EU:n komissio on joulukuussa 2016 antanut rahanperusrikoksia koskevan direktiiviehdotuksen (COM(2016) 826 final), jonka tarkoituksena on yhtenäistää rahanpesun rikosoikeudellista sääntelyä EU:n piirissä ja erityisesti tilkitä rahanpesurikossääntelyn aukkoja ja epäjohdonmukaisuuksia sen varmistamiseksi, että terrorismia voidaan ehkäistä ennalta.

Komission mukaan terrorismirikoksia rahoitetaan usein muun rikollisuuden rikoshyödyillä. Rahanpesurikosten torjunta tähtää siten terrorismirikosten, mutta myös muun järjestäytyneen rikollisuuden ehkäisyyn.

On sinänsä hyviä perusteita koota kansainvälisen tason hajanaista rahanpesusääntelyä yhteen instrumenttiin ja käyttää EU:n direktiiviä tässä välineenä. Rahanpesussa FATF:n suosituksilla on suuri merkitys, sillä ne ovat lähes tosiasiallisesti pakottavaa oikeutta.

Komission direktiiviehdotuksessa otetaan lähtökohdaksi Varsovan yleissopimuksen velvoitteiden mukainen vähimmäisharmonisointi. Tästä tasosta on menty pidemmälle ainoastaan, kun tästä voidaan odottaa hyötyä rajat ylittävälle yhteistyölle.

Komission direktiiviehdotus poikkeaa aikaisemmista sääntelyinstrumenteista siinä, ettei se sisällä turvalausekkeita, vaan jäsenvaltio joutuu toimeenpanemaan direktiivin velvoitteet silloinkin, kun se edellyttää kajoamista kansallisen sääntelyn perusratkaisuihin. Kaikesta näkee, että nyt ollaan tosissaan eikä kansallisiin joustoihin suhtauduta suopeasti.

Periaatteelliselta kannalta erityisen merkittävä asia on niin sanottu itsepesun kriminalisointi. Se tulisi direktiiviehdotuksen mukaan toteuttaa ilman rajoituksia niissä tilanteissa, jotka kuuluvat direktiivin piiriin.

Suomessa on perinteisesti katsottu, että jos rikoksentekijä on osallinen esirikokseen, kuten huumausainerikokseen, häntä ei voida tuomita rahanpesusta, jos hän pesee tällä huumausainerikoksella saatuja varoja. Suomen rikoslainopissa näkyy saksalainen vaikutus. Saksassa ajatellaan edelleen samoin. Rahanpesusääntely on puolestaan kotoisin uudelta mantereelta, jossa se on ollut keino vastustaa mafioiden huumebisneksiä.

Kysymys itsepesun rangaistavuudesta on puhuttanut Suomessa paljon. Ensimmäinen asiaa käsitellyt professori Jussi Tapanin vetämä työryhmä oli päätynyt siihen, ettei itsepesun kriminalisointia voida lainkaan meille esittää. Ks. Oikeusministeriön työryhmämietintö 2010:27. Työryhmä totesi yksimielisesti, että rikoslain 32 luvun 11 §:n 1 momenttia ei ole syytä muuttaa. Työryhmän mukaan itsepesun kriminalisointi olisi kyseenalaista kriminalisointiperiaatteiden ja vakiintuneen rikosoikeudellisen ajattelun kannalta. Työryhmä piti selvänä, että kriminalisointiperiaatteet nimenomaan voivat olla rahanpesua koskevien kansainvälisten sopimusten (kuten muitakin rikoksia koskevien kansainvälisten sopimusten) turvalausekkeissa tarkoitettuja perustuslaillisia tai oikeusjärjestelmän perustavia periaatteita.

Vääntö asiasta ei kuitenkaan vielä tähän pysähtynyt. Ratkaisua lähti hakemaan uusi, entistä arvovaltaisempi työryhmä, jonka puheenjohtajaksi tuli valtakunnansyyttäjä Matti Nissinen. Tämä niin sanottu itsepesutyöryhmä (sic!) sitten kehitteli muistiossaan sääntelyratkaisun, jonka pohjalta itsepesun kriminalisointi rajoitetusti toteutettiin. Osallistuin myös itse tuon työryhmän toimintaan.

