Naurettavana oleminen

Kuvaaja: Tima Miroshnichenko: www.pexels.com

Kun aloittaa uuden asian opettelun, ei tiedä eikä osaa. On siis tyhmä ja osaamaton. Se on luonnon laki ja se pitää hyväksyä. Sitä olen tässä viime aikoina ihmetellyt, että miksi huomaan toistuvasti ajaneeni itseni sellaisiin tilanteisiin, missä koen tätä tunnetta. Miksi olen jatkuvasti uuden äärellä nöyrtymässä osaamattomuudelle? Se on helvetin rankkaa itsetunnolle. Miten näistä tilanteista oikein selviää?

Yksi tapa on tietysti teeskentely: fake it till you make it. Tässä lähestymistavassa uskotellaan muille ja (ennen kaikkea) itselle, että homma on hallussa, ja yritetään luovia vaikeiden kohtien läpi säilyttäen osaajan fasaadi. Tämä varmasti toimii monelle. Olen itsekin sitä yrittänyt. (Aina kun nyökkäilen ja hymyilen sen näköisenä, että joo, ymmärrän just mitä tarkoitat. Oikeasti korvien välissä ulisee se preerian tuuli, joka puhaltelee yksinäisiä takiaispalloja ympäriinsä.) Se on vaan tosi vaikeaa ja rajoittaa esimerkiksi sitä, mitä uskaltaa itse sanoa. Jatkuva teeskentely on myös henkisesti kuluttavaa, jos ei satu olemaan psykopaatti.

Kuvaaja: Christian Diokno: www.pexels.com

Toinen tapa on, että välttelee kaikenlaisia tilanteita, joissa oman osaamattomuutensa joutuu kohtaamaan. Ei käy konferensseissa, ei osallistu keskusteluihin, ei poistu omalta mukavuusalueelta. Jää yksin painiskelemaan huijarisyndroomansa kanssa. Sitäkin olen kokeillut – kuten varmasti jossain määrin kaikki koronan keskellä mitään uutta aloittaneet. Ongelma on vaan se, että tällainen lähtökohta ei tue kehittymistä.

Nyt olen kuitenkin tullut siihen tulokseen, että tämä pelleily saa loppua. Aion olla rehellisesti saatanan tyhmä ja altistaa itseni kaikille niille peloille, mitä tällainen olemisen tapa minussa herättää. Niin olen ehkä välillä tehnyt tähänkin asti, mutta nyt tunnustan ja hyväksyn tämän järjestelmälliseksi toimintatavaksi. Koska mikä on pahinta, mitä voi tapahtua? Minulle nauretaan päin naamaa? Tuskin. Minusta puhutaan selän takana rumasti? Sitä en voi kontrolloida kuitenkaan. Minulle puhutaan rumasti päin naamaa ja alan itkeä julkisesti? Ei olisi eka kerta ja edellisistäkin olen selvinnyt. Olen myös miettinyt sitä niin, että minä en ole vastuussa niistä reaktioista, joita muissa aiheutan silloin, kun toimin itselleni rehellisesti ja muita kohtaan hyvin aikein.

Mitä hyviä seurauksia tällä voi olla? 1) Opin paremmin, kun rohkenen avata suuni, kysyä, altistaa ajatukseni muiden arvioitavaksi, 2) Joku muukin saattaa samalla oppia, 3) Saan olla itselleni rehellinen -> Säilyn järjissäni, 4) Ehkäpä madallan muidenkin kynnystä hyväksyä omat vajavaisuutensa ja 5) Muut saavat tuntea itsensä kauhean fiksuiksi rinnallani 😀

Ei meistä kukaan ole valmis. Älä usko, jos joku siltä vaikuttaa!

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *