Category Archives: Kulttuurien murros

Eila Helander: Maallistuva suomalainen uskonnollisuus?

|

Professori Eila Helanderin luento Studia Generalia -luentosarjassa 9.2.2012. Tilaisuuden teemana Henkisen ja maallisen risteyksissä.

Maallistumisessa eli sekularisaatiossa on kyse uskonnon asteittaisesta vähenemisestä yhteiskunnassa ja yksilön elämässä. Tarkastelen tässä esityksessä uskonnollisten uskomusten ja käytäntöjen asemaa suomalaisten elämässä ja uskonnon julkista roolia yhteiskunnassa. Evankelis-luterilaisen kirkon jäsenmäärän tasainen lasku, vähentynyt sitoutuminen kristilliseen oppiin sekä entistä harvempi osallistuminen jumalanpalveluksiin ja säännöllisesti järjestettäviin uskonnollisiin tilaisuuksiin tukevat maallistumishypoteesia. Tiedustelemalla ihmisiltä itseltään kuinka uskonnollisina he itseään pitävät, suomalaiset osoittautuvat kuitenkin hieman uskonnollisemmiksi kuin mitä osallistumisaktiivisuuden perusteella oli syytä olettaa. Hengellisen elämän kaipuu ja ilmaisutavat ovat osittain siirtyneet järjestäytyneen uskonnollisuuden ulkopuolelle.

Suomessa uskonnollinen tarjonta on kasvanut ja tullut monipuolisemmaksi viimeisen 40 vuoden aikana.  Suomalaisen uskonnollisuuden uusina potentiaalisina rakenneaineksina ovat myös maahanmuuttajien ja uussuomalaisten perustamat omat uskonnolliset yhteisöt. Suomalaisen uskonnollisuuden muutos näkyy myös voimistuneissa konservatiivisissa, ja joissain määrin myös fundamentalistisissa uskon tulkinnoissa ja lisääntyvänä kiinnostuksena spiritualiteettia kohtaan. Spritualiteetin piiriin kuuluu laaja uskonnollisuuden kirjo, josta osa liittyy järjestäytyneeseen uskontoon ja osa on siitä irrallaan näkyen vaihtoehtoisen spiritualiteetin, uuden henkisyyden nousuna.

Spiritualiteetin keskeisiä piirteitä ovat kokemuksellisuus ja uskon vaaliminen tietyin harjoituksin.  Uudessa henkisyydessä korostuu tietoisuus omaan mieleen kätkeytyvästä lähes jumalallisesta potentiaalista. Pyhää eivät määritä ulkopuoliset auktoriteetit vaan ihminen itse. Uuden henkisyyden asemasta suomalaisten elämässä on kirkolliseen uskonnollisuuteen verrattuna vaikeampaa saada tarkkoja tilastollisia tietoja. Sekä kokemusta korostavan spiritualiteetin että uus-henkisyyden vetovoimaisuus perustuu vahvasti kaikenpuolisen voimaantumisen lupaukseen.

Maallistumisteorioiden yksi keskeisistä väittämistä on, että uskonto marginalisoituu yksityiselle alueelle. Suomen tilanteessa tämä ei näytä täysin pitävän paikkaansa. Uskonto mielletään myös osaksi näkyvää kansallista kulttuuriperinnettä. Kirkon tekemä työ vanhusten, vammaisten, työttömien ja syrjäytyneiden parissa on tehnyt siitä näkyvän yhteiskunnallisen ja arvostetun toimijan. Kirkon ei kuitenkaan ole haluttu vaikuttavan poliittisella toiminnalla päätöksentekoon, jotta näiden ryhmien elämäntilanteeseen saataisiin parannusta. Muutostoiveita aktiivisemman toimijuuden suuntaan on havaittavissa. Euroopan uskontokentän kirjavoituminen on nostanut esille kysymyksen uskonnon julkisesta roolista uudella tavalla.  Uskonnon tutkijat näkevät, että uskonnon julkinen rooli tulee kasvamaan ja maallistuneiden eurooppalaisten tulee valmistautua elämään post-sekulaarissa Euroopassa, jossa uskonto näyttelee nykyistä suurempaa roolia.

