Household-level transition methodology towards sustainable material footprints – summary of the article

This post is a summary of my recent article, which is published online at the Journal of Cleaner Production (Laakso, S., Lettenmeier, M., Household-level transition methodology towards sustainable material footprints, Journal of Cleaner Production (2015), http://dx.doi.org/10.1016/j.jclepro.2015.03.009). The actual article contains all the references omitted here for readability.

As we all know, the use of natural resources has been growing for decades and —under the business-as-usual conditions — it’s expected to keep rising. As a result of this growing use, resource availability has declined dramatically.

To use natural resources sustainably, we must use fewer resources more efficiently. The sustainable level of natural resource use has been estimated at around eight tonnes of material resources per person per year. In Finland this would mean five-fold reduction compared to the present level of resource use (40 tonnes per person per year). So far, however, attempts to encourage sustainable consumption have not advanced significantly and household consumption continues to grow. This failure is due mostly to simplistic behavioral assumptions that overlook the socio-cultural aspects of daily practices. Existing infrastructure and prevailing services determine a basic level of resource use that exceeds sustainability limits even among minimum income receivers in an industrialized country such as Finland.

In our study, we develop a transition-based methodology for studying how the use of natural resources can be reduced to more sustainable level. The methodology follows the steps for transition management proposed by Loorbach (2007) and Loorbach and Rotmans (2006, 2010), and shifts the approach to household-level. The main steps of the methodology are:

1) assessing the problem by calculating material resource use (or material footprints) for participating households,
2) developing household-specific visions in the form of roadmaps,
3) having participating households conduct experiments, and
4) learning and upscaling together with different stakeholders.

In other words, our study covers the entire Transition-Enabling Cycle of Schneidewind and Scheck (2012):

We applied the methodology the first time in Jyväskylä, Finland in 2014 in the ‘Future Household’ project coordinated by the Finnish Innovation Fund Sitra. The project started in spring 2014 with interviews, continued in autumn with measurement period and experiment period and ended with interviews in November.

A central part of the project was a workshop in which participants co-created ideas for reducing their natural resource use on the basis of their material footprint results from the measurement period. The workshop applied backcasting as a method: the sustainable eight tonnes level consumption target was set at 2050, and 2030 was chosen as the halfway point from the present to a sustainable level. The households developed ways to reduce their material footprints through both behavioral and systemic changes. On the basis of these ideas, each household created a roadmap detailing measures and pathways towards halving their material resource use — and then they tested these ideas in practice during the one-month experiment period. These experiments varied from energy consultancies to vegan diet and giving up a car.

After the period of experiments, the households and the project team, together with infrastructure providers, service providers and municipal servants, discussed the experiences and results from the project. In this ‘future workshop’, ways of overcoming the barriers for sustainable lifestyles were brainstormed to find out possibilities for mainstreaming sustainable solutions.

Before the experiment period, the material footprints of the households varied from 20 to 69 tonnes per person per year. During the study, all households succeeded in dropping their material footprints considerably towards their roadmap targets. The reductions were from 30 to 55 % from the starting point. From households’ perspective the experiments succeeded well and participants mostly felt they had managed to change their everyday routines to be more sustainable, and considered the support and knowledge from the experts helpful. Households shared their experiences with colleagues, friends, and relatives and felt that they had acted as a positive example in their circles of acquaintances.

The results show that achieving a significant absolute reduction in the material footprint of consumption is possible by making relatively few changes in the consumption practices of households. The results also show, however, that achieving sufficient reductions requires co-operation between end-users and product and service suppliers. In the context of the Future Household project, with a small number of households and a surrounding already interested in solutions for the absolute reduction of resource use, the first application of the methodology succeeded well. For the generalizations of our approach and the results of its first application, however, more projects and studies on household consumption need to be conducted.

References:

Loorbach, D., 2007. Transition Management: New Mode of Governance for Sustainable Development. International Books, Utrecht, the Netherlands.

