Rovaniemellä vietettiin keskiviikkona dekaani Juha Karhun läksiäisiä.

Juha Karhu on nimi, joka ei jätä ketään kylmäksi. Juha on tehnyt koko persoonallaan töitä niin pitkään kuin voimme muistaa. Emeritusluentokaan ei ollut tavanomainen, vaan sen korvasi Franz Kafkan Oikeusjutun pohjalta tehty näytelmä, jossa Karhu itseoikeutetusti esitti päähenkilöä Josef K:ta.

Näytelmä ei ollut kevyt, vaan tunki heti alusta alkaen ihon alle. Harva professori on koskaan laittanut itseään vastaavalla likoon.

Juha korosti itsekin päivän seminaariosuudessa rohkeuden merkitystä. Tarvitaan herkkyyttä, jotta oikeuden sielua voi ymmärtää ja sen ääniä kuulla.

Joku on sanonut, että “mutta”-sana kertoo pelosta. Juhan suusta tuon sanan kuulee kovin harvoin.

Uraan on mahtunut monenlaista. Oikeuden polysentria -projektissa 1990-luvun alussa syntyi video: se mahtoi olla Suomen akatemialle hienoinen yllätys.

Taide on ollut useasti kuvassa mukana. Oikeutta ja oikeudenmukaisuutta on käsitelty esimerkiksi varjoteatterin keinoin. Nuo esitykset veivät Juhaa ympäri Eurooppaa.

Juha on kehittänyt opiskelijoille yrityspelikonseptin, mikä on ollut edelläkävijä osallistavassa oppimisessa. Hän on vienyt opiskelijoita Siperian halki Pekingiin, ja luennoinut matkalla junassa Kiinan oikeudesta.

Siinä vaiheessa, kun itse kiinnostuin Kiinasta, Juhan tie vei jo Intiaan.

Nyt, kun olen lähdössä käymään Kuwaitissa, havaitsen, että Juha harrasti islamilaista oikeutta jo pari vuosikymmentä sitten. Ja kun Legal Tech Lab järjestää akateemista konferenssia oikeuspalveluiden tulevaisuudesta, tietenkin puhujaksi kutsutaan Juha, joka on ajatellut näitä asioita jo paljon muita ennen.

Mieleeni muistuu yksi kerta, kun Juha oli tullut pitämään vahinkonkorvausoikeuden kurssia Vaasaan. Itselläni oli auto, ja Juha pyysi että ajaisin hänet Palosaaren kampukselta keskustaan. Menimme urheiluliikkeeseen. Juha avasi pelin kaurismäkeläisellä repliikillä: “Hyvää päivää, olen professori Juha Karhu. Onko teillä pyöräkypäriä?” “Tuollahan niitä on seinän täydeltä”, sanoi myyjä hämillään. “Oikein hyvä, minä otan ne kaikki”, sanoi Karhu. Niin me sitten lähdimme autonperä täynnä pyöräkypäriä.

Kurssilla sorvattiin vakuutusyhtiöille kirjeet, jossa niiltä vaadittiin korvausta tästä varautumisvahingosta vakuutusyhtiöiden markkinaosuuksien suhteessa.

On siellä yhtiöissäkin mahtaneet leuat loksahtaa, kun kirjeet kolahtivat postiluukusta. Mutta ainakin joku yhtiö oli laskun maksanut. Ei välttämättä perintätoimien pelossa, vaan yksinkertaisesti hyvän asian puolesta. Luulenpa, että tuo opiskelijaryhmä muistaa ikänsä sen, mikä on varautumisvahinkoa.

Juhaa ei ole helppoa määritellä. Hän on taivaanrannanmaalari, ja ei ole. Hän on sitä siinä mielessä, että hänen jäljiltään taivas todellakin on eri sävyinen. Juhan kohtaaminen on aina seikkailu. Mutta hän ei ole sellainen taivaanrannanmaalari, joka ei osaisi olla samalla tarkka ja pedanttinen. Juha ottaa joskus vapauksia, mutta tekee sen aina harkitusti ja tyylillä.

Kun iltatilaisuudessa Juhalta kysyttiin, kuinka monesti hän on ollut vastaväittäjänä, vastaus tuli kuin apteekin hyllyltä: 37 kertaa. En usko, että kukaan muu pääsee tätä lähellekään. Juha on tehnyt valtavasti työtä tehtäväntäyttöjen eteen, enkä muista hänen koskaan kieltäytyneen tällaisista asiantuntijatehtävistä. Juha on innostanut ja rekrytoinut.

