Dekaani Kimmo Nuotion blogikirjoitus, jossa hän kiistää pelon ilmapiirin olemassaolon yliopistolla, tarjoaa oivallisen mahdollisuuden jatkokeskusteluun vallan keskittämisen vaaroista ja demokratian puutteen vaikutuksista yleensä ja erityisesti Helsingin yliopistossa massiivisten ja huonosti perusteltujen leikkausten jälkeen. On kuitenkin syytä lähteä liikkeelle muutaman vuoden takaa.

Monet ongelmat, joiden syövereissä nyt olemme, palautuvat hallitusohjelmaa seuraten väkisin läpi runnattuun Yliopistolakiin (2009) ja sitä täydentäviin yliopistojen johtosääntöihin. Ne ovat tuoneet yliopistoille, viimeisenä Helsingin yliopistoon (2014), vallan keskittämiseen perustuvan johtamisjärjestelmän, joka on osoittautunut yliopistoyhteisön toiminnan kannalta todella haitalliseksi. Nimenomaan uusi johtamisjärjestelmä on pääsyy yhteisön työhyvinvoinnin huononemiseen ja pelon ilmapiirin syntymiseen.

Olisi ihmeellistä, jos ylimitoitetut irtisanomiset ja henkilöstön vähentäminen ei lisäisi pelkoa epävarmuuden ohella. Pelon ilmapiirin olemassaolon todistaminen on tosin erittäin vaikeaa, kun pelkoja ei eksplikoida ainakaan yliopistojen johtoportaalle, jossa asiat nähdään ruusunhohtoisen optimismin valossa. Monet jäljempänä esille otettavat indikaattorit, puhumattakaan yliopistolaisten puheista, viittaavat kuitenkin siihen suuntaan, että väitteelle pelon ilmapiirin synnystä on perää.

Nuotion puheenvuoro osoittaa itse asiassa todeksi molempien yliopistolain vaikutusarviointien (2013, 2016) päätuloksen, jonka mukaan yliopistojen johto (tässä mukaan lukien myös dekaanien taso) on etääntynyt yhteisön perustyötä tekevien kokemuksista ja näkemyksistä. Kuilu on revennyt valitettavan suureksi. Meillä on selvästi kahden kerroksen väkeä.

Pahinta asiassa on kuitenkin se, että erityisesti oman yliopistomme ylin johto kiistää ja vähättelee näitä havaintoja, joita tukevat myös työhyvinvointikyselyt, joita on tehty joka toinen vuosi Helsingin yliopistossa. Ne kertovat korutonta kieltä yhteisön pahoinvoinnin lisääntymisestä. Kysymys ei ole vain viimeisen vuoden tapahtumista, vaan sama trendi (henkilöstön vähentäminen, vallan keskittäminen johtajille, yhteisön jäsenten vaikutusvallan väheneminen) on jatkunut useita vuosia.

Johto ei myöskään halua uskoa sitä, kuinka vähäinen uuden, vallan keskitykseen perustuvan johtamisjärjestelmän kannatus on Helsingin yliopistossa. Se ei näy potentiaalista johtamisen legitimiteettikriisiä.

Ylin johto korostaa sen sijaan mielellään sitä, että ”yliopistossa on erilaisia mielipiteitä”, muttei suostu tunnustamaan, miten epätasaisesti mielipiteet jakautuvat yhteisössä.

Yliopistolain uudistuksen yhteydessä (kolmessa eri kyselyssä) vähintään kolme neljäsosaa kyselyihin vastanneista professoreista vastusti demokratian kaventamista ja vallan keskittämistä. Näitäkin tuloksia aikanaan silloinen johto vähätteli vedoten siihen joukkoon, joka ei ollut vastannut kyselyihin. Oman arvioni mukaan nämä eivät kuitenkaan suhtautuneet ainakaan sen myönteisemmin uudistuksiin kuin kyselyyn vastanneet. Pikemminkin yleensä ”nukkuvien” on arvioitu olevan keskimääräistä kriittisempiä!

Ylin johto on sivuuttanut kevyesti myös alaistensa antamat häkellyttävän alhaiset arvosanat johtamisen onnistumisesta. Tässä olisi peiliin katsomisen paikka.

Perustava ongelma ylimmän johdon retoriikassa on se, että se ei halua lainkaan puhua valtasuhteista yliopistolla. Kuitenkin se, kuka (ketkä) päättää mistäkin, on aivan ratkaiseva seikka yhteisön toiminnan näkökulmasta. Siksi johtosääntö on yliopistolain ohella niin tärkeä – sekin määrittelee valtasuhteita yhteisössämme. Siis sitä, onko meillä demokratiaa ja missä määrin.

Valtasuhteiden erittelyn sijasta yliopistomme johto seuraa puheissaan konsulttiretoriikkaa, jossa toistuvat muun muassa sellaiset eufemistiset ilmaisut kuin ”vuorovaikutteiden ja johtamisen uudet foorumit”, ”osallistava johtaminen” ja nyttemmin ”jokaisen vastuu” yhteisön hyvinvoinnista tyyppiset korulauseet.

Ensin mainitut johtamisen luonnehdinnat ovat jääneet täysin ontoiksi korulauseiksi. Kuulemiset ja keskustelut voivat olla hyödyllisiä tiedonkulun kannalta, mutta niillä ei pystytä paikkaamaan vajetta vaikutusmahdollisuuksissa, kun johtajat kuitenkin tekevät päätökset oman tahtonsa mukaan.

”Jokaisen vastuu” puolestaan on tyhjää puhetta, jos sitä ei suhteuteta itse kunkin valta-asemaan yhteisössä. Jokaisen vastuu viittaa hiukan samaan kuin 1990-luvun politiikassa käytetty onneton puhetapa, jossa jokaisen suomalaisen sanottiin olevan vastuussa pankkikriisistä ja maata kourineesta talouslamasta.

***

Nykyiseen johtamismalliin on rakennettu sisään ajatus siitä, että yliopiston hallitus, jossa on vahva ja eri tieteenalojen partikulaarisista intresseistä ”riippumaton” ulkopuolinen edustus ja sen valitsema rehtori, kykenevät parhaiten löytämään yhteisön edut ja oikean toimintatavan erityisesti vaikeita ratkaisuja tehtäessä. Tulokset puhuvat puolestaan.

Samaa logiikkaa seuraten, johto voi pyytää apua ylemmältä taholta, opetus- ja kulttuuriministeriöstä, jos yliopistojen ”ongelmia” ei kyetä ratkaisemaan omin voimin. Aika moni yliopistojen johtoon kuuluva on apua anonutkin ministeriöstä! Ministeriön yläpuolella on tosin vielä sitäkin viisaampi päättävä elin, maan hallitus, joka katsoo määritelmän mukaan asioita koko maan edun ja myös tulevien sukupolvien näkökulmasta!

