Aamulla menin toiveikkaana työpaikkani sosiaalitiloihin hakemaan kahvikupposta. Kuinka ollakkaan – jälleen kerran kahvipannut ammottivat tyhjyyttään. EI KUKAAN ollut keittänyt kahvia. Voi mikä pettymys, noh ei muuta kun porot suodattimeen ja kahvit kiehumaan.Meitä naisia ja miehiä on työyhteisössämme melko paljon, noin 40-50 henkeä. Siitä huolimatta kahvia keittää vain kourallinen väkeä, juojia kyllä riittää.

Siinä kahvia keitellessäni mietin, että olemme me ihmiset merkillistä väkeä. Vallan itsekkäitä otuksia. Odotamme usein valmista, että se JOKU tulee varmasti ja hoitaa asian jos toisenkin – miksi suotta itse vaivautua?

Nykypäivänä talkoohenki ja yhteen hiileen puhaltaminen tuntuvat kadonneen maailmasta. Lapset kasvatetaan siihen, että elämä on täynnä oikeuksia, muttei ollenkaan velvollisuuksia. Ja vanhemmat ajattelevat samalla lailla. TÄNNE MULLE KAIKKI HETI. Se on surullista, se.

Kun katson omia 70-vuotiaita vanhempiani ja heidän sisaruksiaan, totean meillä nuoremmilla olevan vielä paljon oppimista heiltä.Vielä nytkin, vaikkeivat he itsekään enää ole 100% toimintakykyisiä, auttavat he pyyteettä kaikkia apua tarvitsevia läheisiään. Katson itseäni peiliin ja kysyn, teenkö itse samoin? Tulee vähän huono omatunto, paljon enemmän voisin vielä tehdä.

Töissäkin toisen huomioiminen lähtee pienistä asioista, vaikka siitä että osallistuu yhteisössä yhteisiin asioihin, kahvinkeitosta alkaen. Kun teet toiselle hyvää, teet sitä samalla itsellesi.

Huomenna, jos kahvipannut ammottavat keittiössä tyhjyyttään, kävele rohkeasti sisään (älä hiivi ohi). Tee miehen työ – laita kahvi kiehumaan 🙂