Wappu on ylioppilaiden ja työläisten juhla.

Viime vuonna vappua vietettiin yliopistolla hyvin erilaisissa tunnelmissa kuin nyt. Elettiin YT-kevättä ja myös meidän tiedekuntamme kanslian väki oli juuri jaettu niihin, joiden työt jatkuivat ja niihin, joiden työt päättyivät. Lähtijöiden kanssa sovittiin, että heidän tarvitse enää tulla töihin vapun jälkeen. Huoneet tyhjennettiin kiireesti.

Yliopistopalveluorganisaatio aloitti toimintansa siis toukokuun alusta. Tunnelma oli haikea, ehkä vähän ahdistunutkin. Nyt on ensimmäinen vuosi täynnä. Ja on hyvä hetki katsoa, missä mennään.

Oli selvää, että haasteita tulisi riittämään. Uusi organisaatio oli useita satoja henkilöitä pienempi kuin se hajanaisempi organisaatio, jonka se korvaisi. Kukaan ei tiennyt varmasti, saataisiinko kaikki toimimaan.

Tiedekunnan näkökulmasta lisää hankaluutta tuotti se, että niin harva hallintohenkilö sai jäädä tiedekunnan “lähipalveluihin”. Oli selvä, että ottaisi aikaa, ennen kuin uudet henkilöt oppisivat tuntemaan tiedekunnan ihmiset ja tarpeet.

Viime kesänä lähdettiin siitä, että potilas pidetään hengissä. Keskityttiin välttämättömään, eli opinto-asioihin, erityisesti tulevan vuoden opetusta koskevien tietojen käsittelyyn, ja valintakoeasioihin. Syksyyn tultiin kutakuinkin hengissä, mutta sitten tuli todellinen happotesti: kuinka koko hallinnon paletti lähtisi pyörimään.

Keskustakampuksen onneksi meillä oli ja on tavattoman taitava ja energinen kehittämispäällikkö, Päivi Karimäki-Suvanto, joka kykeni seuraamaan yhdellä kertaa koko kampuksen palveluiden toimintaa ja joka keskittyi saamaan palvelut toiminaan niin, ettei yksikään yksikkö jäisi pahasti muista jälkeen.

Oikeustieteellinen tiedekunta ei liene saanut mitään erityiskohtelua, jos ei sellaiseksi lasketa sitä, että useita muitakin keskustakampuksen yksiköitä tukeva hallintopäällikkö Anni Tuomela sai jatkaa myös meidän kanssamne. Annin tehokkuuden jokainen meistä tietää.

Syksyn mittaan potilaan vointi alkoi kohentua. Saimme talousasioihin hyvän ammattilaisen. Henkilöstöasioissa oli alkuun hieman tahmeampaa, mutta syksyn mittaan nuotit selkenivät, ja kevääseen tullessa toiminta on jo laadukasta ja linjakasta. Olen ollut suorastaan yllättynyt siitä, kuinka nopeasti uudet ihmiset ovat ottaneet tilanteen haltuun.

Henkilöstöasioissa vaativuutta on todellakin riittänyt. Syyspuolella muun muassa valmisteltiin tiedekunnan historiassa vertaansa vailla oleva rekrytointiaalto, kun taas kevätpuolella on viety eteenpäin näitä rekrytointeja ammattimaisesti ja tehokkaasti. Henkilöstöasioissa erilaista pientä näkymätöntä työtä on paljon. On tärkeää huolehtia henkilöstön tasapuolisesta kohtelusta eri tavoin, ja hyvä työnantaja huomaa erilaiset esiin tulevat tilanteet ja etsii niihin kelvolliset ratkaisut.

Opintoasioissakin on haasteita riittänyt. Iso pyörä -prosessi on tavattoman merkittävä ja se edellyttää, että koulutusohjelmien johtajat ja johtoryhmät ja oppiaineetkin saavat ammattimaisen tuen. Tiedän, että opettajat ja tutkijat ovat olleet kovilla, mutta jos ja kun suunnittelutyö on nyt tehty laadukkaasti, ehkä parin seuraavan vuoden aikana päästään vähemmällä tässä suhteessa.

Mutta haasteet eivät lopu tähän. Iso pyörä -uudistus pitää vielä saada myös käytännössä toimimaan. Pallo on nyt meillä, opettajilla ja tutkijoilla. Opetusmuotoja ja arvostelukäytäntöjä kehitetään, digiloikkaakin yritetään.

Tiedekunta tulee palkkaamaan joukon sivutoimisia opiskelijoita tukemaan Iso pyörän toteutumista. Heiltä opettajat ja tutkijat voivat saada sellaista apua ja tukea, jota Yliopistopalveluiden kautta ei tässä vaiheessa voida saada. Otetaan opiskelijat tälläkin tavalla mukaan opetuksen kehittämiseen! Myös opetusteknologiakeskus on luvannut, että muutosagenteille on saatavilla valmennusta.