Ehkä saan vielä kertoa sen henkilökohtaisemman asian, että minun tutkassani Juha on ollut jo todella pitkään, sillä Juha oli isoveljeni luokkatoveri. Saatoin siten hiukan seurata hänen tekemisiään jo kouluaikoina. Kun Juha sitten meni oikeustieteelliseen, päättelin, ettei se ole hullumpi paikka, ja suuntasin perässä.

Tulin aikanaan havaitsemaan, ettei Juha ehkä ollut ihan tyypillinen oikeustieteen edustaja, vaan siellä tapasi muitakin tyylejä. Koska olin kiinnostunut filosofiasta ja yleisestä oikeustieteestä, sain aikanaan kunnian periä Juhalta näitä luentoja. Tiemme ovat kohdanneet hyvin useasti noiden vuosien jälkeen. Esimerkiksi valtakunnallisen tutkijakoulun vetäjinä teimme monia asioita yhdessä.

Eilen haudattiin presidentti Koivisto, joka oli oikea kaukopartiomies. Hän vietti pitkiä aikoja rintamalinjojen takana vihollisen selustassa.

Juha Karhu on oikeustieteen kaukopartiomies. Hän menee ensimmäisenä uusille alueille. Oikeastaan pelkästään Juhaa seuraamalla olisi usein voinut ennustaa sen, mitä asioita myöhemmn nousee tärkeiksi.

Juhan väitöskirja oli aikanaan monille valtavan tärkeä. Se avasi oikeustoimiopin ytimessä tilaa kohtuudelle. Juhan toinen kirja Uudesta varallisuusoikeudesta on sekin inspiroinut monia. Ja aiheuttanut iloista hämminkiä sivilistiteoreetikoiden keskuudessa.

Oikeustieteen kaukopartiomies on kulkenut ympäri maailmaa tavoittamassa oikeudenmukaisuutta. En tulkitse edes Kafka-esitystä siten, että tuosta etsinnästä tulisi luopua. Päinvastoin.

Kiitos, Juha!

Kuva: Beata Mäihäniemi

Oikeustieteellisen tiedekunnan kevät huipentui tohtoripromootioon, jota saatiin juhlia kesäisen aurinkoisessa säässä. Edellisestä promootiosta oli vierähtänyt seitsemän vuotta. Tohtoreita saadaan aikaisempaa enemmän, minkä vuoksi tahtia on tiivistetty. Aikaisemmin promootioita on pidetty viime aikoina joka kymmenes vuosi.

Eri tilaisuuksiin osallistui yhteensä yli kuusikymmentä uutta oikeustieteen tohtoria, kolme riemutohtoria ja kuusi kunniatohtoria.

Tapahtumat käynnistyivät torstaina kunniatohtoreiden akateemisella seminaarilla, jossa keskusteltiin oikeuden ja oikeustieteen tilanteesta globalisaation muutosten ja haasteiden keskellä. Professori Anne Orford kosketteli puheessaan kansainvälisen oikeuden tilannetta nyt, kun kansainvälisen oikeuden oman projektin luonne on entistä epäselvempi (eurooppalaisten) liberaalien ajatusten joutuessa yhä enemmän taipumaan muuntyyppisten tavoitteiden ja ideaalien edessä.

Pääjohtaja Tiina Astola otti vastaavalla tavalla esille sen, että terrorismin vaatiessa huomiota turvallisuusintressit painottuvat tällä erää ihmis- ja perusoikeuksia enemmän Euroopan unionin toimissa rikosoikeudellisen yhteistyön alalla, vaikka hyvään tasapainoon tulisi tähdätä.

Tällaiset havainnot herättävät melkoisia kysymyksiä sen suhteen, miten oikeustieteessä tulisi niihin suhtautua. Eurooppalaiset tutkijat ovat pitkään seuranneet eurooppalaisten valtioiden näkemyksiä siinä, että demokratia ja ihmisoikeudet ovat keskeisiä edistettäviä arvoja ja että kansainvälisten instituutioiden tukeminen on paras keino edistää niitä. Nyttemmin jopa Euroopassa kuulee muunkinlaisia äänenpainoja.

Hans Micklitz avasi puolestaan keskusteluun yksityisoikeuden näkökulman. Ulf Bernitz korosti pohjoismaisen oikeuden merkitystä globalisoituvassa maailmassa. Ja Gustav Möller puhui välimiesoikeuksien toiminnan luonteesta ja merkityksestä.

Keskustelusta jäi vaikutelma, että oikeustieteilijöiden on täysi syy pohtia omaa ja tieteensä roolia, sillä monet asiat ovat muutoksessa. Viime aikojen poliittiset tapahtumat Euroopassa ja sen ulkopuolella ovat osoittaneet, että demokratia voi tuottaa yllätyksiä. Globalisaatio ei ole kiistaton projekti.

