jotkut yksittäiset päätöksentekijät, yksin tai yhdessä, vastaavat valtioiden ja yritysten johdossa poliittiseen paineeseen, kuluttajien kysyntään tai markkinoiden odotuksiin. Jollakulla voi olla taustalla myös koettu moraalinen velvollisuus ja paineen luoma syyllisyys, joka ajaa tekemään radikaalejakin muutoksia. Kyse voi olla myös yksittäisestä tutkijasta ja insinööristä, joka kokee velvollisuudekseen suunnata osaamisensa moraalisesti tärkeimpiin asioihin kuten ilmastonmuutoksen torjuntaan.
  • Poliittinen paine ja kulutuskysynnän muutokset taas ovat seurausta yksittäisten ihmisten, kansalaisten ja kuluttajien, arvostusten muutoksista. Lukuisat historialliset esimerkit kertovat, kuinka isot muutokset on saatu aikaan vain kun riittävä määrä ihmisiä on kokenut moraaliseksi velvollisuudekseen edistää naisten äänioikeutta, rotujen välistä tasa-arvoa, luonnonsuojelualueiden perustamista, vain muutamia mainitakseni.

Yksilöiden velvollisuuksilla on näin ollen suuri merkitys suurten muutosten aikaansaamisessa. Tärkeää tämän kannalta on kuitenkin se, etteivät yksilöiden velvollisuudet ole vain ”aktivistien keksintö” tavallisten ihmisten elämän kurjistamiseksi. Yksilöiden velvollisuuksille on aidot perusteet, kuten Björnsson kirjoituksessaan käy läpi.

Moraalinen velvollisuus ja syyllisyys

Björnssonin perusteet ”ilmastoaktivistin näkökulman” kolmannelle teesille ovat hyvin samankaltaiset kuin blogini aiemmissa kirjoituksissa on annettu: vaikka yksilön yksittäisten valintojen –lentomatkojen tai ruokavalion ­– päästöillä voi olla pieni todennäköisyys aiheuttaa vahinkoa, johtuen potentiaalisen vahingon suuruudesta ja pitkästä ajasta, jonka päästöt ovat ilmakehässä, kasvaa yksilöiden päästöjen vahingon odotusarvo merkittäväksi.

Ilmastovahingon aiheuttamisen riski on asia, josta meidän tulisi Björnssonin mukaan yksilöllisessä päätöksenteossa ja toiminnassa välittää. Meidän tulisi antaa riskille asiankuuluva painoarvo päätöksenteossamme. Välittäminen tarkoittaa jatkuvaa suuntautumista ilmastovahingon uhkaamien arvojen, kuten ihmisten ja muun luonnon hyvinvoinnin, huomioimiseen ja omien voimavarojen käyttämistä arvojen edistämiseen.

Björnssonille moraalinen velvollisuus puolestaan on yksinkertaisesti oikeanlaista välittämistä, jonka laiminlyöminen oikeuttaa moraalisen moitteen ja syyllisyyden. Tästä näkökulmasta yksilöiden moraalinen velvollisuus tuo automaattisesti mukanaan Taalaksen paheksuman syyllistämisen. Björnssonin näkemyksen mukaan ihmiset, jotka suhtautuvat välinpitämättömästi omien päästöjensä ilmastoriskiin, ansaitsevat moraalisen moitteen. Johdonmukaisesti heidän tulisi myös kokea syyllisyyttä ilmastovahingon uhkaamien arvojen laiminlyömisestä harkinnassaan. Yleinen ajatus on, että syyllisyys on sen ymmärtämistä, että on laiminlyönyt moraalisen velvollisuuden ja toiminut väärin.

Tätä velvollisuuden, moitteen ja syyllisyyden moraalista yhteyttä ei pitäisi olla mitään syytä pelätä, kuten Taalas tekee. Moraalinen välittäminen, velvollisuudentunto ja moite sekä syyllisyys näiden laiminlyömisestä ovat myös vahva toimintatapojen muutokseen motivoiva voima. Jos näin ei olisi, tuntuisi kummalliselta, miksi panostamme niin paljon lastemme moraaliseen kasvatukseen ja painotamme asiaankuuluvan syyllisyyden kokemista silloin kun lapsi on esimerkiksi valehdellut tai kiusannut muita.

