Dasguptan elonkirjoraportti, osa 2: sukupolvien välistä oikeudenmukaisuutta mallintamassa

Edellisessä blogissani käsittelin Dasguptan elonkirjoraportin tapaa käsitellä inhimillisiä ja ei-inhimillisiä arvoja. Ansiokkaasta luontotahtotilastaan huolimatta raportti noudattaa vakiintunutta ihmiskeskeistä menetelmää. Tässä menetelmässä asioiden arvo määräytyy sen mukaan mikä vaikutus niillä on inhimilliseen hyvinvointiin.

Dasgupta tunnustaa, että päätöksenteossa hyvinvoinnin ”utilitaristista” edistämistä rajoittavat perustellusti monet eettiset (”deontologiset”) reunaehdot, kuten yksilöiden oikeudet. Hän myös toteaa, että yhteiskunnissa, joissa tiettyjä luonnonympäristöjä pidetään pyhinä, rajoittaa tämä yhtä lailla näiden ympäristöjen käyttöä hyvinvoinnin edistämiseen (luku 10, s. 258).

Päätöksentekoon tarvitaan kuitenkin myös laajempaa pohdintaa siitä, miten luonnon arvot tai luonnonolioiden hyvinvointi olisi suoraan mukana arvioinnissa, ei vain välineenä inhimilliselle ylisukupolviselle hyvinvoinnille. Samoin tarvitaan laajempaa tarkastelua myös siitä, onko käytettyä taloustieteellistä tarkastelua syytä eettisesti rajata elonkirjon suojelun nimissä. Onko elokirjoa vaalivilla ympäristöillä joitakin muita perusteluja arvoja kuin ”pyhyys”, joiden vuoksi niitä tulisi tarkastella erillään inhimillisen hyvinvoinnin edistämisestä?

Tässä Dasguptan elonkirjoraportin arvion toisessa osassa keskityn oikeudenmukaisuuteen sukupolvien välillä. Sukupolvietiikan erityispiirteitä olen käsitellyt laajemmin Ilmastonmuutos ja filosofia -kirjan luvussani. Sukupolvietiikalla on Dasguptan raportin menetelmässä suuri merkitys, sillä raportin suuri ansio on siinä, kuinka se perustelee vakiintuneen taloustieteen menetelmiä hyödyntäen:

  • miksi inhimilliseen hyvinvointiinkin keskittynyt tarkastelu muuttaa luonnon ja elonkirjon (luontopääoman) arvoa radikaalilla tavalla suhteessa taloudellisiin ja sosiaalisiin hyvinvoinnin osatekijöihin (tuotettu ja muu inhimillinen pääoma),
  • kun elonkirjon kokonaisvaltainen vaikutus otetaan huomioon kaikkien mahdollisten tulevien sukupolvien kannalta.

Tässä menetelmässä tulevien sukupolvien hyvinvoinnin lisäys on elonkirjon nykyarvon merkittävin lähde. Siksi myös sillä tavalla, jolla tulevien sukupolvien hyvinvoinnin lisäyksen arvo lasketaan, on erittäin suuri merkitys sille, millaisen arvon elonkirjo ja luontopääoma saa suhteessa muihin pääomalajeihin. Pitkästä aikavälistä johtuen jo muutaman prosenttiyksikön muutos taloustieteen nykyarvon laskentaan käyttämässä korossa voi merkitä moninkertaisia muutoksia asioiden nykyarvossa. Alla kuva koron vaikutuksesta ilmastonmuutoksen kustannusten arviointiin. Ilmastotaloustieteilijöiden käyttämästä korosta riippuen (Nordhaus 6% ja Stern 1,4%) ilmastonmuutoksen 100 vuoden päästä aiheutuvien kustannusten nykyarvon ero on lähes 100-kertainen (Nordhaus 2,5 miljardia ja Stern 247 miljardia $).

Lähde: John Broome: The Ethics of Climate Change

Ei olekaan ihme, että perusteet laskentakoron asettamiselle ovat herättäneet paljon keskustelua taloustieteilijöiden ja filosofien kesken. Osa taloustietelijöistä on vaatinut laskentakoron asettamista markkinakorkoihin perustuen, sillä nämä edustavat mahdollisimman ”demokraattisesti” ihmisten käsityksiä siitä, minkä arvon he antavat tulevaisuudelle. Ympäristötaloustieteilijä Martin Weitzman muun muassa kritisoi Sternin raporttia siitä, että se perusteluissaan vetosi eräänlaisen ulkopuolisen ”filosofikuninkaan” (John Broome) arvostelmiin tulevien sukupolvien eettisestä kohtelusta ja sitten olettaa, että tämä arvostelma edustaa kaikkien kansalaisten näkemystä asiasta.

Dasgupta valitsee tässäkin pragmaattisen keskitien. Hän kiistää, että lähtökohtana voivat olla vallitsevat markkinakorot (jotka pahasti erehtyvät luontopääoman suhteen) mutta tunnustaa, että ylisukupolvisen hyvinvoinnin arvioinnissa meillä on eri suuntiin vetäviä eettisiä periaatteita ja intuitioita siitä, mikä on sukupolvien välillä oikein. Erilaisista painotuksista johtuen hän myös muistuttaa, että koron valintaperusteiden on oltava läpinäkyviä ja avoimia kriittiselle keskustelulle:

”On paljon parempi, että erot näkemyksissä tuodaan julki keskustelussa kuin että kansalaiset nostavat kätensä pystyyn ja antavat ekonomistien asettaa luontopääoman arvon nollaksi.” (s. 300)

Tämä Dasguptan toive mielessä pyrin tässä kirjoituksessa avaamaan hänen pragmaattisen metodinsa eettisiä perusteita ja potentiaalisia vaikutuksia.