Rajattu itsepesun kriminalisointi toteutettiin rikoslain muutoksella L 187/2012, jossa rajoitussäännökseen lisättiin toinen virke.

RL 32:11.1
Tässä luvussa tarkoitetusta rikoksesta ei tuomita henkilöä, joka on osallinen siihen rikokseen, jolla omaisuus on toiselta saatu tai joka on tuottanut hyödyn (esirikos). Henkilö voidaan kuitenkin tuomita 7 §:n mukaisesta rikoksesta, mikäli rahanpesurikos muodostaa tekojen jatkuvuus ja suunnitelmallisuus huomioon ottaen olennaisimman ja moitittavimman osan rikoskokonaisuudesta.
…

Säännöksen alkuosa ilmaisee periaatteen, ettei itsepesu on rangaistavaa, kun taas loppuosassa ilmenee hallittu poikkeus: vähäinen osallisuus rangaistavaan esirikokseen ei aina vapautakaan rangaistusvastuusta rahanpesurikoksen osalta. Poikkeus koskee ainoastaan törkeää rahanpesua.

Direktiiviehdotus osuu Suomessa herkkään kohtaan. Asiaa on juuri kahteen kertaan koeponnistettu. Nyt korttitalo uhkaa romahtaa.

Vaikka direktiiviehdotus ei jätä tilaa turvalausekkeille, Sopimus Euroopan unionin toiminnasta artikla 83.3 avaa periaatteessa mahdollisuuden jäsenvaltiolle vetää hätäjarrusta, jolloin asia siirtyisi korkean poliittisen tason jatkokäsittelyyn. Hätäjarrua ei liene koskaan vielä käytetty. Silti se antaa tietyn neuvotteluvaltin silloin, jos esitetty lainsäädäntöinstrumentin kohta tuottaisi kohtuuttomia vaikeuksia kansallisen toimeenpanon yhteydessä.

Kysymys on kuitenkin sellaisesta aseesta, jota ei sovi käyttää kuin todellisen hädän uhatessa. Jokainen muistaa, että aikanaan, kun rikosoikeutta lähennettiin puitepäätöksillä, jäsenvaltioilta vaadittiin yksimielisyys. Silloinkaan ei Suomi millään halunnut jäädä yksin jotakin hanketta estämään, vaikka siihen olisi ollut laillinen oikeus. Hätäjarrusta vetäminen on vielä paljon korkeamman kynnyksen takana.

Kuinka vaikeasta asiasta sitten on kysymys? Itsepesutyöryhmä pohdiskeli asiaa mietinnössään (31.5.2011 OM 7/41/2009, s. 4):

“Periaatteessa vastakkain on kaksi lähestymistapaa. Voidaan ensinnäkin lähteä siitä, että järjestäytynyttä rikollisuutta ajatellen kehitellään joustavampia vastuuoppeja ja luovutaan soveltamasta esimerkiksi rikoskonkurrenssin perinteisiä oppeja näissä tilanteissa. Tämä voisi merkitä esimerkiksi sitä, että tekijän rikosvastuu määritellään jonkinlaisen kokonaisarvioinnin perusteella osana laajempaa kokonaisuutta. Vastuuopin väljentäminen merkitsisi, ettei esirikoksen ja jälkiteon suhdetta enää välttämättä ratkaistaisi siten, että rahanpesu nähdään rankaisemattomaksi jälkiteoksi, joka sisältyy esirikokseen. Tässä tilanteessa voitaisiin todeta, että kansallista rikosoikeutta kehitetään joustavasti vastaamaan uusien ilmiöiden edellyttämään sääntelytarpeeseen, eivätkä esimerkiksi rikoskonkurrenssia koskevat kansalliset opit ole esteenä uudentyyppiselle sääntelylle. Järjestäytyneen rikollisuuden yhteydessä sovellettaisiin siten ainakin jossain määrin muusta rikosoikeudesta poikkeavia rikosoikeuden yleisiä oppeja.

