Dasguptan elonkirjoraportin eettiset oletukset, osa 1

Parin viikon takainen Cambridgen yliopiston taloustieteen professori Partha Dasguptan raportti on toivotulla tavalla nostanut elonkirjon köyhtymisen julkiseksi puheenaiheeksi. Ensireaktion perusteella vertaus brittihallituksen aiemmin tilaamiin vaikutusvaltaisiin asiantuntijaraportteihin on osuva. Erityisesti on muistettu Nicholas Sternin reilu kymmenen vuotta sitten laatimaa ilmastonmuutoksen taloutta koskevaa raporttia, jolla oli suuri vaikutus yleiseen mielikuvaan hallitsemattoman ilmastonmuutoksen seurauksista. Sternin raportti aloitti myös merkittävän keskustelun taloustieteen sisällä siitä, millä tavoin eettiset oletukset ympäristöhyötyjen ja -haittojen taloustieteellisestä arvottamisesta vaikuttavat saatuihin lopputuloksiin ja johtopäätöksiin. Tähän keskusteluun olen osallistunut itsekin muun muassa aiemman tutkimushankkeeni julkaisemassa kirjassa The Ethical Underpinnings of Climate Change.

Arvioin blogissani Dasguptan tärkeää ja ansiokasta raporttia tämän ilmastotaloustieteen keskustelun valossa. Tuo keskustelu on nimittäin opettanut ainakin sen, että taloustieteelliset arviot ja laskelmat luonnon arvosta ja sen tuhoutumisen kustannuksista ovat juuri niin hyviä tai huonoja kuin laskelmien taustalla olevat eettiset oletukset mukaan otettavista arvoista ja reilun jaon periaatteista – ihmisten ja muun luonnon sekä eri sukupolvien välillä.

Tämä on tärkeää pitää mielessä, kun päätöksenteossa yhä enemmän turvaudutaan Dasguptan ja Sternin raporttien kaltaisiin taloustieteellisiin malleihin. Vaikka ne kertovat meille tärkeää tietoa luonnonvarojen käytön kestävyydestä, ne kertovat siitä vain talousmallien rajallisella kielellä. Ne kertovat, miksi suojelu on järkevää yhteiskunnallisen varallisuuden hoitoa ja välttämätöntä jälkipolvien hyvinvoinnille.

Perusteet elokirjon suojelulle eivät kuitenkaan tyhjene näihin kannatettaviin tavoitteisiin ja joskus lukujen taakse voi jäädä piiloon muita tärkeinä pitämiämme arvoja. Siksi on tärkeää tietää, mitä kokonaisvaltainenkin talousmalli ottaa huomioon ja mitä ei.

Sen jälkeen voimme tehdä valinnan mitä haluamme elonkirjon suojelun nimissä suojella ja miksi. Taloustiede ei parhaimmillaankaan voi tätä valintaa puolestamme tehdä.

Kokonaisvaltaista vaurautta mallintamassa

Dasguptan raportin ansioiksi voi jo tässä vaiheessa todeta sen, kuinka se seikkaperäisesti esittelee laajemmalle yleisölle perinteistä kokonaisvaltaisemman ja vahvemman taloudellisen näkökulman kestävään kehitykseen. Kuten raportissa tuodaan esille, on taloudellinen kestävyyden mallinnus yleensä lähtenyt liikkeelle ajatuksesta, jossa inhimillinen hyvinvointi muodostuu erilaisten pääomalajien kulutuksesta. Tällaisia ovat tuottamamme inhimillinen pääoma – kuten rakennettu infrastruktuuri, talot, tiet, satamat, koneet ­– mutta myös muu inhimillinen pääoma kuten koulutus, teknologinen osaaminen ja terveys. Näitä pääomalajeja ihmiskunta on raportissa esitettyjen arvioiden mukaan onnistunut kasvattamaan vuoden 1992 jälkeen yhteensä yli kaksinkertaiseksi.

Samaan aikaan kolmas pääomalaji, luonnon pääoma, on vähentynyt lähes 40 prosenttia. Luonnon pääoma tarkoittaa kaikkia niitä moninaisia tapoja, joilla luonnonresurssit, ekosysteemit, elonkirjo, harvinaiset lajit ja muu luonto ratkaisevalla tavalla ylläpitää ja mahdollistaa inhimillisen hyvinvoinnin.