On kiinnostavaa, että tiedekunnan henkinen ilmapiiri jollain tavalla tuntuu seuraavan sitä, mitä koko maassa tapahtuu. Suomen taloudesta on kuulunut hyviä uutisia, eivätkä ne kosketa ainoastaan Helsinkiä, vaan esimerkiksi Länsi-Suomea ja Lappia.

Näkisin, että nyt myös yliopistolta kuuluu hyvää. Vuoden aikana yliopistopalvelut on saatu pelaamaan. Yliopiston talous on supistunut, mutta vakaa. Syöksy oikeni kerralla, kuten oli tarkoituskin.

Tiedekuntaan rekrytoidaan aktiivisesti uusia tekijöitä.

Pyörät siis pyörivät. Vuoden 2018 valtakunnallista yhteisvalintaa suunnitellaan täyttä päätä. Hakijoita tuntuu riittävän Suomen eri kolkkiin.

Viime perjantaina pidettiin Helsingissä oikeustieteellisten yksiköiden dekaanien ja hallinnon johdon valtakunnallinen tapaaminen. Tuntui siltä, että hyvää virettä on joka puolella. Lapin oikiksen dekaanin tehtävän kesällä jättävä Juha Karhu tiivisti heidän tilanteensa: “käytävillä on hyvää pöhinää”.

Nyt saa tulla taas Kevätpörriäinen oikikseen.

Ai niin: kiitos teille kaikille, jotka olette tämän vuoden aikana ahertaneet yhteiseksi hyväksi. Erityiskiitos Yliopistopalveluille!

Kimmo Nuotio

dekaani

On muodikasta, että organisaatiotkin pohtivat tarinaansa, eivät ainoastaan yksittäiset ihmiset. Tarina on tärkeä, koska se kertoo arvoista ja identiteetistä, siitä mitä perimmältään ollaan.

Tarinan kerronta on itsereflektion muoto. Mistä on tultu, mitä tavoitellaan.

Joku voi ajatella epäluuloisesti, että tarina on tarkoitettu peittämään ja sumuttamaan, koska sen avulla voidaan korostaa haluttuja piirteitä, ehkä huijatakin.

Luulen silti, että totuutta vastaamaton tarina helposti kääntyy itseään vastaan. Tosi tarina on aito ja värikäs ja siinä on yksityiskohtia. Fabulointi ei meitä pelasta. Tarinoille on oltava katetta.

Helsingin yliopiston tarina odottaa vielä kertomistaan. Olisi hienoa, jos oikiksen tarina niveltyisi siihen samalla tavalla kuin monet muut pienet yliopiston käytäviltä löytyvät, joskus maailman laidoille ulottuvat tarinat.

Oikis on myötävaikuttanut Suomen kehitykseen monin tavoin. On koulutettu maahan virkamiehiä. On luotu kotimaisen oikeusvaltion perustaa ja kehitetty sitä. Opittu, luotu, paranneltu. Puolustettukin.

On eletty ja vaikutettu osana Suomen historiaa. On ollut suurmiehiä ja suurnaisiakin, mutta enimmäkseen ihan tavallisia meikäläisiä. Jean Sibeliuskin opiskeli vuoden lainopillisessa tiedekunnassa, kunnes löysi parempaa tekemistä.

Oikis kouluttaa edelleen kotimaisia juristeja kahdella kielellä, mutta toimintaympäristö on peruuttamattomasti muuttunut.

Kansallisesta projektista on erityisesti viime vuosina noustu laajempiin ympyröihin. 1990-luvulla kiinnostuttiin Euroopan taloudellisesta integraatiosta. Kansainvälisen oikeuden tutkimus nousi maineeseen.

Viime vuosina on tehty yhteistyötä esimerkiksi Kiinan suuntaan. Punainen Kiina on avautunut yhteistyölle ja opiskelijoitakin on lähtenyt sinne vaihtoon. Kiina on niin tärkeä, että siihen suuntaan on hyvä olla kuulolla.

Suomi on idän ja lännen välissä. Se on hyvä paikka katsoa tätä maailmaa.

Opiskelijat ovat hurahtaneet oikeustapauskilpailuihin ja pitäneet pienen Suomen lippua korkealla.

Helsinki on kansainvälistynyt ja Helsingin yliopisto siinä mukana. Olemme saaneet ottaa vastaan suuret joukot vaihto-opiskelijoita ja myös ulkomaisia tutkinto-opiskelijoita.

Toimintaympäristön muutos on monelle meistä avannut uusia näkökulmia omaan tarinaamme. Olemme osa globaalia koulutuksen ja tutkimuksen verkostoa, mutta ponnistamme kuitenkin omilta juuriltamme.

