Helsingin yliopisto
Moikka kaikille!
Kiitos kaikille eilisistä esityksistä! Oli hauska seurata, millaisiin tutkimussuunnitelmiin eri ryhmät olivat päätyneet oman lööppinsä pohjalta. Monia eri tutkimustapoja avautui ja lähestulkoon jokaisesta aiheesta oli myötäilyn lisäksi myös eriäviä mielipiteitä ja uusia näkökulmia.
Tässä postauksessa pohditaankin pointteja, jotka pulpahtivat pinnalle esityksemme jälkeen.
Valitsimme lööpin (Lasten paapomiselle on tultava stoppi!) juuri omien kokemustemme ja tiedomme pohjalta. Ryhmässämme on esimerkiksi vanhempia, lastenhoitajia ja koulumaailmassa työskennelleitä. Esityksemme ’’vanhempien paapominen vaikuttaa lapsen sosiaalisiin taitoihin’’ aiheutti kuulijoissa, erityisesti koululaisten vanhemmissa, pohdintaa: mahdollistaako koulusysteemimme tätä ’’helikopteri-ilmiötä’’ ja miten paljon lapsia saa tai pitää paapoa?
Aiheesta syntyi erinomaista ja moninäkökulmaista keskustelua. Pinnalle nousi Wilman käyttö ja miten se vaikuttaa lasten, vanhempien ja opettajan välillä. Kokemuksen esimerkkinä on opettaja, joka laittaa viestiä kaikesta mahdollisesta, liittyen lapseen tai muistettaviin asioihin – usein jopa turhistakin asioista. Mielipiteenä oli, että opettaja ehkä liikaakin tuputtaa ja paapoo asioita sekä vanhemmille että lapselle. Toisaalta, ymmärtäen ettei kaikesta lapsen tekemisestä tarvitse viestitellä, yhteistyö on tärkeää koulun ja kodin välillä. Wilma on yksi nykypäivän tiedonvälitysmenetelmistä, sillä se toimii niin yhteydenpitovälineenä kuin opettajan muistiinpanoina. Eri opettajilla on erilaiset käytänteet ja välillä onkin haastavaa löytää tasapaino, joka toimisi ja miellyttäisi kaikkia osapuolia.
Merkittävintä on ajatella tapaa, miten vaikkapa opettajan antamat lukujärjestykset, tapahtumat ja läksyt siirtyvät vanhempien kautta lapselle; häseltääkö vanhempi lapsen ympärillä huolehtien erilaisista arkisista asioista kuten läksyjenteosta? Pakkaako vanhempi lapsen laukun, että kirjat ja jumppavermeet ovat varmasti mukana seuraavaa päivää varten? Vai tekisikö sittenkin lapsen kanssa yhteistyössä esimerkiksi viikkokalenterin, josta lapsi voi itse tarkistaa tulevien päivien tarpeet ja näin harjoittaa hiljalleen vastuunottamista? Tavoilla on eroja, mutta on tärkeää muistaa antaa lasten tehdä virheitä, epäonnistua ja sitä kautta kasvaa persooninaan.
Keskustelun seuraavassa puheenvuorossa kerrottiinkin, että lapselle annettiin ns. Wilma-oikeudet, joilla pystyy tarkistamaan esimerkiksi tulevat kokeet ja tunnilla annetut läksyt. Lapsi sai näin vapaasti harjoitella itsenäisyyttä, asioiden huolehtimista – vähäisellä paapomisella mutta vanhempien tuella.
Paapomista ei kuitenkaan tapahdu ainoastaan vanhemman ja lapsen välillä. On totta, että keinojen loputtua jotkut opettajatkin sortuvat, koska se helpottaa heidän työtään (pitäkää huoli ettei tätä tapahdu teille!!!). Myös vertaisten keskinäistä paapomista tapahtuu: yleensä vahvemmat oppilaat paapovat heikompia, yrittäen nostaa heitä ylöspäin opiskeluissa.
Mites paljon lapsia nyt sitten saa paapoa? Entäpä aikuisia?
No idea. Kasvatus on mysteeri.
Ihanaa viikkoa kaikille!
Lotta/Helikopterit
Hyvä teksti, tuot esiin mielenkiintoisia ajatuksia. Voisitko enemmän avata mitä tarkoitat ”opettajan sortumisella”, mikä on mielestäsi liiallista paapomista opettajan puolelta? Missä, omasta mielestäsi, menee sopiva raja oppilaan paapomiselle opettajana?
Pystyn vastaamaan vaan oman kokemukseni puolesta: ollessani kouluavustajana luokalla, jossa oli vaikeuksia tehdä/muistaa/jaksaa läksyjä, opettaja laittoi monelle 7lk oppilaalle joka päivä ne konkreettisesti kirjaan, esimerkiksi post-it lapuilla ja niihin kirjotetuilla ohjeilla. Se jo menee minusta hieman pitkälle, ottaen huomioon nuorten iän. Tosin kyllä se rehellisesti sanottuna välillä helpottikin oppitunteja kun edes joskus joku oli viittinyt tehdä ne opettajan merkkaamat tehtävät ja päästiin asioissa eteenpäin… Nämä on vaikeita!