Syyllistämisen tuomitsemisen ja kieltämisen  sijaan huomio kannattaa kiinnittää siihen, mitä velvollisuuksia ja vastuita jokaisella meillä on sen takaamiseksi, että ilmastokriisi saadaan yhteistoimin torjuttua. Jokaisen yksilön tasolla tämä tarkoittaa omien päästöjen aiheuttamasta riskistä välittämistä ja painoarvon antamista sille valinnoissa. Kyse on elämäntapavalinnoista mutta myös vaikuttamisesta rakenteiden muuttamiseen. Yksilöiden moraalisella välittämisellä ja heidän valinnoilla on suuri potentiaali isojen rakenteellisten muutosten aikaansaamiseksi.

Vaikuttaminen on myös muiden toimien arvostelua ja usein syyllisten osoittamista. Syyttävän sormen osoittaminen erityisesti niihin, joilla valta ja mahdollisuus muuttaa rakenteita, on historiallisesti hyväksi osoittautunut keino saada aikaan nopeita muutoksia. Yhdistettynä uskallukseen käydä keskustelua vaatimusten moraalisista perusteista, vastuunkantajien osoittaminen tyydyttää myös ihmisten oikeudentajua ja saa heidät helpommin tukemaan tarvittavia muutoksia.*

Samalla jokaisen on syytä muistaa, että muiden arvostelu kuuluu myös moraalisen harkinnan piiriin. Tiedämme hyvin, ettei peliriippuvaisen jatkuva syyllistäminen pelaamisesta ole oikea tapa välittää hänen hyvinvoinnistaan ja edistää muutosta parempaan. Samalla tavoin meidän on opittava arvioimaan ja arvostamaan muita heidän ilmastoon liittyvien velvollisuuksien näkökulmasta.

Tätä emme opi väheksymällä yksilöiden ilmastoon vaikuttavien tekojen merkitystä ja sulkemalla ne suoralta kädeltä moraalisen arvioinnin ja arvostelun ulkopuolelle.

* Hankkeemme Kohdataan järjestelmänmuutos yhdessä: Kansalaisdeliberaatio informoidussa ja oikeudenmukaisessa ilmastosiirtymässä ( FACTOR) sai eilen rahoituksen Suomen Akatemialta ja alkaa tutkimaan keinoja, joilla yhteistä oikeudentajua rakenteellisista muutoksista voidaan parantaa.

Koronarokotus, ilmastonsuojelu ja ”hyttysen kakka” -järkeilyn uhka

”Ei kai minun tekemisilläni ole paljon väliä, ne ovat kuin hyttysen kakka valtameressä”. Tämä on usein kuultu argumentti, jolla puolustellaan omaa tekemättömyyttä ilmastonsuojelussa. Joululomalla havahduin siihen, että sama argumentti elää vahvana myös koronarokotukseen epäilevästi suhtautuvien joukossa. Olen ollut yllättynyt siitä, miten moni ilmoittaa jättävänsä koronarokotteen ottamatta. Koska koronarokotuskeskustelu on erittäin ajankohtainen, käyn tämän viikon blogissa ”hyttysen kakka” -argumenttia läpi rokotuksiin liittyen ja pohdin sitten, miten tämä auttaa ymmärtämään vapaaehtoisen toiminnan merkitystä ilmastonsuojelun yhteydessä.

Lisäys sunnuntaina 10.1.: En tosiaankaan ollut huomioineni yksin. Sunnuntain Hesarissa oli Tommi Niemisen laaja artikkeli rokotevastaisuudesta ja jutun lopussa oli haastateltu kollegaani käytännöllisen filosofian professoria Antti Kauppista. Asiasta Twitterissä ja Facebookissa käydyn keskustelun pohjalta olen tehnyt joitakin lisäyksiä tarkennuksia, jotka erottaa lihavoinnista. 

Esinnäkin rokotevastaisuudesta Suomessa. Hesarin jutussa rokotekriittisiä  kerrottiin olevan kaksi miljoonaa, kun taas jutun twitter-otsikossa kerrottiin jopa miljoonan suomalaisen vastustavan koronarokotetta. Jutun toimittajan Tommi Niemisen mukaan tämä on karkea arvio jutuissa mainituista marraskuun lopussa ja joulukuun alussa tehdyistä kyselyistä, joiden mukaan noin viidennes suomalaisista ilmoitti ettei aio ottaa koronarokotetta. Näissä kyselyissä rokotteen kertoi ottavan noin 60 prosenttia suomalaisista. Sunnuntai-iltana Yle puolestaan julkisti Taloustutkimuksen ja kansainvälisen tutkimuslaitosverkoston tekemän uuden kyselyn, jonka tulos ja viesti oli suomalaisten osalta paljon positiivisempi: suomalaisista 81 prosenttia sanoo haluavansa rokotteen varmasti tai mahdollisesti. Luku on tanskalaisten jälkeen toiseksi suurin Euroopassa.