Loorbach, D., Rotmans, J., 2006. Managing transitions for sustainable development. In: Wieczorek, A.J., Olshoorn, X. (Eds.), Understanding Industrial Transformation: Views from Different Disciplines, Environment & Policy, 44. Springer, Netherlands, pp. 187-206.

Loorbach, D., Rotmans, J., 2010. The practice of transition management: examples and lessons from four distinct cases. Futures 42, 237-246.

Schneidewind, U., Scheck, H., 2012. Zur Transformation des Energiesektors : ein Blick aus der Perspektive der Transition-Forschung. In: Servatius, H.-G., Schneidewind, U., Rohlfing, D. (Eds.), Smart Energy e Wandel zu einem nach- haltigen Energiesystem. Springer, Heidelberg, pp. 45e61.

01/12/201401/12/2014

Helsinki Challenge -kisaidealla kohti kestävämpää kuluttamista

Ilmoittauduimme syksyllä Helsinki Challenge -ideakilpailuun, jossa etsitään tiedepohjaisia ratkaisuja yhteiskunnan haasteisiin. Lähdimme ideassamme siitä, että ihmiskunnan on saatava kulutuksensa maapallon kantokyvyn rajoihin, jotta hyvinvoinnin turvaaminen myös tulevaisuudessa on ylipäätään mahdollista.

Monissa tutkimuksissa on havaittu, että kuluttajat tarvitsevat palautetta toimintansa ympäristövaikutuksista, jotta kulutustottumusten muuttaminen kestävämpään suuntaan olisi mahdollista (mm. Heiskanen ym. 2010, Vassileva ym. 2012). Spaargaren (1997) pitää tällaista tiedon tuottamista jopa välttämättömänä, jotta rutinoituneiden toimintatapojen tilanne on mahdollista syntyä uusia (de- ja re-routinization). Lisäksi kuluttajat kaipaavat tietoa siitä, miten muut kuluttavat: oman kulutuksen ei haluta olevan merkittävästi muista poikkeavaa (Fischer 2008).

Darby (2006) on havainnut, että kotitalouksien energiankulutusta on mahdollista vähentää jopa 20 % tekemällä energiankulutuksen näkyväksi kuluttajalle. Mitä välittömämpää palaute kulutuksesta on, sitä helpompaa kuluttajien on tehdä muutoksia. Omassa tutkimuksessani (2011) haastattelemani perusturvan saajat eivät osanneet sanoa omasta energiankulutuksestaan juuri mitään, koska sähkölaskut menivät suoraan sosiaalivirastolle. He eivät siis osanneet kertoa, kuluttivatko energiaa paljon vai vähän. Myöskään esimerkiksi opiskelija-asunnoissa ei välttämättä ole mahdollista tietää, kuinka paljon energiaa kuluu. Tällöin on mahdotonta arvioida myöskään sitä, kuinka paljon energiankulutusta tulisi vähentää.

Nykyisin kotitalouksille on olemassa useita erilaisia järjestelmiä kodin energiankulutuksen seuraamiseen, ja uusia ratkaisuja kehitetään jatkuvasti. Oman kulutuksen ympäristövaikutuksista kertovia sovelluksia on myös muille elämän osa-alueille, kuten liikkumiseen ja matkustamiseen. Ongelma kuitenkin on että nämä sovellukset joko eivät kata kaikkia elämän osa-alueita, tai että niiden käyttö on hankalaa. Esimerkiksi Suomen ympäristökeskuksen Ilmastodieetti-laskuri edellyttää hyvin yksityiskohtaista tietojen syöttämistä, ennen kuin saa tietää oman tuloksensa. Vaikka laskuri onkin hyödyllinen ja havainnollistaa hienosti kulutuksen ympäristövaikutuksia, se ei riitä jos tietoja ei jaksa täyttää riittävällä tarkkuudella. Myös kulutuksen arvioiminen jälkikäteen on hankalaa. Liikkumisen puolella vaikkapa HSL:n Reittiopas kertoo kyllä yksittäisen matkan hiilidioksidipäästöt, mutta seurannan tekeminen pidemmältä ajalta ei ole mahdollista. Elintarvikkeiden hiilijalanjälkiä on ilmoitettu vaihtelevasti pakkauksissa, mutta mikään ei laske niitä yhteen.