Tavoitteena ”kansalaisinvestoijan optimaalinen varallisuusportfolio”

Dasguptan raportti hahmottaa kysymyksen elonkirjon arvosta eräänlaisena oikean (optimaalisen) ”sijoituspolitiikan” etsimisenä. Dasgupta toistaa moneen kertaan, kuinka kyse on mallista, joka auttaa vastaamaan kysymykseen:

  • Miten järkevän ”kansalaisinvestoijan” (citizen investor) tulisi hallita varallisuuttaan niin että sen tuotto yli sukupolvien, eli myös kaikkien mahdollisten tulevien sukupolvienkin näkökulmasta, olisi paras (optimaalinen)?

Puhumalla ”kansalaisinvestoijasta” Dasgupta haluaa erottaa päätöksentekijän yksityisestä investoijasta, joka tekee sijoitus- ja investointipäätöksiä oman tuottonsa näkökulmasta. Ja siinä missä yksittäinen yritys, eläkesijoittaja tai metsäomistaja yleensä hallinnoi varallisuuttaan markkinahintojen perusteella, tulee ”kansalaisinvestoijan” ajatella varallisuuttaan kokonaisvaltaisesti ottaen mukaan myös ne elonkirjon ja sosiaalisen pääoman muodot, joille markkinoilla ei ole hintoja tai joiden hinnat ovat täysin pielessä (eli ne eivät sisällä kaikkia ”ulkoisvaikutuksia”).

Jotta tällaiset kokonaisvaltaista vaurautta ylläpitävät ja ylisukupolvista hyvinvointia edistävät valinnat voitaisiin tunnistaa, tarvitaan vaurauden osille niiden suhteellisesta arvosta toisiinsa kertovat ”hinnat”. Samalla tavoin yksityisen metsänomistajan on osattava hahmottaa metsävarallisuutensa eri osien – metsän sisältämän puun ja elonkirjon ­– arvot suhteessa toisiinsa, jotta hän osaa valita parhaan tavan hallinta metsäänsä. Mutta koska markkinahinnat yleensä antavat metsälle parhaan pitkän aikavälin tuoton, jos metsäomistaja pyrkii maksimoimaan puuntuoton suhteessa elonkirjoon, ohjaa tämä omistajaa hoitamaan varallisuuttaan puuntuoton näkökulmasta, jättäen elonkirjon heikkenemisestä aiheutuvat kustannukset huomiotta.

Dasguptan kokonaisvaltaisen vaurauden malli pyrkii korjaamaan metsänomistajan markkinahintoihin perustuvaa mallia, käyttämällä varallisuuden arvioitiin markkinahintojen sijaan ”kirjanpitohintoja” (accounting prices). Nämä hinnat pyrkivät kuvaamaan varallisuuden osan ”todellista” suhteellista arvoa suhteessa muihin osiin: elonkirjon ”kirjanpitohinta” kertoo mikä on metsän elonkirjon arvo suhteessa puuntuottoon – mitattuna vaikutuksilla ylisukupolviseen hyvinvointiin.  ”Kansalaissijoittajan varallisuusportfolio” on kohdillaan silloin, kun kokonaisvarallisuuden – mukaan luettuna taloudellisesti tuottava pääoma sekä muu inhimillinen ja luontopääoma – tuotto ylisukupolvisesti on suurin. Tuotto tässä tarkoittaa eri pääomalajien tuottamaa kokonaisvaltaista vaurautta (inclusive wealth), joka mahdollistaa mahdollisimman suuren ylisukupolvisen hyvinvoinnin.

Todettakoon tärkeänä tarkennuksena, että elonkirjo käsitetään raportissa luontopääoman ominaisuutena, jonka arvo on sen ”mahdollistavassa” roolissa (enabling asset). Tässä mielessä se on kuin keskinäinen luottamus, hyvä hallinto ja julkinen tieto, jotka vaikuttavat ”pääomahyödykkeiden” tuotantoon ja kulutukseen. Lainaten Dasguptan omaa esimerkkiä: tarjotun peruskoulutuksen mahdollisuudet tuottaa hyvinvointia ovat hyvin erilaiset yhteiskunnassa, jossa vallitsee rauha, kuin maassa, jossa riehuu sisällissota. Samalla tavoin elonkirjoltaan rikas ekosysteemi mahdollistaa luontopääoman ”tuotantoa” eri tavoin kuin kirjoltaan köyhä ekosysteemi ja luontopääoman ”kirjanpitohintojen” tulee oikealla tavalla sisältää elonkirjon arvo taustalla vaikuttavana ”mahdollistajana”.

Sukupolvien tasapuolinen kohtelu?

Kuten blogin ensimmäisessä osassa totesin, piilee tämän ”optimaalisen varainhoitomenetelmän” temppu siinä, miten elonkirjon ”kirjanpitohinta” lasketaan. Kertauksena:

  1. Elonkirjo tai sen mahdollistamat luontopääoman osat ovat eräänlaisia hyödykkeitä, joiden säilyttäminen (ja niiden ylläpitoon investointi) lisää inhimillistä hyvinvointia ylisukupolvisesti: Elonkirjon arvo, ”yhteiskunnallinen kirjanpitohinta”, on ylisukupolvisen hyvinvoinnin muutos, joka seuraa siitä, että  elonkirjoa säilyy.
  2. Elonkirjon (tai sen arvon sisältävän luontopääoman) nykykirjanpitohinta lasketaan käyttämällä laskentakorkoa eli diskonttaamalla sen ylisukupolviset hyvinvointivaikutukset.

Perustava kysymys, jota Dasguptakin raportissaan käsittelee (luku 10.3), on se, onko diskonttaamiselle ylipäänsä mitään perusteita.

Ajatellaan perinteistä utilitaristista ajatusta hyvinvoinnin maksimoinnista. Tavoitteen eettinen ydin piilee siinä, että maksimoinnin lähtökohta on ottaa kaikkien hyvinvointi tasapuolisesti huomioon. Tulevien ihmisten hyvinvointi painaa utilitaristille aivan yhtä paljon kuin nykyistenkin (ja kuten Bentham ja Singer muistuttavat myös muiden eläinten vastaaville hyvinvointi-intresseille on annettava tasapuolinen huomio). Klassisen utilitarismin näkökulmasta hyvinvoinnin diskonttaamiselle ei ole mitään perusteita.

