Kansanterveyden rappion myötä kukat ovat puhjenneet kukoistukseensa määrittelemättömien tätien hatuissa. On siis väistämätöntä, että sanan terveys alle tunkeutuu yli äyräiden kuplivaa jaahas –ja jassoo –asennoitumista.

Toisin sanottuna: maailman terveysjärjestö WHO voisi suvereenisti mahduttaa nykyisen terveyden määritelmän (täydellisen fyysisen, psyykkisen ja sosiaalisen hyvinvoinnin tila) kylkeen seuraavasti: terveys on täydellisen fyysisen, psyykkisen ja sosiaalisen asennevammaisuuden runtelema. Kärjistän toki, mutta tiedostan samalla länsimaisen ruoka –ja ruokailutottumuskulttuurin ja olen varma, ettei jäärä ole ainoastaan Suomessa elävä haukka.

Voimakkaan vastareaktiivisuuden vallitessa on siis perin haasteellista eli hyvin hankalaa eli lähestulkoon mahdotonta viestiä terveydestä mielekkäästi eli niin, että viesti menisi perille. Terveysviestintä toki uppoaa heihin, jotka jo valmiiksi ovat aktiivisia. Jäärät, joita joutava terveyshömpötys ei sen enempää fyysisesti kuin henkisestikään liikuta, kuuluvat suureen ongelmaluokkaan.

Kunnossa kaiken ikää –ohjelman tiedottaja Katri Väisänen esitteli Terveysviestintä ja media –seminaarissa Suomimies seikkailee –kampanjaa, joka osaltaan yrittää käännellä jäykkäniskaisten päitä. Alun perin Pirkanmaan paikallishankkeesta vuonna 2004 kasvamaan lähtenyt kampanja kannustaa suomalaisia miehiä terveellisen ja liikunnallisen elämäntavan pariin: elintasovatsan kutistuminen kohottaa sisäelintasoa.

Suomimies seikkailee –kampanjan metsästämä kohdeyleisö ei ole räikeän heterogeeninen. Imagomainonta on oikeastaan lähes stereotyyppisen miehekästä ja puree ennen kaikkea keski-ikäistyviin ja perheellisiin miehiin ­­– jos on purrakseen. Esitekansio iskostaa karskia äijäenergiaa verkkokalvoille ytimekkäällä visuaalisuudella: kampanjan logo ei tämän jämäkämmin voisi tuoda mieleen minkä tahansa lätkäjoukkueen kotisivuja. Kuvissa jämerät miehet urheilevat ja syövät jopa kasviksia: maissin paikka onkin pallogrillissä tirisevän dominoivan lihakasan vieressä. Onko olemassa grillaamista harteikkaampaa tapaa laittaa ruokaa?

Esitteen tekstin toisaalta leppoisan jutustelevassa ja toisaalta suorastaan sotilaallisen käskevässä kirjossa niin ikään äijämäisyys saa kosolti jalansijaa. Joviaalin sävyisästi kehotetaan: ”Huolla itseäsi, sillä sinusta on vaimolle paljon iloa, kun et päästä itseäsi rapakuntoon – mieskunnosta puhumattakaan.” Pupujen ruoasta puhuttaessa militaristikin vakavoituu, sillä on ”turha luulla C-vitamiinitabletin tai E-vitamiinilisän tuottavan mitään iloa terveydelle ja korvaavan kasviksia.”

Rekkakiertue on osa Suomimies seikkailee –kampanjaa. Jo useamman vuoden ajan testirekka on kiertänyt eri paikkakunnilla muutaman kuukauden kerrallaan. Sattumaa tai ei, mutta perävaunussa suoritettavat kestävyys – ja lihaskuntotestit ovat omiaan muistuttamaan tupakkaa suppeassa hammasvarastossaan roikottavasta maanteiden mestarista, joka ei raskaan työn takia turhia voihki.

