Lihaa trendisanojen luiden ympärille

”TutkAula kuvaimukset osoittavat luovien ideoiden syntyvän ympäristössä, jossa käytännön tekijöillä on tahtoa ja aikaa pohtia oman tekemisensä mielekkyyttä. Arkea jaksaa parantaa vasta, kun arjessa jaksaa.” Master Class -osallistuja Ville Aula pohtii kirjoituksessaan tehostamis-puheen ja uusien ideoiden syntymisen suhdetta.

Seuraava lause on tuttu jokaiselle yhteiskunnallista keskustelua seuraavalle: Hallintoa on tehostettava ja palvelujen vaikuttavuutta on lisättävä. Tärkeitä tavoitteita, eikä kukaan liene niistä erimieltä. Keskustelussa jäämme usein tällaiselle pintatasolle, emmekä pääse kiinni varsinaiseen asiaan. Mitä, missä ja miten ja pitäisi kehittää tai toimia toisin?

Julkiselta sektorilta penätään toistuvasti tehokkuutta, jota tavoitellaan juustohöyläämisen ja tehostamisen luovalla yhdistelyllä. Kuitenkin fraasi ”hallintoa pitää tehostaa” on jotakuinkin yhtä informatiivinen kuin ”on tehtävä parempaa politiikkaa”. Se ei tarkoita mitään, ellei sitä sidota johonkin konkreettiseen.

Samalla julkiselta sektorilta vaaditaan innovatiivisuutta ja rohkeaa uudistamista. Uudet ideat ovat tehokkuuden lisäämisen edellytys. Samaan aikaan tehostaminen kiristämällä on myrkkyä uusien ideoiden luomiselle. Useat tutkimukset osoittavat luovien ideoiden syntyvän ympäristössä, jossa käytännön tekijöillä on tahtoa ja aikaa pohtia oman tekemisensä mielekkyyttä. Arkea jaksaa parantaa vasta, kun arjessa jaksaa. Kovempaan vauhtiin piiskattavat työntekijät eivät uhraa aikaa työnsä pohtimiselle, koska tekemiselle on liian kiire.

Uusien toimintatapojen kehittämisellä on alussa vain lupaus jostakin paremmasta. Ideoissa on hyviä puolia ja kritisoitavia kohtia, eivätkä kaikki yleensä ole samaa mieltä niiden toimivuudesta. Kun uudet ideat kohtaavat hyvää tarkoittavat, mutta tyhjät trendisanat, kuten tehostamisen, jäävät ne helposti alakynteen. Tehostaminen keskittämällä ja juustohöyläämällä on jostakin syystä päätöksentekotasolla hyväksyttävämpää ja helpommin allekirjoitettavissa, kuin uuden arkisen toimintatavan käyttöönotto.

Pahimmassa tapauksessa hyvää tarkoittava kehittäminen päättyy näennäistehostamiseen ja organisaatiomuutokseen, jonka seurauksena sekä tehokkuus että mahdollisuudet uusien ideoiden kehittämiseen heikentyvät. Lopputulos on verrattavissa satojen vuosien takaiseen lääketieteeseen, jossa myrkyllistä arsenikkia tarjottiin potilaille lääkkeenä. Ongelma ei todellakaan ollut lääkkeessä, vaan jossain aivan muualla, luultavasti potilaassa.

Master Classilla vain harvat meistä ovat käytännössä tehneet töitä niiden toimintatapojen ja mallien kanssa, joita olemme kehittämässä. Monilla ei myöskään ole omakohtaista kokemusta niistä tarpeista, joihin pyrimme vastaamaan. Innovaatioiden kehittämisen kaksoisedellytyksestä meidän kohdallamme toteutuu aika pohtia, mutta kosketus käytäntöön on heikompi. Emme voi muuttua käytännön tekijöiksi, joten on pärjättävä näillä eväillä. Voimme lähinnä tarjota ideoita ja ajatuksia, jotka tulisi välittää käytännön tasolle testattavaksi ja päättäjien tasolle tiedostettaviksi.

Todelliset innovaatiot tapahtuvat vasta, kun ideat prooffauksien ja pitchauksien jälkeen kohtaavat ne ihmiset, jotka tekevät pohtimiamme asioita käytännössä. Vasta heidän kauttaan ideamme kehittyvät arkisiksi uudelleen tekemisen muodoiksi, jotka voivat nousta lentoon. Väitän, että on yhdentekevää kuinka monessa seminaarissa ideoitamme jälkeenpäin esitellään, mikäli ideat eivät kohtaa arkea ja käytännön tekemistä. Lopputuloksena pitäisi jäädä jäljelle muutakin kuin ”tahtotila kasvattaa tehokkuutta luomalla uutta synergiaa avaintoimijoiden välille sekä kohdata globaalin maailman haasteet aiempaa strategisemmalla ja ketterämmällä organisaatiorakenteella”. Tätä kieltä on viljelty jo riittävästi ja vastaavia temppuja kokeiltu riittävän monta kertaa.

 VIlle Aula opiskelee valtio-oppia ja hallinnontutkimusta Helsingin yliopistossa.