Ylisukupolvisissa päätöksissä utilitarismi kuitenkin kohtaa tässä kaksi ongelmaa, jotka Dasgupta myös huomioi. Ensimmäinen liittyy utilitarismin sokeuteen hyvinvoinnin jaon oikeudenmukaisuudelle. Utilitarismi ei välitä, miten tasaisesti hyvinvointi sukupolvien sisällä tai välillä jakautuu. Äärimuotona utilitaristi voisi hyväksyä muutaman sukupolven eksponentiaalisesti kasvavan hyvinvointipyrähdyksen ja elonkirjon tuhoamisen, vaikka tämä tämä merkitsisi myöhempien sukupolvien hyvinvoinnin romahtamista tai jopa ihmiskunnan loppua.

Toinen ongelma taas liittyy positiivisempaan vaihtoehtoon, jossa tulevia sukupolvia on periaatteessa loputon määrä. Tässä vaihtoehdossa nykysukupolven tekemä tuottava investointi lisää tulevien sukupolvien hyvinvointia yksi toisensa perään. Johtuen tulevien sukupolvien (mahdollisesti loputtoman) suuresta määrästä on kaikkien tulevaisuusinvestointien hyvinvointiarvo erittäin suuri ja siksi utilitarismi vaatii nykysukupolvea tekemään aina vain lisää investointeja oman hyvinvointinsa kustannuksella (eli kokonaishyvinvointi maksimoituu, kun nykysukupolvi luopuu ”kulutuksesta” nyt ja sen sijaan tuottavalla investoinnilla ”siirtää” kulutusmahdollisuuden tuleville sukupolville.) Utilitaristille tämä on perusteltua aina siihen asti kun nykysukupolven oma hyvinvointi on laskenut juuri ja juuri elämisen arvoiseksi. Ja kuten Dasgupta muistuttaa, tämä sama vaatimus koskisi myös seuraavaa sukupolvea ja sitä seuraavaa aina loputtomaan tulevaisuuteen jatkuen.

Taloustieteen utilitaristista lähtökohtaa on näin ollen korjattava. Ensimmäiseen ongelmaan Dasgupta tarjoaa ratkaisuksi alussa esiin nostettuja ”deontologisia” rajoitteita. Jos pidämme ihmiselämää ”pyhänä” niin tällöin meidän on rajattava utilitaristinen tarkastelumme niihin ylisukupolvista hyvinvointia maksivoiviin vaihtoehtoihin, jotka eivät itsessään lisää ihmiskunnan sukupuuton riskiä. Kuten olen korostanut, tätä ratkaisua voi pitää perusteluna sitoutumatta nimenomaiseen käsitykseen ihmiselämän pyhyydestä. Deontologiset rajoitteet voidaan oikeutetusti perustella muilla inhimillisillä ja ei-inhimillisillä arvoilla. Alessandra Basson kanssa olen pohtinut mahdollisuutta, jossa hyvinvoinnin maksimoinnin sijaan taloudellisen arvottamisen lähtökohtana olisi hyvinvoinnille välttämättömien perustarpeiden tyydyttäminen (lyhyt suomenkielinen kuvaus tästä näkemyksestä löytyy myös Ilmastonmuutos ja filosofia -kirjan luvussani).

Toiseen ongelmaan Dasgupta tarjoaa vakiintuneen taloustieteellisen tavan mukaisesti ratkaisuksi diskonttokoron käyttöä. Kuten alun esimerkki ilmastonmuutoksen kustannuslaskemista toi esiin, mikäli tulevien sukupolvien hyvinvointia diskontataan positiivisella korolla, putoaa hyvinvointilisäyksen arvo lähelle nollaa mitä kauemmas tulevaisuuteen siirrytään ja näin investoinnin tuotto ei nouse tähtitieteelliseksi. Ja kuten alun esimerkkikuva hyvin todistaa, mitä korkeampi korko on sitä nopeammin ja sitä pienemmäksi tulevaisuuden hyvinvoinnin nykyarvo putoaa.

Dasgupta muistuttaa kuitenkin, että diskonttokoron tasoa on jatkuvasti pohdittava myös suhteessa vastakkaisiin eettisiin perusteisiin, jotka perustelevat koron pitämistä mahdollisimman matalana. Liian korkea korko ei saa johtaa siihen, että elonkirjo tuhotaan täysin oman nykyhyvinvointimme lisäämiseksi jättämättä mitään tuleville sukupolville.

Sukupolvien tasapuolisen kohtelun lisäksi huomioon on otettava se, miten yhteiskuntien vauraus kehittyy. Taloustieteen perusoppien mukaan ”hyödykkeiden” hyvinvointivaikutus laskee hyvinvoinnin kasvaessa: euro köyhälle edistää hänen hyvinvointiaan enemmän kuin euron antaminen miljonäärille. Hyvinvointihyöty ensimmäisestä polkupyörästä on suurempi kuin seuraavasta, ja hyöty laskee jokaisen uuden pyörän myötä. Tämän opin mukaisesti meillä on perusteet diskontata tulevien sukupolvien kulutusta, jos tulevat sukupolvet ovat vauraampia kuin nykysukupolvi.