Toinen vaihtoehto on rakentaa sääntely edelleen sen varaan, että noudatetaan vakiintuneita rikosoikeuden yleisiä periaatteita, eikä sääntelyä siten tietoisesti eriytetä. Työryhmässä on keskusteltu kummastakin vaihtoehdosta, mutta on päädytty siihen, että jälkimmäinen vaihtoehto on edellistä parempi. Koska ei ole ehdottoman välttämätöntä poiketa kansallisen oikeuden perusperiaatteista, on syytä valita vaihtoehto, joka on edelleen näiden mukainen, jos sellainen on löydettävissä.”

Saksan rikoslaissa on omaksuttu vastaava periaate, että osallisuus esirikokseen estää rahanpesurikoksesta tuomitsemisen. Saksassa on kuitenkin tehty mahdolliseksi rangaista esirikokseen osallista tietyin edellytyksin rikoshyödyn “saattamisesta uudelleen kiertoon”. Näin on ikään kuin vahvistettu rahanpesun esirikokseen nähden itsenäisempää luonnetta. Voi arvella, että Saksankin on vaikea hyväksyä esitettyä direktiiviehdotusta sellaisenaan.

Suomen on tietenkin tärkeää tuoda neuvottelupöydissä esille se, että direktiivin toimeenpano tulisi kohtaamaan meillä lainsäädännöllisiä hankaluuksia. Suomi ja Saksa saattavat löytää toisensa, mikä meitä helpottaisi. Suomi erottuu Pohjoismaissa siinä, että meidän rikosoikeudellisessa ajattelussamme saksalaisen doktriinin vaikutus on huomattavin.

Direktiiviehdotus saattaa joka tapauksessa toteutua sellaisessa muodossa, että se edellyttää meillä tavanomaista merkittävämpiä lainsäädäntötoimia. En pitäisi tätä ainoastaan huonona asiana. Kotimainen rahanpesurikoskriminalisointi on tavattoman laaja ja suorastaan hahmoton, koska mikä tahansa rikos voi olla rahanpesurikoksessa esirikoksena. Ei ole järkeä ajatella terrorismin rahoittamista, järjestäytyneen rikollisuuden torjuntaa, merkittäviä talousrikoksia ja nakkivarkautta ihan samoista lähtökohdista.

Kysymykseen itsepesun kriminalisoinnista tiivistyy kauniisti monta nykyajan rikosoikeuden isoa haastetta. Ollaan jännitekentän keskellä. Joudutaan miettimään sitä, eriytetäänkö terrorismin ja järjestäytyneen rikollisuuden rahanpesusääntely muista. Ja jos kansainvälisten ja EU-velvoitteiden vuoksi joudutaan ankaroittamaan ja tehostamaan rahanpesun vastaisia toimia, ehkäpä kansallisesti määrittyvällä puolella voidaan jopa kumota jokin osa. Konkurrenssiopit ynnä muut eivät saa estää uusien rikollisuusilmiöiden tunnistamista.

Järjestäytyneen rikollisuuden yhteydessä itsepesusta puhuminen on usein keinotekoista, sillä itsepesu kuuluu pikemmin yksilötoimijoiden maailmaan. Mutta tuossa yksilötoimijoiden maailmassa itsepesun problematiikka on ennallaan.

Komissio painottaa terrorismin torjuntaa. Mutta terrorismin torjunnan vuoksi ei pitäisi joutua mylläämään koko rahanpesusääntelyä uusiksi. Muuten häntä heiluttaa koiraa. Mutta kyllä koirankin pitää välillä itseään ravistella. Ja kyllä se nakki maistuu koirallekin.

Kimmo Nuotio
rikosoikeuden professori

Viime vuosien tapahtumat maailmalla ja myös meillä Suomessa ovat luoneet ja vahvistaneet erilaisia kahtiajakoja. Muutoksen tempo on ollut nopea. Yhteiskuntatieteilijät ja historiantutkijat tuntevat hyvin kärjistyneiden polarisaatioiden vaarat. Pahimmillaan on syntynyt vakavia kriisejä, joita on ruokkinut ennen kaikkea syventynyt eriarvoisuus ja sen synnyttämä eri väestöryhmien etääntyminen toisistaan. Valtavat tulo- ja varallisuuserot johtavat myös elämismaailmojen eriytymisen ja kyvyttömyyteen ymmärtää vastapuolta.

