Nuorten syrjäytyminen ja kasvanut nuorisotyöttömyys ovat olleet viime aikoina jatkuvasti esillä mediassa. Keskustelua ovat kiihdyttäneet eurokriisin lisäksi mm. tutkimustulokset nuorten työkyvyttömyyseläkkeiden yleisyydestä ja THL:n 1987-ikäkohorttiaineiston näytöt huono-osaisuuden periytymisestä. 1990-luvun laman välilliset seuraukset näkyvät nyt siinä sukupolvessa, joka vietti tuolloin lapsuuttaan.

Paitsi että syrjäytyminen merkitsee suuria inhimillisiä menetyksiä, yhteiskunnan näkökulmasta työvoiman ulkopuolella oleva nuori on käyttämätön voimavara. Jos tätä voimavaraa ei saada mukaan tuottamaan yhteistä hyvää, joutuu yhteiskunta maksamaan siitä suuren hinnan. Valtiontalouden tarkastusviraston arvion mukaan yhdestä syrjäytyneestä nuoresta aiheutuu yhteiskunnalle miljoonan euron kustannukset ennen kuin hän täyttää 60 vuotta.

Tilastokeskuksen Pekka Myrskylä on laskenut, että “syrjäytyneitä”, eli vailla toisen asteen tutkintoa ja työn ja opiskelun ulkopuolella olevia nuoria, on yli 50 000. Heistä yli 30 000 ei ole myöskään ilmoittautunut työttömiksi työnhakijoiksi. Kaikkien kohdalla kyse ei toki ole ”lopullisesta” syrjäytymisestä joka päätyy päihdeongelmiin, rikollisuuteen ja asunnottomuuteen, mutta tämä kouluttamaton joukko on joka tapauksessa suurimmassa vaarassa päätyä pidemmälläkin aikavälillä yhteiskunnan elätettäväksi, varsinkin vaikeina taloudellisina aikoina.

Yksi keskeisimmistä toimintamuodoista nuorten aktivoimiseksi on kunnallinen työpajatoiminta, jossa nuoret osallistuvat työmarkkinatuettuun työharjoitteluun. Selvitysten mukaan työpajat kyllä parantavat syrjäytymisvaarassa olevien nuorten elämänhallintaa ja auttavat koulutukseen ohjautumisessa, mutta ne eivät tarjoa selvää väylää työelämään. Selkeämmin työelämäyhteys toteutuu oppisopimuskoulutuksessa, joka on todettu tehokkaaksi keinoksi nuorisotyöttömyyden vähentämisessä mm. Tanskassa ja Saksassa. Suomessakin siitä on saatu hyviä kokemuksia. Toisaalta oppisopimuskoulutukseen ohjautuu sellaisia itsenäisiä ja aktiivisia nuoria, joilla olisi muutenkin kohtalaiset työllistymismahdollisuudet: varsinaisessa syrjäytymisvaarassa olevat hyötyvät siitä vain harvoin.

Keskeinen ongelma on luonnollisesti se, ettei syrjäytymisvaarassa oleva nuori ole useinkaan yksityiselle työnantajalle kannattava sijoitus. Työpajatoiminta on kuitenkin osoittanut, ettei nuoren työllistäminen onnistu tehokkaasti yksipuolisesti kunnan tarjoaman työharjoittelun kautta, jos yksityiset työnantajat eivät ole yhtälössä mukana. Lyhytkin työkokemus voi olla nuorelle merkittävä: onnistumisen kokemukset voivat kasvattaa itseluottamusta ja vähentää työelämään liittyviä pelkoja. Yhteiskunta hyötyy valtavasti jokaisesta työuralle saadusta nuoresta. Syrjäytymisvaarassa olevien nuorten tukeminen on keskeinen osa-alue, jolla tarvittaisiin jaettua arvoa tuottavia ratkaisuja. Olennaisin kysymys on, millaisia kannustimia yrityksille voitaisiin luoda, jotta ne saataisiin mukaan nuorten tuettuun työllistämiseen?

Yksi Master Classin kolmesta haasteesta on vahvistaa kaikkien toimijoiden yhteistä vastuuta hyvinvoinnista. Haasteen tehtävänanto on melko laaja ja siihen voikin vastata monin eri tavoin. Millaisten toimijoiden vastuunkantoa haluamme pyrkiä vahvistamaan? Vastuun hyvinvoinnista voidaan nähdä kuuluvan yhtälailla valtiolle, yksilöille kuin myös yrityksille ja lähiyhteisöille. Lisäksi jokaisen toimijan tapa kantaa vastuuta vaihtelee: vastuu voidaan ymmärtää taloudellisena, ekologisena tai moraalisena vastuuna ympäröivän yhteisön jokapäiväisestä hyvinvoinnista.