Tällainen ajattelu on syvästi yliopiston autonomian, asiantuntiorganisaation toimintaperiaatteiden ja perustavien demokratian prinsiippien vastaista.

***

Kaikki yliopistolla ja Suomessa ei kuitenkaan ole yhtä synkkyyttä – vaikka peiliin katsominen ja tosiasioiden tunnustaminen on aina oikean analyysin lähtökohta. Suomi on maailman demokraattisimpia maita, jossa oikeusvaltio toimii.

Meidän yliopistomme on suurenomainen instituutio, jossa on äärimmäisen ammattitaitoinen ja sitoutunut henkilöstö.  Valitettavasti sen toimintaa on pahasti rampautettu viime vuosina vallan keskittämiseen perustuvalla johtamismallilla.

Mikään puu ei kuitenkaan kasva taivaaseen. Nykyinen suunta voidaan kääntää; muutos parempaan on mahdollinen. Yliopistokäänne-vetoomus kokosi nopeasti 4000 allekirjoittajaa. Muutoksen mahdollisuutta ennakoi vahvimmin yliopistokollegion ponsi (31.5.2016), jossa edellytetään yliopistokollegion aseman vahvistamista ja hallituksen jäsenten aidon vastuunalaisuuden toteuttamista. Kollegion aseman vahvistaminen merkitsisi ensi askelta vallan keskityksen purkamisen suuntaan. Muutoksen askelia olemme kehitelleet ja perustelleet teoksessa Yliopistolaki 2020 (Into Kustannus, 2016).

***

Kirjoituksensa lopussa Nuotio julistaa solidaarisuutta tänä vuonna kovia kokeneille akateemisille kollegoille Turkissa. Hienoa lukea tällaista. Yliopistokin on heräämässä.

Tiedeakatemiain neuvottelukunnan ihmisoikeuskomiteassa (jonka puheenjohtaja olen) olemme jo vuosia yrittäneet alan kansainvälisen verkoston kautta vaikuttaa Turkin ohella mm. Kiinan, Irakin, Syyrian ja Egyptin yliopistojen vainottujen tutkijoiden asemaan.

Suomen yliopistot ovat toistaiseksi kaukana siitä aktiivisuudesta, jota esimerkiksi Saksan ja Norjan yliopistot ovat tässä globaalisen vastuun kysymyksessä osoittaneet. Tässä on eräs alue, jossa oma yliopistomme voisi jatkossa aktivoitua ja jonka taakse yliopistolaiset varmasti olisivat laajalla rintamalla valmiit asettumaan.

Jukka Kekkonen
Oikeushistorian ja roomalaisen oikeuden professori
TUHAT-sivu

Kulunut vuosi on ollut hankala ja haasteita täynnä, mutta nyt, vuoden 2017 kynnyksellä, katsotaan jo eteenpäin. Koen kuitenkin, että yhden kirjoituksen verran on vielä tarpeen palata kuluneen vuoden tunnelmiin.

Oikeushistorian ja roomalaisen oikeuden professori Jukka Kekkonen on ahkera yhteiskunnallinen keskustelija, jolla on sanottavaa aiheesta kuin aiheesta ja jota myös kuunnellaan. Hän on toiminut laitosjohtajana ja oikeustieteellisen tiedekunnan dekaanina, yliopistokollegion jäsenenä, ja hän on tällä erää Helsingin yliopiston hallituksen jäsen. Kekkonen on Yliopistokäänne-liikkeen näkyviä vaikuttajia ja pitkäaikaisia yliopistolakiuudistuksen kriitikoita.

Turun Sanomien julkaisemassa kirjoituksessaan (TS 22.12.2016) Kekkonen kommentoi ajankohtaista kysymystä siitä, mistä YLE:n toimittajien sananvapauteen puuttuminen kertoo. Kekkonen näkee YLE:n toimittajien sananvapauspulmien olevan osa laajempaa kriittisten demokraattisten instituutioiden aseman heikentymistä. Hänen mukaansa sama trendi näkyy myös yliopistoilla ja valtion tutkimuslaitoksissa.

Kekkonen näkee epävarmuuden lisääntyneen, mikä saa tutkijat varovaisiksi. Tutkijoiden ääni kuuluu tämän mukaan yhteiskunnassa entistä vähemmän. Kekkonen esittää, että ilmiötä tulisi lähestyä selvittämällä sitä, mitä yhteiskunnassamme ja kulttuurissamme on tapahtunut ja miten ja miksi tosiasiallinen sananvapaus näyttää kaventuneen. Kysymykset ovat hyviä.

Kekkonen on eri yhteyksissä esittänyt, että yliopistojen johtamisessa on perustavanlaatuisia ongelmia, mikä on saanut aikaan “pelon ilmapiirin”. Hän on haastattelussa (Inter Vivos 2/2016) kuvaillut Helsingin yliopiston johtamisjärjestelmää armeijamaiseksi viitaten jopa siihen, että yliopiston johtaminen muistuttaa Pohjois-Korean diktatuuria. Erityisesti nuoret tutkijat joutuvat varomaan lausumiaan työsuhteen päättymisen pelossa. Ajatus lienee, että päätöksentekoon ei pysty vaikuttamaan eikä johto nauti yliopistoyhteisön luottamusta. Yliopiston johto puolestaan myötäilee valtaa.

Kekkonen arvioi viime keväänä, Helsingin yliopistoon viitaten, “kuolinkellojen soivan viimeiselle akateemisen vapauden linnakkeelle, jonka suojista myös vallanpitäjiä on voinut arvostella” (Sananvapaus ja demokraattinen oikeusvaltio, https://sananvapauteen.fi/artikkeli/1767).

Se näkökohta, että meidän tulisi tarkastella sananvapauden käytön tosiasiallisia edellytyksiä, on itsessään tärkeä ja arvokas. Ajatus lienee, että kun epävarmuutta ja kontrollia lisätään, reagoimme rajoittamalla itse sananvapautemme käyttöä, mikä sitten heijastuu kriittisen keskustelun heikentymisenä. Näin syntyy väylä yliopiston ydinolemusta haittaavalle asiattomalle mielipidekontrollille.

On selvää, että rahoituksen leikkauksien edellyttämät toimet ovat johtaneet siihen, että luottamus yliopiston johtoon ja johtamiseen on ollut koetuksella. On silti vaikea uskoa, että mikään muukaan johtamismalli olisi selvinnyt tästä happotestistä ongelmitta. Tuskin vanhassakaan maailmassa virkojen lakkauttamisesta olisi päätetty kollegiaalisissa elimissä.

