Mistähän sitä kirjoittaisi? Nyt on kollegat käsitelleet kännykkäriippuvuuden ja keski-ikäistymisen, niistäkään en pysty juttua rustaamaan. Lastenkasvatuskin on aihe, josta jokaisella on oma vahva mielipiteensä (varsinkin muiden lastenkasvatus 🙂 – en nyt siitäkään taida kirjoittaa. Kun on tuo oma kasvatustyökin ihan kesken. Jotakin ajankohtaista sen pitäisi olla. Mitäköhän jos kirjoittaisi rohkeudesta? Tai sen puutteesta? Luin tänään lehdestä, että moni kuluttaja ostaa aina samoja elintarvikkeita. Tuttuja ja turvallisia. Kolahti myös minuun, ruokakaupassa eivät tieni ole tutkimattomat. Tallaan aina samat hyllyt lävitse ja ostoskärryihin päätyvät aina samat tuotteet (=tylsä ihminen).

Sitäkö se on elämä muutenkin – tuttua ja turvallista? Mitä vanhemmaksi ihminen tulee, mukavuudenhalu kasvaa. Silloin on hyvä pitäytyä kaikessa tutussa ja turvallisessa. Jos uuden leikkeleen kokeileminen on viikon rajuin irtiotto, kannattaisi ehkä tehdä elämälleen jotain. On hyvä aina välillä rikkoa rajoja, huomaan sen itsekin. Poistua mukavuusalueelta, eikä pelkästään ruokakaupassa.

Mitäpä jos työpaikalla juttelisin ihmiselle, jolle en aiemmin ole paljoakaan puhunut? Voisin löytää aivan uudenlaisia ajatuksia ja mielenkiintoisen persoonan, jolla on paljon sanottavaa. Tai ottaa vastaan uudet työtehtävät mukisematta, niin että ne ovat haasteita ja jotakin uutta mielenkiintoista. Ettei ensimmäiset kommenttini ole “ei onnistu”. Huomaan, että moni asia onnistuu mainiosti, kunhan vain kääntää ajatuksensa ja asenteensa päälaelleen.
Joka viikolle voisi ottaa yhden uuden asian, jota ei ole ennen kokeillut tai ajatellutkaan. Sellaisen, joka vaatii edes vähän rohkeutta. Itse valitsen tälle viikolle sen leikkeleen, ensi viikolla voin sitten revitellä.jollakin muulla…

Noh, leikki leikkinä. Rohkeus on myös paljon muutakin. Rohkeutta puuttua asioihin. Puuttua epäkohtiin, siihen miten ihmiset kohtelevat toisiaan tai itseään. Pelkäämättä sitä, että jos puutut asioihin, et ole enää se “mukava mies”. Asioihin puuttuminen on vaikeaa. Mutta tosiasia on kuitenkin se, että jos kukaan ei koskaan puutu mihinkään, eivät tilanteet ikinä parane. Ehkä mielestäni kuitenkin kaikkein tärkeintä on se, että meillä olisi rohkeutta puuttua oman elämämme kulkuun. Mikäli elämme elämämme tyytymättöminä tekemättä mitään muutoksia asioiden parantamiseksi, tulee meistä todennäköisesti katkeria (vanhoja akkoja). Ja niinhän ei kukaan halua itselleen käyvän. Muista siis ottaa elämääsi rohkeuskuuri. Nauti viikottain kohtuullisesti riskejä ja mene aika ajoin tuulta päin suorin vartaloin kerien. Miettimättä huomista. Voin vannoa, että paranet tylsyydestä. Meillähän on kuitenkin vain tämä hetki. Se on hyvä muistaa.