Monet seikat tukevat alhaisia korkotasoja

Yksinkertaistaen voidaan edellä sanotun perusteella sanoa, että Dasguptan raportin mukaan meillä olla perusteita diskontata:

  1. tulevien sukupolvien hyvinvointia, jotta vältämme ajamasta alas hyvinvointiamme ”loputtomien sukupolvien” vuoksi
  2. tulevien sukupolvien kulutusta, jotta vältämme uhraamasta hyvinvointiamme vauraampien tulevien sukupolvien vuoksi

Ensimmäiseen perusteeseen filosofit suhtautuvat yleensä hyvin varauksellisesti. Se kuulostaa lähtökohtateoriaa koskevan ongelman pragmaattiselta ratkaisemiselta puuttumalla oireeseen, mutta ei itse teoreettiseen syyhyn. Monet ovatkin esittäneet, että eettisesti perustellumpi tapa vastata ongelmaan on vaihtaa lähtökohtana oleva utilitaristinen (hyvinvoinnin maksimoimiseen tähtäävän) teoria kokonaan toiseen. Yksi vaihtoehto on antaa suurempi painoarvo niiden ihmisten hyvinvoinnin edistämiselle, joilla menee jo ennestään huonosti. Tässä teoriassa hyvinvoinnin diskonttaus heijastaa suoraan oikeudenmukaisuutta sukupolvien välillä: mikäli (ja vain mikäli) tulevilla sukupolvilla menee paremmin kuin meillä, on heidän hyvinvointiaan oikeudenmukaista diskontata. (Se että heillä menee paremmin tarkoittaa tässä, että heidän hyvinvointinsa on parempi, mikä on eri asia kuin että he olisivat vauraampia.) Mutta mikäli nykysukupolven hyvinvoinnin lisääminen uhkaa tehdä tulevista sukupolvista meitä huono-osaisempia tulee koron olla nolla tai jopa negatiivinen eli se antaa suuremman arvon tuleville sukupolville. [1]

Toinen peruste taas on sinällään hyväksyttävä, sillä sen ajatushan vain on taata hyvinvointia tuottavan (ja ”kulutusta” mahdollistavan) varallisuuden oikeudenmukainen jako. Mutta tässäkin on otettava huomioon, että perusteen soveltamista rajaavat monet seikat. Ensinnäkin ajatus tulevista sukupolvista meitä vauraampana on yleistys, joka jättää sukupolvien ja yhteiskuntien sisäiset räikeät varallisuuserot huomiotta. Sukupolvien sisäisen eriarvoisuuden talousteoria kuitenkin pystyy periaatteessa sisällyttämään yhtälöihinsä. Tärkeämpää se, miten luontopääoman ominaisuudet, kuten elonkirjon rooli lisätuotannon ”mahdollistajana”, vaikuttavat vaurastumiseen.

Yleinen ajatus siitä, että tulevat sukupolvet ovat vauraampia perustuu oletukseen talouskasvusta. Talouskasvu taas tässä yhteydessä tarkoittaa sitä, että tulevilla sukupolvilla on enemmän ”kulutushyödykkeitä”, jotka lisäävät heidän hyvinvointiaan. Tämä johtuu esimerkiksi siitä, että pääoman tuottavuus kasvaa. Esimerkkimetsänomistajamme tapauksessa hän voi lisätä puuntuottoaan odottamalla, että metsä kasvaa. Mutta ”kansalaissijoittajan” kokonaisvaltaisesta näkökulmasta mukaan on otettava myös elonkirjossa tapahtuvat muutokset, jotka voivat pitkällä aikavälillä laskea metsän tuottavuutta. Metsien tuottavuudessa on myös suuria eroja. Dasgupta nostaa esille hitaasti kasvavat jättiläispuumetsät (Laatikko 13.10). Jos diskonttokorko tässä tapauksessa perustuisi metsien keskimääräiseen tuottavuuden kasvuun, joutaisivat huonotuottoiset jättiläispuumetsät hakattaviksi. Tällaisen tuhon ”kansalaissijoittaja” haluaa välttää ja käyttää siksi alhaisempia korkoja.

Käytettyjen korkojen valinnassa täytyy siis olla tarkkana. Suoraan hyvinvointiin liittyvät perusteet antavat aiheen matalaan tai jopa negatiiviseen korkoon jos tulevat sukupolvet uhkaavat olla meitä huono-osaisempia. Kulutukseen liittyvien perusteiden suunta taas riippuu siitä, ovatko tulevat sukupolvet meitä vauraampia ja millainen tuottavuuden kasvu eri pääomalajeille oletetaan. Mitattuna kokonaisvaltaisella vauraudella ei ole mitään takeita, että tulevat sukupolvet tulevat olemaan meitä vauraampia.

0n myös muistettava, että monien keskeisten ”mahdollistavien omaisuuserien” – kuten elonkirjon tai keskinäisen luottamuksen – tuottavuus ei kasva, vaikka ne ovat välttämättömiä tuottavuudelle. Käytettyjen korkojen on otettava tämä huomioon, aivan kuten metsien tuottoon perustuvan koron on otettava huomioon hitaasti kasvavat jättiläispuumetsät.

Dasgupta muistuttaa myös, kuinka parasta ”optimaaalista” sijoituspolitiikkaa rajoittavat reaalimaailmassa monet institutionaaliset rajoitteet. Olemassa olevat markkinamekanismit ja lainsäädännön puute estävät suojelemasta elonkirjoa ja luontopääomaa optimaalisella tavalla. Niihin ”investoidaan” vähemmän kuin ”kansalaisinvestoijan” tulisi. ”Kirjanpitohintojen” tulee ottaa tämä ali-investointi huomioon. Lopulta tämän tulisi näkyä luontopääoman ”hinnankorotuksena” suhteessa muihin pääomalajeihin arvioitaessa luonnonsuojelu- ja ennallistamisprojektien kannattavuutta.

Nämä raportin esittämät huomiot ovat hyvin esillä myös viime aikaisessa ilmastonmuutoksen kustannusten arvioinnissa. Nature-lehdessä joukko filosofeja ja taloustieteilijöitä antoi 8 vinkkiä siitä, kuinka hiilen yhteiskunnallisen ”kirjapitohinnan” laskentaa tulisi uudistaa. Korkojen suhteen kirjoittajat toteavat, että pitkä aikahorisontti, epävarmuudet, katastrofaaliset riskit sekä sukupolvien välinen reiluus laskevat korkoa. Kyselyjen mukaan valtaosa ilmastotaloustiteilijöistä myös kannattaa alhaisia korkoja (1-3%), vaikka kiista koron perusteista jatkuu.

