Kirjoittaja on luontotoimittaja ja luontotaiteilija Minna Pyykkö
Joskus metsässä kulkiessani tulen ajatelleeksi, kuinka paljon ympärilläni kulkee erilaisia viestejä, joita emme havaitse. Miten monia tuoksuja ilma kantaa ohitseni, miten paljon ääniä, jotka ovat niin korkeita, matalia tai hiljaisia, että en huomaa niitä. Eläinlajit viestivät toisilleen lukemattomilla tavoilla, joista havaitsen vain osan, enkä niitäkään ymmärrä.
Olisi mahtavaa, jos voisin nähdä hetken ajan kaikki lähelläni metsässä samaan aikaan sykkivät pienet sydämet: kaarnanraossa kyhjöttävän hauraan puukiipijäpoikueen, puuhakkaan käpytikan, sammalen suojissa touhuavan metsämyyrän ja aivan sen lähellä jököttävän rupikonnan, lahopuun alla saalista vaanivan juoksujalkaisen, taivaalla lentävän korpin. Tai jos voisin nähdä kaikkien tuhansien metsän asukkaiden hengityksen nousevan höyrynä hitaasti ylös. Tai kaikki lehtien ja oksien seassa kurkistelevat erilaisiin elämisen malleihin sopeutuneet silmät – uteliaat, pelokkaat, ikiaikaisen viisaannäköiset.
Metsäluonto on ihmeellinen kokonaisuus. Ehkä ihmeellisempi kuin osaamme vielä ajatellakaan. Viime vuosina on selvinnyt uusia tietoja kasveista. Kasvitkin oppivat, muistavat ja viestittävät tärkeitä tietoja toisilleen. Varpaiden alla metsän maaperä kuhisee salaperäistä elämää, jota ei tule yleensä edes ajatelleeksi.
Luonnontilaisessa metsässä voi kokea samalla hetkellä monta aikakerrosta. Suomen metsien kehityshistoria on tuhansia vuosia vanha, kilpikaarnaiset männyt voivat olla monisatavuotiaita, eri vaiheissa maatuvat puut tarjoavat kasvualustaa sienille, hyönteisille, uusille taimille. Toisaalta joka hetki tapahtuu: tuuli heiluttaa hämähäkinseittiä, saalis takertuu seittiin, lehtopöllö nappaa rastaanpoikasen, muurahainen kuljettaa pihkapallon pesäänsä, valo saa männynkaarnan vesipisaran loistamaan timanttina hetken ennen kuin kiertyy syvemmälle metsään.
Muistan metsäretkiltäni paljon yksityiskohtia. Hellyttävän märät mäyrät olivat niin puuhakkaina kaivamassa maata, että eivät huomanneet lähestyjiä. Maahan pudonneen linnunpesän höyhenettömät poikaset järkyttivät lapsena outoudellaan. Taianomainen metsäaukio tuntui hohtavan sisäistä valoa. Metsäpolku johdatti lähteelle, joka oli musta ja pelottavan hiljainen, ja sen pohjalla kimaltelivat tähdet.
Olen liikkunut lasteni kanssa metsässä jonkin verran. En tiedä miten paljon ja minkälaisia muistoja heille on retkistä jäänyt. Ei sitä voi kysyä. Tai voi kysyä, mutta ei siihen voi vastata, koska en usko, että he itsekään tietävät sitä. Hienoimmat metsämuistot ovat sellaisia, ettei niitä pysty sanoilla täysin kuvaamaan. Uskon että niin on ollut jo sukupolvien ajan, kun meidän esi-isämme ovat liikkuneet metsissä. Samaa on kokenut varmaan ukkinikin jo lapsena, vaikka ei siitä puhunutkaan. Hän samoili vanhana miehenä metsissä pitkiä matkoja paljain jaloin. Muistan ihmetelleeni näitä retkiä lapsena, mutta nykyään ymmärrän paremmin.
Toivon omille ja kaikille lapsille hienoja kokemuksia taianomaisissa metsissä. Metsäretkillä ei tarvitse osata kaikkia lajeja. Metsässä liikkuminen on paljon enemmän kuin biologian tunti. Se on seikkailua, taikaa, ja aavistusta asioista jotka ovat meitä suurempia. Ja se on toivottavasti luontorakkauden alku.
Minna Pyykkö