Tähän pohjautuu myös kilpailutiimimme idea: Haluamme kehittää välitöntä palautetta antavan sovelluksen seuraamaan arjen kulutusvalintoja. Aloitamme asumisen energiankulutuksesta, mutta tavoitteenamme on, että sovellus pystyisi kertomaan ympäristövaikutukset myös ainakin muilta merkittävimmiltä kulutuksen osa-alueilta, eli liikkumisesta ja elintarvikkeista. Käyttäjän ei tarvitsisi syöttää arvioita kulutuksestaan itse, vaan tieto tulisi suoraan tietokannoista ja yrityksiltä. Tieto olisi helposti käytettävissä, ja omia kulutustietoja voisi verrata vaikka keskiarvoihin, alueellisesti tai kestäväksi arvioituun kulutustasoon. Tuloksia olisi myös mahdollista jakaa sosiaalisen median kautta (tottakai).

Tiimimme valittiin tänään yhdessä 19 muun kanssa jatkoon. Kehittelemme ideaamme ensi vuoden ajan, ja voittajatiimi julkistetaan loppuvuodesta 2015. Ideamme kehittelyä voi seurata blogistamme sekä seurata Twitterissä: #SustainabilityTracker.

Lähteitä:

Darby, S. The effectiveness of feedback on energy consumption. A review for Defra of the literature on metering, billing and direct displays. University of Oxford. 2006.

Fischer, C. Feedback on household electricity consumption: a tool for saving energy? Energy Efficiency 2008: 1, 79–104.

Heiskanen, E. ym. Low-carbon communities as a context for individual behavioural change. Energy Policy 2010: 38, 7586–7595.

Eranti, V., Nuortimo, J., Laakso, S., Aarnio A. ja T. Hoas the Game. 2012.

Laakso, S. Onko elämä perusturvan varassa kestävää? Ympäristövara ekologisesti ja sosiaalisesti kestävän kulutuksen tarkastelussa. Helsingin yliopisto, ympäristötieteiden laitos. 2011.

Spaargaren, G. The Ecological Modernization of Production and Consumption. Landbouw Universiteit Wageningen. 1997.

Vassileva, I. ym. Analytical comparison between electricity consumption and behavioral characteristics of Swedish households in rented apartments. Applied Energy 2012: 90, 182–188.

27/10/201427/10/2014

Kohtuuden rajat?

Tänään julkaistiin tutkimusraporttimme Kohtuuden rajat? Yksin asuvien perusturvan saajien elintaso ja materiaalijalanjälki. Ohessa Kelan julkaisema tiedote.

Pienituloisimmatkin kuluttavat yli luonnon kestokyvyn

Yksin asuvien perusturvan saajien elintaso on sekä sosiaalisesti että ekologisesti kestämätön.

Hyvinvoinnin turvaaminen kestävällä tavalla on mahdollista vain, jos elintaso on kohtuullinen eli se on sekä sosiaalisesti että ekologisesti kestävä. Suomalaiset kotitaloudet kuluttavat luonnonvaroja huomattavasti enemmän kuin maapallon ekologinen kantokyky sallisi. Tästä huolimatta osa yhteiskunnan jäsenistä elää köyhyydessä. Köyhyys koskettaa erityisesti pienituloisimpia perusturvan saajia.

Kelan tutkimusosaston julkaisemassa tutkimuksessa tarkastellaan haastatteluaineiston avulla 18 yksin asuvan perusturvan saajan elintasoa ja luonnonvarojen kulutusta. Tutkimuksessa kohtuullista elintasoa tarkastellaan sekä sosiaalisen että ekologisen kestävyyden näkökulmasta. Perusturvan saajien elintason riittävyyttä arvioidaan köyhyystutkimuksen menetelmiä hyödyntäen. Haastateltujen luonnonvarojen käyttö lasketaan puolestaan materiaalijalanjälkenä, jonka suuruus suhteutetaan ekologisesti kestäviin rajoihin.

