My Feelings about My Experience of Writing – eli tunteitani kirjoittamisesta

Tämä on Writing your journal article in twelve weeks -kirjan ensimmäisen viikon ensimmäinen tehtävä: Mieti, mitä tunteita herää, kun ajattelet kirjoittamista.

Yksi ensimmäisistä mieleen tulevista on ahdistus ja epätoivo. Se tunne, kun katselee kursorin, tai mikä se on se viiva, rytmikästä sykähtelyä valkoisessa tekstitiedostossa, johon pitäisi kohta ilmestyä kirjaimia. Kirjaimia, joiden pitäisi muodostaa tekstiä, joka heijastaa ajatuksia, joita olisi pitänyt muodostua. Mutta sen sijaan pään sisällä muodostuu ajatuksia kuin niitä yksinäisiä piikkipalloja preerian tuulessa. Ne pomppivat kuvaan ja jatkavat matkaa kuvaruudun ulkopuolelle ennen kuin olet ehtinyt napata kiinni yhtäkään. Kuuletko tuulen ujelluksen?

Tällä hetkellä kuitenkin kirjoittaminen herättää myös uhmakkuutta ja sellaista ”okei mä tartun tähän haasteeseen ja selätän sen saatana” -tunnetta. Uskon että pystyn kyllä siihen. Ei kai se muuta vaadi, eihän?

En tiedä, olenko koskaan kokenut varsinaisesti mitään meheviä positiivisia tunteita kirjoittaessani tai onko kirjoittamisen ajatteleminen tuntunut koskaan positiiviselta. Tällä hetkellä se tuntuu työltä, joka vaan pitää tehdä. Haluaisin, että joskus vielä tilanne olisi toinen. Aion uskoa, että se on. Ei kai se muuta vaadi.

Sot.virk. Kauko Kivi, v. Lottien tärkeimpiin iltapuuhiin kuuluu kirjeiden kirjoittaminen.

Toinen kirjoitustehtävä: Mitä yhteistä on kirjoittamiseen liittämilläni negatiivisilla tunteilla?

Varmaan ahdistus ja epätoivo liittyvät sellaisiin sisäisiin ääniin, jotka kertovat minulle, että en osaa kuitenkaan ja tämä on kaikki tosi vaikeaa. Jäsentymättömyyden, kaaoksen pelkoon. Pelkoon kontrollin puutteesta.

Kolmas tehtävä: Mitä ominaisuuksia liittyy niihin kertoihin, kun kirjoittaminen herätti positiivisia tunteita? Tämä on vähän kopiointia tuon kirjan esimerkeistä, mutta joskus (harvoin) kun luen vanhoja tekstejäni, on välillä yllättynyt, että siellä on ihan fiksuja asioita ja hyvin muotoiltuja lauseita joukossa. Välillä kokee ihan ylpeyttä itsestään. Ja positiivinen tuntemus on tietysti myös se, kun saa valmiiksi jotakin ja voi päästää sen käsistään.

Joukkoon kuulumisen hurma

Eilen pidettiin HELSLANG-elomatinea Siltavuorenpenkereellä ja zoomissa. Olin itse paikan päällä ja siis ensimmäistä kertaa jatko-opiskelijana tapasin kasvotusten muita kielentutkimuksen tohtoriopiskelijoita. Se oli maagista! Tilaisuus kesti neljä tuntia (tai vähän yli teknisten vastoinkäymisten takia) ja osallistujat pitivät miniesitelmiä omasta tutkimusaiheestaan tai väitöskirjaprosessista. Välissä oli 10-15 minuutin taukoja, ja mä kerron teille, että näiden taukojen aikana tapahtui enemmän merkittäviä asioita kuin koko tämän vuoden aikana yhteensä! Ei voi vähätellä ensinnäkään kasvokkain tapahtuvan vuorovaikutuksen merkitystä ja toiseksi yhteisöön kuulumisen merkitystä motivoivana voimana! Ihanan Irina Herneahon omaa väitöskirjaprosessiaan reflektoivan esityksen ensimmäinen pointti olikin ”Heimo”. Vasta kun Irina oli löytänyt oman ”heimonsa” eli koki kuuluvansa johonkin samankaltaisten ryhmään, alkoi väitöskirjan teko edetä ja sujua. Tämä tuntui valtavan lohdulliselta! Kun aloittaa minkä tahansa uuden työn tällaisena aikana, kun toisia ei saa tavata ja kaikki vuorovaikutus tapahtuu ”etänä”, ei  yhteenkuuluvuuden tunnetta oikein pääse syntymään. Katson kirkkain silmin tulevaan ja luotan, että alkukangertelun jälkeen työkin alkaa sujua, kun pääsee Metsätalon työhuoneelle istumaan ja voi taas tavata muita! <3