Kooten voidaan todeta, että suomalaisten uskonnollisuudessa on tapahtunut selkeää muutosta, mutta tutkimusten tulokset eivät tue kiistattomasti ja kaikilta osin suoraviivaista maallistumiskehitystä. Kirkon profiilin muutoksen enemmän yhteiskuntaorientoituneeksi voidaan katsoa jarruttaneen maallistumiskehitystä. Yksilötasolla suhde järjestäytyneeseen uskonnollisuuteen on muuttunut. Nykysuomalaisen uskonnollisuus voidaan nähdä liikkuvan kohti eräänlaista noutopöytäuskonnollisuutta, jossa laajasta tarjonnasta valitaan kulloiseenkin elämäntilanteeseen ja tarpeisiin sopivat ainekset. Suomalaiset joutuvat jatkossa ottamaan kantaa uskontoon aiempaa enemmän. Uskontojen tuntemus ja kyky tulla toimeen erilaisista uskonnollisista perinteistä identiteettiään rakentavien ihmisten kanssa tulevat tulevaisuudessa olemaan suomalaisille entistä tärkeämpiä ominaisuuksia. Miten tämä tulee vaikuttamaan heidän uskonnollisuuteensa jää nähtäväksi.

Ismo Dunderberg: Puhuiko Mooses totta? Gnostilainen kristillisyys varhaisen kirkon aikana

|

Professori Ismo Dunderbergin luento Studia Generalia -luentosarjassa 9.2.2012. Tilaisuuden teemana Henkisen ja maallisen risteyksissä.

Kristinusko syntyi juutalaisuuden piirissä. Yleensä onkin korostettu näiden kahden uskonnon välistä jatkuvuutta, esimerkiksi silloin kun puhutaan länsimaiden ”juutalais-kristillisestä” aateperinnöstä. Osa kristityistä kuitenkin teki jo varhain ratkaisuja, jotka rikkoivat tämän jatkumon. Mooseksen laissa määrätystä ympärileikkauksesta luopuminen oli tärkeä murroskohta. Tämän ratkaisun merkittävin puolustaja, Paavali, esitti ennenkuulumattoman kriittisiä näkemyksiä Mooseksen lain alkuperästä ja tarkoituksesta. Matteuksen Vuorisaarnassa Jeesus asettaa vastakkain Vanhan testamentin laissa annetut määräykset ja korkeammat eettiset ihanteet. Johanneksen evankeliumin Jeesus puhuu ”teidän laistanne” keskustellessaan juutalaisten kanssa — ikään kuin hän itse ei olisi juutalainen.

Ensimmäisellä vuosisadalla kristityt kuitenkin olivat yhtä mieltä siitä, että kristittyjen Jumala on sama juutalaisten Jumala, joka oli luonut maailman ja ilmoitti tahtonsa Vanhassa testamentissa. Keskeinen murros toisen vuosisadan alussa oli sellaisten kristittyjen esiinmarssi, jotka tekivät aiempaa huomattavasti jyrkemmän pesäeron juutalaisuuteen. Heidän mukaansa Vanhassa testamentissa kuvattu Jumala ei ollut korkein jumala, vaan alempiarvoinen ja monin tavoin epätäydellinen luojajumala.

Markionin mukaan Jeesuksen opetus ei yksinkertaisesti käy yksiin Vanhassa testamentissa kuvatun opetuksen kanssa. Valentinos, hänen oppilaansa ja ns. setiläiset sen sijaan loivat Vanhan testamentin luomiskertomukseen perustuvia, mutta silti kokonaan uusia myyttejä. Näitä kristittyjä yhdisti ajatus, että ihmiset — tai ainakin osa heistä — ovat sukua korkeimmalle Jumalalle.

Nag Hammadin kirjaston setiläisissä teksteissä näkemys luojajumalasta on kielteinen. Hänet kuvataan ihmiskunnan viholliseksi numero yksi: hän on Saatanan kaltainen hahmo, jonka keskeisiä piirteitä ovat tietämättömyys, kateus, pahansuopuus ja pidättelemätön seksuaalinen himo, jonka hän tartutti myös luomiinsa ihmisiin raiskaamalla Eevan. Setiläisten suhde Mooseksen kirjoihin ei kuitenkaan ole vain kielteinen. Johanneksen salaisessa kirjassa luojajumalaa pidetään typeryksenä ja torjutaan nimeltä mainiten Mooses. Silti tekstissä lainataan Ensimmäistä Mooseksen kirjaa ja tulkitaan sitä allegorisesti. Tekstissä siis samanaikaisesti torjutaan ja hyväksytään Mooseksen kirjojen arvovalta pyhänä tekstinä.

