My Feelings about My Experience of Writing – eli tunteitani kirjoittamisesta

Tämä on Writing your journal article in twelve weeks -kirjan ensimmäisen viikon ensimmäinen tehtävä: Mieti, mitä tunteita herää, kun ajattelet kirjoittamista.

Yksi ensimmäisistä mieleen tulevista on ahdistus ja epätoivo. Se tunne, kun katselee kursorin, tai mikä se on se viiva, rytmikästä sykähtelyä valkoisessa tekstitiedostossa, johon pitäisi kohta ilmestyä kirjaimia. Kirjaimia, joiden pitäisi muodostaa tekstiä, joka heijastaa ajatuksia, joita olisi pitänyt muodostua. Mutta sen sijaan pään sisällä muodostuu ajatuksia kuin niitä yksinäisiä piikkipalloja preerian tuulessa. Ne pomppivat kuvaan ja jatkavat matkaa kuvaruudun ulkopuolelle ennen kuin olet ehtinyt napata kiinni yhtäkään. Kuuletko tuulen ujelluksen?

Tällä hetkellä kuitenkin kirjoittaminen herättää myös uhmakkuutta ja sellaista ”okei mä tartun tähän haasteeseen ja selätän sen saatana” -tunnetta. Uskon että pystyn kyllä siihen. Ei kai se muuta vaadi, eihän?

En tiedä, olenko koskaan kokenut varsinaisesti mitään meheviä positiivisia tunteita kirjoittaessani tai onko kirjoittamisen ajatteleminen tuntunut koskaan positiiviselta. Tällä hetkellä se tuntuu työltä, joka vaan pitää tehdä. Haluaisin, että joskus vielä tilanne olisi toinen. Aion uskoa, että se on. Ei kai se muuta vaadi.

Sot.virk. Kauko Kivi, v. Lottien tärkeimpiin iltapuuhiin kuuluu kirjeiden kirjoittaminen.

Toinen kirjoitustehtävä: Mitä yhteistä on kirjoittamiseen liittämilläni negatiivisilla tunteilla?

Varmaan ahdistus ja epätoivo liittyvät sellaisiin sisäisiin ääniin, jotka kertovat minulle, että en osaa kuitenkaan ja tämä on kaikki tosi vaikeaa. Jäsentymättömyyden, kaaoksen pelkoon. Pelkoon kontrollin puutteesta.

Kolmas tehtävä: Mitä ominaisuuksia liittyy niihin kertoihin, kun kirjoittaminen herätti positiivisia tunteita? Tämä on vähän kopiointia tuon kirjan esimerkeistä, mutta joskus (harvoin) kun luen vanhoja tekstejäni, on välillä yllättynyt, että siellä on ihan fiksuja asioita ja hyvin muotoiltuja lauseita joukossa. Välillä kokee ihan ylpeyttä itsestään. Ja positiivinen tuntemus on tietysti myös se, kun saa valmiiksi jotakin ja voi päästää sen käsistään.

Joukkoon kuulumisen hurma

Eilen pidettiin HELSLANG-elomatinea Siltavuorenpenkereellä ja zoomissa. Olin itse paikan päällä ja siis ensimmäistä kertaa jatko-opiskelijana tapasin kasvotusten muita kielentutkimuksen tohtoriopiskelijoita. Se oli maagista! Tilaisuus kesti neljä tuntia (tai vähän yli teknisten vastoinkäymisten takia) ja osallistujat pitivät miniesitelmiä omasta tutkimusaiheestaan tai väitöskirjaprosessista. Välissä oli 10-15 minuutin taukoja, ja mä kerron teille, että näiden taukojen aikana tapahtui enemmän merkittäviä asioita kuin koko tämän vuoden aikana yhteensä! Ei voi vähätellä ensinnäkään kasvokkain tapahtuvan vuorovaikutuksen merkitystä ja toiseksi yhteisöön kuulumisen merkitystä motivoivana voimana! Ihanan Irina Herneahon omaa väitöskirjaprosessiaan reflektoivan esityksen ensimmäinen pointti olikin ”Heimo”. Vasta kun Irina oli löytänyt oman ”heimonsa” eli koki kuuluvansa johonkin samankaltaisten ryhmään, alkoi väitöskirjan teko edetä ja sujua. Tämä tuntui valtavan lohdulliselta! Kun aloittaa minkä tahansa uuden työn tällaisena aikana, kun toisia ei saa tavata ja kaikki vuorovaikutus tapahtuu ”etänä”, ei  yhteenkuuluvuuden tunnetta oikein pääse syntymään. Katson kirkkain silmin tulevaan ja luotan, että alkukangertelun jälkeen työkin alkaa sujua, kun pääsee Metsätalon työhuoneelle istumaan ja voi taas tavata muita! <3

Inside-läppää

Pallo on laatikossa.