Miten lukuja pitäisi tulkita? Onko rokotevastaisuus haihtunut merkittävästi kuukaudessa? Kuten Ylen jutussa todetaan, tässäkin kysymysten muoto ja määrä vaikuttavat tuloksiin. Koska itse koronaepidemia elää koko ajan, myös ihmisten kannat koronarokoteeseen elävät. Siinä missä jossain tilanteessa mielipiteitä hallitsee rokotteen nopea kehitystyö ja siihen liityvät riskit, saattaa jonkin ajan päästä vallitseva ilmapiiri painottaa rokotteen antamaa suojaa ja paluuta tätä kautta kohti normaalia elämää. Uutiset ja lisääntyneet henkilökohtaiset kokemukset Covid-19 taudista lähipiirissä voivat muuttaa nopeasti mielipidettä. Tämäkin korostaa sitä, että parhain strategia koronarokoteen suhteen on todennäköisesti erilaisten keppien ja porkkanoiden yhdistelmä, joita voi ottaa käyttöön kohdennetusti ja joustavasti sen mukaan miten rokotekattavuus ja -kriittisyys etenee.

”Hyttysen kakka” -argumentin houkutus

On kaksi seikkaa, jotka tekevät ”hyttysen kakka” -argumentista erityisen houkuttelevan sekä ilmastonsuojelun että koronarokotteen tapauksessa.

Ilmastonsuojelulla ja koronarokotteella saavutetaan tavoiteltu hyöty vasta kun riittävän suuri määrä ihmisiä saadaan vähentämään päästöjä tai ottamaan rokote. Tässä mielessä yksilön teoilla ei ole väliä, jos riittävä määrä muitakaan ei tee mitään. Ja toisin päin, jos riittävä määrä muita vähentää päästöjään ja kestävä ilmastonsuojelutaso saavutetaan, eivät omat päästöt hetkauta suojelutasoa suuntaan tai toiseen (huomaa, että tämä ei poista sitä, että tästä huolimatta päästöilläni todennäköisesti on vahingollisia vaikutuksia, joista olen aiheuttajavastuussa). Tai jos laumasuoja on muiden rokotuksilla jo saavutettu, voin hyvin jättää itseni rokottamatta, sillä tämä yksin ei heikennä laumasuojaa vielä millään lailla.

Vaikka koronarokote antaa suojan rokotettavalle itselleen, saadaan täysi laumasuoja (joka lisäsuojaa myös rokotettavia) vasta kun rokotekattavuus on riittävä. Rokotteesta saatava henkilökohtainen suoja on näin ollen monelle varmasti hyvä kannustin ottaa rokote, varsinkin siitä vaiheessa kun rokotekattavuus on alhainen. Jyrkän rokotevastaisille tämä kannustin ei tietenkään toimi ja osaa kriittisistäkin voi arvioida rokotteen riskit henkilökohtaisia hyötyjä suuremmiksi.

Mutta mitä korkeammaksi kattavuus nousee sitä pienemmäksi oman hyödyn painoarvo tulee ja kun ollaan jo lähellä laumasuojaan vaadittavaa kattavuutta (mikä se sitten lopulta onkaan, ks. miksi tarkan luvun antaminen kattavuudelle on vaikeaa), sitä suuremmaksi tulee houkutus vapaamatkustaa muiden luomalla laumasuojalla, varsinkin jos on jo valmiiksi kriittinen rokotteen suhteen. Rokotevastaisuuden kannalta ongelma voi ollakin siinä, että iso osa rokotteeseen kriittisesti ja ja välinpitämättömästi suhtautuvista ovat todennäköisesti niitä, joiden rokotus tulee ajankohtaiseksi vasta rokotusaikataulun loppuvaiheessa tai kun saavutettua laumasuojaa on ylläpidettävä vahvistusrokotuksin. 