Euroopassa oikeusvaltioideaalia kuitenkin edelleen pidetään tärkeänä, ainakin enimmäkseen. Oikeutta voi tietenkin edelleen pitää edistyksen ja oikeudenmukaisuuden palvelijana. Mutta siitä, mikä sitten on edistystä, on entistä useampia näkemyksiä. Uudet tohtorit perivät maailman, jossa oikeustieteilijän on osattava arvioida asioita perusteita myöten.

Torstain miekanhiojaisissa juhlapuheen piti itseoikeutetusti riemutohtori Antero Jyränki. Myös ikinuori riemutohtori Juhani Kyläkallio osallistui tilaisuuteen. Jyränki muuten mainitsi tilaisuudessa juuri viimeistelleensä uusimman kirjansa käsikirjoitusta, ja myös Kyläkallio kertoi vastaavan hankkeen olevan vireillä. Riemutohtorit eivät siten ole lyöneet rukkasia naulaan, päinvastoin.

Promootioakti sujui perinteisin menoin. Juhlamenojen ohjaajana toimi professori Päivi Korpisaari ja yliairuena apulaisprofessori Sakari Melander.

Tasavallan presidentti Sauli Niinistö saapui paikalle juuri sopivasti liittyäkseen muiden kunniatohtoriksi vihittävien ryhmään kulkueessa.

Promoottori Olli Mäenpää lähestyi puheessaan satavuotiaan Suomen teemaa presidentti K.J. Ståhlbergin henkilöhistorian kautta. Ståhlbergin näkemys oikeusvaltiollisuudesta tuli olemaan tärkeä paitsi aivan itsenäisyytemme alkumetreillä, myös myöhemmin, esimerkiksi 1930-luvulla, kun oikeusvaltiollisuuden perusteita koeteltiin.

Oikeustieteellisen tiedekunnan ja sen professoreiden panos itsenäisen Suomen kehityksessä todettiin kauttaaltaan näkyväksi.

Yliopiston tutkijoille asetetaan nykyään vaatimuksia yhteiskunnallisesta vuorovaikutuksesta. Oikeustieteellisen tiedekunnan kannalta tässä ei ole mitään uutta. Korkeintaan se on uutta, että yhteiskunnallinen vuorovaikutus on laajentunut kattamaan globaalin yhteiskunnan.

Riemutohtoreita oli paikalla kolme, edellä mainittujen lisäksi entinen oikeuskansleri Jorma S. Aalto.

Kunniatohtoreista vihittiin ensimmäisenä tasavallan presidentti Niinistö, muut viisi noutivat tohtorinhattunsa ja miekkansa aakkosjärjestyksessä.

Emeritusprofessori Jarno Tepora esitti tavan vaatiman kysymyksen promovendi, priimustohtori Martti Häkkäselle, joka selvitti vastauksessaan rakentamisoikeuden kehitystä ja luonnetta. Kun vastaus oli hyväksytty, päästiin itse asiaan.

Uudet tohtorit, yli kuusikymmentä, olivat asettuneet juhlasalin vasemmanpuoliseen osaan, ja kukin heistä kutsuttiin nimeltä promoottorin eteen. Perinteinen koreografia toimi tälläkin kerralla.

Ultimustohtorin puheessaan Toni Malminen kosketteli oikeuden ja kauneuden suhdetta.

Kulkueet kuuluvat olennaisesti promootioiden estetiikkaan. Aktin päätyttyä Maamme-lauluun kulkue suuntasi Tuomiokirkkoon. Yleisöä oli paikalla tavanomaista enemmän. Erityisesti turistit kuvasivat ahkerasti näyttävää kulkuetta.

Monien puheiden sävyttämä promootiopäivällinen vietettiin perinteiseen tapaan Kalastajatorpalla. Eläkkeelle kesän jälkeen siirtyvää kansleri Thomas Wilhelmssonia muistettiin yllätysnumerolla, kvartettilaululla. Anne Orford puolestaan yllätti oppineessa ja huumoriakin sisältäneessä puheessaan monet sillä, että hän tunsi hyvin Muumien hahmot ja tarinat. Vieraat viihtyivät Kalastajatorpalla pikkutunneille.

Osa juhlaväestä jatkoi vielä lauantain risteilylle, ja kuulemma siitä vielä jatkoille.

Promootio oli jälleen kerran ikimuistoinen juhla. Tieteen ja akateemisen työn merkitystä korostettiin kauniisti. Yliopistolla ei ole siirrytty totuudenjälkeiseen aikaan, eikä siirrytä. Akateemiset arvot tiivistyvät promootiossa, sen symboleissa, estetiikassa ja puheissa.