Ajatuksia herättelevä teksti, kiitos.
Niin, missä menee lasten paapomisen raja.
Ajattelen ehkä itse, että raja kulkee jossain siinä, missä lapsen oma kasvu ja kehitys kohti itsenäistä, itseohjautuvaa, omaa elämäänsä kannattelevaa aikuisuutta estyy tai kasvua sitä kohti ei pääse tapahtumaan sen vuoksi että aina vanhempi huolehtii, muistuttaa, tekee puolesta jne.
Huomioitavaa on tietenkin, että toiset lapset tarvitsevat tähän enemmän tukea kuin toiset (erityislapset).
Joskushan voi käydä niinkin että vasta omaan kotiin muuttaessa huomaa, että vanhemmat olivatkin kotona paaponeet liiaksi 😉 .
Noora / Arvuuttelijat
Kiitos kommentista! Ihan mahtavasti ilmaistuja asioita. Et olisi voinut paremmin sanoa! 🙂
Tämä on kyllä mielenkiintoinen ja keskusteluaherättävä aihe.
Kuten Arvuuttelijat edellä, myös me pohdimme missä menee helikopterivanhemmuuden rajat? Mikä kuuluu osaksi normaalia vanhemmuutta ja milloin asia luetaankin jo helikopterivanhemmuuteen? Kun perushuolenpidon määrä vähenee lapsen kasvaessa, osaako vanhempi kasvaa lapsen kehityksen mukana ja päästää irti aikaisemmista tavoistaan. Huomaako vanhempi itse toimivansa helikopterivanhempana?
Mietimme onko teknologinen kehitys tehnyt nykyvanhemmista helikopterivanhempia. Älylaitteet, sosiaalinen media ja digitaaliset appit helpottavat ja nopeuttavat yhteydenpitoa ja mahdollistavat lasten reaaliaikaisen seurannan. Eli yllyttääkö teknologia lasten ylikontrollointiin ja tarkkailuun?
Elina&Anu&Anu /Kokeileva käsityö
Loistava näkökulma toi teknologia! Se on todellakin jo valloillaan oleva voima. On mahdollista, että juuri tuo teknologian tuoma ”helppous” myös ajaa vanhempia paapomisen suuntaan, ihan tiedostamatta.
Mielestäni Nooran kommentti ilmaisee rajaa erittäin hyvin:
”–raja kulkee jossain siinä, missä lapsen oma kasvu ja kehitys kohti itsenäistä, itseohjautuvaa, omaa elämäänsä kannattelevaa aikuisuutta estyy tai kasvua sitä kohti ei pääse tapahtumaan sen vuoksi että aina vanhempi huolehtii, muistuttaa, tekee puolesta jne”.
Oma kokemukseni vanhempien helikopteriudesta on juuri se, etteivät vanhemmat itse tiedosta miten paapominen tulee tulevaisuudessa vaikuttamaan lapsiin. Olin 3,5v töissä perheessä, jossa ko. ilmiötä tuli seurattua heti alusta asti ja erityisesti äiti puolusteli asiaa, että on vain lapsille hyväksi… 🙁
Aihe on hyvin kiinnostava ja tunteita herättävä varmasti monessa niin omien kokemusten kuin lasten kokemusten kautta.
Mietin tätä lukiessani, että pitäisikö meidän opettajina jollakin tapaa kehittää lasten itsevarmuutta omasta pärjäämisestään, eikä vain tehdä helpoimman kautta – kuten itse puhuit ”opettajan sortumisesta” – esimerkiksi palkitsemalla oppilaat omien asioidensa hoitamisesta? Toimisiko ”porkkana” esimerkiksi selkeä positiivinen vaikutus numeroon tai jonkinlainen konkreettinen palkinto jopa (kotitaloudessa esimerkiksi toiveruokakerta tietystä määrästä muistettuja asioita?) . Minkälaisia ajatuksia tämä herättää teissä?
Milla/Cogitem
Hyvä lähestymistapa tämän asian parantamiseen! Uskon, että kuten jokaiseen asiaan, löytyy kannattajia ja vastustajia. Kotitalouden kannalta toi voisi hyvinkin toimia!
Ehdottomasti kokeilun arvonen asia; sitähän ei tiedä miten ja millaisiin lopputulemiin voi päästä. Etusijalla tietenkin lasten hyvinvointi.
Uhkailu, kiristys ja lahjonta – eikös ne olekin kasvatuksen peruselementit? 😉
Mielenkiintoisia kysymyksiä olet esittänyt aiheesta. Olisi kuitenkin kiva kuulla sun ajatuksia myös siitä, miten tällainen paapomisilmiö mahdollisesti näkyisi lapsen sosiaalisissa taidoissa. Mihin esimerkiksi vastuun siirtäminen lapselta vanhemmalle voisi lapsen kannalta johtaa? Tutkimusten esittelykerralla tuli esiin esimerkki kotitehtävien kirjaamisesta pelkästään Wilmaan sen sijaan, että tunnin lopuksi kerrottaisiin yhteisesti seuraavan kerran läksyt. Tulisiko lapsille opettaa jo peruskoulun alemmilla luokilla taito ottaa vastuuta omista velvollisuuksistaan?