Pidän kaukaa haettuna ajatusta, että professorit tai muut tehtävissä olevat tutkijat joutuisivat pelkäämään työpaikkansa puolesta sananvapautta käyttäessään. Yliopiston johtokin on näkyvästi arvostellut koulutukseen kohdistettuja leikkauksia.

Tiedekuntamme professorit ovat olleet julkisuudessa viime aikoina esillä korkealla akateemisella profiililla kenties useammin kuin koskaan ennen. Uutta on se, että julkinen keskustelu on koventunut, ja että myös poliitikot voivat suorasanaisesti arvostella asiantuntijoiden näkemyksiä. Pidän suorastaan epäasiallisena, että perustuslakiasiantuntijoitamme on nimitelty fundamentalisteiksi, kun joistakin tulkinnoista on ollut näkemyseroja.

Sananvapauden käyttöön liittyy mielessäni myös vastuuta. Tuo vastuu ei ole juridinen rajoite, vaan pikemmin osa kritiikin mekanismia. Sananvapaus nimittäin suojaa sellaistakin ilmaisua, missä ei ole järkeä. Puheenvuoro poikii vastapuheenvuoron, syntyy dialogi. Tieteessäkään totuus ei ole kenenkään yksittäisen tutkijan etuoikeus vaan se, mihin uskotaan, on kollektiivisen prosessin tulosta. Tieteen julkisuus korjaa sen tuloksia.

Tiede myös asettaa tieteelliselle tiedolle vaatimuksia ja, toisin kuin asia sananvapauden käytön näkökulmasta olisi, pyrkii erottelemaan tieteellisesti arvokkaan sisällön arvottomasta. Tieteessä ei ole ennakkosensuuria, mutta vertaisarvioinnilla varmistetaan ennalta julkaisun tieteellistä laatua. Tutkimusetiikka edellyttää, että hyvän tieteellisen käytännön loukkauksiin puututaan.

Opetuksen vapaus on tärkeä periaate, eikä yliopistolla varmaankaan kovin herkästi puututa siihen, mitä luennoilla esitetään. Mutta jos opetuksen ajatellaan perustuvan tutkimukseen, jotain rajaa ehkä siinäkin on, millaista opetusta yliopistolla pidetään pätevänä. Ja näkisin yliopiston yhteiskunnallisen vuorovaikutuksenkin tehtävän olennaisesti tieteeseen perustuvana.

Tärkeintä on, että tiede voi toimia omien lakiensa mukaisesti ja että tuo tieto välittyy yhteiskuntaan sitä uudistavasti. Näkisin pikemmin yhteiskunnan muuttuneen siten, että yhä kevyemmät sisällöt hallitsevat julkisuutta. Tieteentekemisen ja siitä viestimisen pinnallistuminen tulee välttää.

Yliopiston tutkijoiden yhteiskunnallinen arvostus ja asema mediassa perustuvat siihen, että näkemyksillä on myös tutkimuksellista perustaa. Juuri sen vuoksi on outoa, jos ravitsemustieteen professori Mikael Fogelholm asetetaan julkisuudessa samalle viivalle personal trainerien ja itseoppineiden ravitsemusasiantuntijoiden kanssa.

En siten ole vakuuttunut siitä, että yliopistotyön arjessa tietty manageriaalisuuden vahvistuminen olisi heikentänyt tieteen kriittisyyttä tai edes vaimentanut tutkijoiden ääntä julkisessa keskustelussa. On vaikea uskoa, että sananvapauden tosiasiallinen käyttö olisi mitenkään heikentynyt. Etenkään ole vakuuttunut siitä, että yliopistolla vallitsisi “pelon ilmapiiri”.

En kiistä sitä, etteikö joku voi kokea tai ole voinut kokea pelkoa yliopistolla. Vuosi on ollut haastava. Erityisesti hallinnon väen venymistä on koeteltu. Tärkeää on tietenkin ymmärtää näitä erilaisia kokemuksia. Elämme nimittäin kukin jossain mielessä omassa todellisuudessamme.

On kuitenkin eri asia kokea epävarmuutta kuin pelkoa. Epävarmuus on osa ihmisen elämää. Pelko lamauttaa ja tappaa luovuuden. Haluaisin kuulla, mitä pelätään, jos kerran pelätään. YT:t ainakin ovat ohi, ja sen huolen tulisi jo väistyä. En näe yliopistomme lamaantuneen, päinvastoin. On kääritty hihat ja ryhdytty töihin.

Pidän ymmärrettävänä ja suotavanakin, että yliopiston johtamisjärjestelmää testataan ja arvioidaan ja että siihen ehdotetaan muutoksia. Kyse on hiukan samasta kuin perustuslain uudistaminen valtakunnan tasolla. Uudistukset olisi hyvä kypsytellä rauhassa ja varmistaa, että niillä on mahdollisimman laaja kannatus. Kärjistynyt vastakkainasettelu tuskin voi tuottaa hyvää tulosta. Osallistamisen erilaisia uusia muotoja tulee rohkeasti etsiä ja kokeilla.

Yliopisto todellakin elää luovuudesta, rohkeudesta, yhteistyöstä, tulevaisuudenuskostakin. Niiden vahvistaminen on paras tapa lisätä luottamusta ja vähentää epävarmuuden tunnetta. Jokainen on vastuussa siitä ilmapiiristä, jossa yhdessä työskentelemme.

Mielensäpahoittaja sanoisi tämän jykevämmin: “kyllä ei yliopistolla vallitse pelon ilmapiiri”.

Mitä lehdistönvapauteen tulee, Pohjois-Korea on muuten viimeisimmällä listalla maailmassa toiseksi viimeisenä, heti Eritrean jälkeen. Suomi komeilee (ainakin vielä toistaiseksi) tämän listan kärjessä.

Tämän vuoden päättyessä ajatukseni ovat Turkissa, missä tuhansia tutkijoita on joutunut vainotuksi mielipiteidensä vuoksi. Toivon, että Helsingin yliopisto voisi tarjota suojaa edes joillekin heistä.

Kimmo Nuotio
dekaani
Tuhat-sivu
Twitter: @KimmoNuotio

Suomen valtionjohto rummuttaa nykyään kokeilukulttuuria, jonka avulla halutaan muun muassa edistää ja nopeuttaa digitaalisten ratkaisujen leviämistä julkisen sektorin palvelutuotannossa. Helsingin yliopiston uudessa strategiassakin (2017-2020) avoin ja kokeileva toimintakulttuuri on nimetty yhdeksi tavoitteeksi.