Repeämä kasvavan inhimillisen pääoman ja luonnon pääoman välillä on tapahtunut saamaan aikaan, kun Rio de Janeirossa vuonna 1992 solmittu biodiversiteettisopimus on ollut voimassa. Sopimuksessa maat sitoutuivat elonkirjon suojeluun ja sen osien kestävään käyttöön, mutta kuten Dasguptan raportin luvut tylysti todistavat ovat maat epäonnistuneet tässä pahasti.

Dasguptan raportin viesti on sama kuin mitä ilmastotaloustieteilijät (joihin Dasgupta itsekin lukeutuu) ovat hokeneet: luonnon pääoman hupeneminen johtuu siitä, ettei sitä oteta huomioon päätöksiämme paljolti ohjaavissa taloudellisissa laskelmissa. Kun metsäomistaja miettii hakatako metsä puusta saatavan myyntivoiton vuoksi vai suojellako metsä sen elokirjon takia, on päätös yksinkertainen, jos rahalle on tarvetta eivätkä elonkirjon tuhoamisen kustannukset näy missään. Sama koskee yritysten ja valtioiden päätöksiä, jotka arvioivat toimintaansa kapean lyhyen aikavälin liikevaihdon tai bruttokansantuotteen mittareilla, joissa elonkirjon köyhtyminen ei näy millään tavalla.

Luonnon pääoman merkittävä arvo hyvinvoinnillemme on siksi saatava näkymään kulutus ja investointipäätöksissä sekä tavoissamme mitata yhteiskuntien hyvinvointia. Mutta miten?

Tähän Dasgupta tarjoaa kokonaisvaltaisen vaurauden mallia (Inclusive Wealth, luku 13.3). Tärkeintä on ymmärtää, etteivät erilaiset pääomalajit ole täysin korvattavissa toisillaan kuten joskus taloustieteessä on ollut tapana ajatella. Tässä heikoksi kestävyydeksi haukutussa näkemyksessä esimerkiksi luonnonkalojen häviämisellä ei ole väliä, jos ne voidaan korvata viljellyillä kaloilla tai muilla ravinnonlähteillä kunhan inhimillinen hyvinvointi säilyy yhtä suurena.  Heikon näkemyksen vastaisesti Dasguptan kokonaisvaltaisessa mallissa ymmärretään, että inhimillisen hyvinvoinnin kannalta tietyt luonnonvarat, ekosysteemit ja niitä ylläpitävä elonkirjo ovat kriittisiä eikä mikään määrä inhimillisen pääoman kasvua voi niitä korvata, jos ne katoavat.[1]

Dasgupta esittelee sofistikoituneen taloustieteellisen mallin, jossa luonnon pääoman eri palasten katoamiselle lasketaan yhteiskunnallinen hinta. Tämä hinta kertoo meille saman kuin aiemmin tässä blogissa esitelty hiilen yhteiskunnallinen hinta. Se kertoo esimerkiksi sen, mikä on pölyttäjien katoamisesta aiheutuva yhteiskunnallinen kustannus. Kun tuo kustannus saadaan näkyville, joudutaan pölyttäjäkatoa aiheuttavien keinojen, kuten nykyisin taloudellisesti kannattavien torjunta-aineiden, hyötyjä vertaamaan kadosta aiheutuvaan kustannukseen. Hyvin todennäköisesti monen torjunta-aineen taloudellinen kannattavuus laskisi radikaalisti. Mutta muuttuvatko elonkirjon suojelun keinot kaiken kaikkiaan tarpeeksi ja tavalla, jonka seuraukset ovat meille ymmärrettäviä ja hyväksyttäviä?

Ihmiskeskeinen hyvinvointi ja sinivalaan arvo?