Sonja/Cogitem
Kiitos kommentista! Kirjottelinkin jo aiempiin kommentteihin; olen ollut 3,5v töissä perheessä jossa ko. ilmiötä olen alusta asti seurannut. Lapsille annettiin kaikki valmiina, ohjaamatta mitenkään miten asiat voisi itse tehdä. Perusteena ”tämä on lapselle hyväksi”. Tämä tuotti itselle haasteita lasten kanssa, koska olen aatteiltani aivan toista mieltä.
Hyvänä esimerkkinä; ei ekaluokalle mennessä oltu opeteltu käymään vessassa yksin (minä lopulta ohjasin), eikä pukemaan vaatteita päälle vaan kaikki tehtiin lapsien puolesta. Huomasin, että lapsilla oli vaikeuksia ilmaista itseään muille; sekä verbaalisesti että tunteiden osalta, ja he turhautuivatkin useasti esim. leikkimiseen, lukemiseen ja normaaliin kanssakäymiseen. Ko. lapset eivät saaneet kavereita helposti, kuulostaa kauhealta sanoa, mutta lähinnä opettajien ns. pakottamana, joka on jo itsessään sääli.
Merkkejä tulisi siis jo aikasin huomioida ja pohtia mistä johtuu, näillä lapsilla ei oltu todettu autismia eikä muuta vastaavaa. Mielestäni viimeistään ennen kouluun menoa olisi aika tukea ja ohjata lasta hiljalleen kohti vastuunottamista mm. läksyistä ja muistettavista asioista, aikatauluista ja niiden kiinnipitämisestä, sekä kohteliaasta kanssakäymisestä muiden kanssa (puhumattakaan että ohjaisi lasta itse käymään vessassa – opettajat eivät todellakaan pyyhi kenenkään peppua välitunneilla…) On tärkeää antaa lapselle tilaa oppia itse ja epäonnistuakin. Haluan kuitenkin painottaa, että tämä on yksittäistapaus, minun omakohtainen kokemus ja minun mielipide. Jokainen kasvattaa lapsensa juuri miten parhaaksi sen näkee 🙂
Mielenkiintoinen ja tosi hyvä esimerkki, etenkin mitä seurantajakson pituuteen tulee. Harvoin pääsee noin läheltä seuraamaan ja analysoimaan muun, kuin ehkä tuttava- tai sukulaisperheen kasvatustyyliä ja sen vaikutusta kehittyviin lapsiin. Olet todellakin päässyt asian ytimeen.
Minua jäi mietityttämään erityisesti tuo lause ”…lapsilla oli vaikeuksia ilmaista itseään muille; sekä verbaalisesti että tunteiden osalta…”. Voin äärimmäisen hyvin kuvitella, kuinka se, että vanhempi jatkuvasti ”tietää” ja ”ennakoi” lapsen tarpeet aiheuttaa lopulta sen, että lapsi ei jaksa, uskalla tai viitsi ilmaista omia tarpeitaan tai tunteitaan, koska äiti kuitenkin tietää paremmin.
Ovatko tällaiset lapset tulevaisuudessa juuri niitä tyyppejä, jotka kaveriporukassa aina vastaavat ”Ihan sama, päätä sä” kysymykseen ”Mitä tehtäis?”. Niitä alistujia, jotka aina antavat päätösvallan muille.
Jos lapsi ei opi luottamaan omaan kykyynsä päättää (ikätaso huomioon ottaen) itsenäisesti omista asioistaan, on vaikeaa kuvitella hänen myöhemmin saavuttavan kriittistä ajattelutapaa, mitä esimerkiksi juuri yliopistossa tarvitaan. Tuleeko helikopterivanhempien lapsista kenties niitä ihmisiä, jotka uskovat minkä tahansa auktoriteetin sanaan vain, koska kyseessä on auktoriteetti?
Mielestäni yksinkertaisten syy-seuraussuhteiden opettaminen kannatta aloittaa jo hyvin nuorena. Lapsi näkee, että omilla päätöksillä ja teoilla on suorat seuraukset; kun pidän huoneeni siistinä, pääsen viikonloppuna huvipuistoon. Jos en pidä yhteisistä pelisäännöistä kiinni, en myöskään saa siihen liittyviä etuuksia.
Jos lasta ei vaadita ikinä ottamaan vastuuta omasta tekemisestään, hän tuskin myöhemminkään kykenee ottamaan haltuun omaa elämäänsä tai yksilöksi kasvamistaan. Vaarana kenties on, että omasta huonosta menestyksestä tai epätyydyttävästä elämästä syytellään aina ulkopuolisia tahoja, eikä kyetä näkemään omia vaikutusmahdollisuuksia elämänlaadun parantamiseksi.
