Lähdimme tutkimussuunnitelmassamme etsimään perusteita meille lööpissä annettuun väitteeseen “Dialoginen opetus tukee oppilaiden identiteetin kehittymistä”. Aiheen saatuamme ymmärsimme tutkimuksen sijoittuvan kouluun, sillä lööpissä mainitaan oppilaat. Tulevina varhaiskasvatuksen opettajina jäimme kuitenkin miettimään, minkälaisena dialogisen opetuksen vaikutus identiteettiin olisi näyttäytynyt varhaiskasvatuksessa. Sitä pohdimmekin nyt blogissamme.
Identiteetti – haastava käsite
Identiteetti muotoutuu koko elämän aikana. Vaikka nuoruus on todennäköisesti voimakkainta identiteetin rakentumisen aikaa, käynnistyy siihen liittyviä tärkeitä prosesseja jo varhaislapsuuden aikana. Tällaisia identiteettiin liittyviä prosesseja ovat ihmisen olemassaoloon, hänen kokemuksiin itsestään sekä elämästään – erityisesti persoonallisen, itseys-identiteetin merkityksessä. (Huttunen, 2013, s. 126.)
Nostimme ajatuksen dialogisen opetuksen vaikutuksesta lasten identiteettiin varhaiskasvatuksessa esille myös tavatessamme nimikkotutkijaamme professori Kristiina Kumpulaista. Hänen mielestään aihe olisi erittäin kiinnostava tutkimuksen kohde. Kumpulainen korosti erityisesti vuorovaikutuksen tärkeyttä oppimisessa ja sitä kautta identiteetin muodostumisessa. Tästä syystä hänen mielestään päiväkotimaailmassa yhdessä ihmettely, keskustelu ja kuunteleminen, jota hän pitää synonyyminä dialogiselle oppimiselle, ovatkin erityisen tärkeässä roolissa sekä varsinaisen asian sekä keskustelun taitojen oppimiselle. Kumpulainen tähdensi myös varhaiskasvatuksen opettajan roolia kuuntelijana ja lapsen kertoman päälle rakentajana.
Kysyimme Kristiina Kumpulaiselta, miten hänen mielestään identiteetin rakentumista vuorovaikutuksessa voisi parhaiten tutkia. Havainnointi videoimalla olisi hänestä toimiva keino päästä tulkitsemaan identiteetin kehittymistä. Tämän lisäksi lapsen omaa kokemusta identiteetin rakentumisesta voisi tutkia esimerkiksi antamalla lapsille itselleen kameran ja antamalla heidän päättää kuvauskohteensa ja -aiheensa. Omien kuviensa pohjalta lapset pystyvät kertomaan omaa tarinaansa elävästi. Myös piirtämistä voisi vastaavasti käyttää tarinoiden tuottamisen pohjana. Lasten suoraa haastattelua Kristiina ei pitänyt kovinkaan hedelmällisenä, sillä lasten ei ole helppoa tuottaa vastauksia strukturoidussa haastattelutilanteessa. Haastattelu ja lapsilta kyseleminen toimii hänen mukaansa siis parhaiten silloin, kun tutkijalla on mukanaan joku esine, kuten valokuva, jonka kautta lapsen on ehkä helpompi kertoa ajatuksiaan.
Kerronnallisella eli narratiivisella menetelmällä asiaa lähestyisivät myös Huttunen (2013). Lapsi kertoo elämästään, itsestään ja kokemuksistaan. Nämä kertomukset rakentuvat vastavuoroisissa suhteissa ja suhteina muihin ihmisiin, kokemuksiin ja ympäröivään maailmaan. Samalla rakentuu identiteetti, kertomus elämästä ja tietämys itsestä sekä maailmasta.
Dialoginen opetus varhaiskasvatuksessa
Dialogisen opetuksen, eli Kumpulaisen mukaan yhdessä ihmettelyn, keskustelun ja kuuntelun, voisikin kuvitella soveltuvan helposti päiväkodin arkeen. Pienet lapset tutustuvat maailmaan kyselemällä ja ihmettelemällä, ja tätä lapsen kyselyintoa ohjaamalla ja vuorovaikutustilanteita luomalla dialoginen opetus voisi solahtaa helpostikin päiväkotiin. Varhaiskasvatuksen opettajan tulisi kuitenkin tietoisesti suunnitella toimintaa ja opetusta nimenomaan dialogisen opetuksen näkökulmasta. Jos lähdettäisiin tutkimaan, miten tällaisissa vuorovaikutustilanteissa identiteettejä neuvotellaan ja rakennetaan, tulisi tutkimusmenetelmät valita huolellisesti, erityisesti silloin, jos myös lapsen omaa kokemusta identiteetin rakentumisesta halutaan tutkia.