Haastateltujen perusturvan saajien elintaso ei ole sosiaalisesti kestävä, koska heillä ei ole mahdollisuutta kohtuullisena pidettyyn kuluttamiseen tai välttämättömiksi määriteltyihin hyödykkeisiin ja palveluksiin. Haastateltavat kokevat elintasonsa kuitenkin kohtuullisena, jos se suhteutetaan itseä köyhempien elintasoon tai ekologisen kestävyyden tavoitteisiin.

Yksin asuvien perusturvan saajien materiaalijalanjäljet ylittävät ekologisesti kestävän tason vähintään puolitoistakertaisesti. He kuluttavat kuitenkin selvästi vähemmän luonnonvaroja kuin suomalaiset keskimäärin. Haastateltujen materiaalijalanjälki syntyy pääasiassa asumisesta, kulutettujen elintarvikkeiden tuotannosta ja arkiliikenteestä. Koska nämä materiaalijalanjäljet ovat sidottuja tuotannon tapoihin ja rakenteisiin, perusturvan saajien on vaikea vaikuttaa materiaalijalanjälkiin omilla valinnoillaan – ruokavaliota lukuun ottamatta.

Tutkimus osoittaa, ettei suomalaisessa yhteiskunnassa voida vähentää luonnonvarojen kulutusta kestävälle tasolle pelkästään yksilöiden kulutusvalinnoilla. Kestävien materiaalijalanjälkien tavoittelu edellyttää muutoksia infrastruktuurissa, tuotantotavoissa ja yhteiskunnallisissa palveluissa. Käytännössä tämä tarkoittaa uudistuksia esimerkiksi siinä, miten asuintalot on rakennettu tai miten julkinen liikenne toimii.

Tutkimuksessa haastetaan vallitsevan köyhyystutkimuksen oletukset. Kohtuullisen elintason rajoissa tulisi tunnistaa sekä laajempi käsitys hyvinvoinnista että ekologisen kestävyyden vaatimukset. Kohtuullisen elintason saavuttaminen puolestaan edellyttäisi resurssien uudelleenjakoa ja erityisesti suurituloisten materiaalijalanjälkien pienentämistä.

Hirvilammi T, Laakso S, Lettenmeier M. Kohtuuden rajat? Yksin asuvien perusturvan saajien elintaso ja materiaalijalanjälki. Helsinki: Kela, Sosiaali- ja terveysturvan tutkimuksia 132, 2014. ISBN 978-951-669-947-2 (nid.), ISBN 978-951-669-948-9 (pdf).

24/10/201426/01/2015

Materiaalijalanjälki kertoo luonnonvarojen kokonaiskäytön

Teksti on alunperin julkaistu Sitran verkkosivuilla.

Me kaikki käytämme jatkuvasti luonnonvaroja. Kun juomme aamukahvia, istumme keittiön pöydän ääressä tai matkustamme bussilla töihin, kulutamme sitä rakennusta, jossa asumme, niitä elintarvikkeita, joita nautimme, ja sitä tieverkostoa, jota pitkin kuljemme. Kaikki tuotteet ja palvelut joita käytämme, vaativat luonnonvaroja. Uusiutumattomia luonnonvaroja, kuten öljyä ja metalleja, ja uusiutuvia, kuten kahvipapuja ja vesivoimalla tuotettua energiaa.

Lisäksi käytämme luonnonvaroja enemmän kuin monet muut. Global Footprint Networkin tekemien laskelmien mukaan tarvittaisiin puolitoista maapalloa kattamaan ihmiskunnan luonnonvarojen kulutus. Mikäli kaikki maailman ihmiset eläisivät yhtä pulskasti kuin suomalaiset, tarvitsisimme suunnilleen 4 maapalloa kattamaan kulutuksemme ympäristövaikutukset. Kulutuksemme onkin kasvanut räjähdysmäisesti: syömme vuodessa noin viisikymmentä kiloa enemmän lihaa eli nelinkertaisen määrän 1970-lukuun verrattuna. Autoilun määrä on lähes tuplaantunut, samoin kuin tuottamiemme jätteiden määrä. Asumisväljyys on niin ikään tuplaantunut, mikä on syönyt parantuneen energiatehokkuuden tuomat hyödyt.