Monimuotoisuuden taloustieteen rajat

Elonkirjon luonne luontoarvojen vaalijana ja ylisukupolvisen hyvinvoinnin edellytyksenä tekee siitä vaikean kohteen taloustieteelle. Pitkän aikavälin vaikutuksiin liittyy paljon epävarmuuksia, epälineaarisia katkoksia ja keikahduspisteitä kohti katastrofia. Nämä kaikki tekevät  järkevien ”sijoituspäätösten” tekemisestä vaikeaa myös Dasguptan ”kansalaissijoittajalle”.

Dasgupta raportin merkittävä ansio on rehellisesti avata näitä vaikeuksia ja suhtautua niihin nöyrällä ja käytännöllisellä asenteella.  Ymmärtämällä taloustieteen menetelmät ja käsitteet oikealla tavalla voidaan niiden avulla korjata päätöksenteon vinoutumia tuomalla elonkirjo ja muut luonnonarvot huomattavasti suuremmalla painoarvolla mukaan talouslaskelmiin.

Samalla raportti on tärkeä muistutus niistä rajoista, joita kokonaisvaltaisinkin taloustiede kohtaa elonkirjoltaan monimuotoisen luonnon arvottamisessa. Monimuotoisen luonnon arvot ovat myöskin monimuotoisia, eikä tämä arvojen kirjo helposti sulaudu hyvinvointifunktioksi, vaikka tavoite on kuinka kattavassa hyvinvoinnissa yli sukupolvien.

Taloustieteilijän kannattavuuslaskelman jälkeen ”kansalaissijoittajan” on yhä syytä puntaroida päätöstään  monimuotoisten arvojen suhteen – yhdessä muiden kansalaisten kanssa, kuten Dasguptan toive on.

 

[1] Kirjallisuudessa tällaista näkemystä kutsutaan ensisijaisuusteoriaksi eli prioritarismiksi. Lyhyt kuvaus teorian suhteesta utilitarismiin, tasa-arvoa painottavaan egalitarismiin sekä yllä mainittuun riittävän vähimmäistason teoriaan (suffisientarismi) löytyy mainitusta Kyllönen & Basso. Anekdoottina Dasguptan raporttiin liittyen kerrottakoon vielä, että Dasgupta ei näitä vaihtoehtoisia teorioita käsittele. Hän esittelee kylläkin Rawlsin ylisukupolvisen teorian mutta tyytymättömänä alkuperäiseen esittää siitä Harsanyin utilitaristisen version. Rawlsin teoriasta voidaan kuitenkin antaa muitakin taloustieteellisiä tulkintoja ja Harsanyi taas voidaan tulkita esittäneen prioritaristisen teorian. Vaihtoehtoisia eettisiä lähtökohtia on siis tarjolla.

Dasguptan elonkirjoraportin eettiset oletukset, osa 1

Parin viikon takainen Cambridgen yliopiston taloustieteen professori Partha Dasguptan raportti on toivotulla tavalla nostanut elonkirjon köyhtymisen julkiseksi puheenaiheeksi. Ensireaktion perusteella vertaus brittihallituksen aiemmin tilaamiin vaikutusvaltaisiin asiantuntijaraportteihin on osuva. Erityisesti on muistettu Nicholas Sternin reilu kymmenen vuotta sitten laatimaa ilmastonmuutoksen taloutta koskevaa raporttia, jolla oli suuri vaikutus yleiseen mielikuvaan hallitsemattoman ilmastonmuutoksen seurauksista. Sternin raportti aloitti myös merkittävän keskustelun taloustieteen sisällä siitä, millä tavoin eettiset oletukset ympäristöhyötyjen ja -haittojen taloustieteellisestä arvottamisesta vaikuttavat saatuihin lopputuloksiin ja johtopäätöksiin. Tähän keskusteluun olen osallistunut itsekin muun muassa aiemman tutkimushankkeeni julkaisemassa kirjassa The Ethical Underpinnings of Climate Change.

Arvioin blogissani Dasguptan tärkeää ja ansiokasta raporttia tämän ilmastotaloustieteen keskustelun valossa. Tuo keskustelu on nimittäin opettanut ainakin sen, että taloustieteelliset arviot ja laskelmat luonnon arvosta ja sen tuhoutumisen kustannuksista ovat juuri niin hyviä tai huonoja kuin laskelmien taustalla olevat eettiset oletukset mukaan otettavista arvoista ja reilun jaon periaatteista – ihmisten ja muun luonnon sekä eri sukupolvien välillä.

Tämä on tärkeää pitää mielessä, kun päätöksenteossa yhä enemmän turvaudutaan Dasguptan ja Sternin raporttien kaltaisiin taloustieteellisiin malleihin. Vaikka ne kertovat meille tärkeää tietoa luonnonvarojen käytön kestävyydestä, ne kertovat siitä vain talousmallien rajallisella kielellä. Ne kertovat, miksi suojelu on järkevää yhteiskunnallisen varallisuuden hoitoa ja välttämätöntä jälkipolvien hyvinvoinnille.

Perusteet elokirjon suojelulle eivät kuitenkaan tyhjene näihin kannatettaviin tavoitteisiin ja joskus lukujen taakse voi jäädä piiloon muita tärkeinä pitämiämme arvoja. Siksi on tärkeää tietää, mitä kokonaisvaltainenkin talousmalli ottaa huomioon ja mitä ei.

Sen jälkeen voimme tehdä valinnan mitä haluamme elonkirjon suojelun nimissä suojella ja miksi. Taloustiede ei parhaimmillaankaan voi tätä valintaa puolestamme tehdä.