Kahtiajakoja, tai muitakaan ongelmia, ei voi ymmärtää, jos niiden syntytausta jää vaille analyysiä. Miksi eri ihmisryhmien kokemusmaailmat ja ajatukset ovat eriytyneet kauas toisistaan? Päätekijöitä erilaisten elämismaailmojen taustalla ovat luokka- ja ryhmäkohtaisten valta- ja varallisuuserojen kasvu sekä demokratian heikkeneminen.  Nämä tekijät liittyvät historiallisen kokemuksen mukaan yhteen – erittäin tärkeä seikka, joka on pidettävä mielessä.

Voimmeko oppia tästä jotain tai liittyykö edellä sanottu millään lailla yliopistojen tilanteeseen? Mielestäni paralleeleja löytyy.

Kun viime vuosina tehdyt selvitykset (Yliopistolan vaikutusarvioinnit 2013, 2016 ja Helsingin yliopistossa tehdyt työhyvinvointikyselyt) laajalla rintamalla osoittavat yliopistojen johdon näkemysten etääntyneen yliopistoyhteisön näkemyksistä, on sen taustalta uskallettava etsiä syitä. Tällöin törmätään yliopistouudistukseen ja sen jälkeisen kiihtyneen vallan keskittämisen tuottamaan demokratiavajeeseen.

Nämä muutokset ovat herättäneet yliopistolla aktiivista vastarintaa ja protesteja. Vielä enemmän on kuitenkin reagoitu osallistumis- ja vaikutusmahdollisuuksien kaventumiseen vetäytymisellä ja eristäytymällä. Kukin hoitaa oman rootelinsa.

Tästä maaperästä syntyi noin vuosi sitten kahdentoista professorin käynnistämä Yliopistokäänne-liike. Liikkeen manifesti välttämättömistä uudistuksista on ajankohtaisempi kuin koskaan. Yliopistoyhteisön jäsenten vaikutusvaltaa on lisättävä eri tasoilla. Yksi tärkeä aloite tähän suuntaan on Yliopistokollegion yksimielinen ponsi 31.5.2016, jossa esitettään aidon vastuusalaisuuden toteuttamista yliopiston johdolle (rehtori, hallitus). Yhteisöä edustavan kollegion aseman vahvistaminen olisi tärkeää vallan keskityksen purkamiseksi. Valitettavasti opetus- ja kulttuuriministeriö ei halua avata yliopistolakia tämän asian vuoksi – ideologisista syistä.

Muutoksia voidaan kuitenkin saada aikaan myös yliopiston autonomian puitteissa johtosääntöjen kautta. Esimerkiksi tiedekuntaneuvostojen asemaa voitaisiin olennaisesti vahvistaa.

Toisin kuin johdon retoriikasta voisi olla, Yliopistokäänne-liike ei haikaile menneitä aikoja saati edusta ajatusta palaamisesta vanhaan (mihin vanhaan?). Päinvastoin katse on tulevaisuudessa ja yliopistoyhteisön voimavarojen mobilisoimisesta parhaalla mahdollisella tavalla yliopiston perustehtävien hoitamiseen.

Näitä ajatuksia on kehitelty eteenpäin ja niitä on perusteltu tarkemmin  lokakuussa ilmestyneessä Yliopistolaki 2020 -kirjassa (Visa Heinonen, Jukka Kekkonen, Veli-Pekka Lehto, Heikki Patomäki; Into 2016). Tällä hetkellä käänteen (kaikille yliopistolaisille avoin) työryhmä on aloittamassa uuden johtosääntöehdotuksen valmistelun.

Kaikki edellä mainitut kannanotot pitäisi nähdä yliopistollisen ajattelun parhaiden perinteiden mukaisina pyrkimyksinä käydä rationaalista keskustelua yliopiston tilasta. Valitettavasti johtomme näyttää sivuuttavan lähinnä vaikenemisella tämän keskustelun ja nämä aloitteet.

