Egyptin ilmastokokouksen neuvottelut ovat tyypilliseen tapaansa venymässä yliajalle. Tällä kertaa yksi vaikeimmista neuvottelukysymyksistä on koskenut ilmastotuhojen korvaamista. Sopimusjargonissa tätä kysymystä kutsutaan vahinkoja ja menetyksiä (loss and damage) koskevaksi menetelmäksi, jonka kehittäminen pantiin alulle Varsovan ilmastokokouksessa 2013.
Egyptin Sharm el-Sheikhissä vääntöä käydään etenkin siitä, tulisiko ilmastotuhojen korvaamiseen perustaa uusi rahasto. Tämä on ollut kehittyvien maiden vaatimus. Näistä monet maat kärsivät ilmastonmuutoksiin liittyvistä tulvista tai äärimmäisestä kuivuudesta jo nyt. Perinteiset teollisuusmaat, joilta kehittyvät maat odottavat korvauksia, eivät ole olleet innoissaan uudesta rahastosta.
Osaksi kyseessä on käytännölliset syyt, jotka liittyvät uusien rahastojen perustamiseen, mikä vie aikaa ja siirtää korvauksien rahoittamista. Tukea tuhoista kärsiville maille voitaisiin kanavoida mahdollisesti nopeammin jo olemassa olevia rahoituskanavia käyttäen.
Isolta osin kyse on kuitenkin siitä, ketkä kaikki korvauksien maksumiehiksi joutuisivat. Tästä näkökulmasta ei ole yllättävää, että kun EU ja USA kokouksen viime hetkillä ovat taipumassa vaatimukseen uudesta rahastosta ne samalla vaativat, että maksajiksi saadaan myös suurimmat päästäjät, kuten Kiina, joka aiemmin on laskettu kehittyvien maiden joukkoon.
Maallikolle on kuitenkin välillä vaikea ymmärtää, mistä erimielisyydessä ja eri osapuolten vaatimuksissa tarkalleen ottaen on kyse ja mihin niillä pyritään. Ilmastokokousten asialistat vilisevät erilaisia rahoitusmekanismeja – on vihreää ilmastorahastoa ja sopeutumisrahastoa. Näiden lisäksi on erilaista humanitaarista rahaa ja kehitysyhteistyötukea auttamaan ihmisiä selviytymään erilaisista kriiseistä ja katastrofeista. Selvää on, että tukea tähän kaikkeen tarvitaan paljon lisää, mutta mitä puhe ilmastovahingoista ja menetyksistä tuo lisää tähän kaikkeen?
Koska kyse mekanismissa ja siitä käytävässä kiistassa on pitkälti siitä, kenen tulisi maksaa kenelle, on vahinkojen ja menetysten mekanismi ollut myös filosofien ilmasto-oikeudenmukaisuutta koskevien pohdintojen kohteena. Tässä blogikirjoituksessa käyn läpi filosofien esiin nostamia seikkoja ja koitan ymmärtää millaisiin eettisiin periaatteisiin kiistanalaisen uuden mekanismin tulisi perustua.
Sopeutumiskyky ja tuhojen korvaaminen
Ensinäkemältä sekä kehittyvien maiden rahastoa koskevat vaatimukset että EU:n ja USA:n vaatimus saada Kiina maksajien joukkoon tuntuisivat ilmaisevan eräänlaisen vahingonkorvausmenetelmän ilmastovahingon aiheuttajien ja kärsijöiden välillä. Vaaditaanhan maksajiksi ennen kaikkea historiallisesti suurimpia saastuttajia eli teollisuusmaita. Toisaalta EU:n vaatimus Kiinan saamisesta maksajaksi voisi osittain perustua maan nousuun suurimmaksi ilmastosaastuttajaksi.
Vahingonkorvausajatuksen voi esittää seuraavasti
-
-
- Ilmastonmuutos aiheuttaa tuhoja, vahinkoja ja menetyksiä, joita ei ole onnistuttu päästöjä vähentämällä estämään ja jotka ylittävät sen mihin maat pystyvät sopeutumaan.
- Vakiintuneen vahingonkorvausajattelun mukaisesti vahingon aiheuttajien eli suurimpien ilmastosaastuttajien on korvattava aiheuttamansa vahingot niistä kärsiville.