Toivottavasti Suomimies seikkailee –kampanja tavoittaa löyhästi rajatun kohderyhmänsä. Ainakin rekkakiertueen testeihin osallistui vuonna 2011 yi 10 000 miestä. Kuitenkaan kaltaistani urheilullisesti lahjatonta höyhensarjalaista nuorta herraa riuska kampanja ei juuri puhuttele, mikä on toisaalta ymmärrettävää: kaikkiin kohdistuva terveysviestintä ei lopulta tavoita ketään. Poden kuitenkin välilevyn pullistumaa, mutta toisaalta suhtaudun penseästi lääkkeiden käyttöön ja motivoidun liikkumaan ennemmin fyysisen kivun kuin yhdenkään kampanjan sysäämänä. Mitä tulee viestinnän näkökulmaan, nuorison kunnosta ollaan syystäkin huolestuneita: fyysisten töiden vähentyessä on muistettava, että ihminen on pohjimmiltaan kone eli tarvitsee huoltoa.

Riku Lehtoranta

Kirjoittaja opiskelee Lahden kansanopiston journalistiikan linjalla. Hän osallistui 10.4.2013 Liikettä!-hankkeen “Terveysviestintä ja media” -seminaariin tarkkailijana ja ideoi Amazing Race -työpajassa uusia tapoja viestiä terveestä elämästä. 

 SuomiMies seikkailee

Mistähän sitä kirjoittaisi? Nyt on kollegat käsitelleet kännykkäriippuvuuden ja keski-ikäistymisen, niistäkään en pysty juttua rustaamaan. Lastenkasvatuskin on aihe, josta jokaisella on oma vahva mielipiteensä (varsinkin muiden lastenkasvatus 🙂 – en nyt siitäkään taida kirjoittaa. Kun on tuo oma kasvatustyökin ihan kesken. Jotakin ajankohtaista sen pitäisi olla. Mitäköhän jos kirjoittaisi rohkeudesta? Tai sen puutteesta? Luin tänään lehdestä, että moni kuluttaja ostaa aina samoja elintarvikkeita. Tuttuja ja turvallisia. Kolahti myös minuun, ruokakaupassa eivät tieni ole tutkimattomat. Tallaan aina samat hyllyt lävitse ja ostoskärryihin päätyvät aina samat tuotteet (=tylsä ihminen).

Sitäkö se on elämä muutenkin – tuttua ja turvallista? Mitä vanhemmaksi ihminen tulee, mukavuudenhalu kasvaa. Silloin on hyvä pitäytyä kaikessa tutussa ja turvallisessa. Jos uuden leikkeleen kokeileminen on viikon rajuin irtiotto, kannattaisi ehkä tehdä elämälleen jotain. On hyvä aina välillä rikkoa rajoja, huomaan sen itsekin. Poistua mukavuusalueelta, eikä pelkästään ruokakaupassa.

Mitäpä jos työpaikalla juttelisin ihmiselle, jolle en aiemmin ole paljoakaan puhunut? Voisin löytää aivan uudenlaisia ajatuksia ja mielenkiintoisen persoonan, jolla on paljon sanottavaa. Tai ottaa vastaan uudet työtehtävät mukisematta, niin että ne ovat haasteita ja jotakin uutta mielenkiintoista. Ettei ensimmäiset kommenttini ole “ei onnistu”. Huomaan, että moni asia onnistuu mainiosti, kunhan vain kääntää ajatuksensa ja asenteensa päälaelleen.
Joka viikolle voisi ottaa yhden uuden asian, jota ei ole ennen kokeillut tai ajatellutkaan. Sellaisen, joka vaatii edes vähän rohkeutta. Itse valitsen tälle viikolle sen leikkeleen, ensi viikolla voin sitten revitellä.jollakin muulla…