Materiaalijalanjälki on tapa mitata tai laskea kaikki ne luonnonvarat, joita kulutuksemme tarvitsee. Se sisältää myös niin kutsutut piilovirrat eli ne luonnonvarat, joita on käytetty jo kauan ennen kuin tuote on kädessämme. Materiaalijalanjälki kertoo, paljonko koko elinkaaren aikana kuluu uusiutumattomia ja uusiutuvia luonnonvaroja sekä maaperää eroosion muodossa tuotteiden, palvelujen ja elämäntapojen aikaansaamiseksi sekä ylläpitämiseksi. Keskivertosuomalaisen kulutuksen materiaalijalanjälki on noin 40 000 kiloa vuodessa – rekkakuormallisen verran materiaaleja.

Jotta me suomalaiset saavuttaisimme luonnonvarojen kulutuksessa kestävän tason, olisi kulutusta vähennettävä jopa 80 prosenttia nykytasosta. Resurssiviisaus tulee löytää kaikilla kulutuksen osa-alueilla: asumisessa, liikkumisessa, syömisessä, vapaa-ajalla ja matkustamisessa. Osittain muutosten tekeminen voi olla yksinkertaista: jokainenhan voi esimerkiksi suunnilleen valita, mitä kaupasta ostaa. Ruoan materiaalijalanjäljen voi jopa puolittaa siirtymällä kasvispainotteiseen ruokavalioon sekä minimoimalla ruokahävikin määrää. Mutta etenkin asumisen ja liikkumisen monet muutokset eivät ole ainoastaan yksilön tehtävissä. Esimerkiksi pienistä vuokra-asunnoista on pulaa erityisesti kaupungeissa ja rakennusten energiatehokkuuteen liittyvät päätökset rakentamisvaiheessa vaikuttavat materiaalijalanjälkeen vuosikymmenten ajan.

Kuinka paljon sitten omaa kulutusta on mahdollista karsia ja ohjata kestävämmille urille? Tätä selvittävät kanssamme Sitran Tulevaisuuden kotitalous -hankkeessa mukana olevat viisi kotitaloutta. Hankkeen tavoitteena on erilaisten kokeilujen kautta löytää ratkaisuja oman materiaalijalanjäljen pienentämiseksi. Kotitaloudet aloittivat urakan pitämällä päiväkirjaa arjestaan: liikkumisesta, syömisestä, vapaa-ajasta. Lisäksi tällä kolmen viikon mittausjaksolla mm. inventoitiin kodin tavarat sekä kirjattiin ylös matkat viimeisen vuoden ajalta. Mittausjakson tietojen perusteella kullekin kotitaloudelle laskettiin materiaalijalanjälki.

Materiaalijalanjälkien laskennassa käytettävää menetelmää kutsutaan MIPS-menetelmäksi. MIPS (Material Input per Service Unit) on ekotehokkuuden mittari, jonka avulla lasketaan, kuinka paljon luonnonvaroja on kulunut jonkin tuotteen tai palvelun koko elinkaaren aikana. Kun kaikki kotitalouden käyttämät tuotteet ja palvelut lasketaan yhteen, saadaan selville kotitalouden luonnonvarojen kokonaiskulutus. Keskivertosuomalaisen 40 tonnin vuotuisessa materiaalijalanjäljessä eniten luonnonvaroja vaativat osa-alueet ovat asuminen, arkiliikkuminen, matkailu ja elintarvikkeet. Aiemmissa tutkimuksissa jalanjäljet ovat vaihdelleet reilusta seitsemästä jopa 118 tonniin vuodessa henkeä kohden. Ympäristön kannalta kestävä taso on 8 000 kiloa vuodessa.