Tunnetusti asioita, joilla on yllä mainitut ominaisuudet, kutsutaan julkishyödykkeiksi. Yleensä nämä hyödykkeet vaativat yhteistyötä ja kollektiivista osallistumista niiden ”tuotantoon”, mutta kun ne on saatu luotua, hyötyvät niistä kaikki riippumatta siitä, osallistuiko yhteistyöhön vai ei. Riittävän yhteistyön tarve tekee julkishyödykkeet haavoittuviksi yksilölliselle ”hyttysen kakka”-järkeilylle ja vapaamatkustukselle: Jos rokotteen riskit näyttävät minulle vähänkään pelottavilta ja omalla rokotuksella en edistä laumasuojan kehittymistä ”edes hyttysen kakan vertaa”, ei minun ole omien tavoitteitteni valossa syytä ottaa rokotetta. Etenkin jos voin vapaamatkustaa muiden rokotusten luomassa laumasuojassa.

Miksi maksaa veroja, miksi ottaa rokote?

Heinäkuussa 2020 Journal of Applied Philosophy -lehden artikkelissaan Oxfordin yliopiston vanhempi tutkija Alberto Giubilini vertaa rokotteen ottamista verojen maksuun. Miksi pidämme verojen maksamista moraalisena velvollisuutenamme ja hyväksymme että laki edellyttää tätä? Ellet kuulu Ilkka Brotheruksen, Petri Järvilehdon tai Ilkka Paanasen kaltaisiin erittäin suurituloisiin, voit hyvällä syyllä soveltaa ”hyttysen kakka”- argumenttia myös verojen maksuun: sillä maksatko vai et verosi tuskin on paljoakaan vaikutusta Suomen tai kuntasi talouteen. Miksi siis vaivautua, olisihan sinulla rahoillesi paljon hyviä käyttökohteita omastakin takaa?

Moni ehkä vastaa, että verot on maksettava, koska laki vaatii niin. Mutta mikä on kaikkia yhtä lailla koskevien verolakien moraalinen oikeutus? Giubilinin argumentti lähtee periliberalistisesta ajatuksesta, että veroilla pidetään yllä yhteiskunnan jokaista jäsentä hyödyttäviä julkishyödykkeitä – yhteiskuntarauhaa, koulutusta, terveyspalveluja, tutkimusta, kulttuuria. Meillä voi kaikilla olla omat mieltymyksemme näiden tarkemmasta sisällöstä ja tärkeysjärjestyksestä, ja siksi tarkemmat päätökset näistä tehdään demokraattisesti. Mutta itse asia eli näiden yleishyödyllisten ja jopa välttämättömien julkishyödykkeiden tuotanto ja ylläpito vaatii riittävästi resursseja, jotka on jollain lailla kustannettava. Kenen ne tulisi kustantaa? Luulisin että monelle tulee ensinnä mieleen, että niiden, jotka niistä hyötyvät. Eli kaikkien, koska julkishyödykkeet nimensä mukaisesti hyödyttävät kaikkia.

Tämä niin sanottu reilun vastavuoroisuuden periaate löytyy niin John Stuart Millin kuin myöhemmin John Rawlsin liberalistisista teorioista. Brittiläisen oikeusfilosofi H.L.A. Hartin klassisen muotoilun mukaisesti: niillä, jotka ovat jo osallistuneet kaikkia hyödyttävän julkishyödykkeen tuottamiseen on oikeus odottaa osallistumista kaikilta muiltakin, jotka julkishyödykkeestä hyötyvät. Ei ole oikein eikä reilua hyötyä muiden kustannuksella.

Artikkelissaan Giubilini esittää, että kuten verojen tapauksessa niin myös rokotuksessa meillä on reiluuteen perustuva velvollisuus ottaa rokotus – ellei ole joitain erityisiä, esimerkiksi terveydellisiä, syitä, jonka vuoksi emme voi ottaa rokotetta. Oleellista on, että nämä syyt ovat pääosin todennettavia terveydellisiä riskejä, eivät ainoastaan subjektiivisia pelkoja. Objektiivisessa mielessä rokotteiden riskit yksittäiselle rokotettavalle ovat normaalisti erittäin pienet. Nyt myyntiluvan saaneiden koronarokotteiden vakavien haittavaikutusten riski on tehtyjen kokeiden perusteella alle yksi kymmenestätuhannesta – omanlaisensa hyttysen kakka. Vertailun vuoksi Suomen tieliikenteessä vammautuu tilastojen mukaan neljä henkilöä tuhatta asukasta kohti. Mutta vaikka rokotukseen liittyvä riski on pieni, se on myös todellinen ja reiluuden periaate edellyttää, että sekin jaetaan kaikkien rokotteesta hyötyvien kesken, eikä niin että halutessaan kukin voi nauttia laumasuojasta ja jättää riskit muille.

Perusteet vapaaehtoisuudelle?