Onnittelut tiedekunnan puolesta kaikille tohtoreille ja heidän läheisilleen! Ja kiitokset promoottorille ja promootiotoimikunnalle ja kaikille myötävaikuttaneille hyvin tehdystvalmistelutyöstä!

Kimmo Nuotio

dekaani

Wappu on ylioppilaiden ja työläisten juhla.

Viime vuonna vappua vietettiin yliopistolla hyvin erilaisissa tunnelmissa kuin nyt. Elettiin YT-kevättä ja myös meidän tiedekuntamme kanslian väki oli juuri jaettu niihin, joiden työt jatkuivat ja niihin, joiden työt päättyivät. Lähtijöiden kanssa sovittiin, että heidän tarvitse enää tulla töihin vapun jälkeen. Huoneet tyhjennettiin kiireesti.

Yliopistopalveluorganisaatio aloitti toimintansa siis toukokuun alusta. Tunnelma oli haikea, ehkä vähän ahdistunutkin. Nyt on ensimmäinen vuosi täynnä. Ja on hyvä hetki katsoa, missä mennään.

Oli selvää, että haasteita tulisi riittämään. Uusi organisaatio oli useita satoja henkilöitä pienempi kuin se hajanaisempi organisaatio, jonka se korvaisi. Kukaan ei tiennyt varmasti, saataisiinko kaikki toimimaan.

Tiedekunnan näkökulmasta lisää hankaluutta tuotti se, että niin harva hallintohenkilö sai jäädä tiedekunnan “lähipalveluihin”. Oli selvä, että ottaisi aikaa, ennen kuin uudet henkilöt oppisivat tuntemaan tiedekunnan ihmiset ja tarpeet.

Viime kesänä lähdettiin siitä, että potilas pidetään hengissä. Keskityttiin välttämättömään, eli opinto-asioihin, erityisesti tulevan vuoden opetusta koskevien tietojen käsittelyyn, ja valintakoeasioihin. Syksyyn tultiin kutakuinkin hengissä, mutta sitten tuli todellinen happotesti: kuinka koko hallinnon paletti lähtisi pyörimään.

Keskustakampuksen onneksi meillä oli ja on tavattoman taitava ja energinen kehittämispäällikkö, Päivi Karimäki-Suvanto, joka kykeni seuraamaan yhdellä kertaa koko kampuksen palveluiden toimintaa ja joka keskittyi saamaan palvelut toiminaan niin, ettei yksikään yksikkö jäisi pahasti muista jälkeen.

Oikeustieteellinen tiedekunta ei liene saanut mitään erityiskohtelua, jos ei sellaiseksi lasketa sitä, että useita muitakin keskustakampuksen yksiköitä tukeva hallintopäällikkö Anni Tuomela sai jatkaa myös meidän kanssamne. Annin tehokkuuden jokainen meistä tietää.

Syksyn mittaan potilaan vointi alkoi kohentua. Saimme talousasioihin hyvän ammattilaisen. Henkilöstöasioissa oli alkuun hieman tahmeampaa, mutta syksyn mittaan nuotit selkenivät, ja kevääseen tullessa toiminta on jo laadukasta ja linjakasta. Olen ollut suorastaan yllättynyt siitä, kuinka nopeasti uudet ihmiset ovat ottaneet tilanteen haltuun.

Henkilöstöasioissa vaativuutta on todellakin riittänyt. Syyspuolella muun muassa valmisteltiin tiedekunnan historiassa vertaansa vailla oleva rekrytointiaalto, kun taas kevätpuolella on viety eteenpäin näitä rekrytointeja ammattimaisesti ja tehokkaasti. Henkilöstöasioissa erilaista pientä näkymätöntä työtä on paljon. On tärkeää huolehtia henkilöstön tasapuolisesta kohtelusta eri tavoin, ja hyvä työnantaja huomaa erilaiset esiin tulevat tilanteet ja etsii niihin kelvolliset ratkaisut.

Opintoasioissakin on haasteita riittänyt. Iso pyörä -prosessi on tavattoman merkittävä ja se edellyttää, että koulutusohjelmien johtajat ja johtoryhmät ja oppiaineetkin saavat ammattimaisen tuen. Tiedän, että opettajat ja tutkijat ovat olleet kovilla, mutta jos ja kun suunnittelutyö on nyt tehty laadukkaasti, ehkä parin seuraavan vuoden aikana päästään vähemmällä tässä suhteessa.

Mutta haasteet eivät lopu tähän. Iso pyörä -uudistus pitää vielä saada myös käytännössä toimimaan. Pallo on nyt meillä, opettajilla ja tutkijoilla. Opetusmuotoja ja arvostelukäytäntöjä kehitetään, digiloikkaakin yritetään.