Koska materiaalijalanjälki keskittyy kotitalouksien luonnonvarojen kulutukseen, tarkastellaan sen rinnalla myös kotitalouksien hiilijalanjälkeä. Hiilijalanjälki kertoo kulutuksen aiheuttamista kasvihuonekaasupäästöistä hiilidioksidiekvivalentteina, eli päästöjen ilmastoa lämmittävänä vaikutuksena verrattuna hiilidioksidiin, joka on kaikista merkittävin kasvihuonekaasu. Keskivertosuomalaisen vuotuinen hiilijalanjälki on noin 9 tonnia, ja myös tästä suurin osa muodostuu asumisesta.

Lähteitä:

Lettenmeier, M.; Liedtke, C.; Rohn, H. Eight Tons of Material Footprint—Suggestion for a Resource Cap for Household Consumption in Finland. Resources 2014, 3, 488-515.

Lettenmeier, M.; Hirvilammi, T.; Laakso, S.; Lähteenoja, S.; Aalto, K. Material footprint of low-income households in Finland—Consequences for the sustainability debate. Sustainability 2012, 4, 1426–1447.

Kotakorpi, E.; Lähteenoja, S.; Lettenmeier, M. Household MIPS. Natural resource consumption of Finnish households and its reduction. In The Finnish Environment; Ministry of the Environment: Helsinki, Finland, 2008; p. 43.

26/08/201426/08/2014

Jyväskylässä kokeillaan kestävämpää arkea

Viikko sitten vietettiin maailman ylikulutuspäivää. 19.8. maapallon uusiutuvat luonnonvarat oli käytetty tämän vuoden osalta loppuun. Arvio perustuu Global Footprint Networkin tekemiin laskelmiin. Global Footprint Networkin mukaan nykyisellä kulutuksella tarvittaisiin puolitoista maapalloa kattamaan ihmiskunnan luonnonvarojen kulutus. Mikäli kaikki maailman ihmiset eläisivät yhtä pulskasti kuin suomalaiset, tarvitsisimme suunnilleen 3,5 maapalloa kattamaan kulutuksemme ympäristövaikutukset.

Koska me suomalaiset, kuten muutkin länsimaalaiset, olemme ulkoistaneet lähes kaiken tarvitsemamme tuotannon halvempiin maihin, olemme ulkoistaneet myös tuotannon ympäristövaikutukset. Auton tai brasilialaisen pihvikarjan tuotannosta aiheutuvat päästöt eivät valu Päijänteeseen tai saastuta Helsingin ilmaa, vaan vaikutukset näkyvät Aasian ja Etelä-Amerikan vesistöissä ja ilmanlaadussa. Tästä syystä myös meidän kulutuksemme on ongelma, vaikka teoriassa Suomen biokapasiteetti suhteessa asukaslukuun onkin korkea.

Kuten Laura Häkli ja Lari Rajantie Keskisuomalaisessa kirjoittavat, kulutuksemme on karannut vuosikymmenten aikana käsistä: syömme noin viisikymmentä kiloa enemmän lihaa vuodessa kuin 1970-luvulla. Autoilun määrä on myös lähes tuplaantunut, samoin kuin tuottamiemme jätteiden määrä. Asumisväljyys on niin ikään tuplaantunut, mikä on syönyt parantuneen energiatehokkuuden tuomat hyödyt. Tähän saakka kulutuksen kasvu on kumonnut ne parannukset, jotka on saavutettu tuotannon ja kulutuksen ekotehokkuudessa. Vaikka elämme nyt leveämmin kuin 1970-luvulla, ei talouskasvu ole myöskään enää 1980-luvun jälkeen edistänyt tavallisen suomalaisen hyvinvointia.

