Lähdimme tutkimussuunnitelmassamme etsimään perusteita meille lööpissä annettuun väitteeseen “Dialoginen opetus tukee oppilaiden identiteetin kehittymistä”. Aiheen saatuamme ymmärsimme tutkimuksen sijoittuvan kouluun, sillä lööpissä mainitaan oppilaat. Tulevina varhaiskasvatuksen opettajina jäimme kuitenkin miettimään, minkälaisena dialogisen opetuksen vaikutus identiteettiin olisi näyttäytynyt varhaiskasvatuksessa. Sitä pohdimmekin nyt blogissamme.
Identiteetti – haastava käsite
Identiteetti muotoutuu koko elämän aikana. Vaikka nuoruus on todennäköisesti voimakkainta identiteetin rakentumisen aikaa, käynnistyy siihen liittyviä tärkeitä prosesseja jo varhaislapsuuden aikana. Tällaisia identiteettiin liittyviä prosesseja ovat ihmisen olemassaoloon, hänen kokemuksiin itsestään sekä elämästään – erityisesti persoonallisen, itseys-identiteetin merkityksessä. (Huttunen, 2013, s. 126.)
Nostimme ajatuksen dialogisen opetuksen vaikutuksesta lasten identiteettiin varhaiskasvatuksessa esille myös tavatessamme nimikkotutkijaamme professori Kristiina Kumpulaista. Hänen mielestään aihe olisi erittäin kiinnostava tutkimuksen kohde. Kumpulainen korosti erityisesti vuorovaikutuksen tärkeyttä oppimisessa ja sitä kautta identiteetin muodostumisessa. Tästä syystä hänen mielestään päiväkotimaailmassa yhdessä ihmettely, keskustelu ja kuunteleminen, jota hän pitää synonyyminä dialogiselle oppimiselle, ovatkin erityisen tärkeässä roolissa sekä varsinaisen asian sekä keskustelun taitojen oppimiselle. Kumpulainen tähdensi myös varhaiskasvatuksen opettajan roolia kuuntelijana ja lapsen kertoman päälle rakentajana.
Kysyimme Kristiina Kumpulaiselta, miten hänen mielestään identiteetin rakentumista vuorovaikutuksessa voisi parhaiten tutkia. Havainnointi videoimalla olisi hänestä toimiva keino päästä tulkitsemaan identiteetin kehittymistä. Tämän lisäksi lapsen omaa kokemusta identiteetin rakentumisesta voisi tutkia esimerkiksi antamalla lapsille itselleen kameran ja antamalla heidän päättää kuvauskohteensa ja -aiheensa. Omien kuviensa pohjalta lapset pystyvät kertomaan omaa tarinaansa elävästi. Myös piirtämistä voisi vastaavasti käyttää tarinoiden tuottamisen pohjana. Lasten suoraa haastattelua Kristiina ei pitänyt kovinkaan hedelmällisenä, sillä lasten ei ole helppoa tuottaa vastauksia strukturoidussa haastattelutilanteessa. Haastattelu ja lapsilta kyseleminen toimii hänen mukaansa siis parhaiten silloin, kun tutkijalla on mukanaan joku esine, kuten valokuva, jonka kautta lapsen on ehkä helpompi kertoa ajatuksiaan.
Kerronnallisella eli narratiivisella menetelmällä asiaa lähestyisivät myös Huttunen (2013). Lapsi kertoo elämästään, itsestään ja kokemuksistaan. Nämä kertomukset rakentuvat vastavuoroisissa suhteissa ja suhteina muihin ihmisiin, kokemuksiin ja ympäröivään maailmaan. Samalla rakentuu identiteetti, kertomus elämästä ja tietämys itsestä sekä maailmasta.
Dialoginen opetus varhaiskasvatuksessa
Dialogisen opetuksen, eli Kumpulaisen mukaan yhdessä ihmettelyn, keskustelun ja kuuntelun, voisikin kuvitella soveltuvan helposti päiväkodin arkeen. Pienet lapset tutustuvat maailmaan kyselemällä ja ihmettelemällä, ja tätä lapsen kyselyintoa ohjaamalla ja vuorovaikutustilanteita luomalla dialoginen opetus voisi solahtaa helpostikin päiväkotiin. Varhaiskasvatuksen opettajan tulisi kuitenkin tietoisesti suunnitella toimintaa ja opetusta nimenomaan dialogisen opetuksen näkökulmasta. Jos lähdettäisiin tutkimaan, miten tällaisissa vuorovaikutustilanteissa identiteettejä neuvotellaan ja rakennetaan, tulisi tutkimusmenetelmät valita huolellisesti, erityisesti silloin, jos myös lapsen omaa kokemusta identiteetin rakentumisesta halutaan tutkia.
Lopuksi nimikkotutkijamme kertoi meille tiedekunnassamme tehdystä pro gradu -työstä, jossa oli toteutettu dialoginen Peppi-projekti päiväkodissa. Projektin tavoitteena oli tukea lasten vahvuuksia ja vahvistaa myönteistä minä-käsitystä, sekä lujittaa ryhmähenkeä. Peppi Pitkätossusta tuli roolihahmo, johon lapsen oli innostavaa samaistua ja jonka ominaisuuksiksi luettiin rohkeus ja vahvuus. Lisäksi hän oli kiva kaveri ja reilu kaikkia kohtaan. Näistä ominaisuuksista keskusteltiin lasten kanssa ja lapsia tuettiin tunnistamaan omia vahvuuksia. Lapsia ohjattiin löytämään arjesta “peppimäisiä” hetkiä, eli hetkiä jolloin he ylittivät itsensä. Lapset valokuvasivat hetkiä vanhempien kanssa päiväkodin ulkopuolella ja jakoivat “peppihetken” toisille piirihetkellä. Peppi Pitkätossu näkyi myös teemana erilaisissa varhaiskasvatuksen toimintahetkissä sekä oppimisympäristössä ja oli läsnä useissa arjen toiminnoissa. (Vesalainen, 2016, s. 29–30.) Pidimme toteutettua Peppi-projektia erittäin innostavana ja antoisana.
Suosittelemmekin tutustumaan tähän työhön ja inspiroitumaan sen avulla tulevissa omissa dialogisissa opetushetkissä: https://helda.helsinki.fi/bitstream/handle/10138/174387/heidi_vesalainen_pg_2016.pdf?sequence=2&isAllowed=y
Jatkamme projektiamme tutustumalla myös tutkijalta saamaamme kirjallisuuteen, Oppimisen sillat, kohti osallistavia oppimisympäristöjä (Kumpulainen ym. 2010). Olemme todella herkullisen ja innostavan asian äärellä!
Lähteet
Huttunen, M. Narratiivisten identiteettiprosessien kehittyminen varhaislapsuudesta nuoruuteen. 2013. Tampere University Press. http://tampub.uta.fi/handle/10024/95536 . Viitattu 3.10.2018.
Kumpulainen, K. Tapaamisemme nimikkotutkijan kanssa, 3.10.2018.
Kumpulainen, K., Krokfors, L., Lipponen, L., Tissari, V., Hilppö, J., Rajala, A. 2010, Oppimisen sillat. Kohti osallistavia oppimisympäristöjä. Yliopistopaino.
Vesalainen, H. (2016). Lapsi Peppihetkiensä asiantuntijana – visuaaliset välineet ja kerronta lapsen kokemuksen tavoittelussa. Pro gradu -tutkielma / Kristiina Kumpulainen. s. 29-30