-
Kohta 1:n määritelmä ilmastotuhoista, joita olisi korvattava, sisältyy muun muassa ilmastokokousten päätöksiin. Niissä puhutaan mekanismista, joka liittyy vahinkoihin ja menetyksiin, joita ”sopeutumalla ei pystytä vähentämään”. Ilmeisiä ovat niin voimakkaat ilmastotuhot, että niihin varautuminen ja sopeutuminen on yksinkertaisesti mahdotonta. Tällaisia olisi esimerkiksi merenpinnan nousu niin että koko saarivaltio huuhtoutuu mereen. Kirjallisuudessa tällaisiin rajoitteisiin sopeutumiselle viitataan ”kovina rajoitteina”.
Toisaalta köyhien maiden voi ilman kansainvälistä tukea olla mahdotonta sopeutua jo vähemmän radikaaleihin seurauksiin, kuten myrskytuhoihin ja tulviin, jotka sopivin varautumistoimin olisi mahdollista hallita. Tällöin kyse olisi niin kutsutuista ”pehmeistä” sosio-ekonomisista rajoitteista. Sopivalla tuella saarivaltio voi esimerkiksi rakentaa tulvavalleja ja näin sopeutua merenpinnan nousuun ainakin siihen asti, kun nousu ylittää ”kovat rajoitteet” ja sopeutuminen käy mahdottomaksi.
On valitettavan selvää, ettei tarkkaa määritelmää sen suhteen, mikä kulloinkin ylittää sopeutumisen kovat ja pehmeät rajoitteet, ole helppo tehdä. Kirjallisuudessa korostuukin myös toinen lähestymistapa, joka sopeutumiskyvyn sijaan puhuu ”siedettävistä” ja ”sietämättömistä ” riskeistä. ”Siedettäviin” riskeihin voidaan maan katsoa kykenevän sopeutumaan kun taas ”sietämättömät” ylittävät mahdollisuudet sopeutua. Arviossa riskien siedettävyydessä taas painaa paljon mahdollisten haitankärsijöiden oma näkemys ja kyky hallita riskejä.
Toisaalta, puhuttaessa sopeutumiskyvyn ylittävistä ilmastotuhoista, ei puhuta pelkästään tuhoista, joita maat ovat jo kohdanneet vaan joita niiden voidaan odottaa kohtaavan. Tästä syystä ero eri lähestymistapojen välillä ei välttämättä ole iso.
Kyse on joka tapauksessa siitä, että ilmastotuhoille haavoittuvat maat tarvitsevat tukea kehittääkseen yhteiskunnallisia keinoja minimoida tuhojen vahinkoja ja kanavoida korvauksia tuhoista kärsiville, kun nuo tuhot materialisoituvat. Ilman tukea vahingoista, joihin maa ei ”siedettävin” keinoin pysty sopeutumaan, tulee vahingonkärsijöille ”sietämättömiä”.
Vahingonkorvaus vai korjaava apu?
Edellä kuvattu tapa ymmärtää vahingot ja menetykset jollain tavalla sopeutumiskyvyn ylittävinä ja ”sietämättöminä” panee pohtimaan myös, onko kyseessä sittenkään ensi sijassa vahingonkorvausmekanismi kohdan 2 tarkoittamalla tavalla. Onhan kysymys etupäässä sopeutumiskyvyn ylittäviin tuhoihin varautumisesta, eikä jo tapahtuneen vahingon korvaamisesta. Pariisin ilmastosopimuksessa myös painotetaan, ettei vahinkoja ja menetyksiä koskeva mekanismi luo pohjaa vahingonkorvausvastuulle tai kompensaatiovelvollisuuksille.
Eettisesti ajatus vahingonkorvausvastuusta vaatii muutenkin sitä, että vahingonaiheuttajat ja -kärsijät pystytään edes jotenkin perustellusti identifioimaan. Vahingonaiheuttajan tulisi vähintään mahdollista olla tietoinen, että aiheuttaa vahinkoa. Merkittävä osa ilmastotuhoista johtuu kuitenkin myös historiallisista päästöistä ajalta, jolloin kasvihuonekaasupäästöjen vahingollisuutta ei tunnettu vaan niiden seurauksia voitiin pitää jopa myönteisinä. Vahingonkärsijöiden taas tulisi osoittaa olevan huonommassa asemassa kuin he olisivat olleet ilman vahingonaiheuttajan tekoa. Pitkäikäisten ilmastovaikutusten osalta tätä vaikeuttaa monet teoreettiset haasteet, joita olen käsitellyt muun muassa toimittamassani Ilmastonmuutos ja filosofia -kirjassa.