Kokonaisvaltaista vaurautta mallintamassa

Dasguptan raportin ansioiksi voi jo tässä vaiheessa todeta sen, kuinka se seikkaperäisesti esittelee laajemmalle yleisölle perinteistä kokonaisvaltaisemman ja vahvemman taloudellisen näkökulman kestävään kehitykseen. Kuten raportissa tuodaan esille, on taloudellinen kestävyyden mallinnus yleensä lähtenyt liikkeelle ajatuksesta, jossa inhimillinen hyvinvointi muodostuu erilaisten pääomalajien kulutuksesta. Tällaisia ovat tuottamamme inhimillinen pääoma – kuten rakennettu infrastruktuuri, talot, tiet, satamat, koneet ­– mutta myös muu inhimillinen pääoma kuten koulutus, teknologinen osaaminen ja terveys. Näitä pääomalajeja ihmiskunta on raportissa esitettyjen arvioiden mukaan onnistunut kasvattamaan vuoden 1992 jälkeen yhteensä yli kaksinkertaiseksi.

Samaan aikaan kolmas pääomalaji, luonnon pääoma, on vähentynyt lähes 40 prosenttia. Luonnon pääoma tarkoittaa kaikkia niitä moninaisia tapoja, joilla luonnonresurssit, ekosysteemit, elonkirjo, harvinaiset lajit ja muu luonto ratkaisevalla tavalla ylläpitää ja mahdollistaa inhimillisen hyvinvoinnin.

Repeämä kasvavan inhimillisen pääoman ja luonnon pääoman välillä on tapahtunut saamaan aikaan, kun Rio de Janeirossa vuonna 1992 solmittu biodiversiteettisopimus on ollut voimassa. Sopimuksessa maat sitoutuivat elonkirjon suojeluun ja sen osien kestävään käyttöön, mutta kuten Dasguptan raportin luvut tylysti todistavat ovat maat epäonnistuneet tässä pahasti.

Dasguptan raportin viesti on sama kuin mitä ilmastotaloustieteilijät (joihin Dasgupta itsekin lukeutuu) ovat hokeneet: luonnon pääoman hupeneminen johtuu siitä, ettei sitä oteta huomioon päätöksiämme paljolti ohjaavissa taloudellisissa laskelmissa. Kun metsäomistaja miettii hakatako metsä puusta saatavan myyntivoiton vuoksi vai suojellako metsä sen elokirjon takia, on päätös yksinkertainen, jos rahalle on tarvetta eivätkä elonkirjon tuhoamisen kustannukset näy missään. Sama koskee yritysten ja valtioiden päätöksiä, jotka arvioivat toimintaansa kapean lyhyen aikavälin liikevaihdon tai bruttokansantuotteen mittareilla, joissa elonkirjon köyhtyminen ei näy millään tavalla.

Luonnon pääoman merkittävä arvo hyvinvoinnillemme on siksi saatava näkymään kulutus ja investointipäätöksissä sekä tavoissamme mitata yhteiskuntien hyvinvointia. Mutta miten?

Tähän Dasgupta tarjoaa kokonaisvaltaisen vaurauden mallia (Inclusive Wealth, luku 13.3). Tärkeintä on ymmärtää, etteivät erilaiset pääomalajit ole täysin korvattavissa toisillaan kuten joskus taloustieteessä on ollut tapana ajatella. Tässä heikoksi kestävyydeksi haukutussa näkemyksessä esimerkiksi luonnonkalojen häviämisellä ei ole väliä, jos ne voidaan korvata viljellyillä kaloilla tai muilla ravinnonlähteillä kunhan inhimillinen hyvinvointi säilyy yhtä suurena.  Heikon näkemyksen vastaisesti Dasguptan kokonaisvaltaisessa mallissa ymmärretään, että inhimillisen hyvinvoinnin kannalta tietyt luonnonvarat, ekosysteemit ja niitä ylläpitävä elonkirjo ovat kriittisiä eikä mikään määrä inhimillisen pääoman kasvua voi niitä korvata, jos ne katoavat.[1]

Dasgupta esittelee sofistikoituneen taloustieteellisen mallin, jossa luonnon pääoman eri palasten katoamiselle lasketaan yhteiskunnallinen hinta. Tämä hinta kertoo meille saman kuin aiemmin tässä blogissa esitelty hiilen yhteiskunnallinen hinta. Se kertoo esimerkiksi sen, mikä on pölyttäjien katoamisesta aiheutuva yhteiskunnallinen kustannus. Kun tuo kustannus saadaan näkyville, joudutaan pölyttäjäkatoa aiheuttavien keinojen, kuten nykyisin taloudellisesti kannattavien torjunta-aineiden, hyötyjä vertaamaan kadosta aiheutuvaan kustannukseen. Hyvin todennäköisesti monen torjunta-aineen taloudellinen kannattavuus laskisi radikaalisti. Mutta muuttuvatko elonkirjon suojelun keinot kaiken kaikkiaan tarpeeksi ja tavalla, jonka seuraukset ovat meille ymmärrettäviä ja hyväksyttäviä?

Ihmiskeskeinen hyvinvointi ja sinivalaan arvo?

Luonnon ”hinnoittelun” tarkoitus on hieno ja kannatettava. Mutta samalla on muistettava, että menetelmän taikatemppu piilee oletuksissa, joiden perusteella luonnon pääoman ja esimerkiksi elonkirjon yhteiskunnallinen hinta lasketaan. Dasguptan raportti sisältää kaksi pääoletusta:

  1. Elonkirjo (tai sen palaset) ovat eräänlaisia hyödykkeitä, joiden säilyttäminen (ja niiden ylläpitoon investointi) lisää inhimillistä hyvinvointia ylisukupolvisesti:
    • Elonkirjon arvo, ”yhteiskunnallinen hinta”, on ylisukupolvisen hyvinvoinnin muutos, joka seuraa siitä että palanen elonkirjoa säilyy
    • Jos tämä palanen elonkirjoa tuhotaan, menetetään tuo hyvinvoinnin muutos: vaikka menetys voi tapahtua kaukana tulevaisuudessa, on sillä jo nyt hinta, joka on otettava huomioon
  2. Kaukana tulevaisuudessa seuraavien hyvinvoinnin muutosten nykyhinta lasketaan käyttämällä laskentakorkoa eli diskonttaamalla.

