Kävin viime viikolla puhumassa eduskunnan kansalaisinfossa, kansanedustaja Jenni Pitkon järjestämässä tilaisuudessa Näkökulmia asumiseen hiilineutraalissa Suomessa.
Asuminen on hiilineutraalisuustavoitteden kannalta keskeinen kulutuksen osa-alue. Kotitalouksien kulutus aiheutti 66 prosenttia Suomen kulutusperusteisista kasvihuonekaasupäästöistä vuonna 2015. Keskivertokuluttajan hiilijalanjäljestä asuminen puolestaan vastaa kolmanneksesta.
Se, miten asumme, on siis kaikkea muuta kuin merkityksetöntä. Merkittävässä roolissa asumisen päästöjen vähentämisessä on tietenkin se, millaisella energialla kodit lämpiävät, sillä valtaosa asumisen energiankulutuksesta kuluu lämmitykseen. Karoliina Auvinen Suomen ympäristökeskukselta kertoikin omassa esityksessään inspiroivia esimerkkejä ja laskelmia siitä, miten hiilineutraaliin energiajärjestelmään olisi mahdollista siirtyä. Energiamurroksen kynnyksellä myös esimerkiksi Helen tarjoaa nykyään taloyhtiöille uusiutuvaa kaukolämpöä.
Väliä on kuitenkin myös sillä, miten energiaa kodeissa kulutetaan. Mitä vähemmän energiaa kuluu, sitä helpompaa energiantarve on tyydyttää uusiutuvilla energianlähteillä.
Yksi keskeinen havainto monissa tutkimuksissa on, että esimerkiksi erilaisten älykotiratkaisujen koko potentiaali jää saavuttamatta, koska niitä ei osata käyttää tai niiden käyttöön ei olla motivoituneita (mm. Gram-Hanssen & Georg 2018, Huomo 2016). Samoin energiatehokkaiden laitteiden kohdalla esimerkiksi laitteiden kasvanut koko ja se, että niitä käytetään enemmän, vähentää tehokkuudesta saatavia hyötyjä (mm. Lorek & Spangenberger 2018). Huomiota olisikin kiinnitettävä entistä enemmän siihen, että kodeissa olisi mahdollista säästää energiaa, ja siihen olisi osaamista ja halukkuutta. Tällä hetkellä esimerkiksi se, että kerrostaloasukkaan on lähes mahdotonta tietää kuinka paljon kuluttaa vettä tai lämmitysenergiaa, saati sitä kuinka paljon se maksaa, ylläpitää välinpitämättömiä normeja.
Toinen keskeinen huomio liittyy siihen, miten teknologia ja odotukset kehittyvät rinta rinnan. Esimerkiksi se, että kodeissa on tasainen, noin 21 asteen lämpötila kesät talvet, on historiallisesti melko uusi ilmiö (mm. Sahakian ym. 2019). Tällä hetkellä todistamme samaa ilmiötä myös toisesta suunnasta: ilmastointilaitteiden hurja yleistyminen mahdollistaa sen, että kodeissa, työpaikoilla, kauppakeskuksissa ja muissa tiloissa voi olla tasainen, noin 21 asteen lämpötila myös kesän helleaaltojen aikaan. Olisi tärkeää keskuskella siitä, että vaikka tämä on mahdollista, onko se tarpeellista? Voisivatko sisälämpötilat kuitenkin elää hieman vuodenajan mukaan siten, että talvella pukeutuisimme lämpimämmin ja kesällä vaikka huilailisimme kuumimman vuorokaudenajan?
Tämä liittyy myös aiempaan huomioon teknologian käytöstä: kun valta määrittää sisälämpötiloja on asukkaan sijaan jossain muualla, kuten taloyhtiöillä, ja vallitsevat laskutuskäytännöt (eli se että lämmityksen hinta on piilotettu vastikkeisiin) mahdollistavat sen, että lämmitystä ei tarvitse juuri ajatella, olemme Suomessa tottuneet hyvin passiivisiksi lämpötilojen suhteen. Harva esimerkiksi pitää makuuhuoneita viileämpinä (vaikka silloin myös nukkuisimme paremmin) tai säätää lämmityksen minimiin kun olemme töissä, tai edes pidemmillä matkoilla. Näissä lämmityskäytännöissä erot omakotitaloissa ja kerrostaloissa asujien välillä ovat selkeät (esim. Laakso & Heiskanen 2017).