Giubilinin argumentti menee kuitenkin moraalista velvollisuutta pidemmälle. Kuten verojen maksamisessa, Giubilini perustelee, miksi rokotteen ottamisesta voidaan perustellusti tehdä laillisesti pakollista. Veroissa ajatus etenee seuraavasti. Koska julkishyödykkeet ovat alttiita yhteistoiminnan ongelmille ja vapaamatkustukselle, ihmisten reiluudentunne ja moraalinen velvollisuus joutuu usein liian suurelle koetukselle. Yhteistoiminnan ongelmat johtuvat siitä, että ilman varmuutta muiden osallistumisesta, yksilön omasta näkökulmasta on usein järkevintä jättää osallistumatta. Mikä tuntuisi epäreilummalta kuin se, että itse maksaa veroja muiden jättäessä ne maksamatta.

Kun kyseessä on yhteiskunnan ja yhteiselämän kannalta välttämättömien julkihyödykkeiden turvaaminen, riski siitä, että liian moni jättää veronsa maksamatta, on suuri ja siksi asiaa ei ole syytä jättää vapaaehtoisuuden varaan. Reiluinta ja turvallisinta on säätää laki, joka velvoittaa kaikki osallistumaan ja maksamaan reilun osuutensa.

Rokotuksen osalta Giubilinin argumentti on kannanotto muun muassa Italiassa vuonna 2017 säädetyn rokotelain puolesta. Laki vaatii vanhempiaan rokottamaan lapsensa ennen kuudetta ikävuotta muun muassa tuhka-, vihuri- ja vesirokkoa sekä poliota, kurkkumätää, hinkuyskää ja sikotautia vastaan. Giubilini on kuitenkin puolustanut myös koronarokotteiden pakollisuutta ainakin tiettyjen ryhmien osalta. Giubilini perustelee, kuinka laumasuoja näiden tautien osalta on elintärkeä julkishyödyke, josta hyötyvät kaikki – myös rokotetut sillä mikään rokote ei anna 100 % suojaa, mutta ennen kaikkea laumasuoja on välttämätön niille, jotka eivät terveyssyistä voi rokotetta ottaa. Eikö tällöin kaikkien osallistumisen takaava laki olisi kaikille reiluin ja turvallisin?

Monissa maissa, kuten Suomessa, rokotusten ottaminen ja lastensa rokottaminen on kuitenkin yhä vapaaehtoista. Näin on myös koronarokotteen osalta. Vapaaehtoisuutta puoltavat sekä eettiset että käytännölliset syyt. Eettiset syyt liittyvät nähdäkseni punnintaan rokotesuojan reilun tuottamisen ja yksilöiden itsemääräämisoikeuden välillä. Syystä voidaan ajatella, että omaan fyysiseen hyvinvointiin ja terveyteen liittyvissä asioissa itsemääräämisoikeus on painavampi kuin omistusoikeuden takaama päätösvalta omien varojen käytöstä, mihin verot puuttuvat. Oikeus fyysiseen koskemattomuuteen ja korkea kynnys täysi-ikäisen pakkohoitoon korostavat omaan kehoon ja terveyteen liittyvää autonomiaa. Myös lääketieteellisen tutkimuksen, mukaan lukien rokotetutkimukset, on aina perustututtava tutkittavien vapaaehtoisuuteen.

Näistä syistä, vaikka rokotepakkoa voi pitää moraalisesti perusteltuna, on sen käyttöönottoa harkittava suhteessa ihmisten itsemääräämisoikeuteen ja siihen mitä käytännön seurauksia vahvassa asemassa pidetyn itsemääräämisoikeuden ylikävelemisellä olisi. Tutkijat muistuttavat, että erityisesti kun kyseessä on uuteen tautiin kehitetty uusi rokote, jota kohtaan terve varauksellisuus on jossain määrin perusteltuakin. (Ks. UCL:n Vageesh Jainin varaukselliset kommentit rokotepakkoa kohtaan aiemman viitatun jutun lopusta). Pelkona voi olla, että liian pakottavaksi koetut lait herättävät vastareaktion, joka vain lisää rokotevastaisuutta ja heikentää ihmisten vastuullista ja vapaaehtoista toimintaa muilla yhteiskunnan alueilla.

Mutta tällainen pakkotoimien käytännön toteutuksen pohdinta on tuttua niin vero- kuin liikennepolitiikastakin. Verojen nosto herättää aina huolen veropohjan kaventumisesta, joka lainsäätäjän on otettava huomioon. Moni vastusti aikoinaan sinnikkäästi turvavöiden käyttöpakkoa, mutta harva jättää niitä enää käyttämättä – eikä tietääkseni ainakaan sen takia, että turvavöihin sisältyy aina myös pieni riski, että onnettomuustilanteessa vyö voi pahentaa vammoja.