Lisäksi rajanveto siitä, missä määrin kulloinenkin tuhoisa ilmastokatastrofi on luonnollisten prosessien ja missä määrin lisääntyvien päästöjen aiheuttamaa, voi olla vaikeaa. Silti on selvää, että tuen tarve haavoittuvissa maissa jo aiheutuvista ja tulevista ilmastotuhoista selviämiseen on suurta, riippumatta siitä, onko kyse ihmisperäisestä vai luonnollisesta ilmiöstä.
Näistä vaikeuksista johtuen sveitsiläinen filosofi Ivo Wallimann-Helmer kumppaneineen suosittelee täydentämään vahingonkorvausajatusta korjaavan (remedial) oikeudenmukaisuuden periaatteilla. Korjaavassa oikeudenmaukaisuudessa ilmastotuhoissa on kyse ”ansaitsemattomista” vahingoista, jotka globaalin yhteisön on syytä pyrkiä korjaamaan vahingonkärsijöille, riippumatta siitä, kuka ne on aiheuttanut. Tällöin vahinkojen ja menetysten mekanismia, mukaan lukien ehdotettua rahastoa, voisi ajatella eräänlaisena globaalin yhteisön rahoittamana vakuutuksena – aiheuttajan maksaman vahingonkorvauksen sijaan.
Tästä huolimatta yhä nousee tietysti kysymys, miten rahoitusvastuut vakuutuksesta jaetaan. Yleinen periaate on esimerkiksi maksukyvyn tai voimavarojen mukaan, mikä perustelee teollisuusmaiden pääasiallista vastuuta ja sitä miksi voi olla perusteltua, ettei jo kolmanneksi suurinta päästäjää Intiaa velvoiteta osallistumaan vaikka Kiinalle jo tämän mukaan vastuita tulisikin. Onhan Kiina taloudellisilla mittareilla (esim. bkt per capita) noussut jo monien köyhempien teollisuusmaiden tasolle.
Tuhotukea tarvitsevia on myös maiden sisällä
Ongelma vastuiden ja korvausten jaossa maakohtaisesti on kuitenkin se, että monien Intian ja Kiinan kaltaisten kehittyvien maiden sisällä erot eri ryhmien haavoittuvuudessa ovat suuria eikä aina ole takeita, että maat lisääntyneestä vaurastumisestaan huolimatta tukevat tasapuolisesti kaikkia ryhmiä. Yhteiskunnan sisäinen epätasa-arvo tekee ilmastotuhoihin varautumisesta näille ryhmille usein samalla tavoin mahdotonta kuin edellä mainitut ”kovat” ja ”pehmeät” rajoitteet köyhien haavoittuvien maiden tilanteessa. Onkin mielenkiintoinen kysymys kuinka kansainvälisen yhteisön tulisi suhtautua tuen tarpeeseen tilanteessa, joissa maat, voimavaroistaan huolimatta, eivät itse osoita riittävästi apua tuhoista kärsiville.
Tällainen tilannehan voi koskea myös pohjoisia teollisuusmaita. Suomen ilmastopaneelin jäsen Sirkku Juhola on muun muassa kirjoittanut vahingoista ja menetyksistä arktisella alueella. Kumppanikirjoittajansa kanssa hän korostaa, että arktisen alkuperäiskansoilla sopeutumismahdollisuudet ovat usein samalla tavoin rajoitettuja kuin saarivaltioilla ja ilmastonmuutos aiheuttaa tuhoja arktisella myös nopeammin kuin muualla. Tästä huolimatta maiden sisäisillä alkuperäiskansoilla ei ole samanlaista asemaa ilmastoneuvotteluissa kuin haavoittuvilla valtioilla. Onkin arktisten maiden erityisvelvollisuus taata, että alueen haavoittuvat alkuperäiskansat tulevat huomioiduksi vahingoista ja menetyksistä neuvoteltaessa.