Juuri näistä syistä, dekaani Kimmo Nuotion reaktio (blogi 16.1.2017), jossa yliopistokäänne liikkeen aktivistien väitetään elävän kuplassa, on – lievästi sanottuna – nurinkurinen. Hän ei pohdi syitä erilaisten näkemysten syntyhistoriaan eikä myöskään liitä tarkasteluunsa valtapositioiden analyysiä. Näin kirjoitus jää leijumaan omassa huonosti perustellussa ideologiassaan, siinä, jonka ytimessä on närkästys siitä, että johdon toimintaa arvostellaan.

Lukijalle tulee orwellilainen vaikutelma siitä, että tosi ja epätosi menevät sekaisin tavalla, joka ei vielä joitakin aikoja sitten olisi ollut mahdollista.

Jukka Kekkonen
Oikeushistorian ja roomalaisen oikeuden professori

Helsingfors universitet har nationellt ansvar för juristutbildningen på svenska i Finland. De facto betyder detta också att vi har ett särskilt ansvar för den juridiska forskning som bedrivs på svenska i Finland. Vi är inte ensamma här, eftersom också Åbo Akademi och Hanken har resurser på området. Men det är klart att Helsingfors universitet historiskt sett har haft en helt avgörande roll och fortfarande har den rollen i detta sammanhang.

Det finns ändå mycket gott att berätta. Vår Vasaenhet fungerar mycket bra och vi får tillräckligt med kvalificerade sökande till de juridiska studierna på svenska både i Helsingfors och i Vasa.

Vi har nyligen anställt en ny och energisk professor i civil- och handelsrätt, Ellen Eftestøl-Wilhelmsson. Hon kommer ursprungligen från Oslo, men har bott redan tjugo år i Finland.

Vad avser de akademiska anställningarna på svenska så vet vi att kretsarna är små. Det finns goda karriärmöjligheter utanför universitet. Men det finns goda karriärmöjligheter också på den finskspråkiga sidan, där vi trots allt ser att universitetet fortfarande är konkurrenskraftigt. På svenska sidan är detta inte längre självklart.

Det finns tecken på det inte längre är så lätt att anställa svenskspråkig personal till vår fakultet. Om man tänker på professorsnivån, har kompetenskraven generellt höjts vid vårt universitet. Vad gör man om det inte finns personer som kan uppfylla de krav som ställs?

Vi har introducerat en modell med fyra svenskspråkiga universitetslektorat som kompletterar de tre svenskspråkiga professurer som finns till hands. Systemet har fungerat tillsvidare, men modellen förutsätter att det finns kvalificerade doktorer som vill jobba vid universitetet. På den finskspråkiga sidan har vi redan omvandlat strukturen i och med att vi nu först och främst anställer personal enligt den så kallade tenure track-modellen. Är läget så dåligt att vi inte kan använda samma modell på den svenskspråkiga sidan pga att det saknas ambitiösa unga forskare?

Speciellt oroväckande är att det bland unga magistrar inte tycks finnas något intresse att söka de doktorandanställningar som har öronmärkts för svenskkunniga sökande. När vi i höstas utlyste två svenskspråkiga doktorandanställningar, en i privaträtt och en annan i offentlig rätt, fick vi sammanlagt två sökande. Till slut kunde endast den ena av dem anställas.

Det handlar om en ond cirkel: Om man inte har tillräckligt med duktiga professorer som är motiverade att rekrytera och sedan handleda unga doktorander och om man inte själv har forskningsprojekt och medel, finns det en risk att det i framtiden blir allt svårare att få nya professorer. Det finns en kamp om de mest begåvade på alla nivåer.

Man borde istället få i gång en god utveckling på ett eller annat sätt. Det krävs helt enkelt fortfarande forskningsverksamhet i och kunnande av juridik på svenska i Finland. Det kommer inte att räcka med enbart översatta läroböcker från finska även om också dessa är värdefulla i sig.

Vi måste hålla de akademiska karriärerna och traditionerna vid liv. Det handlar egentligen i grund och botten om vår rättskultur. Undervisningen måste basera sig på forskning också på den svenska sidan.