Kirsi / Tilaspesialistit
Kasvatus ei ole helppoa, mutta ah niin palkitsevaa. Mielenkiintoinen aihe ja samalla kaikkia koskettava mutta kuitenkin niin henkilökohtainen. Monet tärkeät asiat onkin jo tullut mainittua aikaisemmissa kommenteissa ja monesta olen samaa mieltä.
Itse olen seurannut omien lasten kasvua ja kehitystä pienistä koululaisista ”isoksi” koululaiseksi ja vähän ”isommaksi” opiskelijaksi. On myönnettävä, että se kun lapset itse toivat koulussa tekemänsä lukujärjestyksensä jääkaapin oveen sitoutti se heidät suoraan asiaan. Lukujärjestyksien siirtyminen Wilmaan ja sieltä tulostettavaksi, muuttui tilanne kotona myös meidän ilmoitukseen: teidän lukkarit on jääkaapin ovessa johon kuului vastaukseksi hyväksyvä mumina molempien lasten omista huoneista . Wilma on tuonut myös paljon positiivista koulusta kotiin, kun käymme iltaisin läpi tuntimerkinnät hurraten hyvä-merkinnöille, mutta myös käyden ajatuksella keskusteluja ”Miten meni omasta mielestä” -teemalla. Tästä suuret kiitokset opettajille.
Myönnän sortuneeni varmastikin monesti helikopterivanhemmuuteen, kun lapset ovat kohdanneet jotain uutta . Olen kuitenkin yrittänyt lohduttaa itseäni sillä, että niin kauan kun en estä,hidasta heidän oman minänsä kasvua äidin pieni ”huuverointi” ympärillä tuskin haittaa. Nooran kanssa tässä samoilla linjoilla.
Terhi/ Kokeileva käsityö
Kiitos kommentista! Hyvää mietintää omasta toiminnasta ja mielenkiintoista kuulla omaa kokemustasi asiasta. Kuten aiemmin sanottu, on niin yksilöllistä miten lapsia kasvattaa ja mikä toimii kenellekin. On tärkeää kuitenkin pohtia näitä! Kasvatus on yksi elämän tärkeimmistä asioista. Itsensä reflektointi > kehittymisen avain 🙂
On mielenkiintoista seurata ryhmien esittelyä ja tutkimussuunnitelmiin liittyvää keskustelua, kun en itse päässyt mukaan tiistain tapaamiseen.
Selvästi tietyt aiheet ovat herättäneet jo keskustelua useasta näkökulmasta. Lasten kasvatus, vanhempana toimiminen ja opettajan rooli selvästi ovat korostuneet mikä lienee olennaista tässä viiteryhmässä. Käsite helikopterivanhemmuyskin hieman avautui tämän keskustelun myötä Oman ryhmäni aihe liittyi enemmän työelämään ja sen toimijoiden yhteistyön kehittämiseen. Siitäkin olisi mukava vaihtaa ajatuksia.
Odotan kovasti seuraavaa tapaamista.
Kiitos kommentista! Harmi, ettet päässyt tiistain esityksiin. Kaikilla oli mielenkiintoisia lähestymistapoja eri tutkimuksiin ja aiheet hyvin perusteltuja. Uskon, että tapaamisten ja blogitekstienne myötä ajatuksia tulee vaihtumaan! Lähtökohtaisesti kaikilla on mielipiteitä kaikkeen, joten keskustelua tulee syntymään. Näistä on kyllä kiehtovaa jutskailla!
Tervehdys kaikille!
Monenlaisia näkökantoja on keskustelussa otettu esille teidän lööppiinne liittyen. Aihe on todella monimuotoinen ja mielenkiintoinen. Uskon, että jokaisen lapsen kohdalla on varmasti yksilöllisesti mietittävä sitä ”kultaista keskitietä” kasvatuksen suhteen.
Helikopterivanhemmuuteen vaikuttavat niin monet eri asiat, kuten esimerkiksi vanhempien kokemukset omasta lapsuudesta. Tästä yhtenä kiinnostava tutkimuksena voisi olla se, kuinka paljon omien vanhempien helikopterisuus vaikuttaa siihen miten omia lapsien kohdalla toimii. Jos omat vanhemmat ovat paaponeet lapsuudessa tai miksei myös vanhemmalla iällä, niin pidetäänkö sitä omien lapsien kohdalla ainoana oikeana kasvatusmetodina. Huomaako ihminen varttuneena sitä, että vanhempani ovat tehneet minun puolestani paljon asioita, ehkä liiankin paljon. Sellaisia asioita, joista lapsen ja nuoren tulisi oppia vastuunkantoa ja itsenäistä toimimista. Milloin ihminen havahtuu vai havahtuuko koskaan, että jotain on ollut pielessä omassa kasvatuksessa vai tuntuuko asia normaalilta, kun muista metodeista ei tiedetä. Tai ylipäätään mihin vedetään raja huolehtimisen ja ylihuolehtimisen välille. Voiko lapsesta ja myöhemmin nuoresta kasvaa itsestään vastuunkantava kansalainen, vaikka hänen ei ole tarvinnut ottaa juurikaan vastuuta omasta elämästään lapsuusiällä.