Jos kysyttäisiin lakimiesten tai tavallisten ihmisten näkemystä, oikeustieteellistä tiedekuntaa tuskin ajateltaisiin toimintakulttuuriltaan kovinkaan avoimeksi ja kokeilevaksi. Tiedetään toki vallan hyvin, että meillä on hyvät opiskelijat ja asiantuntevat tutkijat ja opettajat, mutta kokonaisuutena meitä pidettäneen hieman vanhanaikaisena ja konservatiivisena, sanalla sanoen pölyisenä.

Tiedekuntamme on selvästi alallaan suurin Suomessa, ja suuri mielletään helposti kömpelöksi verrattuna pieniin yksiköihin, jotka reagoivat ketterämmin. Olemme myös olleet aika hiljaa siitä, mitä teemme. Meitä arvioidaan vanhojen mielikuvien perusteella. Jokainen myös ymmärtää, että pääkaupungissa toimivan yksikön asiantuntijat joutuvat erityisen tiiviisti mukaan kaikenlaisiin oikeuselämän rientoihin, mikä pitää kiireisenä, mutta samalla myös leikkaa terää kaikkein akateemisimmalta kritiikiltä. Harva tuskin odottaa, että alan suuret murrokset näkyisivät ensimmäiseksi meillä.

Oikeustieteellisessä tiedekunnassa on kuitenkin ollut varsin paljon erilaista kokeilutoimintaa jo pitkään. Esimerkiksi kansainvälisen maisteriohjelman aloittaminen oikiksessa vuonna 1991 oli rohkea uusi avaus, johon ryhdyttiin jälkeenpäin ajatellen ilahduttavan varhain.  Samana vuonna aloitettiin Vaasassa aivan uudentyyppinen kaksikielinen koulutustoiminta kolmen yliopiston yhteistyönä Helsingin oikiksen kantaessa päävastuun. Kumpikin kokeilu on vakiinnuttanut asemansa.

Opetustakin kehitettiin erilaisin kokeiluin jo 1990-luvulla, ja hakivatpa Rikos- ja prosessioikeuden laitos ja Vaasan Oikeustieteellinen koulutus kerran yhdessä opetuksen huippuyksikön statustakin. Statusta ei saatu, mutta tuli uskonvahvistusta sille, että asioita voidaan kehittää, kun rohkeasti yritetään. Opetuksessa kokeiltiin oikeudenkäyntipeliä ja yrityspeliä, eli ei pelillisyyskään ole pelkästään 2000-luvun ilmiö.

2000-luvulle  tultaessa kokeilutoiminta entisestään vilkastui. Kansainvälisiä oikeustapauskilpailuja, joihin tiedekunnan joukkueet valmentautuvat, ilmaantui yhä useampia, ja niissä on tullut menestystäkin. On tiedekunnan kansainvälisen maineen kannalta ensiarvoisen tärkeää, että opiskelijoiden osaaminen kestää kansainvälisen vertailun. Opiskelijoiden menestyksen takana on paljon taustatyötä, ja aikaisemmat kilpailijat tekevät usein vielä vuosia myöhemmin työtä asian eteen. Tätä kautta rakentuu uudenlaisia verkostoja ja uudenlaista yhteistyötä tiedekunnan ja käytännön oikeuselämän välille.

Yliopiston strategiassa nostetaan tavoitteeksi myös ”Opiskelija keskiöön”. Eikö esimerkiksi oikeustapauskilpailu-konsepti ole juuri sitä? Opiskelijat ovat toiminnan keskipisteessä, ja muun toiminnan tarkoituksena on tehdä tämä kaikki mahdolliseksi. Lisäksi oikeustapauskilpailut tuottavat huikeasti sellaista osaamista, jota olisi muulla tavoin vaikea saada. On täysin aiheellista, että tällaiset toiminnot toteutetaan osana tiedekunnan ydintoimintaa eikä niitä nähdä erillisiksi rönsyiksi.

Viime lukuvuonna aloitti toimintansa Helsinki Law Clinic, joka tarjoaa apuaan yhtäältä maahanmuutto- ja turvapaikka-asioissa ja toisaalta järjestää startup-yrityksille oikeudellista neuvontaa herkässä toiminnan aloitusvaiheessa. Asianajajat ovat toiminnassa mukana korvauksetta. On vaikea keksiä tiedekunnan toiminnassa mitään uutta, mikä olisi yhteiskunnallisesti vaikuttavampaa. Tämäkin idea on lähtenyt täysin vapaaehtoispohjalta. Se on vaatinut usean ihmisen vahvan uskon ja työpanoksen, ennen kuin on edetty varsinaiseen pilottivaiheeseen. On todella arvokasta, että sellaista asennetta löytyy. Tällä hetkellä Helsinki Law Clinic -toiminta on jo lähellä vakiintumistaan. Sekin tarjoaa kiintoisan yhteyspinnan käytännön oikeuselämään.

Uusinta uutta on oikiksen oma Legal Tech Lab. Ajatus siitä nousi sen jälkeen, kun Stanfordin yliopistolla Legal Design Lab -toiminnan aloittanut Margaret Hagan oli vieraillut Suomessa esittelemässä toimintakonseptiaan: opiskelijoiden kanssa ratkotaan käytännön kannalta relevantteja oikeudellisia ongelmia, otetaan huomioon myös palvelumuotoilun osaaminen, ja edistetään tavallisten ihmisten pääsyä oikeuksiinsa muun muassa kehittelemällä uusia teknologisia työkaluja.

Teknologiakysymyksiin perehtynyt tutkijatohtori Riikka Koulu innostui meillä asiasta ja ryhtyi toimeen. Hän oli viettänyt väitöskirjaansa laatiessaan vuoden Montrealissa ja tutustui siellä toimivaan Cyberjustice Laboratoryyn. Kun vielä Riikan kurssilta löytyi asiasta innostuneita teknologiaa ymmärtäviä opiskelijoita, oman pilotin hahmottelu saattoi alkaa. Ensi kevään aikana kehitetään tarkempi toimintakonsepti, ja ensi syksynä oman pilotin on tarkoitus olla jo käynnissä.

En olisi itsekään vielä alkusyksystä uskonut, että oikiksella on Slushissa kysyntää. Kokeilukulttuurin ydin on siinä, että uskalletaan kokeilla sellaistakin, minkä onnistuminen on epävarmaa. Uskalletaan lähteä liikkeelle idealla, joka ei ole vielä valmis, ja kehitellään sitä yhdessä muiden kanssa. Pidän myös siitä, että perustetaan toiminta selkeästi yliopistolliseen arvomaailmaan eikä matkita sitä, mitä tehdään jossain muualla. Juuri näin yliopisto voi tarjota todellisen vaihtoehdon luoda uutta ja oppia yhdessä.