Det är egentligen inte så mycket brist på ekonomiska resurser utan brist på personer som får saker och ting rulla. Men för sådana som har ambitioner är banan mera öppen än någonsin.

Kimmo Nuotio
dekanus

Elina Hirvosen pian julkistettava dokumentti “Kiehumispiste” on mitä ilmeisimmin tärkeä avaus. Se antaa äänen joillekin vihaisille suomalaisille miehille, jotka riehuvat maahanmuuttovastaisissa mielenosoituksissa. Dokumentissa mennään maahanmuuttovihan taakse ja koetetaan tuomitsemisen sijasta kuulla ja kuunnella, mitä tuntoja näillä ihmisillä oikeasti on, mistä he ovat huolissaan ja mitä he pelkäävät.

Suomi on ilmeisesti kahtiajakautunut pahemmin kuin olemme oivaltaneet. Eliitti ei kuuntele, mitä toisella puolella nähdään ja koetaan. Dokumentin tekijä oli uutistietojen mukaan yllättynyt siitä, kuinka syvää vihaa ja pelkoa kuuntelu toi esiin, samalla kun dokumentti toi esille sen, että näissä ihmisissä oli myös paljon arvokasta.

Suvi-Anne Siimes sivusi samaa teemaa Asianajajapäivässä Kalastajatorpalla. Vallanpitäjien ei ole hänen mukaansa lainkaan helppoa pysyä selvillä siitä, mitä tavalliset ihmiset ajattelevat. Hän kertoi huomanneensa, että hänen sukupolvikokemuksensa on ollut ihan jotain muuta kuin mitä nuorilla nykyään. Berliinin muurin murtuminen on nuorille kaukainen historiallinen tapahtuma. Vallanpitäjät jäävät helposti omiin maailmoihinsa, silloinkin, kun muut elävät jo ihan muuta todellisuutta.

Siimes kertoi, että jossakin keskustelutilaisuudessa oli yritetty järjestäjien taholta sensuroida maahanmuuttovastaisuuteen liittyvä kysymys. Itse hän kuitenkin halusi, että kysymys esitetään, sillä keskustelun katkaiseminen ei lopeta vihaa, vaan johtaa sen muualle. Tarvitaan aitoa kuuntelua ja sen tuomaa ymmärrystä. Kuuntelu luo luottamusta puolin ja toisin.

Suvi-Anne Siimes puhui Asianajajapäivässä 13.1.

Vuonna 2016 demokratia tuotti yllätyksiä. Brexit-kansanäänestyksessä kansa äänesti voimaan kannan, jota se ei ehkä edes ymmärtänyt. Kansa halusi näpäyttää eliittiä ja onnistui siinä paremmin kuin hyvin. Sitä ei ollut lainkaan vaikea usuttaa tähän protestiin.

Donald Trumpin voittokulku USA:n presidentinvaaleissa oli yllätys jopa vaaligallupien tekijöille. Maan hiljaiset kokosivat voimansa ja liittyivät miljardöörin lietsomaan kapinaan maan eliittiä vastaan. He äänestivät valtaan johdon, joka on kaikkea muuta kuin lähellä kansaa.

Arto Mustajoki on perustanut tutkimusryhmän selvittämään keskinäisen ymmärryksen kysymyksiä. Tuskin mikään kysymys voi olla sitä tärkeämpi tässä ajassa. Se koskee politiikkaa, mutta myös muita elämänalueita. Kuuntelusta tarvittaisiin oma työryhmänsä.

Suutarin lapsilla ei aina ole kenkiä. Ehkäpä kuuntelu ei ole yliopistollakaan ollut ihan riittävällä tasolla. Yliopistokäänne-liikehdintä kertoo tämänkaltaisista huolista. On koettu, että johto on etääntynyt perustoiminnasta liiaksi ja että oma vaikutusvalta arjessa on kaventunut.

Erityisesti lienee kismittänyt, että yliopiston hallitus muutti dekaanin valintatapaa yliopiston johtosäännössä, vaikka suuren konsistorin kokouksessa ehdotus ei saanut kannatusta. Perusteet muutokselle olivat sinänsä loogiset, mutta ne eivät demokratialiikkeen professoreita vakuuttaneet.