Lapsen varttuessa tulee mukaan varmasti myös kapinointia omia vanhempia kohtaan. Näkisin, että tällöin voi esille nousta myös vanhempien pitkään jatkunut helikopterisuus ja lapsen oma pyrkimys päästä siitä eroon. Lapselle ja nuorelle tulee tarve ja halu itsenäistyä ja oppia huolehtimaan omista asioista. Tässä kohtaa varmasti molemmat osapuolet havahtuvat, jos havahtuvat että jokin on mennyt pieleen ja mahdollisesti yrittävät korjata tilannetta.
Tässä muutamia ajatuksia asiasta. Mutta mielestäni tämä helikopterisuus on pitkän ajanjakson ilmiö ja heijastuu pahimmillaan pitkälle kasvavan nuoren elämään, jos ei siitä päästä eroon ja anneta lapsen kokeilla omia siipiään tarpeeksi nuorella iällä. Eikä omien siipien kokeilun tarvitse tarkoittaa sitä, etteikö vanhemmat tukisi ja ohjaisi taustalla. Tärkeintä on löytää se balanssi, joka on tietenkin jokaisen lapsen kohdalla ainutlaatuinen eikä samat säännöt päde edes sisarusten kesken.
Pohdittavaksi aiheeseen:
Voiko vanhempien helikopterisuus kasvatuksessa heijastua heidän omasta epävarmuudestaan?
Hyvää viikonloppua!
Kaisa Häyrinen/Tilaspesialistit
Loistavia ajatuksia! Olen suorastaan sanaton 😀 Tässä tiivistyy erinomaisesti asian monimuotoisuus ja eripuolet, sekä mitä kannattaa pohdiskella kasvatukseen liittyen. Kiitos kommentistasi, tästä kannattaa kaikkien ottaa ajatuksen juurta!
Hyviä pointteja liittyen lasten ja nuorten kasvatukseen ja helikopterivanhemmuuden vaikutuksesta siihen. Itse aloin miettimään sitä, että miten vastaava paapominen esiintyy esimerkiksi työympäristöissä, siis tilanteissa, joissa aikuiset ihmiset altistuvat esimerkiksi ”helikopteriesimiehen” paapomiselle.
Siinä missä vanhempi vahtii lastaan älypuhelimestaan löytyvillä sovelluksilla tai opettaja tukkii Wilman pienimmilläkin huomioilla lapsen käyttäytymisestä koulussa, esimies tykittää vapaa-ajallakin jatkuvasti sähköpostiin kysymyksiä uuden projektin tilanteesta tai vahtaa olan takana, mitä teet päätteen ääressä. Onko kyseessä jollain perimmäisellä tasolla sama ilmiö, joka kumpuaa epäluottamuksesta ja kontrollin tarpeesta? Vai onko näillä eri helikopterikäyttäytymisen muodoilla eri perusteita. Siinä, missä selvä ero ainakin toivottavasti syntyy, on kuinka käyttäytymisen kohteena oleva ihminen ymmärtää tilanteen ja reagoi siihen. Pieni lapsi ei tule välttämättä miettineeksi, rajoittaako oman vanhemman hysteerinen vahtaaminen tämän vapautta tai estääkö se hänen kehittymistä itsenäiseksi yksilöksi. Aikuinen ihminen luultavammin näkee toisen aikuisen vinksahtaneen tavan puuttua asioihin tarpeettomalla tarkkuudella ja toivottavasti ottaa sen selvityksen alle.
Oula / Arvuuttelijat
Todella tärkeää pohdintaa! Tota onkin hyvä miettiä, että missä kaikkialla tätä helikopteriutta voi ilmetä. Ei siis todellakaan pelkästään vanhempi-lapsi-suhteessa. Olet oikeassa – aikuiset todennäköisemmin ottavat tuollaisen käytöksen selvitykseen, koska onhan tuo aika absurdia ns. Aikuisten työelämä maailmassa. Kukaan ei kaipaa lisästressiä/painetta esimieheltä! Kuitenkin puhuttaessa pienemmistä, lapsi ei ymmärrä juuri näitä mainitsemiasi asioita, joten aikuisen suhde lapseen on tällöin helpostikin kontrolloiva.
Hei!
Aihe on todella kiinnostava. Hienoa, että siitä tehdään tutkimusta!
Kuinka määrittää helikopterivanhemmuus? Tunnistaako vanhempi olevansa helikopterivanhempi? Missä menee helikopterivanhemmuuden raja?
Mitkä ovat helikopterivanhemmuuden vaikutukset lapsen tulevaisuuden käytökseen, ajatusmaailmaan, minäkuvaan?