Muuttuja on pallo, kiintopiste on laatikko, hakualueen ilmaisee -ssa.

– Mikä voisi olla oma tutkimuskysymyksesi – Mistä aineistoa kannattaisi ottaa: • Miten aineisto kannattaisi rajata • Mihin Google-aineistoa voi käyttää, mihin ei – Miten aineistoa voisi luokitella: Millä perusteella sisä-grammien merkityksiä artikkelissa erotellaan? • Oliko/ mitä muuta hyödyllistä artikkelissa oli?

Mahdollisen tutkimuskysymyksen määrittely tuntuu tässä vaiheessa tosi vaikealta. En ole ihan varma, mikä voisi olla ”vastaavantyyppinen rakenne”. Olen jonkin aikaa sitten pannut merkille, että puhekielessä käytetään joskus muotoa pystyä tehdä, vaikka yleiskieli hyväksyy vain pystyä tekemään -muodon. Voisiko tämä kelvata vastaavantyyppisestä rakenteesta? (Rektiot kiinnostaisivat ehkä muutenkin.) Jos aiheena olisi tuo pystyä tehdä/ tekemään, voisivat tutkimuskysymykset olla esimerkiksi jotain sen tyyppistä kuin: Mitä eroja näiden muotojen käytössä mahdollisesti esiintyy? Löytyykö siitä infinitiivimuotoisesta verbistä ehkä jotain, joka motivoisi A-infinitiivin käyttöön pystyä-verbin kanssa? Entä muuttujasta? Liittyykö tämän yleistyminen jotenkin alkaa tehdä -kohuun? (Tuo viimeinen vaatisi vähän lisämuotoilua.)

Aineistona Huumo ja Ojutkangas olivat käyttäneet omaan kielitajuunsa perustuvia keksittyjä esimerkkejä, Lauseopin arkiston puhuttua kieltä edustavaa materiaalia sekä täydentäviä Google-hakuja. Luulen, että tällaisen aloittelevan tutkijan lienee syytä pitäytyä aidoissa esimerkeissä eli jonkinlaiset korpukset tulisivat kyseeseen. Google-hakuja voi käyttää juurikin täydentävästi, mutta ensisijaiseksi aineistonhankintakeinoksi se on liian epämääräinen. Google-hakua tehdessä hakusanat on määriteltävä niin tarkasti, että se ohjaa aineistoa tiettyyn suuntaan ja voi johtaa vääriin päätelmiin.

Aineiston luokitteluperusteet riippuvat aineistosta tehdyistä havainnoista. Huumo ja Ojutkangas olivat lajitelleet oman aineistonsa kiintopisteen ominaisuuksien mukaan, koska siten he pystyivät esittämään parhaiten tutkimuskysymyksiinsä vastaavat havainnot.

Sivosen epäsuorat reitit

Sivonen esittää seuraavaa: (liike)verbin leksikaalinen sisältö täsmentyy vasta käyttökontekstissa. ”Esimerkiksi kierrellä-verbin leksikaaliseen kuvaukseen kuuluu joukko prosesseja, jotka poikkeavat toisistaan muun muassa siinä, millaiseksi muuttujan reitti on spesifioitu”. Kuten vaikkapa lauseissa: Leila kierteli markkinoilla ja Leila kierteli kaappia. Muuttuja ja kiintopiste antavat lisävihjeitä liikeverbin kuvaamasta prosessista. Esim. Lentokone/ laiva/ auto kierteli alueella – subjektina toimivien substantiivien semantiikasta tiedämme, että kiertely tapahtuu ilmassa/ vedessä/ maalla. Sivonen puhuu objektiivisesta käytöstä, kun liikeverbiä käytetään prototyyppisesti eli kuvaamaan prosessia, jossa muuttuja konkreettisesti siirtyy suhteessa kiintopisteeseen.