Nag Hammadin kirjastossa on myös tekstejä, joissa kaikki Vanhaan testamenttiin liittyvä torjutaan jyrkästi. Suuren Setin toisessa opetuksessa Aadamia pidetään pelkkänä ”vitsinä”, ja koko joukko muita Vanhan testamentin merkkihahmoja — Abraham, Iisak, Jaakob, David jne.), todetaan ”naurun aiheiksi.” Samalla linjalla on toinen teksti, Tutkielma totuudesta. Siinä Vanhan testamentin vastustus yhdistyy tiukkaan polemiikkin toisia kristittyjä vastaan. Vanhan testamentin torjunta ei olekaan vain teologisen kiistelyn aihe, vaan sen avulla tehdään raja ”meidän” ja ”muiden” välille.

 

Henrik Meinander: Nykykieli aikansa kuvastimena

|

Professori Henrik Meinanderin luento Studia Generalia -luentosarjassa 2.2.2012. Tilaisuuden teemana Kielen juuret ja versot.

Historiantutkija tarkastelee kielenkäyttöä – ihmisten verbaalista vuorovaikutusta ja sen kytköksiä yhteiskuntaan tiettynä ajankohtana – melko eri näkökulmasta kuin kielitieteilijä. Tutkimuksen kohteena ovat usein käsitteiden ja käsitteistöjen alati muuttuvat painotukset, kokoonpanot ja merkitykset. Historiantutkimuksessa korostetaan myös, ettei ennen teollista aikaa voi puhua yhdestä kielestä, vaan eri säätyjen, ammattikuntien, paikallisyhteisöjen puhetavoista, joihin sekoittui koko ajan vaikutteita muista murteista ja kieliryhmistä.  Näitä on kuitenkin melko mahdotonta tutkia seikkaperäisesti, koska lähes koko kirjallinen lähdeaineisto on yhteiskuntaeliittien välistä. Teollista aikaa edeltänyttä kielenkäyttöä ei myöskään ole kirjattu yhtenäisen ortografian (=oikeinkirjoitus) mukaisesti, koska klassisia kieliä lukuun ottamatta yhtenäistä oikeinkirjoitusta ei vielä ollut olemassa.

Toinen haastava kysymys on, voidaanko ylipäätään puhua nykykielestä. Kielet ovat kollektiivisia merkitysjärjestelmiä ja konventioita, joita opimme, toistamme ja siirrämme seuraaville sukupolville hyvinkin eri tahdissa ja eriävässä määrin. Kielissämme on toisin sanoen kulttuurikerrostumia eri aikakausista. Tämän lisäksi nyky-yhteiskunta edellyttää meiltä usein, että pystymme vaihtamaan kieltemme painotuksia, käsitteistöjä ja äänenpainoja eri tilanteiden mukaisesti.

Tässä luennossa analysoidaan yhteiskunnallisten olojen ja muutoksien vaikutusta suomalaiseen kielenkäyttöön kolmena eri ajankohtana.  Ensimmäinen näistä esimerkeistä on vuosi 1944. Tuolloin Suomi oli käynyt sotaa yli kolme vuotta Saksan rinnalla, valtavia väestönsiirtoja toteutettiin ja maa joutui erillisrauhan jälkeen nopeasti vaihtamaan koko poliittista sanastoaan. Toinen esimerkeistä on Kekkos-kauden lopulta, vuosi 1978. Silloin valtiovallan ote julkisuudesta ja kielenkäytöstä oli voimakkaimmillaan kansallisen radion, television ja koulujärjestelmän ansiosta. Viimeinen esimerkkivuosi on kevättalvi 2012, jota on leimannut euron kriisi, kotimainen presidentinvaali ja sosiaalisten medioiden nopea tuleminen osaksi arkea ja vuorovaikutusta.

Ulla-Maija Forsberg: Suomen kielen synty

|

Professori Ulla-Maija Forsbergin luento Studia Generalia -luentosarjassa 2.2.2012. Tilaisuuden teemana Kielen juuret ja versot.