Olemme edelleen sivistysyliopisto siinä mielessä, että arvostamme perustutkimusta ja koulutusta itseisarvoina emmekä yksinomaan välineinä tai päämäärinä.

Erotumme muista siinä, että emme ole luoneet turhia hierarkioita vaan toimimme mutkattomasti toistemme kanssa. Luotamme toinen toiseemme. Suomessa professorin työhuoneen ovi on usein avoinna pitkin päivää.

Tutkimuksen profiloinnissa vahvistamme oikiksen yhteyksiä muuhun yliopistolla tehtävään tutkimukseen. Oppiminen, yhteiskunnallinen kestävyys, ilmastonmuutos, digitalisaatio. Saamme olla mukana tutkimassa ajan suuria haasteita. Oikeudella on monessa asiassa oma merkityksensä, vaikkei se se kaikkein tärkein asia aina olisikaan.

Vaikka rahat ja resurssit aina määräävät, me emme ole antaneet markkinatalouden ottaa kokonaan yliopistoa valtaansa. Olemme ottaneet koko henkilöstön ja opiskelijatkin mukaan yliopiston päätöksentekoon, mikä on edelleen varsin radikaalia. Työhyvinvoinnista kannetaan huolta, syrjintään puututaan. Oikikselle tällaiset Helsingin yliopiston ja Suomen valinnat sopivat erinomaisesti.

Kehittelemme rohkeasti uusia asioita. Helsinkiin on Nokian romahduksen jälkeen syntynyt valtava pienten teknologian alan kasvuyritysten rypäs. Legal Tech Lab -hankkeessa tutkimme, olisiko Suomessa tilausta oikeusteknologiselle osaamiselle ja kehittämistyölle Health Tech -kehittämistyön vanavedessä. Nämä asiat ovat tulevaisuutta, mutta vaikuttavat elämäämme jo tänään.

Helsinki Law Clinic puolestaan kehittelee kevyen kynnyksen palveluita ulkomaalaisoikeuden tai kasvuyritysten juridiikan kanssa painiskeleville.

Tiedekunnan pitää antaa tilaa propellipäille tehdä sitä, mitä pitää. Tällainen konsepti tuntuu toimivan hyvin. Johto harvoin ymmärtää, mitä pitää tehdä.

Tiedekunta on ollut mukana hankkeessa, jossa autettiin haavoittuvia ryhmiä Keski-Aasiassa pääsemään oikeuksiinsa. Aloite siihen työhön tuli kansainväliseltä säätiöltä.

Pieniä tarinanalkuja on vaikka kuinka paljon. On hyvä muistaa, että varmaankin suurimman vaikutuksen maailman muutokseen teemme kuitenkin ihan perustoiminnallamme, koulutuksella ja tutkimuksella.

Nykymaailmassa etäisyydet kutistuvat. Maailmanpoliittisessa isossa kuvassa kansallinen itsekkyys on nostanut päätään. Turvallisuus, toimivat palvelut, jopa puhdas ilma voivat olla kilpailuvaltteja. Suomi ja Helsinki ovat maailmalla hyvässä huudossa.

Kotimaiset innovaatiot liittyvät usein yhteiskunnalliseen oikeudenmukaisuuteen. Suomi otti päiväsakkojärjestelmän käyttöön ensimmäisenä maailmassa vuonna 1921. Suomi kokeilee ensimmäisenä maailmassa perustuloa. Meille tällaiset asiat ovat pieniä, mutta muut liittävät ne meidän tarinaamme.

Kun tiedekunta laittoi hakuun Oikeuden ja globalisaation apulaisprofessuurin, saimme ennätysmäärän hakijoita, peräti 62. Heistä enemmistö on ulkomailta. On hieno merkki, että niin moni tutkija ajattelee, että Helsinki olisi oikea paikka selvitellä tällaisia kysymyksiä.

Kun hyvää antaa ulos, saa myös takaisin. Se, että olemme avoimia vuorovaikutukselle, antaa meille tilaisuuksia oppia uusia asioita maailmasta. Esimerkiksi Silkkitie-verkostosta saattaa vielä olla meille monenlaista iloa.

Oikiksen tarinaa ei ole vielä loppuun kerrottu. Siihen voidaan hyvin lisätä lukuja.

Tutkija, opettaja: kerro, mitä haluat lisätä tarinaamme ja tule tekemään siitä totta.

Yhteistyökumppani: kerro, mitä näet että meidän pitäisi yhdessä tehdä.

Kaikki ne hyvät asiat, joiden tänään näemme olevan totta, ovat joskus aikanaan olleet vain jonkun haaveita ja visioita.

Kimmo Nuotio

Helsingin Sanomissa on kirjoitettu viime päivinä ahkerasti yliopistojen opetus- ja tutkimushenkilöstön rekrytoinnista. Ei ole yllättävää, että nämä valinnat herättävät keskustelua.