Luonnon ”hinnoittelun” tarkoitus on hieno ja kannatettava. Mutta samalla on muistettava, että menetelmän taikatemppu piilee oletuksissa, joiden perusteella luonnon pääoman ja esimerkiksi elonkirjon yhteiskunnallinen hinta lasketaan. Dasguptan raportti sisältää kaksi pääoletusta:

  1. Elonkirjo (tai sen palaset) ovat eräänlaisia hyödykkeitä, joiden säilyttäminen (ja niiden ylläpitoon investointi) lisää inhimillistä hyvinvointia ylisukupolvisesti:
    • Elonkirjon arvo, ”yhteiskunnallinen hinta”, on ylisukupolvisen hyvinvoinnin muutos, joka seuraa siitä että palanen elonkirjoa säilyy
    • Jos tämä palanen elonkirjoa tuhotaan, menetetään tuo hyvinvoinnin muutos: vaikka menetys voi tapahtua kaukana tulevaisuudessa, on sillä jo nyt hinta, joka on otettava huomioon
  2. Kaukana tulevaisuudessa seuraavien hyvinvoinnin muutosten nykyhinta lasketaan käyttämällä laskentakorkoa eli diskonttaamalla.

Aloitan ensimmäisestä oletuksesta ja palaan sukupolvien väliseen oikeudenmukaisuuteen ja diskonttokorkoon seuraavassa blogissa. Kuten raportti myöntää sen lähtökohta luonnonsuojelulle on selkeän ihmiskeskeinen (luku 1.8): luonto, sen elonkirjo ja muut ominaisuudet saavat arvon ainoastaan välineenä inhimilliseen hyvinvointiin. Dasgupta puolustaa valintaa sekä käytännöllisillä syillä että vedoten erilaisten luontokeskeisten lähestymistapojen moninaisuuteen. Käytännöllisissä syissä hän muistuttaa, että mikäli elonkirjon kriittinen ja välttämätön arvo inhimillisen hyvinvoinnin ylläpitämisessä myös tuleville sukupolville otetaan huomioon, suojelee tämä käytännössä monimuotoista luontoa aivan samoin kuin jos perusteena olisi luonnon itseisarvo. Lisäksi Dasguptan mukaan luontoon liitetään eri kulttuureissa ja uskonnoissa hyvin erilaisia itseisarvoja, jopa toistensa kanssa ristiriitaisia, joten ei ole selvää mitä itseisarvoja tulisi käyttää.

Molemmat näistä perusteista voidaan kuitenkin hyvistä syistä kyseenalaistaa. Erot ihmiskeskeisen ja luontokeskeisen lähtökohdan välillä tulevat räikeimmin esille, kun Dasgupta antaa esimerkin sinivalaiden suojelusta (Annex 13.2). Ensin hän osoittaa Spencen (1974) laskelmiin nojautuen, kuinka sinivalaiden pyynnin rajoittaminen ja keskeyttäminen kokonaan on perusteltua kannan kestävän hyödyntämisen näkökulmasta. Lopuksi Dasgupta kuitenkin toteaa, että suojelun perusteleminen kestävän kannanhoidon kautta ­– sillä että suojelu mahdollistaa valaiden lisääntyneen kaupallisen pyynnin myöhemmin – kuulostaa ehkä monien korvaan epäeettiseltä. Mutta hän ajattelee, että jos sinivalaiden kaupallisen arvon perusteella laskettu yhteiskunnallinen hinta riittää pyynnin keskeyttämiseen, niin sinivalaskannan itseisarvo vain tukisi tätä samaa lopputulosta.

Suojelun eettisillä perusteilla on väliä

On totta, että sekä kestävä kannanhoito ja valaiden itseisarvon tunnustaminen molemmat suosittelevat suojelua, mutta suositusten yhteneväisyys on sattumanvaraista eettisesti epäilyttävällä tavalla. Tilanne on vastaava kuin jos perustelisimme alkuperäiskansalle heidän kulttuurinsa suojelua pitkän aikavälin kaupallisella hyödyntämisellä ja perään toteaisimme: eikö ole mukava yhteensattuma että tämä ajaa samaa asiaa kuin teidän halunne suojella kulttuuria sen itsensä vuoksi.