Tiedekunta tulee palkkaamaan joukon sivutoimisia opiskelijoita tukemaan Iso pyörän toteutumista. Heiltä opettajat ja tutkijat voivat saada sellaista apua ja tukea, jota Yliopistopalveluiden kautta ei tässä vaiheessa voida saada. Otetaan opiskelijat tälläkin tavalla mukaan opetuksen kehittämiseen! Myös opetusteknologiakeskus on luvannut, että muutosagenteille on saatavilla valmennusta.

On kiinnostavaa, että tiedekunnan henkinen ilmapiiri jollain tavalla tuntuu seuraavan sitä, mitä koko maassa tapahtuu. Suomen taloudesta on kuulunut hyviä uutisia, eivätkä ne kosketa ainoastaan Helsinkiä, vaan esimerkiksi Länsi-Suomea ja Lappia.

Näkisin, että nyt myös yliopistolta kuuluu hyvää. Vuoden aikana yliopistopalvelut on saatu pelaamaan. Yliopiston talous on supistunut, mutta vakaa. Syöksy oikeni kerralla, kuten oli tarkoituskin.

Tiedekuntaan rekrytoidaan aktiivisesti uusia tekijöitä.

Pyörät siis pyörivät. Vuoden 2018 valtakunnallista yhteisvalintaa suunnitellaan täyttä päätä. Hakijoita tuntuu riittävän Suomen eri kolkkiin.

Viime perjantaina pidettiin Helsingissä oikeustieteellisten yksiköiden dekaanien ja hallinnon johdon valtakunnallinen tapaaminen. Tuntui siltä, että hyvää virettä on joka puolella. Lapin oikiksen dekaanin tehtävän kesällä jättävä Juha Karhu tiivisti heidän tilanteensa: “käytävillä on hyvää pöhinää”.

Nyt saa tulla taas Kevätpörriäinen oikikseen.

Ai niin: kiitos teille kaikille, jotka olette tämän vuoden aikana ahertaneet yhteiseksi hyväksi. Erityiskiitos Yliopistopalveluille!

Kimmo Nuotio

dekaani

On muodikasta, että organisaatiotkin pohtivat tarinaansa, eivät ainoastaan yksittäiset ihmiset. Tarina on tärkeä, koska se kertoo arvoista ja identiteetistä, siitä mitä perimmältään ollaan.

Tarinan kerronta on itsereflektion muoto. Mistä on tultu, mitä tavoitellaan.

Joku voi ajatella epäluuloisesti, että tarina on tarkoitettu peittämään ja sumuttamaan, koska sen avulla voidaan korostaa haluttuja piirteitä, ehkä huijatakin.

Luulen silti, että totuutta vastaamaton tarina helposti kääntyy itseään vastaan. Tosi tarina on aito ja värikäs ja siinä on yksityiskohtia. Fabulointi ei meitä pelasta. Tarinoille on oltava katetta.

Helsingin yliopiston tarina odottaa vielä kertomistaan. Olisi hienoa, jos oikiksen tarina niveltyisi siihen samalla tavalla kuin monet muut pienet yliopiston käytäviltä löytyvät, joskus maailman laidoille ulottuvat tarinat.

Oikis on myötävaikuttanut Suomen kehitykseen monin tavoin. On koulutettu maahan virkamiehiä. On luotu kotimaisen oikeusvaltion perustaa ja kehitetty sitä. Opittu, luotu, paranneltu. Puolustettukin.

On eletty ja vaikutettu osana Suomen historiaa. On ollut suurmiehiä ja suurnaisiakin, mutta enimmäkseen ihan tavallisia meikäläisiä. Jean Sibeliuskin opiskeli vuoden lainopillisessa tiedekunnassa, kunnes löysi parempaa tekemistä.

Oikis kouluttaa edelleen kotimaisia juristeja kahdella kielellä, mutta toimintaympäristö on peruuttamattomasti muuttunut.

Kansallisesta projektista on erityisesti viime vuosina noustu laajempiin ympyröihin. 1990-luvulla kiinnostuttiin Euroopan taloudellisesta integraatiosta. Kansainvälisen oikeuden tutkimus nousi maineeseen.

Viime vuosina on tehty yhteistyötä esimerkiksi Kiinan suuntaan. Punainen Kiina on avautunut yhteistyölle ja opiskelijoitakin on lähtenyt sinne vaihtoon. Kiina on niin tärkeä, että siihen suuntaan on hyvä olla kuulolla.

Suomi on idän ja lännen välissä. Se on hyvä paikka katsoa tätä maailmaa.