Vika ei ehkä ollut niinkään päätöksessä, vaan siinä, että kuuntelu ei ollut riittävää. Päätös asettui liikkeen ajatusmaailmassa osaksi sellaista kehitysjatkumoa, joka lisäsi ennakkoluuloja yliopiston johdon toimintaa kohtaan. Ja kuitenkin yliopisto elää luottamuksesta. Siitä riippuu ihan kaikki.

Ei olisi todellakaan toivottavaa, että yliopistolla jakauduttaisiin heimoihin, leireihin tai kerroksiin. Johtamis- ja päätöksentekojärjestelmän tulee se estää. Ja meidän kaikkien tulee huolehtia siitä, että vuorovaikutus, kuuntelu ja osallistuminen on korkealla tasolla. Tarvitaan kuuntelun, ymmärryksen ja luottamuksen hyvä kehä.

Ja tarvitaan tosiasioiden ymmärtämistä. Päätöksentekosääntöjä voidaan muuttaa ja kehitellä, mutta vanhat ajat eivät palaa. Eivätkä ne edes olleet niin hyviä. Eikä yliopiston leikattuja rahojakaan saada noin vaan takaisin.

Demokratia on aina paikallaan. Mutta sekin pitää keksiä aina uudestaan. Kannustaisin aloittamaan aidosta toisen kuuntelusta. On helppoa syyttää yliopiston johtoa siitä, että se elää kuplassa. On helpompi nähdä toisen kupla kuin omansa.

Suvi-Anne Siimeksen puheenvuoron rohkaiseva osuus on siinä, että kuuntelulla voimme liikuttaa omaa kuplaamme. Vastavuoroisessa ymmärryksessä kannattaisikin aloittaa harjoitus omasta itsestä, eikä toisesta, mikä malli tuntuu olevan vallalla.

Kimmo Nuotio
dekaani
Tuhat-sivu
Twitter: @KimmoNuotio

Uusi vuosi merkitsee uutta alkua. Moni tekee uudenvuodenlupauksia. Vaikka lupaukset eivät aina kannakaan kauas, on hyvä pohtia päämääriään ja tavoitella niitä tietoisesti.

Vuosi sitten saimme seurata nuorten Leijonien uskomatonta taivalta jääkiekon MM-kultaan. Tuntui, että nuorilla oli uskallusta tehdä asioita ihan uudella tavalla ja painetilanteissakin suorastaan nauttia osaamisestaan, minkä jokainen saattoi nähdä. Peli-ilo oli käsin kosketeltavaa eikä puurtamisesta ollut tietoakaan.

Vaikka tuollaista menestystä ei varmaankaan synny jäljittelemällä, vaan takana on valtavasti työtä, yliopistolla voitaisiin siitä oppia. Mekin olemme tehneet valtavasti työtä päästäksemme siihen, missä me olemme.  Meilläkin on kykyä löytää tekemisen ilo.

Asiaa saattaa auttaa, kun huomaa, että on todellinen etuoikeus saada työskennellä Helsingin yliopistolla itseään paljon fiksumpien kollegojen, nuorten tutkijoiden ja opiskelijoiden kanssa. Tästä saan muistutuksen lähes joka päivä.  Meillä on koossa ihan uskomattoman hyvä joukkue, jonka potentiaali riittää hyvin pitkälle niissä riennoissa ja pyrinnöissä, joissa tahdomme olla mukana. Meillä on todella vahvoja yksilöitä. Mutta saammeko yhdessä aikaan niin hyvää jälkeä kuin mihin parhaimmillaan pystyisimme? Se viimeinen metri vaatisi vahvan luottamuksen ja peli-ilon, sen että syöttö annetaan kaverille, eikä yritetä yksin puolesta kentästä.

Aikanaan Suomessa juhlittiin Pertti Karppisen uskomattomia suorituksia soudussa. Muistan, että ihan sivumennen joku britti mainitsi, että briteissä arvostetaan eniten menestystä kahdeksikossa. Kahdeksan parasta soutajaa soutaa yhdessä. Se yhdeksäs soutaa sitten yksin. Toivoisin, että meillä olisi rohkeutta toimia tiimeissä. Ja että meillä olisi rohkeutta luottaa toinen toisiimme ja myös niihin, joille on annettu erityistä vastuuta toiminnastamme.