Lisäksi itseisarvon liittäminen tässä yhteydessä koko sinivalaskantaan yksittäisten valaiden hyvinvoinnin sijaan on hyvin kuvaavaa koko raportin kannalta. Dasguptan raportin 600:sta sivusta neljä pohtii (12.6 ja 12.7) luonnon itseisarvoa kolmen vaihtoehtoisen lähestymistavan kautta. Vaihtoehdot pohjautuvat cambridgeläisfilosofi Simon Beardin ajatuksiin siitä, kuinka moraalisen persoonan käsite voidaan laajentaa luontoon. Kaikki vaihtoehdot lähtevät siitä, että moraalinen huomioonottaminen kohdistuu vain niihin, joita pidetään moraalisina persoonina. Tämän jälkeen raportti pohtii, millä tavoin luonto voitaisiin käsittää moraalisesti huomioitavana persoonana ihmispersoonien tavoin. Voisiko luonto esimerkiksi sisältyä merkittävällä tavalla ihmispersoonaan, olla ihmispersoonan jonkinlainen jatke, aivan kuten fyysinen kehomme osana luontoa? Vai voisiko ekosysteemeillä olla ihmispersoonan kaltaisia intressejä ja kykyä ohjata toimintaansa näiden intressien perusteella? Ja voisivatko nämä ominaisuudet lopulta sisältää ihmispersoonien tavoin mentaalisia kykyjä, jotka eivät palaudu fysikaalisiin ilmiöihin?

Kaikki merkittäviä filosofisia (tai jopa metafyysisiä) vaihtoehtoja, joiden todistaminen tieteellisesti oikeaksi on vaikeaa, kuten raportti toteaa. Ehkä siksi Dasguptan raportti myös pelkää erilaisten luontokeskeisten käsitysten moninaisuutta ja suhtautuu agnostisen relativistisesti niihin päätyen samalla rajatun ihmiskeskeiseen näkökulmaan suhteessa luontoon ja sen eettiseen merkitykseen.

Ja samalla raportti ohittaa sille kaikkein ilmeisimmän tavan ottaa vahvempi moraalinen näkökulma muuhun luontoon. Tämä näkökulma on perinteisen utilitarismin, joka taloustieteen tavoin tarkastelee valintoja niiden hyvinvointivaikutusten perusteella. Muutamaa satunnaista viitettä Peter Singeriin lukuun ottamatta en löydä raportista pohdintaa siitä, voisiko valintoja arvioida myös tuntevien eläinten hyvinvoinnin näkökulmasta. Eikö valaiden kannalta esimerkiksi olisi aivan mielekästä utilitarismin isää Jeremy Benthamia seuraten kysyä, millaista kärsimystä valaanpyynti aiheuttaa niille?

Tai sen sijaan että pohtisi, onko ekosysteemeillä persoonan ominaisuuksia vailla mahdollisuutta tieteellisesti tutkia asiaa, eikö hedelmällisempää olisi tutustua laajaan tieteelliseen tutkimukseen valaiden ja muiden eläinten kyvystä tuntea kipua, iloa, tehdä valintoja, kokea yhteisöllistä yhteenkuuluvuutta ja niin edelleen? [2] Eikö tällainen tutkimus toisi kokonaisvaltaiseen tarkasteluun juuri sitä yhteismitallista ”luonnon” hyvinvointia, johon utilitarismi syntyajoistaan lähtien on pyrkinyt, mutta jonka samasta perinteestä kumpuava taloustiede on jostain syystä tiputtanut matkastaan ja keskittyy nyt vain kaiken muuttamiseen inhimillistä hyvinvointia palveleviksi pääomiksi.

Professori Matti Häyryn etiikka.fi– blogi muistuttaa hyvin, miksi valaiden ominaisuudet antavat vahvan perusteen ei vain niiden hyvinvoinnin huomioonottamiseen (utilitaristisesti) vaan perustelee, miksi valailla tulisi olla lajityypillisiä oikeuksia ”elämään, vapauteen ja hyvinvointiin”. Samaa näkökulmaa kaikkien tuntoisten suhteen puolustaa Katja Tiisala Ilmastonmuutos ja filosofiakirjansa luvussa.