Eikö ”helikopterius” ole yhdeltä osa-alueeltaan vanhemmasta kumpuavaa rakkautta? Vanhempi haluaa kuitenkin parasta lapselleen. Haluaa pitää huolta. Itse muistan ensimmäisen lapseni synnyttyä miettineeni kuumeisesti, että saisinko kunnan rakentamaan koulureitilla olevan autotien alitse alikulkutunnelin, jotta lapseni aikanaan pääsee turvallisemmin kouluun. Olen sittemmin rauhoittunut.
Mitkä asiat johtavat helikopterivanhemmuuteen? Mitä siitä seuraa?
Lasta on helpompi palvella kuin vaatia toistuvasti tekemään asioita, jotka eivät suju helposti joko lapsen omaamistason tai motivaation takia.
Onhan se nopeampaa ja helpompaa, kun minä laitan jumppakassin lapselle valmiiksi. Ja ruoan. Ja koulurepun. Ja kerään astiat pöydästä sekä pyykit lattialta. Leikkihän on lasten työtä!
Mietin myös, että ihminen käyttäytyy joskus erilailla eri ihmisten seurassa ja eri tilanteissa. Lapsi voi oppia, että kotona asiat hoituvat tietyllä tavalla ja palvelu ns. pelaa, mutta kodin ulkopuolella hän on oma-aloitteinen, reipas, omista tavaroistaan ja asioistaan huoltapitävä, jos siihen annetaan mahdollisuus. Pienillä lapsilla on yritteliäisyyttä ja halua osata itse.
Tässä ajatusteni sunnuntaista virtaa.
Salla/Tilaspesialistit
Kiitos kommentista! Kiva, että olet pohtinut asiaa monelta kantilta, aihe on tosissaan moninainen ja mielenkiintoinen. Vastauksia löytynee muiden kommenteista ja pohdinnoista. Haluaisin vastata omat mielipiteeni, mutta uskon että siitä tulisi niin pitkä että blogin kommenttien kirjotusraja tulisi useasti täyteen 😀 Joten kannattaa lukea muita kommentteja jos olet etsimässä vastauksia! Mahtavaa miten paljon aihe on herättänyt ajatuksia ja miten paljon halutaan asiasta saada tietoa!!
Aihe todellakin on hankala, toisaalta lapselle ei saisi vierittää liian kuormittavaa vastuuta, kun taas toisaalta kaikkia asioita ei voi hänen puolestaan tehdä. Uskon, että paapomisen ja lapsen itsenäisyyden välinen tasapaino on yksilöllinen jokaisen lapsen kohdalla. Toiset lapset oppivat ottamaan vastuuta itsestään myöhemmässä vaiheessa kuin toiset. Tärkeää on kuitenkin vähitellen opettaa lapselle vastuunkantoa omista asioistaan ja antaa mahdollisuuksia tehdä myös niitä virheitä, joista pystyy ottamaan opiksi.
Kiitos kommentistasi!
Hyvä huomio minusta tämä välillä kantapään kautta myös oppiminen – varmaankin aika yleistä myös tässä ”paapomisilmiössä” juuri epäonnistumisten välttely lapsen kanssa.
Ja juurikin tuo miten löytää sopiva tasapaino vastuun antamisen kanssa ja toisaalta sitten huolehtivan vanhemman roolissa!
Heippa, Tämä aihe oli mielestäni todella kiinnostava ja viime viikkoinen esityksenne yksi mieleenpainuvimmista esityksistä. Kiitos kovasti esityksestä!
Täytyy heti kärkeen myöntää, että käsite ”helikopterivanhemmuus” oli itselleni täysin vieras ennen esitystänne ja innostuin kovasti miten rikasta opinnoista nyt saattaakaan tulla kun jo kärkeen huomaan sisäistäväni uusia termejä ja sivistyssanoja!
Helikopterivanhemmuudesta minulla alkaa olla jo omakohtaisia kokemuksia ollessani kahden kouluikäisen lapsen vanhempi (4 ja 5 luokkalaiset tytöt). Yhdyn edellisiin kirjoituksiin siinä, että osa helikopterivanhemmuudesta juontaa juurensa takuulla vanhempien arjen kuormittavuudesta. On ns. helpompi pitää langat vanhempana omissa käsissä ja valmistella lapsen koulupäivät ja huolehtia jumppavaatteet ja pyyhkeet ja luistimet sekä koulueväät valmiiksi reppuun. Näin voi olla varma, että lapsella arki sujuu samalla kun itse keskittyy hoitamaan työarjen hektisen rullaamisen.
Tietotekninen saavutettavuus lisää itsellä ainakin paineita jatkuvasti ns. ”olla kartalla” lapsen kouluarjesta. Wilma seuraa perässä mobiilissa meni minne tahansa ja on hankalaa irtaantua edes työpäivän ajaksi seuraamasta mitä lapsien päivään kuuluu.