Esimerkiksi koulutusohjelmissa aloittavat johtoryhmät ja johtajat tarvitsevat meidän kaikkien tuen, jotta koulutusohjelmat saadaan mallilleen ja toimimaan siten, kuin niiden on tarkoitus toimia. Opiskelijoillekin muutos tulee olemaan suuri. Mutta jos halutaan mennä eteenpäin, pitää uskaltaa hypätä uuteen maailmaan, vaikka se ei ole edes vielä valmis.

Huippuyksikköhauissa kilpailevat hankkeet tarvitsevat yhtä lailla meidän jokaisen tuen siitä rippumatta, olemmeko itse niminä mukana niillä listoilla vai emme. Meitä jokaista tarvitaan ja me jokainen voimme olla hyödyksi. Rohkeutta on ottaa aloitteita. Jos olemme passiivisia, helposti koemme kaikenlaiset uudistukset ja ponnistukset uhkiksi. Henkinen asenne määrittää ne värit, millä maailmaa maalaamme.

Keskustakampuksella tulee alkava kevätkausi olemaan vilkas ja työntäyteinen muun muassa uusien rekrytointien vuoksi. Nämäkin prosessit vaativat rohkeutta ja peli-iloa onnistuakseen. Luotetaan niihin henkilöihin, joiden vastuulle valmistelutehtäviä tulee. Luotetaan asiantuntijoihin, joita itse kutsumme antamaan arvioita hakijoista. Ollaan kannustavia, kun hakijat panevat itsensä likoon kilpaan ryhtyessään ja esimerkiksi opetusnäytettä antaessaan. Hyväksytään se, että lopullinen valinta ei aina ole juuri se, jota itse eniten olisin toivonut. Opitaan, ja yritetään uudestaan. Tuetaan toistemme kasvua. Joskus takaiskutkin ovat hyödyllisiä. Tänä vuonna nuoret jääkiekkoleijonat rämpivät putoamiskarsintaan, mutta olen varma, että sieltä taas tullaan.

Oikiksessa ovella olevat rekrytoinnit tulevat muuttamaan henkilöstöämme. Tulee ihan varmasti meille uusia henkilöitä. Ehkä meille tuttuja henkilöitä roolitetaan uudestaan. On valtavan tärkeää, että uudet otetaan avosylin vastaan ja että yhteisönä sallimme yksilöiden kasvun ja kehittymisen, emmekä koe muutoksia itsellemme uhkana. Etsitään itse kukin omat vahvuutemme ja tukeudutaan niihin. Liikutaan rohkeasti myös epämukavuusalueille, sillä siellä oppiminen on nopeinta. Tilaisuuksia tulee ihan varmasti tarjoutumaan.

Pidän Keskustakampuksen tutkimuksellista profiloitumista todella suurena mahdollisuutena omalle tiedekunnallemme näyttää yliopiston mittakaavassa, miten monessa asiassa osaamisemme on tarpeen ja hyödyllistä. Samalla joudumme myöntämään sen, että meidänkin on mentävä eteenpäin ja edelleen vahvennettava osaamistamme. Esimerkiksi teknologinen kehitys ja digitalisaatio ovat syvällisemmin yhteiskuntaa muuttavia prosesseja kuin mitä ainakaan itse olen aikaisemmin ymmärtänytkään. Oikeudenalarajat natisevat liitoksissaan, ja se on ihan hyvä asia. Se merkitsee, että jotakin on tapahtumassa.

On tavattoman jännittävää saada olla mukana sellaisessa prosessissa, jossa tuodaan yhteen erilaista osaamista uudella tavalla. Opiskelijoiden joukossa saattaa olla vaikka mitä Linus Torvarldseja, emme vain ole huomanneet kysyä ja ottaa selvää. Nyt on hyvä tilaisuus kokeilla uutta.

Toivotan rohkeaa Uutta Vuotta 2017

Kimmo Nuotio
dekaani
Tuhat-sivu
Twitter: @KimmoNuotio