Rohkeutta keräten, Elisa

Radiossa opetusneuvos Pirjo Sinko Ylen Ajantasan lauantaivieras 26.1. puhui mm. äidinkielestä. Hänen mukaansa äidinkieli pitäisi nähdä osana kielitaitoa ihan niin kuin vieraat kieletkin. Vaikka sitä osaakin puhua, ei  se automaattisesti tarkoita esim. kielen rakenteiden ja tyylitajun hallintaa. Hän oli huolissaan siitäkin, että puhekielinen ilmaisu valtaa alaa myös (asia)teksteissä.   Kirjakieliseen ilmaisuun ollaan tottumattomampia. Sanavarasto ei riitä ja on vaikeaa löytää tilanteeseen ja kuulijaan sopivaa kieltä ja ilmaisua – jäädään arkikielisen puheen tasolle.               

Televisiosta tuli ohjelma Yle, Toistaiseksi tuntemattomasta syystä 27.1.josta satuin

FreeDigitalPhotos.net

katsomaan kohdan , jossa pikkusiskonsa menettänyt tyttö kertoi  kaverinsa todenneen hänelle ”no oliko kivaa, kun siskos kuoli”. Tuo voi olla nuoren ajattelemattomuutta tai kyvyttömyyttä kohdata surevaa ihmistä. Mutta se voi olla myös kielellistä kyvyttömyyttä löytää oikeita sanoja ja heijastaa  puhekieltä ja nykyaikaa: asiat ovat kivoja tai ei-kivoja  ja niitä voi peukuttaa sen mukaan tykkääkö vai eikö tykkää.

Kärjistystä ja yksioikoista asioiden yhdistämistäkö – kenties. Vaikka kieli ja mediat kehittyvät, ei varmaan ole haitaksi lukea erilaisia tekstejä  ja kirjoittaa päivitysten ja twiittien lisäksi asiapitoisempia tekstejä. Siinäpä haastetta niin opetusalalle, koteihin kuin meille (akateemisille) täydennyskouluttajillekin, joilta joskus kysytään, että onko koulutusta mahdollista suorittaa ilman tehtäviä eli ilman esimerkiksi alan kirjallisuuteen perehtymistä ja kirjallisten töiden tekemistä. Mutta se on jo toinen juttu..

Valoa näköpiirissä? Ei ollut, vaikka kuinka tähyilin taivaanrantaa. Eikä ollut näkynytkään sitten viime syyskuun, muuta kun kirkasvalolampussa. Näköpiirissä ei ollut myöskään matkaa lämpimään, joten korkkasin sitten sen D-vitamiinipurkin. Ja mietin, kuinka kääntäisin asian edukseni. Voisiko sitä edes kääntää, vaikka olisin kuinka täynnä pyhää henkeä ja armollisuutta.

Millaistahan mahtaisi olla jos Suomessakin olisi aina kesä? Päivät olisivat aurinkoisia ja yöt mustia ja lämpimiä. Olisimmekohan me jäyhät suomalaiset ihan eri ihmisiä? Totisen Eeron tilalle syttyisikin vilkkusilmäinen Eros? Väsyneestä Marjasta sukeutuisi iloinen ja railakas Margaretha?

Mutta sittenhän meillä ei olisikaan enää mitään OIKEITA ASIOITA, joista voisimme rutista. Nythän on ainakin edes yksi kunnon syy, jotta voimme olla luvan kanssa masentuneita, vihaisia, huumorintajuttomia ja halutessamme jopa synkkämielisiä. Aina voimme syyttää tätä suomen talvea. Ihan kaikesta. Ainakin minä voin ja on täällä varmaan muitakin.

Mutta täytyy nyt mennä näillä mitä on. Kaikkeen auttaa vähintään 100 grammaa Fazerin sinistä. Ja jos sekään ei tepsi, pitkät kalsarit jalkaan, ulkoiluvaatteet päälle ja ulos jäälle hiihtämään. Upea ilma, pakkasta vain viitisen astetta ja vitivalkoista lunta silmänkantamattomiin – kukapa täältä haluaisi pois? Edes viikoksi?

Kirjoittajana Elisa Kaukolahti (nainen, joka haaveilee tropiikista, mutta tyytyy hiihtämiseen ja suklaaseen…)