Lopuksi nimikkotutkijamme kertoi meille tiedekunnassamme tehdystä pro gradu -työstä, jossa oli toteutettu dialoginen Peppi-projekti päiväkodissa. Projektin tavoitteena oli tukea lasten vahvuuksia ja vahvistaa myönteistä minä-käsitystä, sekä lujittaa ryhmähenkeä. Peppi Pitkätossusta tuli roolihahmo, johon lapsen oli innostavaa samaistua ja jonka ominaisuuksiksi luettiin rohkeus ja vahvuus. Lisäksi hän oli kiva kaveri ja reilu kaikkia kohtaan. Näistä ominaisuuksista keskusteltiin lasten kanssa ja lapsia tuettiin tunnistamaan omia vahvuuksia. Lapsia ohjattiin löytämään arjesta “peppimäisiä” hetkiä, eli hetkiä jolloin he ylittivät itsensä. Lapset valokuvasivat hetkiä vanhempien kanssa päiväkodin ulkopuolella ja jakoivat “peppihetken” toisille piirihetkellä. Peppi Pitkätossu näkyi myös teemana erilaisissa varhaiskasvatuksen toimintahetkissä sekä oppimisympäristössä ja oli läsnä useissa arjen toiminnoissa. (Vesalainen, 2016, s. 29–30.) Pidimme toteutettua Peppi-projektia erittäin innostavana ja antoisana.
Suosittelemmekin tutustumaan tähän työhön ja inspiroitumaan sen avulla tulevissa omissa dialogisissa opetushetkissä: https://helda.helsinki.fi/bitstream/handle/10138/174387/heidi_vesalainen_pg_2016.pdf?sequence=2&isAllowed=y
Jatkamme projektiamme tutustumalla myös tutkijalta saamaamme kirjallisuuteen, Oppimisen sillat, kohti osallistavia oppimisympäristöjä (Kumpulainen ym. 2010). Olemme todella herkullisen ja innostavan asian äärellä!
Lähteet
Huttunen, M. Narratiivisten identiteettiprosessien kehittyminen varhaislapsuudesta nuoruuteen. 2013. Tampere University Press. http://tampub.uta.fi/handle/10024/95536 . Viitattu 3.10.2018.
Kumpulainen, K. Tapaamisemme nimikkotutkijan kanssa, 3.10.2018.
Kumpulainen, K., Krokfors, L., Lipponen, L., Tissari, V., Hilppö, J., Rajala, A. 2010, Oppimisen sillat. Kohti osallistavia oppimisympäristöjä. Yliopistopaino.
Vesalainen, H. (2016). Lapsi Peppihetkiensä asiantuntijana – visuaaliset välineet ja kerronta lapsen kokemuksen tavoittelussa. Pro gradu -tutkielma / Kristiina Kumpulainen. s. 29-30
Heippa!
Olette keksineet hyvin mielenkiintoisen ja erityisesti meitä tulevia varhaiskasvatuksen opettajia kiinnostavan näkökulman aiheeseenne. Meidän ryhmämme mielestä oli myös mukava lukea siitä, että jaoitte ajatuksenne nimikkotutkijanne kanssa.
Peppi-projekti vaikuttaa mahtavalta! Oli hyvä idea jakaa se täällä blogissa muiden kanssa, sillä siitä saa paljon ideoita käytäntöön.
Toivotamme teille antoisaa jatkoa projektinne parissa!
T. Kotihoito-ryhmä
Peppi-projekti vaikuttaa erittäin mielenkiintoiselta ja koko teidän projektissa on hyvä tekemisen meininki.
Aikuisen silmin nähtynä lapsi kokemuksensa keskiössä on tärkeä ja mieltä avaava aihe. Pro gradussa oli käsitelty tätä lapsen omaa kokemusta laajasti.
”Lasten ajatusten arvostaminen ja niistä keskusteleminen voi parhaimmillaan johtaa kasvattajan ymmärryksen laajenemiseen (Pruuki 2010, 101) ja varhais- kasvatuksen tarkastelu lapsen näkökulmasta voi tukea myös kasvattajan ammatillista reflektiota (Kalliala 2008, 129–130).”
Vaikka me tulevat varhaiskasvatuksen opettajat opetamme ja ohjaamme lapsia, myös me aikuiset opimme paljon lapsilta.
Mielenkiinnolla jäämme odottamaan projektinne edistymistä.