Aloitan ensimmäisestä oletuksesta ja palaan sukupolvien väliseen oikeudenmukaisuuteen ja diskonttokorkoon seuraavassa blogissa. Kuten raportti myöntää sen lähtökohta luonnonsuojelulle on selkeän ihmiskeskeinen (luku 1.8): luonto, sen elonkirjo ja muut ominaisuudet saavat arvon ainoastaan välineenä inhimilliseen hyvinvointiin. Dasgupta puolustaa valintaa sekä käytännöllisillä syillä että vedoten erilaisten luontokeskeisten lähestymistapojen moninaisuuteen. Käytännöllisissä syissä hän muistuttaa, että mikäli elonkirjon kriittinen ja välttämätön arvo inhimillisen hyvinvoinnin ylläpitämisessä myös tuleville sukupolville otetaan huomioon, suojelee tämä käytännössä monimuotoista luontoa aivan samoin kuin jos perusteena olisi luonnon itseisarvo. Lisäksi Dasguptan mukaan luontoon liitetään eri kulttuureissa ja uskonnoissa hyvin erilaisia itseisarvoja, jopa toistensa kanssa ristiriitaisia, joten ei ole selvää mitä itseisarvoja tulisi käyttää.

Molemmat näistä perusteista voidaan kuitenkin hyvistä syistä kyseenalaistaa. Erot ihmiskeskeisen ja luontokeskeisen lähtökohdan välillä tulevat räikeimmin esille, kun Dasgupta antaa esimerkin sinivalaiden suojelusta (Annex 13.2). Ensin hän osoittaa Spencen (1974) laskelmiin nojautuen, kuinka sinivalaiden pyynnin rajoittaminen ja keskeyttäminen kokonaan on perusteltua kannan kestävän hyödyntämisen näkökulmasta. Lopuksi Dasgupta kuitenkin toteaa, että suojelun perusteleminen kestävän kannanhoidon kautta ­– sillä että suojelu mahdollistaa valaiden lisääntyneen kaupallisen pyynnin myöhemmin – kuulostaa ehkä monien korvaan epäeettiseltä. Mutta hän ajattelee, että jos sinivalaiden kaupallisen arvon perusteella laskettu yhteiskunnallinen hinta riittää pyynnin keskeyttämiseen, niin sinivalaskannan itseisarvo vain tukisi tätä samaa lopputulosta.

Suojelun eettisillä perusteilla on väliä

On totta, että sekä kestävä kannanhoito ja valaiden itseisarvon tunnustaminen molemmat suosittelevat suojelua, mutta suositusten yhteneväisyys on sattumanvaraista eettisesti epäilyttävällä tavalla. Tilanne on vastaava kuin jos perustelisimme alkuperäiskansalle heidän kulttuurinsa suojelua pitkän aikavälin kaupallisella hyödyntämisellä ja perään toteaisimme: eikö ole mukava yhteensattuma että tämä ajaa samaa asiaa kuin teidän halunne suojella kulttuuria sen itsensä vuoksi.

Lisäksi itseisarvon liittäminen tässä yhteydessä koko sinivalaskantaan yksittäisten valaiden hyvinvoinnin sijaan on hyvin kuvaavaa koko raportin kannalta. Dasguptan raportin 600:sta sivusta neljä pohtii (12.6 ja 12.7) luonnon itseisarvoa kolmen vaihtoehtoisen lähestymistavan kautta. Vaihtoehdot pohjautuvat cambridgeläisfilosofi Simon Beardin ajatuksiin siitä, kuinka moraalisen persoonan käsite voidaan laajentaa luontoon. Kaikki vaihtoehdot lähtevät siitä, että moraalinen huomioonottaminen kohdistuu vain niihin, joita pidetään moraalisina persoonina. Tämän jälkeen raportti pohtii, millä tavoin luonto voitaisiin käsittää moraalisesti huomioitavana persoonana ihmispersoonien tavoin. Voisiko luonto esimerkiksi sisältyä merkittävällä tavalla ihmispersoonaan, olla ihmispersoonan jonkinlainen jatke, aivan kuten fyysinen kehomme osana luontoa? Vai voisiko ekosysteemeillä olla ihmispersoonan kaltaisia intressejä ja kykyä ohjata toimintaansa näiden intressien perusteella? Ja voisivatko nämä ominaisuudet lopulta sisältää ihmispersoonien tavoin mentaalisia kykyjä, jotka eivät palaudu fysikaalisiin ilmiöihin?

Kaikki merkittäviä filosofisia (tai jopa metafyysisiä) vaihtoehtoja, joiden todistaminen tieteellisesti oikeaksi on vaikeaa, kuten raportti toteaa. Ehkä siksi Dasguptan raportti myös pelkää erilaisten luontokeskeisten käsitysten moninaisuutta ja suhtautuu agnostisen relativistisesti niihin päätyen samalla rajatun ihmiskeskeiseen näkökulmaan suhteessa luontoon ja sen eettiseen merkitykseen.

Ja samalla raportti ohittaa sille kaikkein ilmeisimmän tavan ottaa vahvempi moraalinen näkökulma muuhun luontoon. Tämä näkökulma on perinteisen utilitarismin, joka taloustieteen tavoin tarkastelee valintoja niiden hyvinvointivaikutusten perusteella. Muutamaa satunnaista viitettä Peter Singeriin lukuun ottamatta en löydä raportista pohdintaa siitä, voisiko valintoja arvioida myös tuntevien eläinten hyvinvoinnin näkökulmasta. Eikö valaiden kannalta esimerkiksi olisi aivan mielekästä utilitarismin isää Jeremy Benthamia seuraten kysyä, millaista kärsimystä valaanpyynti aiheuttaa niille?