Kysymykseen: ””Tunnistaako vanhempi olevansa helikopterivanhempi?” olen itse sitä mieltä että asiaa on vaikea tunnistaa ja vielä vaikeampaa myöntää itselleen. Luulen, että jokaisessa kasvattajassa nykyaikana saattaa asustaa pieni helikopteriope, helikopteri isä tai helikopteri äiti yms.
Näin miettii sunnuntai-illan ratoksi Säde / Tilaspesialisti
Kiitos kommentistasi!
Mahtavaa, kun on myös jo hieman omaa kokemuspintaa omien lasten myötä! Itse myös samoilla linjoilla lankojen pitämisestä omissa hyppysissä. Jotenkin voisi kuvitella juuri tuon arjen sujuvuuden olevan yksi syy tähän ja toki myös stressinhallinta siinä mielessä, että tietää harrastusvarusteiden olevan mukana.
Tuo Wilma myös pohdituttaa itseäni. Onko esimerkiksi Wilma yleisesti kanava, josta vanhemmat jopa tietävät enemmän miten lapsella on koulussa mennyt, kuin vertaa siihen mitä lapsi itse kertoo? Ja tuleeko siinä lapselle joskus sellainen olo koulussa, että äiti tai isä on kokoajan kärryillä Wilman kautta?
Mielenkiintoisia ajatuksia 🙂 !
Tämä keskustelu palauttaa mieleeni kokemuksiani omien vanhempieni kasvatuksesta ja 4 lapsen ”paapomisesta”. Mielestäni en itse kokenut juurikaan paapomista kun aloitin kouluni tai sitten sitä oli sopivasti. Hoidin koulunkäyntiäni aika itsenäisesti ja hyvin arvosanoin. Samaten nuorempi sisareni. Sisarusporukastamme löytyy myös yksi veli, jolle koulunkäynti tuntui vaikealta. Kun hänellä koulun alkaessa todettiin oppimisvaikeuksia, aloitti äitimme järjettömän peruskoulun oppimäärän jälleenopiskelun itse siinä samalla. Hän kirjoitti muistiinpanoja, luki kirjat ja teki jopa itse kirjallisia kokeita veljellemme, jotta saisi jotain opetettavista asiasisällöistä jäämään tämän päähän. Se näytti välillä jopa kohtuuttomalta touhulta mutta tietysti veljeni tarvitsi hieman enemmän tukea kuin me vanhemmat siskot.
Kun perheemme kuopus sitten aloitti opinnot, tuntui että äidillä oli jäänyt vähän päälle tämä ”kotiopettajana toimiminen”. Sillä heti kun yksikään pieni koe tai suurempi kotiläksy ilmoitti tulostaan, oli äiti jälleen oppikirjojen kanssa tekemässä muistiinpanoja. Muistan itse ajatelleeni, että tällä kertaa tässä ei ihan oikeasti ole yhtään mitään järkeä. Miten viimeinen sisaremme sitten oppisi mitään opiskelutaitoja, jos äiti tekisi hänen puolestaan kaiken? Kuopuksella ei myöskään tuntunut olevan samankaltaisia oppimisvaikeuksia mitä veljellämme oli.
Uskalsin mainitakin asiasta äidilleni, mutta hänestä oli selvästi jo kehittynyt jonkin asteinen helikopteri-vanhempi. Tällä kertaa se ei kuitenkaan ollut ihan niin systemaattista, mitä veljemme kohdalla. Väitän kuitenkin, että sillä on ollut vaikutusta viimeisen sisaremme opiskelutaitojen kehittymiseen.
Näiden kokemusten valossa, minua kiinnosti erittäin paljon lukea tätä blogia ja sen kommentteja. Jäin kuitenkin miettimään, kun olen tässä nuorempien sisarusteni opiskeluja seuratessa saanut nähdä että nykyään vaaditaan aika paljon jo esim. esikoulussa. En minä muista osanneeni lukea tai laskea ennen ekaluokkaa. Nykyään luetaan jo kieliä ekalla luokalla. Eräällä luennollamme kävi opettajan työtä tekevä vierailija, jolle saimme esittää kysymyksiä hänen työstään. Keskustelun aikana hän totesi, että koululaisten opiskelutaidot ovat heikentyneet merkittävän paljon viime vuosina.
Voiko siis opetettavan asiasisällön määrä painostaa vanhempia helikopterivanhemmuuteen, jolloin lasten vastuunotto ja opiskelutaito heikentyvät? Mielestäni varsinkin peruskoulun ensimmäisillä luokilla olisi tärkeämpää opettaa lapselle sitä vastuunkantoa ja itsenäistä työskentelyä. Ja kuten tuli jo aiemmin esille, helikopterivanhempi ei todellakaan myönnä olevansa sellainen ;D.
Kiitos kommentista!
Loistavaa pohdintaa ja kun on vielä tuoda omakohtaista näkemystä asiaan liittyen. Nämä aina havainnoivat hyvin kasvatuksen tilannekohtaisuutta!