Jotta saavuttaisimme luonnonvarojen kulutuksessa kestävän tason, olisi kulutusta vähennettävä 80 % nykytasosta. Resurssiviisaus tulee löytää kaikilla kulutuksen osa-alueilla: asumisessa, liikkumisessa, syömisessä, vapaa-ajalla ja matkustamisessa. Osittain muutosten tekeminen voi olla yksinkertaista: jokainenhan voi esimerkiksi valita, mitä kaupasta ostaa. Ruoan materiaalijalanjäljen voi puolittaa siirtymällä kasvispainotteiseen ruokavalioon sekä minimoimalla ruokahävikin määrää. Asumisen ja liikkumisen osalta monet muutokset eivät kuitenkaan ole yksin yksilön tehtävissä, vaan esimerkiksi pienistä vuokra-asunnoista on pulaa ja rakennusten energiatehokkuuteen liittyvät päätökset vaikuttavat materiaalijalanjälkeen vuosikymmeniä.

Kuinka paljon sitten omaa kulutusta on mahdollista karsia ja ohjata kestävämmille urille? Sitran resurssiviisauteen keskittyvässä kokonaisuudessa käynnistyi keväällä Tulevaisuuden kotitalous -hanke, jonka tavoitteena on erilaisten kokeilujen kautta löytää ratkaisuja oman materiaalijalanjäljen pienentämiseksi. Hankkeessa on mukana viisi kotitaloutta, jotka parhaillaan pitävät päiväkirjaa arjestaan: liikkumisesta, syömisestä, vapaa-ajasta. Lisäksi nyt käynnissä olevalla mittausjaksolla mm. inventoidaan kodin tavarat sekä kirjataan ylös matkat viimeisen vuoden ajalta. Mittausjakson tietojen perusteella kullekin kotitaloudelle lasketaan materiaalijalanjälki.

Kuva: Tulevaisuuden kotitalous -hankkeen kick off -tilaisuus Jyväskylässä 21.8.

Kiinnostavaa on, miten jäljet eroavat aiemmista tutkimustuloksista ja kuinka selkeästi erot kotitalouksien arjessa heijastuvat tuloksiin. Keskivertosuomalaisen materiaalijalanjälki on noin 40 000 kiloa vuodessa. Aiemmissa tutkimuksissa jalanjäljet ovat vaihdelleet reilusta seitsemästä jopa 118 tonniin vuodessa henkeä kohden. Ympäristön kannalta kestävä taso on 8 000 kiloa vuodessa.

Mittausjakson ja materiaalijalanjälkien laskemisen jälkeen pohditaan yhdessä hankkeeseen osallistuvien kotitalouksien kanssa askelia kestävän tason saavuttamiseksi. Tämän jälkeen alkaa varsinainen kokeilujakso. Hankkeen etenemistä voi seurata Sitran sivuilta http://www.sitra.fi/hankkeet/tulevaisuuden-kotitalous.

Lähteitä:

Lettenmeier, M.; Liedtke, C.; Rohn, H. Eight Tons of Material Footprint—Suggestion for a Resource Cap for Household Consumption in Finland. Resources 2014, 3, 488-515.

26/04/201426/04/2014

Statuskuluttamattajättämistä?

Statussymboli kuvaa omistajansa vaurautta ja yhteiskunnallista asemaa. Kun kulutustuotteet muuttuvat ajan mittaan ylellisistä arkipäiväisiksi, aletaan etsiä uusia ylellisyystuotteita ostettavaksi. Tähän liittyy yhä lisääntyvän kuluttamisen perustelu, vaikka perustarpeemme eivät tosiasiassa muutu tai lisäänny. Statussymbolit ovatkin muuttuneet pesukoneesta ja televisiosta minkkiturkin kautta kaukomatkoihin. Tänään Helsingin Sanomat listasi 2010-luvun statussymboleiksi tillilihan ja ylimääräisen vapaapäivän.

Statuskuluttaminen kuvaa keskiluokan halua kohota eliittiin kuluttamalla luksustuotteisiin ja osoittamalla näin omaa varallisuuttaan. Statuskuluttamiseen liittyy myös turhuus. Uima-allas omalla takapihalla ei ole välttämättömyys, kuten ei myöskään samppanja tai joogaloma Thaimaahan. Kerskakulutukseen on Suomessa aina suhtauduttu varauksella. Hyvätuloisuus saa näkyä, mutta ei liikaa.