Mari – pedagoginen johtajuus
Hei!
Hyvä, että otitte dialogisen tutkimuksen esille varhaiskasvatuksen näkökulmasta nimikkotutkijanne kanssa. On tärkeää oppia ymmärtämään lapsia ja olla heidän kanssaan vuorovaikutuksessa. Siten voimme parhaiten opettaa heitä ja oppia samalla itse.
Peppi-projekti kuulostaa mielenkiintoiselta, pitääpä perehtyä siihen paremmin. Kiitos sen jakamisesta!
Leea – Ympäristöönsä vaikuttava lapsi
Hei Annu, Mari ja Leea ryhmineen!
Kiitokset kommenteistanne!
Ryhmässämme olemme pohtineet, että tällaiselle tutkimukselle olisi tarvetta, sillä identiteetti alkaa kehittyä jo varhain.
Keskustelua herätti , myös tutkimuksen otsikon viittaaminen koulumaailmaan.
Antoisia hetkiä teille projektienne parissa! 🙂
Terveisin Dialogit
Osallisuuden toimintatavat, kuten oman vuoron odottaminen ja kuunteleminen ovat taitoja, joita lapsen tulee varhaiskasvatuksessa oppia. Lapsessa nämä kyvyt eivät esiinny luonnostaan, vaan niitä täytyy harjoitella aikuisen pedagogisessa ohjauksessa. (Osallisuus ja leikki varhaiskasvatuksessa, Kangas Jonna 2017). Lukiessani näistä asioista oman ryhmämme nimikkotutkijan tutkimuksesta, aloin miettiä, miten käytännössä toteuttaa pedagogista tukea.
Bloginne lähdeluetteosta löytynyt Maiju Huttusen (2013) Tampereen yliopiston kasvatustieteellisen tiedekunnan tutkimus: ”Narratiivisten identiteettiprosessien kehittyminen varhaislapsuudesta nuoruuteen” esittelee näitä keinoja:
Kielitaidon kehittyessä noin puolitoistavuotias lapsi oppii, miten maailma on hallittavissa kielen avulla. Tästä seuraa havainto siitä, että on olemassa erilaisia näkemyksiä maailmasta. Elämä tarjoaa myös vaikeita kokemuksia ja varhaislapsuudessa onkin tärkeää harjoitella näiden tulkintaa. Se, että lapsi joutuu jakamaan lelunsa toisen kanssa on juuri tätä: lapsi on pettynyt ja aikuinen voi lohduttamalla kääntää asian parhain päin. Huttunen esittelee tutkimuksessaan toimintatavan, elaboroinnin (Huttunen, M.,2013, s.136). Elaboraalisella viitataan keskusteluympäristöön, jossa vanhemmat vuorovaikutuksessa lapsen kanssa kyselevät ja tarjoavat lapselle puheenaiheesta runsaasti monipuolista ja yksityiskohtaista tietoa. Aikuinen voi ohjata lasta kohti positiivisia tulkintoja tapahtumista. Elaboratiivinen ympäristö kehittää kykyä antaa merkityksiä elämäntapahtumille ja siten vahvistaa itsetuntoa. Identiteetin muodostumista onkin kuvattu neuvotteluna (Huttunen, s.129) (identity negotiation- käsitteellä viitataan Swannin 2005 tutkimukseen), jossa lapsi neuvottelee ympäristön kanssa siitä, millaista kertomusta kulloinkin voi kertoa ja miten muut siihen reagoivat. Pienen lapsen kanssa tällaisen toiminnan hyöty on kauaskantoinen: Lapsi oppii toimintamallin suhtautua hankaliin asioihin elämässä. Monipuolisen tiedon tarjoaminen ruokkii samalla lapsen oppimiskyvyn kehittymistä. Koska identiteetti ja oppiminen liittyvät toisiinsa, lisähyötynä tästä saattaa olla vaikutuksia yleisten oppimisen mallien muodostumiseen, joita lapsi käyttää vielä aikuisenakin.
Toinen tutkimuksessa esiin nostettu huomio liittyy vanhempien tapaan keskustella eri tyylillä tyttöjen kuin poikien kanssa (Huttunen 2013, s.137). Voisiko sukupuolten välisiä eroja oppimistuloksissa kaventaa elaboratiivista kasvatuspuhetta kehittämällä? Kohtaavatko pojat enemmän (nais)kasvattajien taholta tulevaa negatiivisten kielen sävyjen palautetta, kuin tytöt? Saako tämä heidät suhtautumaan omaan oppimiseensa ja maailman ihmettelyynsä negatiivisemmin? Esimerkkinä tutkija Maiju Huttunen (s.130) esitteli omana oppimiskokemuksenaan, miten hämähäkit olivat hänelle vain iljettäviä otuksia, kunnes hän oivalsi, että ne valmistavat hämääviä häkkejä, joiden avulla ne saalistavat. Tämä oivallus muutti koko hänen käsitystään niveljalkaisista eläimistä.