Oikeudet antaisivat vahvan lisärajoituksen valaiden tarkastelulle vain kaupallisen hyödyntämisen näkökulmasta. Valailla voisi katsoa olevan perusteltu oikeus vaatia merien elonkirjon suojelua oman elämänsä, vapautensa ja hyvinvointinsa vuoksi – ei vain tulevien valaanpyytäjien hyvinvoinnin vuoksi.

Miksi tämä on tärkeää?

Mikä tällaisten huomioiden merkitys lopulta on? Kuten todettu, Dasguptan raportilla on ilmeiset ansionsa, joiden vuoksi näkökulmamme yhteiskuntien kestävyyteen ja elokirjon suojeluun toivottavasti muuttuu kokonaisvaltaisemmaksi. Ymmärrämme Dasguptan tavoin yhä laajemmin, että hyvinvointimme on rakennettu peruttamattomasti luonnon ja sen elonkirjon varaan.

Kuten tämä raportti on pyrkinyt osoittamaan, oikeanlainen taloustieteellinen ajattelu perustuu arvoihimme. Elonkirjolla ei ole vain välineellistä arvoa, sillä on myös arvoa pelkän olemassa olonsa vuoksi – ja jopa itseisarvoa. Näiden [jälkimmäisten] arvojen merkitys kasvaa, kun ymmärrämme itsemme osaksi luontoa. Luonnon irrottaminen taloudesta tarkoittaa, että pidämme itseämme luonnon ulkopuolella. Vika ei ole taloustieteen; vika on tavassamme soveltaa sitä”. (Dasgutan raportti  s. 308, vapaa suom. SK.)

Tämän ylevän tavoitteen kannalta ei kuitenkaan ole lainkaan yhdentekevää, millaisia luontoarvoja ja keiden luontokappaleiden hyvinvointia talouden kirjapitoon ja mittareihin otetaan mukaan. Elonkirjo ei ole välttämätön vain ihmisten hyvinvoinnille. Vielä enemmän se on välttämättömyys niille, joiden hyvinvointi rakentuu pelkästään elonkirjon ja luonnon pääoman varaan.

Elonkirjon suojelun kannalta on suuri merkitys, tapahtuuko suojelu pelkästään kestävän kaupallisen tuoton näkökulmasta (kuten sinivalasesimerkissä) vai ajatellaanko elonkirjolla olevan arvoa myös ekosysteemejä kotinaan asuttavien hyvinvoinnin kannalta. Edellisessä luonto ja sen osat ovat arvokkaita yhä vain irrallisena pääomana inhimilliselle hyvinvoinnille, kun taas vasta jälkimmäisessä ihminen ymmärtää itsensä osaksi luontoa, jonka jakaa luonnon muiden asukkaiden kanssa.

Siksi olen vakuuttunut, että jälkimmäinen eettinen lähtökohta olisi elonkirjon suojelun kannalta tehokkaampi: suojelutavoitteet voidaan perustaa suoraan luonnon osien, ekosysteemien ja yksittäisten eläinten hyvinvointiin sen sijaan että ne täytyy ensi kääntää hyödykkeiksi inhimilliselle hyvinvoinnille. Ehkä tämä avaisi näkemään jopa sen, että myös muilla kuin ihmisillä on oikeus elonkirjoon.  [3]

Mikäli Dasguptan kokonaisvaltainen talousmalli haluaa olla arvojensa mukainen, on työ vielä kesken. Kattavallakin talousanalyysillä on rajansa, jotka tuloksia soveltavan on tiedettävä.  Kuten raportti opettaa, vika virheistä on soveltajan.

Osassa 2 jatketaan raportin arviointia sukupolvietiikan näkökulmasta.

 

[1] Pääomalajeista ja kestävyyden eri muodoista kiinnostuneille suosittelen esimerkiksi Alan Hollandin artikkelia  Fairness and Futurity -kokoelmassa.

[2] Suomessa tätä tutkimusta on tehnyt laajasti tunnetuksi Helena Telkänranta kirjoissaan.

[3] Ilmastoraporttien ihmiskeskeisyydestä ja siitä miksi erilaisilla eettisillä lähestymistavoilla on merkitystä ilmastopolitiikan valinnoissa löytyy Katja Tiisalan luvusta Ilmastonmuutos ja filosofiakirjassa.