Julkisuudessa ovat saaneet sijaa erityisesti näkemykset, että valinnat eivät kestäisi päivänvaloa ja että suhmurointi erilaisissa “hyvä veli” -verkostoissa olisi kasvava ongelma. Suomen yliopistoissa nopeasti levinneen urapolkurekrytoinnin mallin on joissakin puheenvuoroissa katsottu entisestään pahentaneen tilannetta ja avanneen tilaisuuksia hämärään pelaamiseen.

Jokaisella on tietysti oikeus omaan näkemykseensä. Haluaisin tuoda tähän keskusteluun oman lisäni.

Tehtäväntäyttöprosessi on edelleen suhteellisen säännelty ja strukturoitu. Hallintolain esteellisyysperusteita sovelletaan, joten kenenkään esteellisen ei tulisi voida olla missään vaiheessa suoraan päättämässä rekrytoinnista. Esteellisyys koskee myös osallistumista asian valmisteluun.

Valmisteluryhmään asetetaan normaalitapauksessa viisi professoria, joista yksi toimii puheenjohtajana. Valmisteluryhmään, jonka on hyvä olla monipuolinen, nimitetään kokeneita professoreita. Näkemysten ja taustojen erilaisuus on minusta lähinnä ansio. Ei ole vaarallista, että valmisteluryhmä joutuu muodostamaan näkemystään sopivasti erilaisissa ristipaineissa.

Valmisteluryhmä nimeää kaksi esteetöntä asiantuntijaa, jotka laativat kirjallisen arvion hakijoiden ansioista. Hakuilmoituksessa, joka on julkinen, on ennalta täsmennetty tehtäväntäytössä sovellettavat kriteerit. Opetustaito arvioidaan.

Hakuilmoituksessa tehtävä voidaan toki kuvata niin, että suositaan yhdentyyppistä hakijaa toisen kustannuksella. Hakuilmoituksen laatimisesta vastaa kuitenkin viime kädessä dekaani, jonka oletetaan toimivan neutraalisti ja lähinnä antavan tiedekunnan yleisen edun johtaa toimintaansa. Johonkin tehtävään voidaan vaikka liittää vastuuta englanninkielisestä maisteriohjelmasta tai vastaavasta.

Ainakin omassa tiedekunnassani hakuilmoitusten laatiminen perustuu päälinjoiltaan henkilöstösuunnitelmaan, josta on keskusteltu koko henkilöstön kanssa. Olisi outoa olettaa, että hakuilmoitusten laatimisessa systemaattisesti edistettäisiin joidenkin hakijoiden menestystä.

Dekaanin tehtävänä ei ole säätää yksityiskohdissaan sitä, kuka tulee tiedekuntaan valituksi, vaan dekaanin vastuulla on, että tiedekunnassa on hyvää ja sitoutunutta henkilöstöä eri tehtäviin.

Oikeustieteellisessä tiedekunnassa on avattu haettavaksi yhteensä kahdeksan tehtävää, jotka jokainen voivat tulla täytetyiksi joko apulaisprofessorin tai professorin tehtävänimikkeellä.

Vaikka apulaisprofessorin tulee läpäistä yksi tai kaksi arviota ennen kuin kutsu professuurin on edessä, kyse on kuitenkin urapolusta: apulaisprofessori ei joudu enää jatkossa kilpailemaan toisia vastaan, vaan hänen edistymistään verrataan niihin kriteereihin, jotka on etappeja varten etukäteen nimenomaan häntä itseään varten vahvistettu. Tiedekunnan tarkoituksena ei varmastikaan voi olla kampittaa ketään. Ajatuksena toki on, että apulaisprofessori täydentää meriittejään sopivalla tavalla tämän “pätevöitymisajan” kuluessa.

Onko urapolku-malli sitten lisännyt suhmurointia? Helsingin yliopistossa tämä malli on vasta otettu käyttöön, joten kokemukset ovat niukat.

Kun valmisteluryhmä ensimmäisen kerran kokoontuu, se keskustelee siitä, tulisiko valinta kohdentaa apulaisprofessori- vai professoritasolle. Oletus on, että tällainen valinta on tehtävissä. Myös dekaania konsultoidaan siinä, onko tiedekunnalla tämän kohdentamisen suhteen näkemyksiä. Itse näkisin, että yleisesti ottaen mitään kovin vahvaa painotusta ei ole tiedekunnan suulla tarpeen esittää.

Sanottuun kahdeksaan tehtävään tuli yhteensä yli 230 hakemusta. Luulisin, että hakijoista selvästi suurin osa tavoittelee erityisesti apulaisprofessorin tasoista tehtävää. Silti tämä ei tarkoita sitä, että pelkästään määrällisellä kriteerillä nuoria hakijoita suosittaisiin.