Mitä paremmin olen oppinut tuntemaan toisten oikeustieteellisten tiedekuntien asioita maailmalla, sitä varmemmin voin sanoa, että kyllä meillä on kokeiluilla ja kehittämisellä jo suhteellisen vankat perinteet. Tarvitaan kehittävää otetta toiminnan eri tasoilla, eikä tietysti kaikki kehittäminen merkitse tällaisia uusia avauksia. Mutta ehkä ne ihan jännimmät ideat tulevat aina marginaaleista.

Haluaisin ajatella, että oikis on edelleen valmis kehittymään, kunhan rohkea ote sallitaan. Pitää olla valmius jatkossakin tarttua avautuviin mahdollisuuksiin, sillä niitä ei missään strategiassa pystytä etukäteen nimeämään. On erityisen suuri ilo voida tuulettaa pölyistä mielikuvaa kaavoihin kangistuneesta tiedekunnasta. Kunnon kontrasti vain vahvistaa sanomaa.

Haluaisin ajatella, että yliopisto ja sen tiedekunnat toimisivat itsekin hiukan startup-hengessä. Helsingin yliopisto: Suomen menestynein startup jo vuodesta 1640.

Kimmo Nuotio
dekaani
Tuhat-sivu
Twitter: @KimmoNuotio

Opetusasioista vastaavan varadekaanin tehtäväkentässä opetustaidon kehittäminen ja arviointi ovat keskeisiä teemoja. Ne koskettavat kaikkia yliopisto-opettajia samoin kuin opiskelijoita, jotka odottavat yliopisto-opetukselta paitsi laadukkuutta myös monipuolisuutta. Tätä taustaa vasten esitän tässä blogikirjoituksessa eräitä henkilökohtaisia näkemyksiä opetustaidon kehittämisestä ja arvioinnista pitäen silmällä varsinkin opetusta oikeustieteellisessä tiedekunnassa.

Opetustaidon kehittäminen

Aloitin jatko-opinnot Helsingin yliopistossa kesällä 2005 ja pääsin käytännössä ilman minkäänlaista pedagogista valmennusta vetämään harjoitusseminaareja sekä erilaisia luento- ja oikeustapauskursseja. Minulla – kuten varmasti monella muullakin kollegalla – opetusmenetelmien hallinta perustui imitointiin: kun olin opiskelijana nähnyt, miten oikeustieteen opetus käytännössä hoidetaan, oli yllättävänkin helppoa siirtyä pöydän toiselle puolelle opetettavasta opettajaksi. Omien opetustaitojeni kehittäminen perustui alkuvuosina lähinnä opetuskokemuksen kartuttamiseen ja opiskelijapalautteen seuraamiseen. Varsinkin annettu palaute antoi hyvät edellytykset arvioida, missä olin onnistunut ja millä osa-alueilla minulla oli parantamisen varaa. Myös erilaiset kaupalliset koulutustilaisuudet kovettivat nuoren opettajan nahkaa ja opettivat huolellisen valmistautumisen merkitystä, koska palaute näiltä kursseilta oli aina rehellistä ja raakaa.

Näin jälkikäteen on helppo myöntää, että olisin jo opetusurani alkumetreillä hyötynyt pedagogisesta ohjauksesta ja vertaispalautteesta. Ajattelin alkujaan, että nuoren tutkijan on hankittava ensiksi riittävästi kokemusta opetustehtävistä ja vasta tämän jälkeen yliopistopedagogisesta koulutuksesta on hänelle aidosti hyötyä. Nyt mielipiteeni on kuitenkin toinen: pedagogisten taitojen kartuttaminen on hyvä aloittaa mahdollisimman varhain, koska pedagoginen varttuminen vie oman aikansa. Ei ole realistista ajatella, että heti koulutuksen jälkeen opettaja olisi opetusmenetelmien ja esiintymisen mestari, vaan voi mennä pitkäänkin ennen kuin kursseilla opittu heijastuu aidosti omassa opetuksessa. Lisäksi yliopistopedagogiikan ammattilaisilta saa paljon sellaisia käytännön neuvoja (mm. opetusteknologian hyödyntämisestä), jotka ovat arvokkaita kaikille opettajille opetustehtävien laatuun katsomatta.

Toinen tärkeä syy hankkia yliopistopedagogista koulutusta riittävän ajoissa on se, että pinttyneistä tottumuksista ja uskomuksista on vaikea päästä myöhemmin eroon. Esimerkiksi viime syksynä osallistuessani YA 6 kurssille (opetusharjoittelu yliopistossa) koin voimakasta muutosvastarintaa saadessani kriittistä palautetta mielestäni erinomaiseksi hiotusta massaluentokurssista. Opetustani havainnoinut yliopistopedagogiikan lehtori oli onneksi jämäkkä ja sai minut rakentavien keskusteluiden myötä näkemään eräitä heikkouksia opetustekniikassani. Jo saman luentosarjan aikana onnistuin pienillä muutoksilla kehittämään muun muassa vuorovaikutusta suhteessa opiskelijoihin ja tämä näkyi ilahduttavasti palautteessa. YA 6 harjoitteesta jäi kokonaisuudessaan sellainen olo, että pyrkimys parempaan tuo rutiineiksi muuttuneisiin työtehtäviin uudenlaista mielekkyyttä. Suosittelen kurssia lämpimästi kaikille.

Uraansa aloittelevat opettajat hyötyvät yliopistopedagogiikan opiskelusta myös siinä mielessä, että kursseille osallistuvat seniorit pystyvät osaltaan auttamaan nuorempia kollegoja opetustaitojensa hiomisessa. Olenkin havainnut, että monien kurssien aikana tapahtuu eräänlaista tiedostamatonta mentorointia muun muassa ryhmäharjoitteiden yhteydessä. Vastavuoroisesti varttuneemmat opettajat hyötyvät nuorempien kokemuksesta, koska viimeksi mainituilla on monesti tuoreessa muistissa se, millaista on yliopisto-opiskelijan arki. Senioreitten kannalta onkin hyödyllistä kuulla, miten opiskelijat näkevät tällä hetkellä opetuksen tilan sekä millaisia odotuksia he opintoihin kohdistavat ja mitä taitoja potentiaaliset työnantajat painottavat.