On niin mahtavaa, että kommenttikehä avaa näin paljon ovia tarkastelemaan ilmiötä taas uudelta kantilta. Koulumaailma on muuttunut ja muuttuu melkein joka vuosi, lisäten määrällisesti asiasisältöjä ja erilaisia tavotteita kuin että keskittyisi harjoittamaan ensisijaisesti itsenäisyyttä ja oma-alotteisuutta sisältöjen kautta. On siis hyvinkin mahdollista, että ajatuksessasi on perää ja yhteyttä käsiteltävään ilmiöön!
-Lotta/Helikopterit
Aloitusta ja kommentteja lukiessa minulle tuli mieleen eräs Black Mirror -sarjan jakso, missä teknologia mahdollistaa todella pelottavan helikopterivanhemmuuden asteen.
Mitään suuremmin paljastamatta ideana olisi, että vanhempi saa ilmoituksen kaikesta lapsen hormonaalisesta muutoksesta lähtien. Pelkoreaktion tuottama ärsyke voidaan sensuroida näkö- ja kuuloaistilta, kuten muutkin ei-halutut asiat väkivallasta lähtien. Tällä on toki monia seurauksia, joista aiemmat kommentit toivat lapsen kehityksen kannalta hyviä esimerkkejä esille.
Ihan tälle tasolle ei tällä hetkellä kuitenkaan päästä, mutta esim paikkaseuranta on jo arkea puhelimien myötä. Muutenkin erilaiset viestit ja soitot varsinkin vasta koulun aloittaneiden lasten perheillä tuntuu olevan nykyään yleisiä.
Omassa lapsuudessani vanhempien oli pakko luottaa, että heräisin ja osaisin kulkea koulumatkan jne, sillä he eivät vuorotyön takia olleet aina paikalla ja matkapuhelimia ei ollut ilmoituksia varten. Vastapainona kun olen seurannut tällä vuosituhannella syntyneiden nuorimpien serkkujeni kasvamista, niin tuntuu että heräämisestä, kouluun lähtemisestä ja saapumisesta, sama kotia päin tullessa, näistä kaikista soitto ja myöhemmin kirjoitustaidon tultua riitti viesti. Molemmissa tapauksessa vanhemmat luottavat lapseensa, mutta eri asioiden muodossa. Onko tämä muutos kohti parempaa? Siihen en uskalla ottaa kantaa ja miten itse vanhemman roolissa käyttäytyisin, sen ehkä tulevaisuus näyttää.
Sami / Cogitem
Hei!
Kiitos kommentistasi, olen nähnyt samaisen jakson!! Tiedän siis mistä puhut ja jakso edelleen puistattaa. Onneksi se on vain tätä Black Mirrorille tyypillistä dystopiaa, eikä toivottavasti ikinä tapahdu tosielämässä 😀
Erittäin hyvä huomio tuo luottamisjuttu ja teknologian osuus asiaan. Tiedän monia perheitä nykyään, joilla sama käytäntö; aina viesti kun lapsi on herännyt, syönyt, lähtenyt, saapunut kouluun jne tyylillä. Omalla kohallani täytyi kyllä itse huolehtia omista aikatauluista kun koulutieni aloitin… Nämä on mielenkiintoisia juttuja!
Pelko epäonnistumisesta vanhempana tai siitä ettei luota oman lapsensa taitoihin voi mielestäni johtaa helikopterivanhemmuuteen. Toki on vaikea päästää irti kontrollista, kun tietää että lapsi ei ole pieni aikuinen vaan vasta kehitteillä. Tämä saattaa toisinaan johtaa tilanteisiin joissa ei voi tietää miten lapsi pärjää. Kasvatus on mielestäni kasvua myös vanhemille heidän tulisi tiedostaa kasvatuksen olevan taiteilua lapsen tukemisen kanssa. Kasvatus on herkkä aihe, mutta toisinaan vanhempiakin olisi hyvä herätellä reflektioon, mikä kasvatuksessa toimii ja mikä aiheuttaa ongelmia?
Työelämässä olen itse törmännyt juuri tälläiseen helikopteri esimieheen, joka siis mikromanageroi koko työyhteisöä myös oman osastonsa ulkopuolella. Tälläinen käytös aiheuttaa turhautumista ja stressiä aikuisten työyhteisössä, joten voisin kuvitella että lapsilla on samantyyppisiä reaktioita helikopterivanhempiensa käytöksestä johtuen toki lapset tarvitsevat myös riittävästi huolenpitia aivan kuin alaiset tarvitsevat riittävästi tukea esimieheltään.
Tosin mikä on riittävästi tukea ja huolenpitoa on suuri kysymys ottaen huomioon yksilöiden erilaiset tarpeet. Herkkyys havaita kanssaihmisten tarpeet, empatia kyky ja riittävä henkilökohtainen itsevarmuus ovat tässä varmasti avain asemassa.
Pohdiskeleva ote elämään ja tieteellinen tieto kasvusta ja kehityksestä olisivat tarpeellisia mielestäni niin esimiehille kuin vanhemmillekin.