Tohtoriopiskelijan tunteet

Kun aloittaa uuden asian opettelun, ei tiedä eikä osaa. On siis tyhmä ja osaamaton. Se on luonnon laki ja se pitää hyväksyä. Sitä olen tässä viime aikoina ihmetellyt, että miksi huomaan toistuvasti ajaneeni itseni sellaisiin tilanteisiin, missä koen tätä tunnetta. Miksi olen jatkuvasti uuden äärellä nöyrtymässä osaamattomuudelle? Se on helvetin rankkaa itsetunnolle. Miten näistä tilanteista oikein selviää?

Yksi tapa on tietysti teeskentely: fake it till you make it. Tässä lähestymistavassa uskotellaan muille ja (ennen kaikkea) itselle, että homma on hallussa, ja yritetään luovia vaikeiden kohtien läpi säilyttäen osaajan fasaadi. Tämä varmasti toimii monelle. Olen itsekin sitä yrittänyt. (Aina kun nyökkäilen ja hymyilen sen näköisenä, että joo, ymmärrän just mitä tarkoitat. Oikeasti korvien välissä ulisee se preerian tuuli, joka puhaltelee yksinäisiä takiaispalloja ympäriinsä.) Se on vaan tosi vaikeaa ja rajoittaa esimerkiksi sitä, mitä uskaltaa itse sanoa. Jatkuva teeskentely on myös henkisesti kuluttavaa, jos ei satu olemaan psykopaatti.

Toinen tapa on, että välttelee kaikenlaisia tilanteita, joissa oman osaamattomuutensa joutuu kohtaamaan. Ei käy konferensseissa, ei osallistu keskusteluihin, ei poistu omalta mukavuusalueelta. Jää yksin painiskelemaan huijarisyndroomansa kanssa. Sitäkin olen kokeillut – kuten varmasti jossain määrin kaikki koronan keskellä mitään uutta aloittaneet. Ongelma on vaan se, että tällainen lähtökohta ei tue kehittymistä.

Nyt olen kuitenkin tullut siihen tulokseen, että tämä pelleily saa loppua. Aion olla rehellisesti saatanan tyhmä ja altistaa itseni kaikille niille peloille, mitä tällainen olemisen tapa minussa herättää. Niin olen ehkä välillä tehnyt tähänkin asti, mutta nyt tunnustan ja hyväksyn tämän järjestelmälliseksi toimintatavaksi. Koska mikä on pahinta, mitä voi tapahtua? Minulle nauretaan päin naamaa? Tuskin. Minusta puhutaan selän takana rumasti? Sitä en voi kontrolloida kuitenkaan. Minulle puhutaan rumasti päin naamaa ja alan itkeä julkisesti? Ei olisi eka kerta ja edellisistäkin olen selvinnyt. Olen myös miettinyt sitä niin, että minä en ole vastuussa niistä reaktioista, joita muissa aiheutan silloin, kun toimin itselleni rehellisesti ja muita kohtaan hyvin aikein.

Mitä hyviä seurauksia tällä voi olla? 1) Opin paremmin, kun rohkenen avata suuni, kysyä, altistaa ajatukseni muiden arvioitavaksi, 2) Joku muukin saattaa samalla oppia, 3) Saan olla itselleni rehellinen -> Säilyn järjissäni, 4) Ehkäpä madallan muidenkin kynnystä hyväksyä omat vajavaisuutensa ja 5) Muut saavat tuntea itsensä kauhean fiksuiksi rinnallani 😀

Ei meistä kukaan ole valmis. Älä usko, jos joku siltä vaikuttaa!