Yhtä vähän on kyse siitä, että ensisijaisesti katsottaisiin täyteen professuuriin oletetusti kelpoisia hakijoita, ja vasta jos heitä on niukalti, mentäisiin nuorempien puolelle.

Kun aikanaan täytettiin professuureja, hakijoita oli usein vain muutamia ja kilpa käytiin oikeastaan melko puhtaasti “senioriteetin” perusteella. Professuuri oli kuin klubin jäsenyys, ja klubin jäsenet rekrytoivat uudet jäsenet.

Urapolkurekrytointi avaa tämän maailman kilpailulle aivan uudella tavalla. Lupaava nuori tutkija voi haastaa hakukilvassa senioritutkijan. Heitä arvioidaan periaatteessa samoin kriteerein, mutta siten, että uravaihe otetaan huomioon.

Edelleenkään ei pitäisi olla tilaa suhmuroinnille eikä oman ehdokkaan puskemiselle läpi valmisteluryhmässä. Valmisteluryhmä saa aikaisempaa enemmän tilaa arvioida hakijoiden relevantteja ansioita. Valmistelyryhmä hankkii tarvittavat selvitykset ja laatii kirjallisen esityksensä. Myös dekaania konsultoidaan ennen kuin esitys viedään rehtorille päätöksentekoa varten.

Eikö tämä kaikki sitten ole reilua?

Oikeastaan ainoa reiluusongelma tässä rekrytoinnin kilpailun lisäämisessä on, että uudistuksessa on pelisääntöjä muutettu siten, että jonkun henkilön asemaa samalla heikennetään. Jos olisi jatkettu entiseen malliin, joku senioriteetiltaan vahva professuurin hakija olisi tullut valituksi, kun taas nyttemmin on mahdollista, että akateemisesti nuorempi hakija menee edelle.

Isossa kuvassa näkisin kuitenkin, että uuden järjestelmän hyödyt ovat niin ilmeiset, ettei tällä perusteella voi millään arvostella kilpailullisuuden lisäämistä, joka samalla tarjoaa ratkaisun ammattimaisen tutkijanuran ongelmaan. Entisessä maailmassa tutkija kiipesi jäykän tehtävärakenteen portaikossa, eikä esimerkiksi yliopistonlehtorin tehtävästä ollut mitään suoraa väylää professuuriin.

Maailma muuttuu, niin myös rekrytoinnit. Tarvitaan varmasti avointa ja ennakkoluulotonta keskustelua siitä, kuinka uusi järjestelmä saadaan parhaiten toimimaan. Myös valmisteluryhmät joutuvat nyt toimimaan uudessa tilanteessa. Niiden vastuu on entisestään korostunut.

Jos tehtävää hakee useita kymmeniä hakijoita, on minusta yksittäisen hakijan turha odottaa, että juuri hänen asiaansa paneudutaan aivan samaan tapaan kuin silloin, jos hakijoita oli vain muutama. Kun valmisteluryhmä listaa kärkihakijat, se koettaa tunnistaa hakijamassasta kiinnostavimmat hakijat. Tarkempaan arviointiin otetaan vain kärki.

Prosessin jokainen vaihe tähtää siihen, että valituksi tulisi paras. Ihan täyttä varmuutta ei voi koskaan olla siitä, toteutuiko tämä odotus todella.

Kärjen ulkopuolelle voi jäädä valtavan hyviä ja ansioituneita hakijoita. Kun kilpa kovenee, pelin henki täytyy vain hyväksyä.

Kilpailuoikeudella varmistetaan reilua kilpailua markkinoilla esimerkiksi kartelleja ja markkinavoiman väärinkäyttöä vastaan. Kilpailu on nimenomaan lääke suhmurointia vastaan. Miksei se toimisi myös rekrytoinneissa?

Kimmo Nuotio

EU:n komissio on joulukuussa 2016 antanut rahanperusrikoksia koskevan direktiiviehdotuksen (COM(2016) 826 final), jonka tarkoituksena on yhtenäistää rahanpesun rikosoikeudellista sääntelyä EU:n piirissä ja erityisesti tilkitä rahanpesurikossääntelyn aukkoja ja epäjohdonmukaisuuksia sen varmistamiseksi, että terrorismia voidaan ehkäistä ennalta.

Komission mukaan terrorismirikoksia rahoitetaan usein muun rikollisuuden rikoshyödyillä. Rahanpesurikosten torjunta tähtää siten terrorismirikosten, mutta myös muun järjestäytyneen rikollisuuden ehkäisyyn.

On sinänsä hyviä perusteita koota kansainvälisen tason hajanaista rahanpesusääntelyä yhteen instrumenttiin ja käyttää EU:n direktiiviä tässä välineenä. Rahanpesussa FATF:n suosituksilla on suuri merkitys, sillä ne ovat lähes tosiasiallisesti pakottavaa oikeutta.