Aluksi varoitus: Kielen alkuperä ei ole sama asia eikä välttämättä edes lähellä sitä, mikä on kansan alkuperä. Kun puhutaan suomen kielen alkuperästä ja suomen kielen synnystä, voidaan hetkeksi unohtaa suomalaisten alkuperä ja suomen kansan synty. Ja koska olen kielitieteilijä, jätän mielelläni niitä koskevat kannanotot muille.

Kielen alkuperästä puhuttaessa turvaudutaan usein puihin. Sukupuu on karkeistettu malli siitä, miten kielen voidaan ajatella kehittyneen yhteisestä kantakielestä nykyisiksi ns. tytärkieliksi. Malli on paitsi hyvin karkea myös yksisuuntainen. Se kertoo oikeastaan vain siitä, mitä kantakielelle on tapahtunut ja missä nykyisissä kielissä muinaisen kantakielen voidaan ajatella vielä muodossa tai toisessa elävän. Nykykielten synnystä se kertoo varsin vähän.

Sukupuuta on kuitenkin vuosikymmenien ajan käytetty kielen historian kuvaamiseen. Tietyssä historiallisessa vaiheessa se sai jopa maantieteellisiksi tulkittavia muotoja, jotka vastasivat uteliaaseen kysymykseen siitä ”mistä me olemme tulleet”. Tämä ei kuitenkaan ole ollut varsinaisesti kielitieteilijöiden tarkoitus. Kansallisromanttis-nationalistisen ajattelun myötä suomalaisillekin kehittyi kansallisen alkuperän kaipuu, jota palvelemaan nämä maantieteellisen muodon saaneet sukupuut olivat omiaan.

Puiden lisäksi on muitakin malleja, mutta myös ne, kuten usein käytetty aaltomalli, kertovat yksisuuntaisesta ilmiöstä, kantakielen leviämisestä ja hajautumisesta. Jos aaltomalli sijoitetaan kartalle, voidaan siihen liittää kaksi ulottuvuutta: kantakielen ja sen jatkajien leviäminen uusille alueille ja näillä uusilla alueilla tapahtuvat kontaktit muiden kielten kanssa.

Nykyisten tytärkielten kielihistoriallisen analyysin myötä voidaan tehdä päätelmiä siitä, missä kantakieltä on mahdollisesti puhuttu ja mistä se on leviämisensä aloittanut. Se ei kuitenkaan tarkoita sitä, että kieli olisi ns. ”syntynyt” juuri siellä. Kielellisin perustein voidaan päätellä, että suomalais-ugrilaista kantakieltä on puhuttu ainakin lähellä myyttistä Volgan mutkaa, joka tapauksessa nykyisellä Itä- tai Keski-Venäjällä. Tähän viittaa erityisesti se, että tällä alueella puhutaan tänäkin päivänä useita toisilleen varsin etäistä sukua olevia suomalais-ugrilaisia kieliä.

Suomalais-ugrilaisen kielialueen laajentuminen on ollut muutaman tuhannen vuoden prosessi. Suomen kieli sen sijaan on iältään vain noin tuhat vuotta, vähemmänkin. Suomen kielen dokumentoitu historiahan on vain 500 vuoden ikäinen.

Kielen historia ja yksittäisen kielen synty ei ole vain yhtä kuin sen juuret, sen kantakieleen pohjautuva alkuperä. Suomen kieli on syntynyt niiden vaikutteiden kautta, joita se on saanut muista kielistä suomalais-ugrilaisen alkuperänsä pohjalle. Osa näistä vaikutteista on yhteisiä koko kielikunnalle, osa vain sen läntisemmille kielille, ja melkoinen osa vain suomelle ja mahdollisesti osalle sen maantieteellisesti ja historiallisesti lähimpiä sukukieliä.

Osa näistä vaikutteista voidaan jäljittää nykyisiin naapurikieliin ja niiden edeltäjiin. Nämä ovat indoeurooppalaisia nykykieliä ja kantakieliä, kuten balttilaiset, slaavilaiset ja germaaniset nyky- ja muinaiskielet. On myös aineksia, näkyvimpänä sanoja, joiden alkuperästä ei osata vielä sanoa mitään. On varsin todennäköistä, että suomen kieleenkin on tullut vaikutteita kielistä, jotka ovat muuten kokonaan kadonneet.