Edelliseen havaintoon liittyen voin omasta kokemuksesta todeta, että yliopistopedagogiikan kurssit tarjoavat myös mitä oivallisimman tilaisuuden verkostoitua. Varsinkin keskustelut muiden tieteenalojen edustajien kanssa antavat virikkeitä oikeustieteen opetuksen kehittämistä varten ja parhaimmillaan kursseilta löytyy jopa uusia yhteistyökumppaneita – ja ystäviä. Tämän takia pidän tärkeänä, ettei yliopistopedagogiikan koulutus ole yksinomaan tieteenalakohtaista, vaikka toki tieteenalojen erityispiirteet on hyvä ottaa jossain määrin huomioon.

Oikeustieteellisessä tiedekunnassa ulkomaalaistaustaisen opettajien määrä on kasvanut merkittävästi 2000-luvulla. Tästä syystä on suorastaan välttämätöntä, että Helsingin yliopisto tarjoaa yliopistopedagogista koulutusta kotimaisten kielten lisäksi englannin kielellä. En sen sijaan pidä välttämättä hyvänä trendinä sitä, että suomalais- ja ulkomaalaistaustaiset opettajat osallistuvat eri kursseille. Tällöin edellä sivuttu verkostoitumishyöty jää osittain saavuttamatta. Voisikin ehkä ajatella, että yliopisto panostaisi suhteessa enemmän englanninkieliseen pedagogiseen koulutukseen, jolloin äidinkielenään suomea ja ruotsia puhuvat osallistuisivat helpommin samoille kursseille ulkomaalaistaustaisten kollegoidensa kanssa.

Lopuksi on paikallaan muistuttaa, ettei yliopistopedagoginen koulutus ole suinkaan ainoa tapa kehittää omaa opetustaitoa. Olen koulutusohjelman (ma.) johtajan roolissa käynyt havainnoimassa International Business Law -ohjelmassa annettavaa opetusta ja uskon, että vertaispalaute on eräs tehokkaimmista keinoista nostaa opetuksen tasoa. Lisäksi kokemuksen hankkiminen erilaisista käytännön lakimiestehtävistä on omiaan tuomaan uusia näkökulmia opetukseen. Käytännönläheisyyden painoarvo saaneekin tulevaisuudessa entistä enemmän merkitystä oikeustieteen opetuksesta, koska Iso pyörä -uudistuksen eräänä keskeisenä tavoitteena on kehittää tutkintoja vastaamaan työelämän tarpeita.

Opetustaidon arviointi

Opetustaidon arviointi on sen kehittämisen ohella ensiarvoisen tärkeää. Käytännössä opetustaitoa voidaan arvioida sekä rekrytointivaiheessa (ml. dosentuurin myöntäminen) että työsuhteen aikana. Näistä kahdesta opetustaidon arviointi vaikuttaisi painottuvan ainakin oikeustieteellisessä tiedekunnassa ehkä turhankin yksipuolisesti ensiksi mainittuun vaiheeseen. Sen sijaan työsuhteessa olevan opettajan opetustaitoa ei juurikaan testata, vaan arviointi tapahtuu ennemminkin opiskelijapalautteeseen perustuvana itsereflektiona.

Opetustaidon arvioinnin osalta haluan esittää kaksi kehitysehdotusta, joita en tarkoita suinkaan konkreettisiksi aloitteiksi, vaan toivon niiden lähinnä provosoivan keskustelua tiedekunnassa. Ensinnäkin pitäisin tarkoituksenmukaisena rekrytointimenettelyyn liittyvän opetusnäytekäytännön hiomista: se ei anna mielestäni luotettavaa kuvaa opettajan pedagogisista valmiuksista, esiintymistaidoista tai motivaatiosta. Huonona päivänä hyvä opettaja voi paineen alla murtua ja vastaavasti hyvänä päivänä huono opettaja saattaa pystyä tavanomaista tasoaan huomattavasti parempaan suoritukseen. Nähdäkseni parhaimmillaan opetusnäyte erottaa kelvolliset opettajat kyvyttömistä, mutta muiden johtopäätösten tekeminen sen pohjalta on hankalaa.

Tätä taustaa vasten pitäisin eräänä varteenotettavana ajatuksena sitä, että 20 minuuttisen ”koe-esiintymisen” sijasta arvioitavalle opettajalle tarjottaisiin mahdollisuus kutsua opetustaitotoimikunnan edustajia havainnoimaan hänen oikeaa opetustaan. Helsingin yliopiston ulkopuolelta tulevien osalta tämä voitaisiin järjestää esimerkiksi videoimalla opetustapahtuma. Edelleen mahdollista voisi olla esimerkiksi se, että tiedekunnan opettajille annettaisiin säännöllisin väliajoin tilaisuus arvioituttaa opetustaitonsa ja siis ilman liityntää mihinkään vireillä olevaan tehtäväntäyttöön. Tällöin arviointia voitaisiin hyödyntää myöhemmissä tehtäväntäytöissä ja kehityskeskusteluissa. Ymmärrän toki, että ehdotettu uudistus kuormittaisi merkittävästi opetustaitotoimikuntaa, mutta rekrytoinnit ovat tärkeitä ja niihin panostaminen maksaa itsensä pitkällä tähtäyksellä takaisin.

Toiseksi pitäisin harkinnanarvoisena uudistuksena opetustaidon jatkuvaa seurantaa opiskelijapalautteen systemaattisen ja keskitetyn keräämisen ja analysoinnin muodossa. Joissain suomalaisissa yliopistoissa tällainen systeemi on käytössä ja käytännössä se toimii niin, että opiskelijoiden on pakko antaa sähköisesti palautetta jokaisen kurssin jälkeen. Opettaja ei itse pysty ”peukaloimaan” palautetta, vaan hän saa vain vakiomuotoisen yhteenvedon siitä. Näitä raportteja voidaan sitten käyttää apuna paitsi opetustaidon kehittämisessä myös esimerkiksi kehityskeskusteluissa ja vaati/henki-tasojen määrityksessä.

Kuvatun järjestelmän käyttöönotto edellyttäisi sopivan ohjelmiston hankkimista ja mahdollisesti myös arviointiin erikoistuneen henkilökunnan palkkaamista. Opiskelijapalautteen keräämisen järjestäminen ja varsinkin sen analysointi on työläs tehtävä, minkä lisäksi luotettavien johtopäätelmien tekeminen palautteen perusteella vaatii ammattitaitoa. Kaiken kaikkiaan en ole varma, olisiko näin raskasta arviointijärjestelmää tarkoituksenmukaista omaksua oikeustieteellisessä tiedekunnassa, mutta selvää on, että opetuksen laadun seuranta olisi järjestettävä nykyistä paremmin ja kattavammin. Ehkä tämä on tehtävä, joka jää tulevaisuudessa ON-, OTM- ja IBL-koulutusohjelmien johtoryhmien vastuulle.