Komission direktiiviehdotuksessa otetaan lähtökohdaksi Varsovan yleissopimuksen velvoitteiden mukainen vähimmäisharmonisointi. Tästä tasosta on menty pidemmälle ainoastaan, kun tästä voidaan odottaa hyötyä rajat ylittävälle yhteistyölle.

Komission direktiiviehdotus poikkeaa aikaisemmista sääntelyinstrumenteista siinä, ettei se sisällä turvalausekkeita, vaan jäsenvaltio joutuu toimeenpanemaan direktiivin velvoitteet silloinkin, kun se edellyttää kajoamista kansallisen sääntelyn perusratkaisuihin. Kaikesta näkee, että nyt ollaan tosissaan eikä kansallisiin joustoihin suhtauduta suopeasti.

Periaatteelliselta kannalta erityisen merkittävä asia on niin sanottu itsepesun kriminalisointi. Se tulisi direktiiviehdotuksen mukaan toteuttaa ilman rajoituksia niissä tilanteissa, jotka kuuluvat direktiivin piiriin.

Suomessa on perinteisesti katsottu, että jos rikoksentekijä on osallinen esirikokseen, kuten huumausainerikokseen, häntä ei voida tuomita rahanpesusta, jos hän pesee tällä huumausainerikoksella saatuja varoja. Suomen rikoslainopissa näkyy saksalainen vaikutus. Saksassa ajatellaan edelleen samoin. Rahanpesusääntely on puolestaan kotoisin uudelta mantereelta, jossa se on ollut keino vastustaa mafioiden huumebisneksiä.

Kysymys itsepesun rangaistavuudesta on puhuttanut Suomessa paljon. Ensimmäinen asiaa käsitellyt professori Jussi Tapanin vetämä työryhmä oli päätynyt siihen, ettei itsepesun kriminalisointia voida lainkaan meille esittää. Ks. Oikeusministeriön työryhmämietintö 2010:27. Työryhmä totesi yksimielisesti, että rikoslain 32 luvun 11 §:n 1 momenttia ei ole syytä muuttaa. Työryhmän mukaan itsepesun kriminalisointi olisi kyseenalaista kriminalisointiperiaatteiden ja vakiintuneen rikosoikeudellisen ajattelun kannalta. Työryhmä piti selvänä, että kriminalisointiperiaatteet nimenomaan voivat olla rahanpesua koskevien kansainvälisten sopimusten (kuten muitakin rikoksia koskevien kansainvälisten sopimusten) turvalausekkeissa tarkoitettuja perustuslaillisia tai oikeusjärjestelmän perustavia periaatteita.

Vääntö asiasta ei kuitenkaan vielä tähän pysähtynyt. Ratkaisua lähti hakemaan uusi, entistä arvovaltaisempi työryhmä, jonka puheenjohtajaksi tuli valtakunnansyyttäjä Matti Nissinen. Tämä niin sanottu itsepesutyöryhmä (sic!) sitten kehitteli muistiossaan sääntelyratkaisun, jonka pohjalta itsepesun kriminalisointi rajoitetusti toteutettiin. Osallistuin myös itse tuon työryhmän toimintaan.

Rajattu itsepesun kriminalisointi toteutettiin rikoslain muutoksella L 187/2012, jossa rajoitussäännökseen lisättiin toinen virke.

RL 32:11.1
Tässä luvussa tarkoitetusta rikoksesta ei tuomita henkilöä, joka on osallinen siihen rikokseen, jolla omaisuus on toiselta saatu tai joka on tuottanut hyödyn (esirikos). Henkilö voidaan kuitenkin tuomita 7 §:n mukaisesta rikoksesta, mikäli rahanpesurikos muodostaa tekojen jatkuvuus ja suunnitelmallisuus huomioon ottaen olennaisimman ja moitittavimman osan rikoskokonaisuudesta.
…

Säännöksen alkuosa ilmaisee periaatteen, ettei itsepesu on rangaistavaa, kun taas loppuosassa ilmenee hallittu poikkeus: vähäinen osallisuus rangaistavaan esirikokseen ei aina vapautakaan rangaistusvastuusta rahanpesurikoksen osalta. Poikkeus koskee ainoastaan törkeää rahanpesua.

Direktiiviehdotus osuu Suomessa herkkään kohtaan. Asiaa on juuri kahteen kertaan koeponnistettu. Nyt korttitalo uhkaa romahtaa.