Todellisuudessa rokotepakon käytännön sovellutukset ovatkin yhdistelmiä erilaisista kepeistä ja porkkanoista. Rokottamatta jättäminen voidaan vaatia esimerkiksi erikseen perustelemaan tai asettamaan luvanvaraiseksi. Lastensa rokottaminen voidaan myös sitoa erilaisten sosiaalisten etuuksien saamiseen. Mutta nämäkin ovat keinoja siinä vaiheessa, kun kerran jo saavutettu rokotekattavuus on päässyt putoamaan vaaralliselle tasolle, kuten Italiassa. Muutamia paikallisia poikkeuksia lukuun ottamatta rokotekattavuus on Suomessa yhä säilynyt korkeana eikä pakkorokotusta ole tarvinnut harkita. Toivoa täytyy, että sama velvollisuudentunto ja reilun pelin henki toimii ihmisten suhtautumisessa koronarokotteeseen ja alussa mainitut vastalauseet ovat lopulta vain poikkeuksia.

Opetukset ilmastonsuojeluun

Mitä rokotteista ja veroista voi oppia ilmastonsuojelun suhteen? Vakaa ja turvallinen ilmasto on, kuten sanottu, yksi maailman suurimmista julkishyödykkeistä. Sen saavuttaminen ja ylläpitäminen vaatii laajaa yhteistoimintaa valtioiden, yritysten, yhteisöjen ja yksilöiden kesken. Vaikka meillä yksilöinä on aiheuttajavastuuta omista päästöistämme, meillä on yhteiskuntien jäseninä myös osallisuusvastuuta. Molemmat velvoittavat meitä osallistumaan yhteisten toimintatapojen ja yhteiskunnan rakenteiden muuttamiseen, jotta elintärkeä julkishyödyke, turvallinen ilmasto saadaan aikaan.

Mutta siinä missä rokotteesta on itse kullekin saatavissa välitöntä henkilökohtaista hyötyä, on ilmastonsuojelussa kyse lähes pelkästään osallistumisesta yhteistyöhön, jonka hyöty itsellekin tulee vasta kun yhteistyö onnistuu. Suurin hyöty koituu kuitenkin muille nyt ja tulevaisuudessa.

Lisäksi koska ilmasto on globaali, ”hyttysen kakka” -argumentti on erityisen houkutteleva ja käyttökelpoinen ei vain yksilöille, vaan myös valtioille, yrityksille tai muille yhteisöille. Ilmakehään hukkuvat helposti niin kaikkien suomalaisten kuin Fortumin kaltaisten energiayritystenkin päästöt. Tätä vasten jokaisen on helppo yksilöllisesti järkeillä, miksi suuremmat päästöleikkaukset ovat epäreiluja ja itselle haitallisia kun muiden riittävistä toimista ei ole varmuutta. Tilannetta pahentaa lisäksi se, että vaikka ”hyttysen kakka” -järkeily päätöksenteon kaikilla tasoilla tekee siitä ilmastonsuojelussa suuremman uhkan kuin verotuksessa tai rokotuksessa, niin samalla globaali toimintaympäristö tekee lain kaltaiset keinot käytännössä vaikeammiksi toteuttaa. Siinä missä kansalaisten turvallinen rokotuskattavuus ja riittävä verotus voidaan yhä suurelta osin saavuttaa kansallisin ratkaisuin ja vaikka lakiin turvautuen, yksittäisen maan kunnianhimoinenkin ilmastolaki vaikuttaa ilmastonsuojeluun vain rajallisesti ellei maa satu sitten olemaan Kiinan tai Yhdysvaltojen kaltainen superpäästövalta.

Riittävän osallistumisen takaavan ilmastolainsäädännön puute ja sen aikaansaamisen vaikeus korostavat reiluuteen perustuvia moraalisia velvoitteita ilmastonsuojelussa. Tässä suhteessa vapaaehtoiset rokotteet, joissa lailla pakottamiseen on yksilöiden itsemääräämisoikeuteen perustuen korkea kynnys, toimivat toivottavasti hyvänä esimerkkinä: elintärkeitä asioita voidaan saada aikaan myös jokaisen vapaaehtoisella halulla osallistua ilman lain pakkoa.