Meillä on kotona leivinuuni. Sellainen pieni takan yhteydessä oleva, mutta oikein sopiva tällaiselle penninvenyttäjälle. Hoituu nimittäin lämmitys ja ruoanlaitto samoilla puilla.

Leivinuunissa voi paistaa vaikka rönttösiä, kainuulaisia perinnepiirakoita. Kuva: Sari Niemi.

Viestintä tuon kivimöhkäleen kanssa on vähän haasteellista. Uunin aktiivisin viestintäaika on alkusyksystä, ensimmäisillä lämmityskerroilla. Viestintämenetelmät ovat hyvin perinteiset: savumerkkejä. Jos kukaan ei ole huomaavinaan, uuni viestittää lisää ja sitten soi palovaroitin. Sitten tuuletetaan.

Viestinnällistä vaikeuskerrointa lisää se, jos satumme lämmittämään uunia mieheni kanssa yhdessä.

Vaimo yläkerrassa: “Laitoitkos uuniin tulet?”
Mies alakerrassa: “Joo laitoin yhden pesällisen.”

(Vaimo miettii: Niin että paljonko niitä puita sinne meni?!)

Mies puolen tunnin kuluttua: “Kävin vähän lisäämässä puita.”
Vaimo: “Ai kuinka vähän?”
“No muutaman klapin heitin.”
“Siis paljonko?!”

Arvuuttelua, saisiko noilla muutamalla klapilla ja yhdellä pesällisellä uuniin reilun 200 astetta… Laitanpa vielä varmuuden vuoksi pari puuta.

“No mä laitoin vielä pari puuta niin saadaan nuo leivät paistettua.”
“Ai jaa, no ne oli kyllä koivuklapeja mitä mä äsken laitoin, eiköhän niillä olisi jo lämminnyt.”

Lopulta uunissa on 300 astetta ja vuokaleipätaikina kohoaa pöydällä yli äyräiden. Uuni ei sano sanaakaan.

Tästäkin huolimatta lämmitämme uunia mielellämme. Viime jouluiseen tapaan uuni saa paistaa joulukinkun ja laatikot. Tarvitseeko edes mainita, että imelletystä perunalaatikosta tulee parasta juuri leivinuunissa?