Noh, leikki leikkinä. Rohkeus on myös paljon muutakin. Rohkeutta puuttua asioihin. Puuttua epäkohtiin, siihen miten ihmiset kohtelevat toisiaan tai itseään. Pelkäämättä sitä, että jos puutut asioihin, et ole enää se “mukava mies”. Asioihin puuttuminen on vaikeaa. Mutta tosiasia on kuitenkin se, että jos kukaan ei koskaan puutu mihinkään, eivät tilanteet ikinä parane. Ehkä mielestäni kuitenkin kaikkein tärkeintä on se, että meillä olisi rohkeutta puuttua oman elämämme kulkuun. Mikäli elämme elämämme tyytymättöminä tekemättä mitään muutoksia asioiden parantamiseksi, tulee meistä todennäköisesti katkeria (vanhoja akkoja). Ja niinhän ei kukaan halua itselleen käyvän. Muista siis ottaa elämääsi rohkeuskuuri. Nauti viikottain kohtuullisesti riskejä ja mene aika ajoin tuulta päin suorin vartaloin kerien. Miettimättä huomista. Voin vannoa, että paranet tylsyydestä. Meillähän on kuitenkin vain tämä hetki. Se on hyvä muistaa.

Rohkeutta keräten, Elisa

Lapsen tahto on kuin Tornionjoki huhtikuussa. Se repii itsensä vapaaksi, tulvii yli äyräidensä ja rikkoo mennessään jos sen tielle asettuu.

Se tulee tietyllä äänenpainolla. Se sellainen haastava kysymys-vaatimus-valitus asiasta kuin asiasta: “Minä saan ottaa jätskin”. Jos haastetun vastaus haastemiehelle viivästyy pari sekuntia, on hiljaisuus jo tulkittu hyväksynnäksi. Silloin lupa jätskiin on ikään kuin olemassa, pyhästi ja peruuttamattomasti. Jos aikuinen nyt saa sanottua, että “ei oteta jätskiä, ruoka on kohta valmis”, vääntyy lapsella naama nurin päin, sillä häneltä yritetään riistää jotain sellaista, mikä itsestäänselvästi kuuluu hänelle. Ruuan jälkeen jätski on selviö. Olkoonkin, että on tavallinen maanantai, ja just menneenä viikonloppuna syötiin makeaa kaverin synttäreillä yllin kyllin.

Kun Torniojoessa on virtausta, voimaa ja massaa, on valtavan paineen purkauduttava jotenkin. Jos joen uoma on jäistä tukossa, etsii joki voimallaan vaihtoehtoisia reittejä. Ensin se puhkaisee pienen noron jonnekin, ja kohta joki ryskää siitä mielin määrin. Jos joki valitsee mennä pellon kautta, se vie mullat mennessään.

“Tänään saadaan pelata Wiillä. Minä otan oman lompakon kauppaan mukaan ja ostan Lego-Starwars-Sithien taistelugalaksi-paketin. Saadaanhan me keksejä?” Samaan aikaan ladotaan kaksi makkaraviipaletta samalle leivälle ja lapioidaan monta lusikallista kaakaojauhetta kylmän maidon sekaan ja lusikoidaan suklaamössöä suuhun. Aikuisen pitäisi olla kaiken aikaa  toppuuttelemassa: Ei ole pelipäivä, ei ole lelujenostopäivä, ei keksejä vaan oikeaa ruokaa, yksi makkara leivälle riittää ja lopettakaa tuo kaakaolla läträäminen.

Onko vanhemman tehtävä olla kaikenlaisena esteenä ja tukkeena virran vapaalle juoksulle? Älä sitä äläkä tätä, ei enää uimahalliin kahdeksalta illalla eikä me lähdetä pizzeriaankaan enää. En osta sulle puolentoista litran colapulloa, äläkä enää siitä Wiistä tinkaa, tänään ei ole pelipäivä! Paine yläjuoksulla kuitenkin kasvaa, ja jostain se tahto pakostakin ryöpsähtää.

Tornionjoki tulvii joka kevät. Joinakin keväinä enemmän, toisina vähemmän. Paikalliset vievät talvella jäälle merkin ja lyövät vetoa siitä, että ajautuuko merkkipömpeli Suomen vai Ruotsin puolelle ja minä päivänä se rantautuu.

Meillä jännitetään aina kovan päivän päätteeksi, että kumpi vanhemmista on tänään idiootimpi ja mistä erityisistä ansioista.
Kevättä rintaan ja iloisia kevättulvia kaikille!

terveisin Marianne Valola, CleanDesign maineen rakentaminen -hankkeen suunnittelija