Opiskelijat ovat hurahtaneet oikeustapauskilpailuihin ja pitäneet pienen Suomen lippua korkealla.

Helsinki on kansainvälistynyt ja Helsingin yliopisto siinä mukana. Olemme saaneet ottaa vastaan suuret joukot vaihto-opiskelijoita ja myös ulkomaisia tutkinto-opiskelijoita.

Toimintaympäristön muutos on monelle meistä avannut uusia näkökulmia omaan tarinaamme. Olemme osa globaalia koulutuksen ja tutkimuksen verkostoa, mutta ponnistamme kuitenkin omilta juuriltamme.

Olemme edelleen sivistysyliopisto siinä mielessä, että arvostamme perustutkimusta ja koulutusta itseisarvoina emmekä yksinomaan välineinä tai päämäärinä.

Erotumme muista siinä, että emme ole luoneet turhia hierarkioita vaan toimimme mutkattomasti toistemme kanssa. Luotamme toinen toiseemme. Suomessa professorin työhuoneen ovi on usein avoinna pitkin päivää.

Tutkimuksen profiloinnissa vahvistamme oikiksen yhteyksiä muuhun yliopistolla tehtävään tutkimukseen. Oppiminen, yhteiskunnallinen kestävyys, ilmastonmuutos, digitalisaatio. Saamme olla mukana tutkimassa ajan suuria haasteita. Oikeudella on monessa asiassa oma merkityksensä, vaikkei se se kaikkein tärkein asia aina olisikaan.

Vaikka rahat ja resurssit aina määräävät, me emme ole antaneet markkinatalouden ottaa kokonaan yliopistoa valtaansa. Olemme ottaneet koko henkilöstön ja opiskelijatkin mukaan yliopiston päätöksentekoon, mikä on edelleen varsin radikaalia. Työhyvinvoinnista kannetaan huolta, syrjintään puututaan. Oikikselle tällaiset Helsingin yliopiston ja Suomen valinnat sopivat erinomaisesti.

Kehittelemme rohkeasti uusia asioita. Helsinkiin on Nokian romahduksen jälkeen syntynyt valtava pienten teknologian alan kasvuyritysten rypäs. Legal Tech Lab -hankkeessa tutkimme, olisiko Suomessa tilausta oikeusteknologiselle osaamiselle ja kehittämistyölle Health Tech -kehittämistyön vanavedessä. Nämä asiat ovat tulevaisuutta, mutta vaikuttavat elämäämme jo tänään.

Helsinki Law Clinic puolestaan kehittelee kevyen kynnyksen palveluita ulkomaalaisoikeuden tai kasvuyritysten juridiikan kanssa painiskeleville.

Tiedekunnan pitää antaa tilaa propellipäille tehdä sitä, mitä pitää. Tällainen konsepti tuntuu toimivan hyvin. Johto harvoin ymmärtää, mitä pitää tehdä.

Tiedekunta on ollut mukana hankkeessa, jossa autettiin haavoittuvia ryhmiä Keski-Aasiassa pääsemään oikeuksiinsa. Aloite siihen työhön tuli kansainväliseltä säätiöltä.

Pieniä tarinanalkuja on vaikka kuinka paljon. On hyvä muistaa, että varmaankin suurimman vaikutuksen maailman muutokseen teemme kuitenkin ihan perustoiminnallamme, koulutuksella ja tutkimuksella.

Nykymaailmassa etäisyydet kutistuvat. Maailmanpoliittisessa isossa kuvassa kansallinen itsekkyys on nostanut päätään. Turvallisuus, toimivat palvelut, jopa puhdas ilma voivat olla kilpailuvaltteja. Suomi ja Helsinki ovat maailmalla hyvässä huudossa.

Kotimaiset innovaatiot liittyvät usein yhteiskunnalliseen oikeudenmukaisuuteen. Suomi otti päiväsakkojärjestelmän käyttöön ensimmäisenä maailmassa vuonna 1921. Suomi kokeilee ensimmäisenä maailmassa perustuloa. Meille tällaiset asiat ovat pieniä, mutta muut liittävät ne meidän tarinaamme.

Kun tiedekunta laittoi hakuun Oikeuden ja globalisaation apulaisprofessuurin, saimme ennätysmäärän hakijoita, peräti 62. Heistä enemmistö on ulkomailta. On hieno merkki, että niin moni tutkija ajattelee, että Helsinki olisi oikea paikka selvitellä tällaisia kysymyksiä.

Kun hyvää antaa ulos, saa myös takaisin. Se, että olemme avoimia vuorovaikutukselle, antaa meille tilaisuuksia oppia uusia asioita maailmasta. Esimerkiksi Silkkitie-verkostosta saattaa vielä olla meille monenlaista iloa.