Kolmas pointti liittyy asumisen materiaaliseen ulottuvuuteen – itse asuntoon. Mitä leveämmin asumme, sitä enemmän on myös lämmitettävää pinta-alaa ja tilaa energiaa vieville kodinkoneille. Asuntojen keskipinta-alan kasvua räikeämpi muutos on viimeisten parinkymmenen vuoden aikana tapahtunut kuitenkin kotitalouksien koossa: Suomessa 44% kaikista asuntokunnista, eli lähes 1,2 miljoonaa ihmistä, asuu yksin. Verrattuna esimerkiksi nelihenkiseen perheeseen, neljä yksinasuvaa tarvitsee nelinkertaisen määrän keittiöitä ja kylpyhuoneita sekä jääkaappeja ja muita kodinkoneita. Kaupungit painivat yksiöiden kasvavan kysynnän kanssa, ja ratkaisevat tätä erilaisilla miniyksiöratkaisuilla ja uudenlaisilla, yksiön ja yhteisöllisen asumisen yhdistelmillä.
Samaan aikaan yksinasuvien määrän kasvun kanssa tuntuu kasvavan vanhusten yksinäisyys ja nuorten syrjäytyminen. Yksinäisyyden kokemus on yleisintä erityisesti niiden parissa, jotka asuvat yksin. Siinä, missä yhteisöllisellä asumisella voitaisiin lyödä useampia kärpäsiä yhdellä iskulla, yhteisöllisyys asumisessa edistyy hyvin hitaasti. Syynä voivat olla esimerkiksi pelot tukien menetyksestä, sopivien asuntojen löytyminen, ennakkoluulot ja monet muut tekijät, joskin myös positiivisia esimerkkejä ja kokemuksia löytyy runsaasti. Yhteisöllisyyttä edistäessä olisi tärkeää miettiä, mitä varten koti on – asuminen ei ole pelkästään energian- ja vedenkulutusta, vaan se on muun muassa yhdessäoloa perheenjäsenten kesken, toisista huolehtimista ja rentoutumista työpäivän jälkeen. Yhteisöllisen asumisen ei tarvitse tarkoittaa samaan asuntoon pakotettuja uusia yliopisto-opiskelijoita. Se voi olla taloyhtiön yhteisiä olohuoneita, leikkitiloja lapsille, yhteisiä kodinhoitohuoneita tai jaettu keittiö. Kestävyyden näkökulmasta tärkeää kuitenkin olisi, että yhteiset tilat korvaisivat henkilökohtaisia tiloja, eivätkä syntyisi niiden lisäksi.
Neljäs ja viimeinen huomio liittyy siihen, miten asumisesta (ja siten energiankulutuksesta) keskustellaan mediassa. Tämä näkyy muun muassa edellä mainitun tiiviin asumisen kauhisteluna (ilman varsinaisia ratkaisuja asumisväljyyden kestävään lisäämiseen), sekä erilaisina klikkiotsikoina jotka – vaikkakin oikaistaan usein nopeasti – johtavat pian keskusteluihin sosiaalisen median foorumeilla siitä, kuinka hyvä äiti pesee pyykit vähintään 60 asteessa (ks. kuva). Energiankulutus on usein myös hoivaa – kuten ruoanlaittoa ja pyykinpesua – ja tällainen keskustelu mediassa ylläpitää tiukassa istuvia normeja ja standardeja, ja siten turhaa kulutusta (Sahakian ym. 2019). Jos tiivis asuminen on kauhistuttavaa, sen sijaan että se olisi ilmaston ja ympäristön kannalta järkevää, tai pyykinpesu 40 asteessa ekologisen sijaan epähygieenistä, nostaa tällainen keskustelu omien tottumusten ja tapojen kyseenalaistamisen kynnyksen korkeaksi.
Olisikin tärkeää luoda sellaista keskustelukulttuuria, jossa tiivis asuminen on ihannoitavaa sekä säästäväisyys ja kohtuuden tavoittelu hyve. Tällaisia esimerkkejä löytyy, mutta vielä ne pysyttelevät enemmän kuriositeetteina kuin osana valtavirtaa. Sanoilla kuitenkin ylläpidetään sitä, mikä on yhteiskunnassa normaalia ja sopivaa. Kun uudenlaisista, yhteisöllisistä asumisratkaisuista tehdään helppoja, energiankäytöstä läpinäkyvää ja mietitään, miten teknologia voisi tukea kulutuksen vähentämistä sen lisäämisen sijaan, ollaan asumisen päästöjen vähentämisessä pari askelta pidemmällä.