Sanomattakin on selvää, että uudet Varhaiskasvatuksen opetussuunnitelman perusteet (2016) tukevat lapsen identiteettiä ja oppimista kehittäviä toimintatapoja ja nämä toimintatavat taas kehittävät lapsen osallisuuden muodostumista.
Mielenkiintoista oli lukea puhumaan opettelevan lapsen muistin kehityksestä. Musiikin tunneilla opimme, miten 1-2- vuotias lapsi on kokonaisvaltainen musiikki-ilmaisussaan. 2-3 -vuotias lapsi laulaa jo fraaseja tutuista lauluista sekä saattaa esittää omakeksimiään laulupotpureita.(Ruokonen,I., 2018) Muistin, kuten musiikillisten taitojenkin kehitys on vahvasti yhteydessä kielen ja sosiaalisten taitojen kehittymiseen. Lapsi oppii, että muistot ovat kuvauksia menneisyydestä ja niiden avulla eri ihmiset tulkitsevat samaa menneisyyttä erilaisista näkökulmista. Jokaisella meistä on varmasti kokemuksia, joissa vanhoja valokuvia katsellessa miettii, voinko muistaa tuon tapahtuman oikeasti kun olin silloin niin pieni. Tällaiset muistikuvat liittyvät kuvaan liittyvään kertomukseen, jonka olemme omaksuneet ympäristöstämme, vaikka emme kuvan tapahtumia pysty omilla sanoillamme muistamaan.
Lapset muistavat varhaisista kokemuksistaan parhaiten erikoiset kokemukset. Päiväkodin juhlahetket ja retket tulevat näin perustelluiksi toimintamuodoiksi. Niihin voi sisällyttää opettavaisia elementtejä, kuten lapsuuteni koulun kirkkohetkiin sisältyi eettistä kasvatusta.
Suosittelen tutustumaan tapahtumamuistin kehitykseen (Huttunen s.142) sekä aikajanamenetelmään (Huttunen s.138) lapsen muistin kehityksen tutkimuksessa ja lasten kanssa työskentelyn tukena!
Viitteet:
Huttunen, M. Narratiivisten identiteettiprosessien kehittyminen varhaislapsuudesta nuoruuteen. 2013. Tampere University Press. Saatavissa: http://tampub.uta.fi/handle/10024/95536 . Viitattu 27.10.18.
Ruokonen, I. (2018) henkilökohtainen tiedonanto, oppitunti 10.9.2018.
Varhaiskasvatussuunnitelman perusteet 2016. https://www.oph.fi/download/179349_varhaiskasvatussuunnitelman_perusteet_2016.pdf Viitattu 27.10.2018.
Leena / ympäristöönsä vaikuttava lapsi
i
Hei Leena,
Mahtavaa, että blogikirjoituksemme ja varsinkin lähteenä käyttämämme artikkeli inspiroi sinua näin monipuoliseen pohdiskeluun! Identiteetti onkin hyvin mielenkiintoinen ja moniulotteinen asia, jota voi lähestyä monesta eri suunnasta eikä siitä voida antaa yhtä tyhjentävää vastausta. Narratiivisesta identiteetistä kertova Huttusen artikkeli jonka olit lukenut, kuvaa mielenkiintoisella tavalla aihetta. Mekin koimme erityisen kiinnostavana juuri tuon mainitsemasi elaboratiivisen muistelutyylin. Se auttaa lasta hahmottamaan laajempia kokonaisuuksia elämästään, kun nykyhetki nivotaan yhteen menneiden ja tulevien tapahtumien kanssa.
Toinen artikkelissa mainittu kiinnostava tapa auttaa lasta ymmärtämään elämänkertaansa on aikajanan laatiminen hänen elämästään. Menetelmässä lapsia pyydetään organisoimaan vanhempien valitsemia kuvia tietyiltä ikävuosilta aikajärjestykseen. Kuvista jäsennettyä aikajanaa rikastetaan muistelevalla keskustelulla. Näillä menetelmillä tuetaan omaelämänkerrallista muistia, mikä nähdään merkittävänä identiteetin edellytyksenä.