Jos kuitenkin lähdemme liikkeelle yhteiskunnan yksittäisistä jäsenistä ja heidän asenteistaan sekä motivaatiostaan edistää yhteistä hyvinvointia, antavat Master Classin Rakenna kestävä hyvinvointi -avausseminaarissa (10.4.2013) esiin tuodut luvut suomalaisten valmiudesta osallistua vapaaehtoistoimintaan sekä järjestötyöhön hyvin toiveikkaan kuvan vastuunjaon tulevaisuudesta. Suomen Punaisen Ristin pääsihteeri Kristiina Kumpula esitti seminaaripuheenvuorossaan joka kolmannen suomalaisen olevan mukana vapaaehtoistoiminnassa. Lisäksi niistä, jotka eivät vielä olleet mukana, jopa yli puolet osallistuisi, jos heitä pyydettäisiin.

Ihmisten auttamishalu ja valmius osallistua vapaaehtoisjärjestöjen toimintaan eivät siis näytä tuottavan ongelmaa. Seuraava haaste onkin tämän potentiaalin hyödyntäminen. Miten tarjota osallistumisen kanavia niille, joilla on intoa lähteä edistämään yhteistä hyvinvointia, muttei tarpeeksi tietoa järjestökentästä ja vapaaehtoistoiminnan mahdollisuuksista? Erityinen haaste on tarjota informaatiota ja matalan kynnyksen osallistumismahdollisuuksia sellaisille toimijoille, joilla ei auttamishalusta ja kiinnostuksesta huolimatta ole tarpeeksi aloitteellisuutta etsiä taitojaan ja kiinnostuksenkohteitaan vastaavaa toimintaa.

Miten tuoda yhteen ihmiset, heidän erilaiset taitonsa ja kiinnostuksenkohteensa sekä järjestöt ja vapaaehtoistyömahdollisuudet? Tämänkaltaista toimintaa on jo olemassa. Monet järjestöt ja kunnat tiedottavat sivuillaan vapaaehtoistoiminnan mahdollisuuksista, ja muun muassa suomalaisten kehitysyhteistyöjärjestöjen kattojärjestö Kepan vuosittainen Anna aikaa -tapahtuma kokoaa yhteen vapaaehtoistyöstä kiinnostuneita sekä toimintaa organisoivia järjestöjä. Toisaalta järjestötoimintaan lähdetään usein mukaan jo olemassa olevien verkostojen kautta, ja monet vapaaehtoistyötä esitteleviin tilaisuuksiin osallistuvat ovat entuudestaan aktiivisia. Tarvitsemme uusia tapoja tavoittaa aktiivikansalaisia, luoda yhteisiä ratkaisuja päivittäisiin ongelmiin ja vahvistaa lähiyhteisöjen roolia hyvinvoinnin tuottamisessa.

Hyvinvointivaltion tulevaisuutta ei voi täysin laskea vapaaehtoisuuden ja kolmannen sektorin varaan, eikä ammattilaisia korvata vapaaehtoistyöntekijöillä. Vapaaehtoisilla ja järjestöillä on kuitenkin niin mahdollisuus kuin myös vastuu tarttua hyvinvointiyhteiskunnan puutteisiin sekä kehittää ja täydentää olemassa olevia palveluita. Ennen kaikkea yhdessä toimiminen lisää tietoisuuden määrää ja tuottaa mahdollisesti uudenlaista osallisuutta ja osaamista.

Pauli Kettunen totesi ajatuksia herättävästi seminaaripuheenvuorossaan (Rakenna kestävä hyvinvointi 10.4.2013) ”hyvinvointiyhteiskunta”-käsitteen olevan ikään kuin hellittelynimi hyvinvointivaltio-käsitteelle; Kettunen kyseenalaisti sen, että käsitteestä valtio siirtyminen käsitteeseen yhteiskunta olisi kuitenkaan tuonut suurta muutosta itse hyvinvoinnin järjestämiseen tai siitä vastuussa olemiseen. Kettunen toteaa hyvinvointiyhteiskunnan olevan ”monitulkintainen konsensus-käsite”. Kettusen ajatus nivoutuu yhteen oman Master Class-haasteeni kanssa: minkälainen on uusi vastuunjako hyvinvoinnista? Olemmeko hyvinvointivaltion kehityskaaren loppuhuipentumana ulkoistaneet vastuun hyvinvoinnista valtiolle? Ja jos tähän halutaan muutos (vai onko kyse halusta, onko meillä vaihtoehtoja?) on seuraavaksi kysyttävä miten sitten muut tahot saadaan ottamaan vastuu hyvinvoinnista? Kun hyvinvoinnin vastuupalloa pompotellaan, lienee pallon kiinniottajina kolme vaihtoehtoa: yksilöt eli neljäs sektori, kolmas sektori tai yksityiset yritykset. Hänninen ja Palola (2010, 16) ovat Kettusen kanssa hieman eri mieltä ja näkevät semanttisen muutoksen tuoneen mukanaan myös toiminnallisen muutoksen: heidän mukaansa vallalla on ollut jo jonkin aikaa julkisen vallan, markkinoiden ja kansalaisyhteiskunnan tehtävien uusjako; hyvinvointiyhteiskunnassa julkinen asemoituu erityisesti yksityisen kumppanin rooliin.