Oikiksen tarinaa ei ole vielä loppuun kerrottu. Siihen voidaan hyvin lisätä lukuja.

Tutkija, opettaja: kerro, mitä haluat lisätä tarinaamme ja tule tekemään siitä totta.

Yhteistyökumppani: kerro, mitä näet että meidän pitäisi yhdessä tehdä.

Kaikki ne hyvät asiat, joiden tänään näemme olevan totta, ovat joskus aikanaan olleet vain jonkun haaveita ja visioita.

Kimmo Nuotio

Helsingin Sanomissa on kirjoitettu viime päivinä ahkerasti yliopistojen opetus- ja tutkimushenkilöstön rekrytoinnista. Ei ole yllättävää, että nämä valinnat herättävät keskustelua.

Julkisuudessa ovat saaneet sijaa erityisesti näkemykset, että valinnat eivät kestäisi päivänvaloa ja että suhmurointi erilaisissa “hyvä veli” -verkostoissa olisi kasvava ongelma. Suomen yliopistoissa nopeasti levinneen urapolkurekrytoinnin mallin on joissakin puheenvuoroissa katsottu entisestään pahentaneen tilannetta ja avanneen tilaisuuksia hämärään pelaamiseen.

Jokaisella on tietysti oikeus omaan näkemykseensä. Haluaisin tuoda tähän keskusteluun oman lisäni.

Tehtäväntäyttöprosessi on edelleen suhteellisen säännelty ja strukturoitu. Hallintolain esteellisyysperusteita sovelletaan, joten kenenkään esteellisen ei tulisi voida olla missään vaiheessa suoraan päättämässä rekrytoinnista. Esteellisyys koskee myös osallistumista asian valmisteluun.

Valmisteluryhmään asetetaan normaalitapauksessa viisi professoria, joista yksi toimii puheenjohtajana. Valmisteluryhmään, jonka on hyvä olla monipuolinen, nimitetään kokeneita professoreita. Näkemysten ja taustojen erilaisuus on minusta lähinnä ansio. Ei ole vaarallista, että valmisteluryhmä joutuu muodostamaan näkemystään sopivasti erilaisissa ristipaineissa.

Valmisteluryhmä nimeää kaksi esteetöntä asiantuntijaa, jotka laativat kirjallisen arvion hakijoiden ansioista. Hakuilmoituksessa, joka on julkinen, on ennalta täsmennetty tehtäväntäytössä sovellettavat kriteerit. Opetustaito arvioidaan.

Hakuilmoituksessa tehtävä voidaan toki kuvata niin, että suositaan yhdentyyppistä hakijaa toisen kustannuksella. Hakuilmoituksen laatimisesta vastaa kuitenkin viime kädessä dekaani, jonka oletetaan toimivan neutraalisti ja lähinnä antavan tiedekunnan yleisen edun johtaa toimintaansa. Johonkin tehtävään voidaan vaikka liittää vastuuta englanninkielisestä maisteriohjelmasta tai vastaavasta.

Ainakin omassa tiedekunnassani hakuilmoitusten laatiminen perustuu päälinjoiltaan henkilöstösuunnitelmaan, josta on keskusteltu koko henkilöstön kanssa. Olisi outoa olettaa, että hakuilmoitusten laatimisessa systemaattisesti edistettäisiin joidenkin hakijoiden menestystä.

Dekaanin tehtävänä ei ole säätää yksityiskohdissaan sitä, kuka tulee tiedekuntaan valituksi, vaan dekaanin vastuulla on, että tiedekunnassa on hyvää ja sitoutunutta henkilöstöä eri tehtäviin.

Oikeustieteellisessä tiedekunnassa on avattu haettavaksi yhteensä kahdeksan tehtävää, jotka jokainen voivat tulla täytetyiksi joko apulaisprofessorin tai professorin tehtävänimikkeellä.

Vaikka apulaisprofessorin tulee läpäistä yksi tai kaksi arviota ennen kuin kutsu professuurin on edessä, kyse on kuitenkin urapolusta: apulaisprofessori ei joudu enää jatkossa kilpailemaan toisia vastaan, vaan hänen edistymistään verrataan niihin kriteereihin, jotka on etappeja varten etukäteen nimenomaan häntä itseään varten vahvistettu. Tiedekunnan tarkoituksena ei varmastikaan voi olla kampittaa ketään. Ajatuksena toki on, että apulaisprofessori täydentää meriittejään sopivalla tavalla tämän “pätevöitymisajan” kuluessa.

Onko urapolku-malli sitten lisännyt suhmurointia? Helsingin yliopistossa tämä malli on vasta otettu käyttöön, joten kokemukset ovat niukat.