Vaikka direktiiviehdotus ei jätä tilaa turvalausekkeille, Sopimus Euroopan unionin toiminnasta artikla 83.3 avaa periaatteessa mahdollisuuden jäsenvaltiolle vetää hätäjarrusta, jolloin asia siirtyisi korkean poliittisen tason jatkokäsittelyyn. Hätäjarrua ei liene koskaan vielä käytetty. Silti se antaa tietyn neuvotteluvaltin silloin, jos esitetty lainsäädäntöinstrumentin kohta tuottaisi kohtuuttomia vaikeuksia kansallisen toimeenpanon yhteydessä.

Kysymys on kuitenkin sellaisesta aseesta, jota ei sovi käyttää kuin todellisen hädän uhatessa. Jokainen muistaa, että aikanaan, kun rikosoikeutta lähennettiin puitepäätöksillä, jäsenvaltioilta vaadittiin yksimielisyys. Silloinkaan ei Suomi millään halunnut jäädä yksin jotakin hanketta estämään, vaikka siihen olisi ollut laillinen oikeus. Hätäjarrusta vetäminen on vielä paljon korkeamman kynnyksen takana.

Kuinka vaikeasta asiasta sitten on kysymys? Itsepesutyöryhmä pohdiskeli asiaa mietinnössään (31.5.2011 OM 7/41/2009, s. 4):

“Periaatteessa vastakkain on kaksi lähestymistapaa. Voidaan ensinnäkin lähteä siitä, että järjestäytynyttä rikollisuutta ajatellen kehitellään joustavampia vastuuoppeja ja luovutaan soveltamasta esimerkiksi rikoskonkurrenssin perinteisiä oppeja näissä tilanteissa. Tämä voisi merkitä esimerkiksi sitä, että tekijän rikosvastuu määritellään jonkinlaisen kokonaisarvioinnin perusteella osana laajempaa kokonaisuutta. Vastuuopin väljentäminen merkitsisi, ettei esirikoksen ja jälkiteon suhdetta enää välttämättä ratkaistaisi siten, että rahanpesu nähdään rankaisemattomaksi jälkiteoksi, joka sisältyy esirikokseen. Tässä tilanteessa voitaisiin todeta, että kansallista rikosoikeutta kehitetään joustavasti vastaamaan uusien ilmiöiden edellyttämään sääntelytarpeeseen, eivätkä esimerkiksi rikoskonkurrenssia koskevat kansalliset opit ole esteenä uudentyyppiselle sääntelylle. Järjestäytyneen rikollisuuden yhteydessä sovellettaisiin siten ainakin jossain määrin muusta rikosoikeudesta poikkeavia rikosoikeuden yleisiä oppeja.

Toinen vaihtoehto on rakentaa sääntely edelleen sen varaan, että noudatetaan vakiintuneita rikosoikeuden yleisiä periaatteita, eikä sääntelyä siten tietoisesti eriytetä. Työryhmässä on keskusteltu kummastakin vaihtoehdosta, mutta on päädytty siihen, että jälkimmäinen vaihtoehto on edellistä parempi. Koska ei ole ehdottoman välttämätöntä poiketa kansallisen oikeuden perusperiaatteista, on syytä valita vaihtoehto, joka on edelleen näiden mukainen, jos sellainen on löydettävissä.”

Saksan rikoslaissa on omaksuttu vastaava periaate, että osallisuus esirikokseen estää rahanpesurikoksesta tuomitsemisen. Saksassa on kuitenkin tehty mahdolliseksi rangaista esirikokseen osallista tietyin edellytyksin rikoshyödyn “saattamisesta uudelleen kiertoon”. Näin on ikään kuin vahvistettu rahanpesun esirikokseen nähden itsenäisempää luonnetta. Voi arvella, että Saksankin on vaikea hyväksyä esitettyä direktiiviehdotusta sellaisenaan.

Suomen on tietenkin tärkeää tuoda neuvottelupöydissä esille se, että direktiivin toimeenpano tulisi kohtaamaan meillä lainsäädännöllisiä hankaluuksia. Suomi ja Saksa saattavat löytää toisensa, mikä meitä helpottaisi. Suomi erottuu Pohjoismaissa siinä, että meidän rikosoikeudellisessa ajattelussamme saksalaisen doktriinin vaikutus on huomattavin.

Direktiiviehdotus saattaa joka tapauksessa toteutua sellaisessa muodossa, että se edellyttää meillä tavanomaista merkittävämpiä lainsäädäntötoimia. En pitäisi tätä ainoastaan huonona asiana. Kotimainen rahanpesurikoskriminalisointi on tavattoman laaja ja suorastaan hahmoton, koska mikä tahansa rikos voi olla rahanpesurikoksessa esirikoksena. Ei ole järkeä ajatella terrorismin rahoittamista, järjestäytyneen rikollisuuden torjuntaa, merkittäviä talousrikoksia ja nakkivarkautta ihan samoista lähtökohdista.