Tai sen sijaan että pohtisi, onko ekosysteemeillä persoonan ominaisuuksia vailla mahdollisuutta tieteellisesti tutkia asiaa, eikö hedelmällisempää olisi tutustua laajaan tieteelliseen tutkimukseen valaiden ja muiden eläinten kyvystä tuntea kipua, iloa, tehdä valintoja, kokea yhteisöllistä yhteenkuuluvuutta ja niin edelleen? [2] Eikö tällainen tutkimus toisi kokonaisvaltaiseen tarkasteluun juuri sitä yhteismitallista ”luonnon” hyvinvointia, johon utilitarismi syntyajoistaan lähtien on pyrkinyt, mutta jonka samasta perinteestä kumpuava taloustiede on jostain syystä tiputtanut matkastaan ja keskittyy nyt vain kaiken muuttamiseen inhimillistä hyvinvointia palveleviksi pääomiksi.

Professori Matti Häyryn etiikka.fi– blogi muistuttaa hyvin, miksi valaiden ominaisuudet antavat vahvan perusteen ei vain niiden hyvinvoinnin huomioonottamiseen (utilitaristisesti) vaan perustelee, miksi valailla tulisi olla lajityypillisiä oikeuksia ”elämään, vapauteen ja hyvinvointiin”. Samaa näkökulmaa kaikkien tuntoisten suhteen puolustaa Katja Tiisala Ilmastonmuutos ja filosofiakirjansa luvussa.

Oikeudet antaisivat vahvan lisärajoituksen valaiden tarkastelulle vain kaupallisen hyödyntämisen näkökulmasta. Valailla voisi katsoa olevan perusteltu oikeus vaatia merien elonkirjon suojelua oman elämänsä, vapautensa ja hyvinvointinsa vuoksi – ei vain tulevien valaanpyytäjien hyvinvoinnin vuoksi.

Miksi tämä on tärkeää?

Mikä tällaisten huomioiden merkitys lopulta on? Kuten todettu, Dasguptan raportilla on ilmeiset ansionsa, joiden vuoksi näkökulmamme yhteiskuntien kestävyyteen ja elokirjon suojeluun toivottavasti muuttuu kokonaisvaltaisemmaksi. Ymmärrämme Dasguptan tavoin yhä laajemmin, että hyvinvointimme on rakennettu peruttamattomasti luonnon ja sen elonkirjon varaan.

Kuten tämä raportti on pyrkinyt osoittamaan, oikeanlainen taloustieteellinen ajattelu perustuu arvoihimme. Elonkirjolla ei ole vain välineellistä arvoa, sillä on myös arvoa pelkän olemassa olonsa vuoksi – ja jopa itseisarvoa. Näiden [jälkimmäisten] arvojen merkitys kasvaa, kun ymmärrämme itsemme osaksi luontoa. Luonnon irrottaminen taloudesta tarkoittaa, että pidämme itseämme luonnon ulkopuolella. Vika ei ole taloustieteen; vika on tavassamme soveltaa sitä”. (Dasgutan raportti  s. 308, vapaa suom. SK.)

Tämän ylevän tavoitteen kannalta ei kuitenkaan ole lainkaan yhdentekevää, millaisia luontoarvoja ja keiden luontokappaleiden hyvinvointia talouden kirjapitoon ja mittareihin otetaan mukaan. Elonkirjo ei ole välttämätön vain ihmisten hyvinvoinnille. Vielä enemmän se on välttämättömyys niille, joiden hyvinvointi rakentuu pelkästään elonkirjon ja luonnon pääoman varaan.

Elonkirjon suojelun kannalta on suuri merkitys, tapahtuuko suojelu pelkästään kestävän kaupallisen tuoton näkökulmasta (kuten sinivalasesimerkissä) vai ajatellaanko elonkirjolla olevan arvoa myös ekosysteemejä kotinaan asuttavien hyvinvoinnin kannalta. Edellisessä luonto ja sen osat ovat arvokkaita yhä vain irrallisena pääomana inhimilliselle hyvinvoinnille, kun taas vasta jälkimmäisessä ihminen ymmärtää itsensä osaksi luontoa, jonka jakaa luonnon muiden asukkaiden kanssa.

Siksi olen vakuuttunut, että jälkimmäinen eettinen lähtökohta olisi elonkirjon suojelun kannalta tehokkaampi: suojelutavoitteet voidaan perustaa suoraan luonnon osien, ekosysteemien ja yksittäisten eläinten hyvinvointiin sen sijaan että ne täytyy ensi kääntää hyödykkeiksi inhimilliselle hyvinvoinnille. Ehkä tämä avaisi näkemään jopa sen, että myös muilla kuin ihmisillä on oikeus elonkirjoon.  [3]

Mikäli Dasguptan kokonaisvaltainen talousmalli haluaa olla arvojensa mukainen, on työ vielä kesken. Kattavallakin talousanalyysillä on rajansa, jotka tuloksia soveltavan on tiedettävä.  Kuten raportti opettaa, vika virheistä on soveltajan.

Osassa 2 jatketaan raportin arviointia sukupolvietiikan näkökulmasta.

 

[1] Pääomalajeista ja kestävyyden eri muodoista kiinnostuneille suosittelen esimerkiksi Alan Hollandin artikkelia  Fairness and Futurity -kokoelmassa.

[2] Suomessa tätä tutkimusta on tehnyt laajasti tunnetuksi Helena Telkänranta kirjoissaan.

[3] Ilmastoraporttien ihmiskeskeisyydestä ja siitä miksi erilaisilla eettisillä lähestymistavoilla on merkitystä ilmastopolitiikan valinnoissa löytyy Katja Tiisalan luvusta Ilmastonmuutos ja filosofiakirjassa.