Kuva: Earth Day Pictures

Taloussanomat uutisoi jo muutama vuosi takaperin, että vapaaehtoinen hidastaminen on statussymbolina syrjäyttänyt maasturin ja golfin. Samaan aikaan ryhdyttiin puhumaan vapaa-ajan arvostuksen lisääntymisestä ja degrowthista. Todettiin, että jatkuva kuluttaminen ei kannata. Tämä on kuitenkin ristiriidassa statussymboleiden turhuuden kanssa. Kun työelämä on muuttunut yhä hektisemmäksi ja työuupumus on yhä yleisempää yhä nuoremmilla, on hidastaminen enemmän tarpeellista kuin luksusta. Nostaako vuorotteluvapaa ketään luokka-asteikolla ylöspäin?

Syömiseen statuskuluttaminen liittyy ainakin osittain. Luomun ja Reilun kaupan tuotteiden ostaminen ei ole välttämätöntä, vaan ekomyymälöissä asioimalla itsestä luodaan kuvaa ”vastuullisena, epäitsekkäänä, varakkaana tai trendikkäänä kuluttajana”. Harri Luomala Vaasan yliopistosta kutsuu luomun ostamista ”ideologiseksi statuskuluttamiseksi”. Toki monet perustelevat luomun ostamista ympäristö- ja eettisillä syillä statuksen tavoittelun sijaan. Samppanja ei koskaan ole ollut välttämätöntä eikä siitä koskaan sellaista tule. Siksi se onkin säilyttänyt statussymbolin arvonsa.

Tavallaan tillilihan nostaminen statussymboleiden joukkoon kääntää statuskuluttamisen takaisin kohti 1950-lukua: statusta haetaan kuokkimalla omalla kasvimaalla, syömällä lähiruokaa ja ompelemalla itse omat vaatteet. Samppanjan lisäksi avaruuslennot sentään pitävät yllä perinteisten statussymboleiden mainetta.

Entä mitkä ovat minun statussymboleitani? Selkein lienee taide. Vaikka uutta taideteosta voi maksaa muutaman kympin kuukausierissä, on se silti selkeästi luksuskulutusta. Ostan myös luomua, liikun polkupyörällä (joka on vanha Helkama, ei Pelago eikä edes Jopo) ja hankin vaatteeni käytettynä milloin mistäkin. Näitä en kuitenkaan osaa mieltää statuskuluttamiseksi. Pyrin elämään kestävästi, koska olen huolissani ympäristöstä ja tunnen kuluttamisesta huonoa omaatuntoa. En myöskään pyri tällaisella kulutuskäyttäytymisellä erottautumaan lähipiirissäni tai nostamaan omaa statustani suhteessa muihin. Haluan olla vastuullinen kuluttaja, en statuskuluttaja.

Kuitenkin mummon kattolamppu tai vaatelainaamon käyttö ovat myös statussymboleita. Ne kuvaavat omaa arvomaailmaamme ja vastuullisuutta, joka tekee meistä parempia ihmisiä suhteessa muihin, vaikka varsinaisesti isotuloisempia emme olisikaan. Voiko kuluttamisen vähentäminen tai kuluttamatta jättäminen siis olla statuskuluttamista? Korvaako itse kasvatetun pinaatin Instagramaaminen materiaalisen osoituksen paremmuudesta, itse statusobjektin? Onko käytettynä ostettu Marimekko samanlainen symboli kuin uutena ostettu Marimekko? Ympäristön kannaltahan yksinkertaistaminen ja hidastaminen eivät ole lainkaan huonoja asioita, kunhan muistetaan, että vielä niillä ei planeettaa pelasteta. Voiko huoli ympäristöstä olla statussymboli?

(Tällä viikolla vietetään muuten nuukuusviikkoa. Viikonlopun aikana Kaapelitehtaalla Kierrätystehdas.)