Ville Pönkä
varadekaani (opetusasiat)

Oikeustieteellinen tiedekunta ja tutkimuksen ja koulutuksen suuntaaminen sen piirissä ovat saaneet huomiota viime aikoina julkisessa keskustelussa, kuten yleisönosastokirjoituksissa ja seminaareissa. Yksittäisten oppiaineiden, kuten esineoikeuden tai työoikeuden ahdinkoa on valiteltu ja vaadittu yliopistoa kantamaan vastuunsa. Yleistä huolta on aiheellisesti kannettu koulutukseen ja tutkimukseen kohdennetuista säästöistä.

On oikein hyvä asia, että meistä keskustellaan, sillä toimintamme vaikuttaa niin moneen. Kun puhutaan yksityiskohdista, kokonaiskuva kuitenkin helposti hukkuu. Mielikuvilla pelataan. Sen vuoksi on tarpeen välillä kertoa, miltä asiat tältä puolen pöytää näyttävät. Rahat ovat vähentyneet, se on totta, ja entistä tarkemmin pitää harkita, mitä tehdään. Mutta mitään katastrofin merkkejä ei silti pitäisi olla ilmassa.

Yliopiston toimintarakenneuudistus herätti lakimieskentän piirissä ansaittua huolta siitä, tullaanko oikeustieteellinen tiedekunta sulauttamaan osaksi jotakin isompaa yksikköä. Ehkä tämä oli piste i:n päällä: mikään ei ole enää varmaa. Ja silloin uskalletaan nostaa esille muutkin huolet.

Yliopiston hallitus on siis vastikään päättänyt eräistä rakenteellisista uudistuksista, kuten tiedekuntien laitosrakenteen poistamisesta. Tämä ei kuitenkaan kosketa oikeustieteellistä tiedekuntaa, joka on toiminut laitoksettomana jo kohta seitsemän vuoden ajan. Tiedekunnan asema yliopiston kokonaisuudessa ei ole enää vaakalaudalla. Keskustakampuksen tiedekuntien keskinäistä yhteistyötä tiivistetään, mutta pehmeämmin keinoin. Koulutusohjelmauudistus seuraa hallinnon uudistusta. Niissä on nyt tekemistä, turhaa olisi ollut tuoda tähän samaan vielä muuta.

Yliopistosektorin leikkaukset ovat todellakin saaneet valtavasti huomiota julkisuudessa. Helsingin yliopisto kävi viime talven aikana läpi historiansa ensimmäisen yt-prosessin, joka koski koko henkilöstöä. Loppujen lopuksi henkilöstövähennykset tulivat koskemaan lähes yksinomaan hallintohenkilöstöä, mutta henkisesti vaikean prosessin joutui jokainen talossa oleva kulkemaan.

Oikeustieteellinen tiedekunta ei ole oma saarekkeensa, vaan osa yliopistoa. Yliopiston linjana oli toteuttaa henkilöstövähennykset kerralla, jotta vältettäisiin joistakin muista yliopistoista tuttu vuosien yt-kierre. Viimeisimpien tietojen mukaan ”Muutosohjelmaksi” kutsuttu Helsingin yliopiston viisivuotinen ohjelma on jo alkanut purra, ja yliopiston talous on jälleen vakaammalla pohjalla. Helsingin yliopistoon kohdistettiin kaikista yliopistoista selvästi suurimmat leikkaukset, koska muiden leikkausten päälle tuli vielä apteekkimaksukompensaation menetys, jonka merkitys oli ja on vuositasolla 30 M€.

Kilpailukykysopimuksen huomioon ottaminen valtionrahoitusta alentavasti merkitsi vielä lisäiskua yliopistosektorille. Helsingin yliopisto ei onneksi ollut vielä ehtinyt suunnitella sopimuksen tuoman säästön käyttöä, joten säästön menetys ei sinänsä ehtinyt tuottaa isompaa hämminkiä. Mutta usean miljoonan euron lisämenetyksestä siinäkin oli kyse.

Oikeustieteellinen tiedekunta sai, kuten muutkin yliopiston tiedekunnat, vuoden 2016 perusrahoitustulonsa rehtorilta 10 prosenttia leikattuna. Tämä on nyt se uusi normaali. Vuoden 2017 perusrahoitus säilyy tiedekunnassa tämän vuoden tasolla. Paluuta entiseen ei ole näkyvissä.

Ei siten voi olla kenellekään epäselvää, että henkilöstösuunnittelussa ollaan uudessa tilanteessa. Tiedekunnalla ei ole niin mittavia ylijäämiä edellisiltä vuosilta, että ne antaisivat toimintavapautta valtion talousarvion kautta tulevan perusrahoituksen käydessä entistä niukemmaksi.

Onko sitten niin, että ollaan oltu ihan virran vietävänä? Eikö ole itse voitu ja osattu aktiivisesti muokata sitä, mihin tiedekunta pyrkii ja millainen esimerkiksi tiedekunnan sisäinen resurssijako ja henkilöstörakenne on?

En allekirjoita sellaista väitettä.

Tiedekunnassa on nopeasti muuttuvissa oloissakin panostettu nimenomaan henkilöstösuunnitteluun, jotta omin toimin luodaan ennakoitavuutta rekrytointeihin ja edistetään tutkijanuraa. Vaikka henkilöstösuunnitelman valmistelussa dekaanilla on ollut keskeinen rooli, koko henkilöstöä on osallistettu prosessien eri vaiheissa. Ainoastaan yt-menettely on sellainen, jossa päätöksenteko ei ole voinut olla avointa. Jokainen ymmärtää miksi.

Tiedekunnassa toimii henkilöstöasioiden työryhmä ja vielä hakukomiteakin, jota konsultoidaan, kun arvioidaan millaisia henkilöitä eri tehtäviin voisi olla saatavissa. Koko henkilöstön kanssa on käyty läpi suunnitelmia useita kertoja vuodessa. Hakukomitean jäseniä ja muita professoreita käytetään tehtäväntäytöissä tarvittavissa valmisteluryhmissä. Myös yliopiston ulkopuolisia jäseniä on osallistunut valmisteluryhmien toimintaan. Tiedekunnan neuvottelukunnan kanssa on keskusteltu suunnitelmista ja toiminnan painopisteistä. Dekaanille neuvottelukunta on ollut tärkeä heijastuspinta yhteiskuntaan tällaisena vaikeana aikana.

Oikeus-lehdessä vastikään jopa vihjailtiin, että oikeustieteellinen tiedekunta olisi ollut epäluotettava kumppani lahjoittajille. Tällaisellakaan väitteellä ei ole pohjaa.