Liikeverbien abstrakti käyttö, esim. Aita mutkittelee ylätasangolta laaksoon. Sivosen mukaan havainnon tekijä on tässä eräänlainen fiktiivinen muuttuja, joka käy läpi mentaaleja tarkastelupisteitä, joista siten muodostuu reitti. Jotakin liikeverbin objektiivisen käytön semantiikasta siirtyy abstraktiin käyttöön. Kognitiivisessa kieliopissa katsotaan, että kaikki sattumanvaraisiltakin tuntuvat metaforiset laajentumat perustuvat mielekkäisiin semanttisiin kytköksiin.

Muuttujan koodaaminen eli voiko lihava leuhottaa? Sivonen vertaa omaa näkemystään Pajusen esittämään, jonka mukaan verbiin voidaan koodata myös liikkuja (muuttuja). Pajusen mukaan lihavan ihmisen juoksua ei voi kuvata verbillä leuhottaa. Sivonen puolestaan katsoo, että verbi vain spesifioi osoittamansa prosessin tietynlaiseksi ja maailmantieto vaikuttaa siihen, elaboroituuko muuttuja hyväksyttävästi lausekontektissaan. Jos näin ei käy, haetaan lauseelle jotakin mielekästä metaforista tulkintaa.

Verbiprosessin aspekti. Perfektiivisessä verbissä on inherentti muutos, esimerkiksi saapua. Imperfektiivinen verbi puolestaan kuvaa muuttumatonta, homogeenistä tapahtumaa, esim. istua.


Tämä teksti tuntui hieman helpompilukuiselta kuin Onikki-Rantajääskön artikkeli. Tässäkin jäi osa asioista minulle vielä epäselväksi, mutta sain myös paljon irti. Erityisesti metaforistuminen tuntui nyt kiinnostavalta. Siitä odotan kuulevani lisää kurssin edetessä.

Sivosen kaaviokuvia en valitettavasti ymmärtänyt alkuunkaan. Ja loppuiko artikkeli tarkoituksella kesken?

Ronald W. Langacker ja kognitiivisen kielitieteen perusta

Artikkelissa Tiina Onikki-Rantajääskö esittelee kognitiivisen kielitieteen historiaa ja keskeisiä teemoja Ronald W. Langackerin perinteen valossa. Langackerin uran alussa hän oli outolintu aikansa kielitieteilijöiden joukossa. Tuolloin Yhdysvalloissa, josta Langackerin ura alkoi, jylläsi chomskylainen syntaksin autonomiaa korostava formalismi jonka näkemyksen mukaan kieli on muusta ajattelusta irrallinen alueensa. Kognitiivinen kielitiede lähtee puolestaan siitä, että kieli on elimellinen osa muuta kognitiota ja kielen käyttöä ja havainnointia ohjaavat samat lainalaisuudet kuin muutakin ajattelua.

Langackerin mukaan merkityshahmo on aina kuva suhteessa taustaansa. Artikkeli esittelee muuttujan (trajector) ja kiintopisteen (landmark) käsitteet, jotka osaltaan vaikuttavat siihen, minkä muodon hahmo saa. Langacker on käyttänyt paljon kaavioita teoriansa esittämisen tukena, mm. kuvaamaan juuri näitä käsitteitä.

Artikkeli tarjosi paljon mielenkiintoisia näkökohtia omien näkemysteni tueksi sekä koko joukon käsitteitä, joista osa jäi valitettavasti minulle vielä hämäräksi. Osittain kyse oli ehkä siitä, että teksti liikkui abstraktin ja konkreettisen välillä niin, ettei oma kognitioni vielä pystynyt sitä seuraamaan. Maailmantieto on yksilöllistä, mutta jatkuvan vuorovaikutuksen seurauksena merkityksistä saattaa tulla jaettuja. Uskonkin, että palaamalla näihin teemoihin ymmärrän ne lopulta kuten Langacker tai Onikki-Rantajääskö.

Luulen, että varsinkin skeeman eli yleistyksen (tai säännön) käsite osoittautuu tarpeelliseksi omassa tutkimuksessani. Aktiivinen vyöhyke tuntui merkityksellisestä, mutten valitettavasti aivan tavoittanut, mitä sillä tarkoitetaan. Ajattelin palata artikkelin pariin vielä loppukurssista. Toivottavasti silloin saan siitä vielä enemmän irti.