Eilen pidettiin HELSLANG-elomatinea Siltavuorenpenkereellä ja zoomissa. Olin itse paikan päällä ja siis ensimmäistä kertaa jatko-opiskelijana tapasin kasvotusten muita kielentutkimuksen tohtoriopiskelijoita. Se oli maagista! Tilaisuus kesti neljä tuntia (tai vähän yli teknisten vastoinkäymisten takia) ja osallistujat pitivät miniesitelmiä omasta tutkimusaiheestaan tai väitöskirjaprosessista. Välissä oli 10-15 minuutin taukoja, ja mä kerron teille, että näiden taukojen aikana tapahtui enemmän merkittäviä asioita kuin koko tämän vuoden aikana yhteensä! Ei voi vähätellä ensinnäkään kasvokkain tapahtuvan vuorovaikutuksen merkitystä ja toiseksi yhteisöön kuulumisen merkitystä motivoivana voimana! Ihanan Irina Herneahon omaa väitöskirjaprosessiaan reflektoivan esityksen ensimmäinen pointti olikin ”Heimo”. Vasta kun Irina oli löytänyt oman ”heimonsa” eli koki kuuluvansa johonkin samankaltaisten ryhmään, alkoi väitöskirjan teko edetä ja sujua. Tämä tuntui valtavan lohdulliselta! Kun aloittaa minkä tahansa uuden työn tällaisena aikana, kun toisia ei saa tavata ja kaikki vuorovaikutus tapahtuu ”etänä”, ei  yhteenkuuluvuuden tunnetta oikein pääse syntymään. Katson kirkkain silmin tulevaan ja luotan, että alkukangertelun jälkeen työkin alkaa sujua, kun pääsee Metsätalon työhuoneelle istumaan ja voi taas tavata muita! <3

Pallo on laatikossa.

Muuttuja on pallo, kiintopiste on laatikko, hakualueen ilmaisee -ssa.

– Mikä voisi olla oma tutkimuskysymyksesi – Mistä aineistoa kannattaisi ottaa: • Miten aineisto kannattaisi rajata • Mihin Google-aineistoa voi käyttää, mihin ei – Miten aineistoa voisi luokitella: Millä perusteella sisä-grammien merkityksiä artikkelissa erotellaan? • Oliko/ mitä muuta hyödyllistä artikkelissa oli?

Mahdollisen tutkimuskysymyksen määrittely tuntuu tässä vaiheessa tosi vaikealta. En ole ihan varma, mikä voisi olla ”vastaavantyyppinen rakenne”. Olen jonkin aikaa sitten pannut merkille, että puhekielessä käytetään joskus muotoa pystyä tehdä, vaikka yleiskieli hyväksyy vain pystyä tekemään -muodon. Voisiko tämä kelvata vastaavantyyppisestä rakenteesta? (Rektiot kiinnostaisivat ehkä muutenkin.) Jos aiheena olisi tuo pystyä tehdä/ tekemään, voisivat tutkimuskysymykset olla esimerkiksi jotain sen tyyppistä kuin: Mitä eroja näiden muotojen käytössä mahdollisesti esiintyy? Löytyykö siitä infinitiivimuotoisesta verbistä ehkä jotain, joka motivoisi A-infinitiivin käyttöön pystyä-verbin kanssa? Entä muuttujasta? Liittyykö tämän yleistyminen jotenkin alkaa tehdä -kohuun? (Tuo viimeinen vaatisi vähän lisämuotoilua.)

Aineistona Huumo ja Ojutkangas olivat käyttäneet omaan kielitajuunsa perustuvia keksittyjä esimerkkejä, Lauseopin arkiston puhuttua kieltä edustavaa materiaalia sekä täydentäviä Google-hakuja. Luulen, että tällaisen aloittelevan tutkijan lienee syytä pitäytyä aidoissa esimerkeissä eli jonkinlaiset korpukset tulisivat kyseeseen. Google-hakuja voi käyttää juurikin täydentävästi, mutta ensisijaiseksi aineistonhankintakeinoksi se on liian epämääräinen. Google-hakua tehdessä hakusanat on määriteltävä niin tarkasti, että se ohjaa aineistoa tiettyyn suuntaan ja voi johtaa vääriin päätelmiin.

Aineiston luokitteluperusteet riippuvat aineistosta tehdyistä havainnoista. Huumo ja Ojutkangas olivat lajitelleet oman aineistonsa kiintopisteen ominaisuuksien mukaan, koska siten he pystyivät esittämään parhaiten tutkimuskysymyksiinsä vastaavat havainnot.