Jos varainhankintakampanjan kautta välillisesti tai suorilla lahjoituksilla on saatu rahoitusta esimerkiksi jonkin alan professuuriin, tämä tietenkin suuntaa henkilöstörakennetta. Yhtään professuuria ei ole tullut tiedekuntaan sellaiselle alalle, etteikö resurssista olisi ollut aitoa hyötyä kokonaisuuden kannalta. Tiedekunnan tilanne olisi kaikkiaan ollut vielä paljon hankalampi, jollei tällaisia professuureja olisi ollut. Myös muulla kuin perusrahoituksella rahoitetut professuurit joudutaan kuitenkin ottamaan sopivalla tavalla huomioon henkilöstösuunnittelussa.

Lahjoittajienkin on hyvä nähdä, ettei lahjoitusprofessori ole tiedekunnan näkökulmasta täysin ylimääräinen resurssi, vaan aito oikea resurssi siinä kuin muutkin. Tietenkin tiedekunta pyrkii turvaamaan sen, ettei lahjoitusprofessuuri tule korvaamaan olemassaolevaa resurssia, vaan tuo aidosti lisäarvoa. Maailma on kuitenkin mutkikas, ja välillä voi tulla hankalia tilanteita. Esimerkiksi ympäristöoikeudessa jäi eläkkeelle niin sanottu henkilökohtainen ylimääräinen professori, jonka palkka kustannettiin muista kuin tiedekunnan varoista samaan aikaan, kun varainhankintakampanjan kautta rahoitettiin uusi professuuri. Juuri tässä tilanteessa kahden ympäristöoikeuden professorin rekrytointi ei kuitenkaan ollut sen paremmin taloudellisesti mahdollista kuin järkevääkään. Toisen senioritutkijan palkkaamista professorin rinnalle ympäristöoikeuteen on jo koetettu, ja niin sanottujen profilointitoimien kautta koetetaan saada kestävyyteen (sustainability) kohdentuva apulaisprofessuuri. Asia on siten edelleen työlistalla, se ei ole unohtunut. Olemme tavattoman kiitollisia kaikesta siitä tuesta, mitä olemme saaneet, ja teemme kaikkemme, että olisimme luottamuksen arvoisia.

Tiedekunnan täytyy toiminnassaan sovittaa yhteen erilaisia näkökohtia. Esimerkiksi vastuut kansainvälisestä maisterikoulutuksesta vaikuttavat resursoinnin tarpeeseen. Yliopiston tutkimustoiminnan profiloinnit edellyttävät tietenkin, että oikeustiede on monialaisissa hankkeissa mukana. Esimerkiksi digitalisaatio on uusi painotus Keskustakampuksen tutkimustoiminnassa, ja tiedekunta tulee saamaan rahoitusta oikeuden ja digitalisaation apulaisprofessuuriin. On lupa odottaa kiinnostavaa avausta. Ja on aivan varma, että tuleva professori tulee hyödyttämään monin tavoin nykyistenkin oppiaineiden toimintaa, vaikka hän ei edustaisi suoraan mitään entisistä.

Kyse on siis erilaisista tasapainoista. Tarvitaan edelleen vahvaa ja laaja-alaista osaamista oikeuden yleistieteissä, mutta yhtä lailla monipuolista osaamista tarvitaan lainopissa. Jos jotkin rekrytoinnit pitää eri syistä suunnata kapeasti, toisten tulee olla alaltaan laajempia, jotta saadaan avoimen kilpailun hyödyt. Tarvittaessa pitää jonkin oppiaineen resursseja erityisesti vahvistaa, mutta ei ole tätä päivää edellyttää, että resursseja aivan erityisesti kohdennetaan jonnekin, missä ei ole jo valmiiksi hyvää pöhinää. Professoreiden odotetaan myös itse luovan ja kerryttävän erilaista infraa ympärilleen. Ne ajat ovat ohi, jolloin toiminnan kaikki rahoitus saatiin suoraan valtion budjetin momentilta.

Tiedekunnan suunnitelmissa on avata seuraavaksi eräiden muiden tehtävien ohella laaja-alaiset apulaisprofessuurit yksityisoikeuteen, rikos- ja prosessioikeuteen sekä oikeuden yleistieteisiin samoin kuin julkisoikeuteen. Perusrahoituksen käyttö oppiainekohtaisten tohtorikoulutettavan tehtävien rahoitukseen käytännössä lakkaa. Tiedekunta pyrkii kuitenkin ylläpitämään ”poolin” tohtorikoulutettavia, ja tästä poolista sitten jaetaan apua oppiaineille.

Tiedekunnan menestys on entistä selvemmin kiinni siitä, että saadaan tehtäviin parhaista parhaat. Professorien rekrytointi on siirtynyt kanslerilta rehtorille. Rehtorin seula on tiiviimpi kuin kanslerilla oli. Yliopisto edellyttää, että myös oikeustieteilijöiden tulee edustaa kansainvälisen tason asiantuntemusta. Yliopistonlehtorin tehtävät tulevat ainakin osaksi väistymään urapolkutehtävien tieltä.

Kaiken touhun ja hälyn keskellä on monelta jäänyt huomaamatta, että hyviäkin merkkejä on ilmassa. Viime vuonna valmistui 22 oikeustieteen tohtorin tutkintoa. Vaihto-opiskelijoiden määrät ovat huipussaan. Oikeustapauskilpailuissa menestytään. Globaali yhteiskuntavastuu on tullut kuvaan mukaan.

Oikeustieteellisen tutkimuksen luonne on muuttunut, mutta ei niin, että kansallisen lainopin merkitys olisi vähentynyt. Pikemmin tutkimustoiminta on monipuolistunut. Tutkimusta tehdään eri kielillä. On todella syytä toivoa, että avoimeksi tuleviin tehtäviin saadaan monipuolisia osaajia, jotka täydentävät tiedekunnan osaamista.

On turha enää korostaa jyrkkää ristiriitaa kansallisen ja kansainvälisen rekrytoinnin välillä. Suomesta löytyy kansainvälisen tason osaajia, joista me kilpailemme. Parikymmentä vuotta sitten tiedekunnassa keskusteltiin siitä, pitäisikö meidän ajaa asiaamme rehtorin suuntaan esittämällä, että oikeustiede on alana ihan toisenlainen kuin muut. Tietenkin alassamme on erityispiirteensä. Mutta nykyään yliopiston johtokin katsoo, että oikeustiede on yliopiston vahvoja aloja, ei heikkoja. On kuitenkin paljon helpompi kehittää toimintaamme eri suhteissa – perinteisissäkin tehtävissä – silloin, kun kuulumme yliopiston menestystekijöihin.

Kimmo Nuotio
dekaani
Tuhat-sivu
Twitter: @KimmoNuotio