On ollut kiintoisaa tarkastella minkälaista roolia Master Class keskusteluissa ja materiaaleissa on rakennettu yrityksille uuden vastuunjaon kynnyksellä. Shared value eli jaetun arvon käsite vilahtelee keskusteluissa ahkerasti tuoden yrityksiä vastuullisiksi toimijoiksi hyvinvoinnin tuottamisessa yhteiskunnassa. Kuitenkin Deloitten (2012) tutkimuksen mukaan yritysjohtajista ja hallitusammattilaisista 59 % oli sitä mieltä, että päävastuu yhteiskunnan suurimpien haasteiden ratkaisemisessa tulee olemaan kansallisilla hallituksilla, ei yrityksillä. Esko Aho (Rakenna kestävä hyvinvointi 10.4.2013) retorisoi seminaaripuheenvuorossaan samaan suuntaan arkkitehtuuri-metaforalla: julkisen vallan tulee olla se arkkitehti joka piirtää hyvinvointiyhteiskunnan uuden vastuunjaon piirustukset.

Master Class pienryhmäkeskustelussamme pohdimme hyvinvointivastuun ja jaetun arvon rajapintaa. Mihin saakka uusi vastuunjako on mahdollinen? Huomaan pohtivani, että jo perustuslaki asettaa julkiselle vallalle raskaan velvoitteen kansalaisten hyvinvoinnista huolehtimiseen – ketkä siis pääsevät osallisiksi shared valuesta ja ketkä jäävät siinä tuotetun hyvinvoinnin ulkopuolelle? Vai jakaantuuko ”jaettu arvo” niin laajalle ja tasaisesti, että siitä on kaikkien kansalaisten mahdollisuus päästä osalliseksi? Pääseekö pitkäaikaistyötön tai lastensuojeluperhe osalliseksi jaetusta arvosta? Voisiko uusi vastuunjako parhaimmillaan olla sellaista, että vaikkakin julkinen valta kantaa vastuuta heistä, joille elämän riskit ovat toteutuneet, ei jaettu arvokaan olisi heidän ulottumattomissa?

Mielestäni jatkopohtimisen arvoisia rajapintoja jaetun arvon ja uuden vastuunjaon tiimoilta on kolmiomallin tasapaino: missä mitassa julkinen valta, missä mitassa yksilöt, perheet ja yhteisöt ja missä mitassa yritykset ovat hyvinvoinnistamme vastuussa. Yksi esimerkki jo toteutuneesta yksilön omaa vastuuta terveydestään korostavista malleista ovat ”oma terveys”-palvelut, joita tarjoavat yksityiset yritykset (kuten Terveystalo) ja muutamat terveyskeskukset. Oma terveys-palveluiden kehittäminen on mm. Valtiovarainministeriön sähköisten palveluiden SADe-ohjelman osa-alue, jonka tavoitteena on: ”— tukea kansalaisen oman terveyden hallintaa sekä itsehoitoa (SADe-ohjelma).” Toinen esimerkki, jossa ihmistä vastuutetaan puolestaan omasta mielen hyvinvoinnistaan ovat aikuisille suunnattu mielenterveystalo.fi ja nuorille suunnattu nuortenmielenterveystalo.fi. Näissä palveluissa henkilö voi tutkailla omaa mielenterveyttään ja pulmansa vakavuusasteesta riippuen ohjelma ohjaa hänet joko virtuaalisten tai kasvokkain tapahtuvien tukipalveluiden piiriin.

Jatkossa haluan itse alkaa tutkia mitä tekemistä politiikalla ja poliittisilla puolueilla on uuden vastuunjaon ja shared valuen kanssa. Tulen omassa väitöskirjassani tutkimaan miten poliittiset puolueet ylipäätään konstruoivat hyvinvointia eli minkälaista hyvinvointia jatkossa halutaan ylläpitää ja rahoittaa. Toiseksi haluan tutkia näkevätkö puolueet shared valuen ratkaisuna uuden vastuunjaon kysymyksiin.

LÄHTEET:

Aho, Esko 2013. Rakenna kestävä hyvinvointi-seminaarimuistiinpanot. 10.4.2013. Helsingin yliopisto.

Deloitte 2012. Yhteistä tarkoitusta etsimässä. Deloitte & Touche Oy, Group of Companies.