Kysymykseen itsepesun kriminalisoinnista tiivistyy kauniisti monta nykyajan rikosoikeuden isoa haastetta. Ollaan jännitekentän keskellä. Joudutaan miettimään sitä, eriytetäänkö terrorismin ja järjestäytyneen rikollisuuden rahanpesusääntely muista. Ja jos kansainvälisten ja EU-velvoitteiden vuoksi joudutaan ankaroittamaan ja tehostamaan rahanpesun vastaisia toimia, ehkäpä kansallisesti määrittyvällä puolella voidaan jopa kumota jokin osa. Konkurrenssiopit ynnä muut eivät saa estää uusien rikollisuusilmiöiden tunnistamista.

Järjestäytyneen rikollisuuden yhteydessä itsepesusta puhuminen on usein keinotekoista, sillä itsepesu kuuluu pikemmin yksilötoimijoiden maailmaan. Mutta tuossa yksilötoimijoiden maailmassa itsepesun problematiikka on ennallaan.

Komissio painottaa terrorismin torjuntaa. Mutta terrorismin torjunnan vuoksi ei pitäisi joutua mylläämään koko rahanpesusääntelyä uusiksi. Muuten häntä heiluttaa koiraa. Mutta kyllä koirankin pitää välillä itseään ravistella. Ja kyllä se nakki maistuu koirallekin.

Kimmo Nuotio
rikosoikeuden professori

Helsingfors universitet har nationellt ansvar för juristutbildningen på svenska i Finland. De facto betyder detta också att vi har ett särskilt ansvar för den juridiska forskning som bedrivs på svenska i Finland. Vi är inte ensamma här, eftersom också Åbo Akademi och Hanken har resurser på området. Men det är klart att Helsingfors universitet historiskt sett har haft en helt avgörande roll och fortfarande har den rollen i detta sammanhang.

Det finns ändå mycket gott att berätta. Vår Vasaenhet fungerar mycket bra och vi får tillräckligt med kvalificerade sökande till de juridiska studierna på svenska både i Helsingfors och i Vasa.

Vi har nyligen anställt en ny och energisk professor i civil- och handelsrätt, Ellen Eftestøl-Wilhelmsson. Hon kommer ursprungligen från Oslo, men har bott redan tjugo år i Finland.

Vad avser de akademiska anställningarna på svenska så vet vi att kretsarna är små. Det finns goda karriärmöjligheter utanför universitet. Men det finns goda karriärmöjligheter också på den finskspråkiga sidan, där vi trots allt ser att universitetet fortfarande är konkurrenskraftigt. På svenska sidan är detta inte längre självklart.

Det finns tecken på det inte längre är så lätt att anställa svenskspråkig personal till vår fakultet. Om man tänker på professorsnivån, har kompetenskraven generellt höjts vid vårt universitet. Vad gör man om det inte finns personer som kan uppfylla de krav som ställs?

Vi har introducerat en modell med fyra svenskspråkiga universitetslektorat som kompletterar de tre svenskspråkiga professurer som finns till hands. Systemet har fungerat tillsvidare, men modellen förutsätter att det finns kvalificerade doktorer som vill jobba vid universitetet. På den finskspråkiga sidan har vi redan omvandlat strukturen i och med att vi nu först och främst anställer personal enligt den så kallade tenure track-modellen. Är läget så dåligt att vi inte kan använda samma modell på den svenskspråkiga sidan pga att det saknas ambitiösa unga forskare?

Speciellt oroväckande är att det bland unga magistrar inte tycks finnas något intresse att söka de doktorandanställningar som har öronmärkts för svenskkunniga sökande. När vi i höstas utlyste två svenskspråkiga doktorandanställningar, en i privaträtt och en annan i offentlig rätt, fick vi sammanlagt två sökande. Till slut kunde endast den ena av dem anställas.

Det handlar om en ond cirkel: Om man inte har tillräckligt med duktiga professorer som är motiverade att rekrytera och sedan handleda unga doktorander och om man inte själv har forskningsprojekt och medel, finns det en risk att det i framtiden blir allt svårare att få nya professorer. Det finns en kamp om de mest begåvade på alla nivåer.

Man borde istället få i gång en god utveckling på ett eller annat sätt. Det krävs helt enkelt fortfarande forskningsverksamhet i och kunnande av juridik på svenska i Finland. Det kommer inte att räcka med enbart översatta läroböcker från finska även om också dessa är värdefulla i sig.

Vi måste hålla de akademiska karriärerna och traditionerna vid liv. Det handlar egentligen i grund och botten om vår rättskultur. Undervisningen måste basera sig på forskning också på den svenska sidan.

Det är egentligen inte så mycket brist på ekonomiska resurser utan brist på personer som får saker och ting rulla. Men för sådana som har ambitioner är banan mera öppen än någonsin.

Kimmo Nuotio
dekanus