Kun valmisteluryhmä ensimmäisen kerran kokoontuu, se keskustelee siitä, tulisiko valinta kohdentaa apulaisprofessori- vai professoritasolle. Oletus on, että tällainen valinta on tehtävissä. Myös dekaania konsultoidaan siinä, onko tiedekunnalla tämän kohdentamisen suhteen näkemyksiä. Itse näkisin, että yleisesti ottaen mitään kovin vahvaa painotusta ei ole tiedekunnan suulla tarpeen esittää.

Sanottuun kahdeksaan tehtävään tuli yhteensä yli 230 hakemusta. Luulisin, että hakijoista selvästi suurin osa tavoittelee erityisesti apulaisprofessorin tasoista tehtävää. Silti tämä ei tarkoita sitä, että pelkästään määrällisellä kriteerillä nuoria hakijoita suosittaisiin.

Yhtä vähän on kyse siitä, että ensisijaisesti katsottaisiin täyteen professuuriin oletetusti kelpoisia hakijoita, ja vasta jos heitä on niukalti, mentäisiin nuorempien puolelle.

Kun aikanaan täytettiin professuureja, hakijoita oli usein vain muutamia ja kilpa käytiin oikeastaan melko puhtaasti “senioriteetin” perusteella. Professuuri oli kuin klubin jäsenyys, ja klubin jäsenet rekrytoivat uudet jäsenet.

Urapolkurekrytointi avaa tämän maailman kilpailulle aivan uudella tavalla. Lupaava nuori tutkija voi haastaa hakukilvassa senioritutkijan. Heitä arvioidaan periaatteessa samoin kriteerein, mutta siten, että uravaihe otetaan huomioon.

Edelleenkään ei pitäisi olla tilaa suhmuroinnille eikä oman ehdokkaan puskemiselle läpi valmisteluryhmässä. Valmisteluryhmä saa aikaisempaa enemmän tilaa arvioida hakijoiden relevantteja ansioita. Valmistelyryhmä hankkii tarvittavat selvitykset ja laatii kirjallisen esityksensä. Myös dekaania konsultoidaan ennen kuin esitys viedään rehtorille päätöksentekoa varten.

Eikö tämä kaikki sitten ole reilua?

Oikeastaan ainoa reiluusongelma tässä rekrytoinnin kilpailun lisäämisessä on, että uudistuksessa on pelisääntöjä muutettu siten, että jonkun henkilön asemaa samalla heikennetään. Jos olisi jatkettu entiseen malliin, joku senioriteetiltaan vahva professuurin hakija olisi tullut valituksi, kun taas nyttemmin on mahdollista, että akateemisesti nuorempi hakija menee edelle.

Isossa kuvassa näkisin kuitenkin, että uuden järjestelmän hyödyt ovat niin ilmeiset, ettei tällä perusteella voi millään arvostella kilpailullisuuden lisäämistä, joka samalla tarjoaa ratkaisun ammattimaisen tutkijanuran ongelmaan. Entisessä maailmassa tutkija kiipesi jäykän tehtävärakenteen portaikossa, eikä esimerkiksi yliopistonlehtorin tehtävästä ollut mitään suoraa väylää professuuriin.

Maailma muuttuu, niin myös rekrytoinnit. Tarvitaan varmasti avointa ja ennakkoluulotonta keskustelua siitä, kuinka uusi järjestelmä saadaan parhaiten toimimaan. Myös valmisteluryhmät joutuvat nyt toimimaan uudessa tilanteessa. Niiden vastuu on entisestään korostunut.

Jos tehtävää hakee useita kymmeniä hakijoita, on minusta yksittäisen hakijan turha odottaa, että juuri hänen asiaansa paneudutaan aivan samaan tapaan kuin silloin, jos hakijoita oli vain muutama. Kun valmisteluryhmä listaa kärkihakijat, se koettaa tunnistaa hakijamassasta kiinnostavimmat hakijat. Tarkempaan arviointiin otetaan vain kärki.

Prosessin jokainen vaihe tähtää siihen, että valituksi tulisi paras. Ihan täyttä varmuutta ei voi koskaan olla siitä, toteutuiko tämä odotus todella.

Kärjen ulkopuolelle voi jäädä valtavan hyviä ja ansioituneita hakijoita. Kun kilpa kovenee, pelin henki täytyy vain hyväksyä.

Kilpailuoikeudella varmistetaan reilua kilpailua markkinoilla esimerkiksi kartelleja ja markkinavoiman väärinkäyttöä vastaan. Kilpailu on nimenomaan lääke suhmurointia vastaan. Miksei se toimisi myös rekrytoinneissa?

Kimmo Nuotio