Hänninen, Sakari ja Palola, Elina 2010.  Johdatus jakojen problematiikkaan. Teoksessa Hänninen, Sakari; Palola, Elina & Kaivonurmi, Maija (toim). Mikä meitä jakaa? Sosiaalipolitiikka kilpailuvaltiossa. Terveyden ja hyvinvoinnin laitos. Helsinki.

Kettunen, Pauli 2013. Rakenna kestävä hyvinvointi-seminaarimuistiinpanot. 10.4.2013. Helsingin yliopisto.

SADe-ohjelma.  SADe-ohjelman Sosiaali- ja terveysalan palvelukokonaisuuden klusteriryhmä. VM038:09/2009. http://www.hare.vn.fi/mHankePerusSelaus.asp?h_iId=16239

Master Classin yksi ratkaistavista haasteista on yhteisen arvon luomiseen tarvittavat uudet yhteistyömallit. Miten yhteisen arvon kumppanuuksia luodaan?

Master Class -kurssin alussa järjestetyssä Rakenna kestävä hyvinvointi -seminaarissa useasta puheenvuorosta tuli esiin toive ja into luoda uudenlaisia kumppanuuksia. Erilaiset yhteistyömuodot julkisen, yksityisen ja kolmannen sektorin toimijoiden välillä luovat innovaatioita ja parhaimmillaan mahdollistavat hyvinvointiyhteiskunnan palvelujen tarjoamisen entistä laadukkaammin. Mitä haasteita uusien kumppanuuksien kehittämiseen sitten liittyy?

1.    Sopivan shared value –kumppanin löytäminen

Ensimmäinen askel yhteistyöhön on toki löytää sopiva kumppani. Järjestöt ja yliopistot ottavat entistä aktiivisemmin yhteyttä yrityksiin keskustellakseen yhteistyöstä. Mutta miten saadaan luotua epätavallisia kumppanuuksia yli sektorirajojen, ja miten julkisen sektorin toimijat saadaan mukaan keskusteluun? Esimerkiksi yritysvastuuverkosto FiBS on lanseeraamassa internetpalvelua, josta yritykset voivat etsiä sopivaa järjestökumppania. Miten voisimme lisätä kohtaamisia tai foorumeita, joissa kumppanuuksia syntyy?

 2.    Puuttuvat kannustimet kumppanuuden luomiseen

Yhteistyötä eri sektoreiden ja toimijoiden välillä halutaan edistää, mutta konkreettiset kannustimet ja mallit yhteistyöhön puuttuvat. Uusien toimintamallien luominen vie resursseja, mutta harva taho tarjoaa tukea tai konsultointia yhteistyön aloittamiseen. Mistä eri toimijat saisivat sysäyksiä yhteistyöhön? Voisiko esimerkiksi valtio asettaa kansalaisjärjestötukien ehdoksi uudenlaiset kumppanuudet?

3.    Tarve monialaosaajille ja ”tulkeille” eri sektoreiden välillä

Uusien innovatiivisten kumppanuuksien luomiseen kaivataan mielestäni yhä enemmän osaajia, joilla on kokemusta eri sektoreilta ja aloilta. Tämänpäiväisen seminaarin jälkeisessä keskustelutilaisuudessa peräänkuulutettiin monialaosaajia, jotka voivat toimia eri sektoreiden välisinä ”tulkkeina”. Samankaltaisten ihmisen kanssa tulee usein päädyttyä samankaltaisiin ratkaisuihin, kun taas työskentely yli sektorirajojen voi kirvoittaa tuoreita näkökulmia. Suomessa voisi mielestäni systemaattisemmin kannustaa hankkimaan kokemuksia eri sektoreilta, aloilta ja opinahjoista, opettaa entistä enemmän yhteistyötaitoja sekä kannustaa välttämään urautumista.

4.    Uudet yhteistyömallit vievät aikaa ja resursseja

Uusien toimintatapojen luominen vie usein aikaa ja resursseja, ja voi olla jopa kivulias prosessi. Kuka maksaa uuden kumppanuuden kehitystyön? Jos yhteistyöllä on selkeitä lyhyen tähtäimen hyötyjä, niin yhteistyötahot voivat olla valmiita panostamaan yhteistyöhön omaa aikaansa ja resurssejaan. Entä tapauksissa, jossa yhteistyön taloudelliset hyödyt eivät ole yhteistyön alussa täysin selkeitä, tai kun julkisella sektorilla tai järjestöllä ei ole varaa investoida yhteistyön alkuvaiheeseen?

Toivon pääseväni työstämään ideoita tai ratkaisuja näihin kysymyksiin Master Classin aikana. Tarvitsemme ratkaisuja joissa tuodaan odottamattomia tahoja yhteen, kannustetaan tai jopa pakotetaan yhteistyöhön, sekä palkitaan rohkeista yhteistyöaloitteista!